Vihreä villapaita

Takkatulen lämpö lämmittää jalkaani. Tuli hehkuu punasävyisenä uunin nokisten etulasien lävitse, heikosti, mutta luoden huoneeseen raukeaa tunnelmaansa. Molly istuu vastakkaisella nojatuolilla, takkavalkean toisella puolella, kirjaa lukien, Thor sylissään. Hän lyö polviaan yhteen musiikin tahtiin, hänellä on mustat housut, ja syrjäsilmällä vilkuilen että nämä eivät ole ne housut joissa on maalitahroja ja joiden yläsääressä on repeämä.

Kun suljen silmiäni ja ajattelen miltä Molly näyttää, juuri ne maaliin tuhriutuneet housut ovat ne, jotka näen hänen yllään – ja näen myös tuon tummanvihreän, hieman liian suuren villapaidan joka hänellä nytkin on päällään, jonka päälle Thor on venyttänyt itsensä nukkumaan. Olen kateellinen heille, sekä Mollylle että Thorille. Vielä varttitunti sitten Thor istui minun sylissäni, äänekkäästi kehräten, kuonoaan syliini työntäen, minua etutassuillaan painellen, kääntyillen ja hyvää nukkuma-asentoa etsien. Mutta nyt sylissäni on vain valkoisia karvoja — Thor hyppäsi heti viereiselle penkille istahtaneen Mollyn syliin, hänen vatsansa päälle levollisesti asettuen ja nukahtaen. Molly sanoi että syynä olisi hänen villapaitansa: Kissat rakastavat tätä villapaitaa, hän sanoi. Ja onhan se mukavannäköinen villapaita, jotenkin kodikas, jotenkin rauhallinen, jotenkin raukea.

Freya-koira nukkuu jaloissani. Sen paino puristaa vasemman jalan varpaita niin että veri ei pääse kunnolla kiertämään, mutta en henno ajaa Freyaa pois, kun juuri äsken hätistin sen alas tältä nojatuolilta jotta pääsisin itse istumaan. Freya näyttää levolliselta, se näyttää siltä että se nauttii uunin lämmöstä, ehkä jopa jalkojeni kosketuksesta.

Minulla on eriparisukat. Musta sukkani on uunia vasten, hakemassa lämpöä tulen hehkusta, harmaa sukkani on Freyan alla. Sukkieni parit ovat jääneet jonnekin pesuun, tai ehkä joku koirista on syönyt ne tai haudannut jonnekin puutarhaan. Ei olisi ensimmäinen kerta.

Namua on tekemässä ruokaa baarikeittiön pöydän takana. Hän ripottelee jotain jauhetta kattilaan, en tunnista tältä etäisyydeltä mitä, en välttämättä tietäisi mitä se on vaikka näkisinkin, tai edes vaikka hän kertoisi sen minulle, ja hän sekoittaa valmistamaansa ruokaa. Kun ruoka odottaa kaasuliekin päällä lämpenemistään, Namua istahtaa lattialla olevan pienenpienen jakkaran päälle lukemaan kirjaansa. Pöydän takaa näkyy ainoastaan muutamia yksittäisiä punaisia hiuskiehkuroita, vesihöyryn noustessa kattiloista, vienon ruoantuoksun täyttäessä keittiön.

Molly haluaa nousta seisomaan, hän on asettanut kirjansa viereiselle pöydälle, mutta Thor naukaisee äänekkään vastalauseensa. Molly jää katselemaan Thorin kieroja silmiä ja silittämään sitä, Thorin kaivaessa terävät kyntensä syvälle Mollyn vihreään villapaitaan, ettei hän vain lähtisi, ettei Thorin ihana, pehmeä, ikioma nukkumapaikka vain karkaisi.

Kun ajattelen Mollya, ajattelen tuota villapaitaa. Se on häiritsevää, se on outoa, ja se tulee olemaan vielä oudompaa Mollyn lähdettyä, sillä se ei ole hänen oma villapaitansa. Kun hän on lähtenyt, villapaita jää tänne. Sen pukee ylleen seuraava suunnilleen hänenkokoisensa tulija, joka tuntee tarvitsevansa villapaidallisen lisälämpöä luilleen. Ja minä tiedän, että kun katson tuota villapaitaa ihmisten yllä, minä ajattelen Mollya. Aivan kuten kun ajattelen Mollya, ajattelen tuota villapaitaa.

Takkatulen leimu alkaa hiljalleen vaipua hiillokseksi. Thor nukkuu yksikseen paikalla jossa hän äsken istui Mollyn sylissä. Ihmiset asettelevat kirjojaan pöydille, ne on lopetettu sopivaan kohtaan, johonkin josta on hyvä jatkaa ennen nukkumaanmenoa, ja he siirtyvät hiljalleen kohti ruokapöytää. Ihminen kerrallaan ottaa kaapista ruokailuvälineitä kaikille, yksi kantaa lautasalusia, toinen lautasia, kolmas kaivaa haarukoita ja veitsiä vetolaatikosta, neljäs käy täyttämässä viinipulloa varastossa. Hiljalleen he istahtavat alas pöytään, Namua käy vielä soittamassa kelloa käytävässä kutsuen loputkin ruokailemaan.

Asetan vihkoni alas ja nousen itsekin ruokailemaan. Obi tulee häntä heiluen ja hyppää nojatuolilleni, pyörähtää löytääkseen itselleen hyvän makuuasennon ja sulkee silmänsä. Takka lämmittää hänen takaruumistaan.


Takka on kylmä. Kaikki Mollyn tavarat ovat nojatuolin päällä, odottamassa että Andrew herättäisi Ralphin ja hän ajaisi heidät rautatieasemalle. Mollyllä on takki päällään, hän on pukeutunut lämpimästi, kaulansa ympärillä valkoinen huivi, takin alla valkoinen huppari jossa on hentoja punaisia kuvioita. Hänellä ei ole enää sitä vihreää villapaitaa, sen hän laittoi edellisiltana kaappiin. Hänellä ei ole enää niitä maalitahraisia, reikäisiä mustia housuja, nekin hän laittoi edellisiltana kaappiin.

Olen väsynyt, on aikainen aamu, ei vielä kahdeksaa, ja menimme nukkumaan vasta pitkälti aamuyön puolella. Andrew’lla on oletettavasti krapula, Johanillakin. En ole varma, onko Ralph välttämättä täysin ajokunnossa, mutta heidän on päästävä asemalle, että he pääsevät Barcelonaan, että Andrew pääsee Turkkiin, että Molly pääsee Sevillaan.

Näin viime yönä unta, kerron Mollylle, jossa yritin houkutella sinua käymään Suomessa. Oli siinä muitakin ihmisiä. Sanoin unessa, että Suomeen tulo on ihan helppoa. Riittää että ottaa puoli päivää vapaaksi, ja ehtii vielä illallisaikaan takaisin. Molly hymyilee kohteliaasti, en voi varmuudella tietää edes kuunteliko hän minua. Molly ei ole aamuihmisiä, kuten en minäkään. En usko että koskaan kävin hänen kanssaan yhtään keskustelua ennen puoltapäivää.

Ralph saapuu huoneeseen, ottaa jääkaapista jotain syötävää. Molly kantaa tavaroitaan eteenpäin. Hän halaa Johania, sanoo että ehkä tapaamme vielä joskus, vaikkapa Ruotsissa. Johan sanoo jotain takaisin, en kuuntele. Molly kävelee minun luokseni ja halaa minua. Kirjoita minulle, hän sanoo, oli mukava tavata. Hän kiittää vielä kortista jonka annoin hänelle edellisiltana. En osaa sanoa mitään takaisin, mumisen jotain, hymyilen epävarmasti. Molly ei katso eleetöntä hymyäni. Hän ottaa loput tavarat selkäänsä ja kävelee ulos. Minä ja Johan kävelemme hiljakseen perässä.

Andrew halaa Johania, he heittävät jotain iloluontoista läppää jota en täysin kuuntele. Mietin miten minä hyvästelen Andrew’n, nostanko kättäni vai kättelenkö, en ole häneen tämän viikon aikana kovin hyvin tutustunut, mutta hän tuleekin luokseni kädet levällään, minuakin halaten. Länsirannikon kanadalaisia, avoimuutta, läheisyyttä, lämpöä – enemmän kuin olisi Suomessa suotavaa.

Andrew nousee auton takapenkille, sinne jossa ei ole turvavöitä. Hän sanoo ääneen istuvansa auton takapenkille, ja sitten hän sanoo sen vielä ranskaksi, sisäpiirin vitsinä viitaten edellisen illan tunnelmiin. Auto lähtee ajamaan, Molly nostaa etupenkiltä meille kätensä. Vastaan vilkutukseen, mutta luon katseeni alaspäin. Mietin, pitäisikö minun lähteä avaamaan heille portti, mutta ymmärrän etten ehtisi sinne enää ennen autoa. Katson kun Molly nousee autosta avaamaan porttia.

Ja sinne he menivät, Johan sanoo, emmekä enää koskaan tapaa heitä. Kävelen jo poispäin. Tämä on se osa matkustamisesta jota vihaan, sanon. En katso taaksepäin. Avaan oven ja astun sisälle. Ulkona on kylmä ja jaloissani on ainoastaan suihkusandaalit.

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

Comments are closed.