Unia matkustamisesta

Tänä iltana nousen laivaan ja lähden Suomesta. Tästä se matka alkaa.


Minulla on toistuva uni.

Istun junassa matkalla jonnekin. Toisinaan tiedän minne, toisinaan en, useimmiten määränpää vaihtuu useita kertoja unen aikana. Jossain vaiheessa juna saapuu asemalle, ja nousen junasta ulos. Tiedän, että minun pitäisi vaihtaa junaa, mutta en tiedä mihin junaan nousta, tai sitä junaa mihin minun pitäisi nousta ei ole missään. Joskus nousen myös väärään junaan, ja joudun taistelemaan tieni sieltä ulos. Löydän oikean junan aina lopulta, ellen herää sitä ennen, mutta joskus juna on kätketty maan alle, joskus minun pitää kaapata toinen juna päästäkseni sinne, joskus – no, unissani voi tapahtua ihan mitä tahansa.

Nämä yksittäiset junauneni ovat harvoin itsessään mielenkiintoisia, mutta kiinnostaviksi ne tekee niiden toistuvuus.

Miksi juna? Miksi jos näen eksymisunia, eksyn nimenomaan juniin? Eikö junien pitäisi olla nimenomaan niitä liikennevälineitä, joiden kanssa ei voi eksyä? Ne kulkevat kiinteitä raiteita pitkin, tasaisesti ja määrätietoisesti vain eteenpäin, yhteen suuntaan, ja vielä pääsääntöisesti tarkassa minuuttiaikataulussa. Lippuihin on lyöty istumapaikatkin valmiiksi, joten omien valintojen tekeminen on minimoitu lähes olemattomiin. Miksi siis eksyn nimenomaan juniin?

Toki se on oiva metafora elämästä. Elämästämmehän hyvin suuri osa sanellaan ulkopuolelta, ja pienen ihmisen tehtäväksi jää vain istua kyydissä, tehdä annetut tehtävät, aina vain toisinaan asemalle pysähtyen valitsemaan seuraavaa junaa. Ja silloinhan se hätääntyminen juuri iskee: valinnan hetkellä. Kun pieni ihminen seisoo asemalla hakien sitä junaa jota ei näykään, hakien sitä valintaa jota ei olekaan tarjolla – tai ehkä jopa huomaten, että se juna jonne hän on noussut ei olekaan menossa sinne minne hän haluaa. Hyväksyykö pieni ihminen siis ne junat, joita on tarjolla, vai jääkö hän kaivamaan vaikka maata löytääkseen tiensä, nouseeko hän toiseen junaan ja yrittää kaapata sen haluamaansa suuntaan?

Eivät unet koskaan oikeasti ole noin syvällisiä, ei niissä ole kätkettyjä symboleita tai metaforia, ne ovat vain unia. Oikeasti junauneni juontuvat ihan vain teinivuosieni ensimmäisten junamatkojen hermostuneesta epävarmuudestani, ja kahdesta kokemuksesta jolloin olen ollut junassa kun muu on ollut hädissään noustuaan väärään junaan – ja siitä, että juna on ainoa liikenneväline, jossa väärään välineeseen nouseminen on ylipäätään mahdollista: kukaan ei tarkasta määränpäätä ennen liikkeellelähtöä, kukaan ei välttämättä edes kerro määränpäätä ennen kuin juna on jo täydessä vauhdissa.


Minulla on toistuva uni.

Olen lentokentällä, valmiina nousemaan lentokoneeseen. En haluaisi, minua pelottaa. Haluaisin jäädä sinne missä olen, ihan vain koska en haluaisi lentää. Nousen kuitenkin lentokoneeseen, sitä edelleen peläten. Muistan monia unia, joissa lentokone ei kuitenkaan ole sisältä päin näyttänyt lainkaan lentokoneelta, vaan jonkinlaiselta mustalta, synkältä odotushuoneelta – kuin se olisi vain tummasävyinen eteishalli jossa odotetaan kuolemaa.

En ole koskaan kuitenkaan nähnyt unta, jossa lentokone olisi pudonnut. Unissani lentokoneet ovat koko ajan putoamassa, mutta ne eivät koskaan putoa. Lentäjä pujottelee koneellaan kallioiden raoissa, pilvenpiirtäjien lomitse, puiden latvoja hipoen – joskus jopa pujotellen metsän keskellä puista väistellen, jolloin mittakaava on tietenkin aika pahasti pielessä. Mutta koskaan ei lentokone ole unissani mihinkään törmännyt (yhtä unta lukuun ottamatta jonka näin syyskuussa 2001), ei ainakaan niin että olisin ollut itse kyydissä.

Yhtä kaikki, unissani lentokoneet edustavat aina kuolemanpelkoa, jonkin päättymistä, loppua, haluttomuutta lähteä, turvattomuutta – joskus myös suoranaista vihollista ja uhkaa päällekäyvien pommikonelaivueiden muodossa. Mutta tämän psykologisointi alitajuntani kautta olisi täysin turhaa, sillä suurin piirtein samalla tavoinhan niihin suhtaudun myös hereillä ollessani.


Minulla on toistuva uni.

Olen linja-autossa, matkalla jonnekin. En muista yhtään linja-autounta, jossa auton päämäärä olisi ollut tiedossa. Useimmiten bussi ajaa Suomessa, mutta kyllä niiden ikkunoista on joskus eksoottisempiakin maisemia näkynyt.

Erotuksena junauniin, joissa tunnen itseni aina ulkopuoliseksi ja neuvottomaksi, tai lentokoneuniin, jotka ovat täynnä pelkoa ja toivottomuutta, linja-autouneni ovat aina harmonisen kauniita ja onnellisia. Linja-auto voi olla täynnä vanhoja koulukavereita, täynnä jälleennäkemisen iloa, tai täynnä etäisiä tämän päivän kavereita tai tuttavia, joiden kanssa minun on hyvä olla. Koskaan en muista nähneeni linja-autounta, jossa olisi ollut mukana lähisukulaisia tai läheisiä ystäviä. Ei, linja-autounieni hallitseva teema on aina yhteisöllisyys, jonkinlainen tasapainoinen, onnellinen rauhallisuus siitä että tunnen nämä kaikki hienot ihmiset, joiden kanssa on hyvä olla. Koskaan linja-autounessa yksikään kanssamatkustaja ei ole noussut toista tärkeämmäksi, sillä vaikka hetken olisinkin viettänyt (onnellisena) yhden ihmisen seurassa, jo pian siirryn seuraavalle penkkiriville seuraavien ystävien luokse.

Linja-autouneni ovat aina onnellisia. Vaikka linja-auto syöksyisi alas kalliolta ja räjähtäisi unen lopuksi, linja-autounen jälkeen herään aina onnellisena.

Paitsi joskus, kun linja-auto kaartaa rautatieaseman tai lentokentän pihaan, ja yhtäkkiä koko unen tunnelma muuttuu.


Näin pari viikkoa sitten unen.

Menin työskentelemään luomutilalle. Se oli iso monitaloinen maalaistalo keskellä keskiluokkaista, amerikkalaistyylistä omakotitaloaluetta. Osoittautui, että kaikki tilalla olijat, tilan emäntää myöten, olivat vampyyrejä, ja perimmäisen oven takaa löytyi sisäänkäynti Helvettiin.

Ja se kaikki tuntui ihan normaalilta, jotenkin tavanomaiselta, odotettavissa olevalta. Sillä ainahan ulkomailla on vähän erilaista.

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

3 Responses to Unia matkustamisesta

  1. Petteri says:

    Hyvää ja antoisaa matkaa Kimmolle!

    Jäin miettimään, että tarkemmin ottaen milloin syyskuussa 2001 näit lentokoneunesi. Esimerkiksi 11. ja 12. päivien välisenä yönä se olisi ymmärrettävää, mutta 10. ja 11. päivien välisenä yönä se olisi karmivaa.

    • Kimmo says:

      Muistaakseni näin sen unen noin viikko terrori-iskujen jälkeen. Näin iskut ja liekehtivän New Yorkin enoni maalaistalon ikkunasta, jonka jälkeen uni jatkui niin, että hirmustunut sonni juoksi jostain täysillä päin talon seinää. Sonnikin tahtoi kai osansa terrorismista.

  2. Petri K. says:

    Kimmo,
    tuo viimeinen lause sai minut ratkeamaan täällä (uuden) tietokoneen äärellä! Kuvittelin jo tilanteen elokuvana ja näin mielessäni olkapäiden kohautuksen (“no, juodaan kai sitten verta jos se kerta on tapana”).

    Niin, ja unesi ovat jotenkin merkityksellisemmän oloisia kuin minulla. Sikäli kun ikinä muistan niitä.