Täydennysosa: Kissat

Kuljin tähtitaivaan alla hampaitani harjaten maatilan porttia kohden, sylkemään hammastahnan tilan ulkopuolelle koska Namua ei halua hammastahnavesiä viemäri-/puutarhankastelujärjestelmäänsä. Tai ei minun portin ulkopuolelle asti olisi pitänyt sylkemisen takia kulkea, mutta halusin vielä kerran nähdä Turnip-kissan, ja sanoa hänelle hei hei, viimeisenä yönäni taas täällä tilalla.

Minä olen kissaihminen. Se on varmasti tullut kaikille selväksi jo moneen kertaan. Kun olin päättänyt tulla takaisin Namuan tilalle, näin unia tästä tilasta, ja niiden pääosassa olivat nimenomaan kissat. Kyllä unissa tilan ihmisiä vilahteli, mutta herätessäni muistin lähinnä pörröisen Dumplingin joka oli kehrännyt sylissäni kun sitä silitin.

Turnip juoksi luokseni, kiehnäten jaloissani ja yrittäen kiivetä kasvoilleni, niin kuin hän aina rasittavalla tavallaan tekee. Nostin hänet syliini ja hyvästelin. “Hei hei, sinä pörinäkissa”, sanon aina kaikkia kehrääviä kissoja pörinäkissoiksi, “toivottavasti saat paljon uusia ihmisiä tänne jotka jaksavat silittää sinua.” Lähestyessäni talon takaovea, ja kissojen ruokintapaikkaa, Turnip hyppäsi sylistäni, katseli ympärilleen ettei missään näkyisi vihamielisiä kissoja tai etenkään koiria, ja kiipesi puuta pitkin valurautaiselle ruokakattilalleen.

Muuten paluuni on ollut aika yhdentekevä. Mukava kyllä, ja mielenkiintoinen, kaikkine ihmisineen joita täällä on ollut, kaikkine tarinoineen joita täällä on kuullut. Mutta kaikki nämä kissat on ollut oikeasti mukava nähdä uudelleen. Ja jo pari viikkoa sitten, kun olin vielä vasta totuttelemassa uudelleen tilan arkeen, tiesin, että näitä kissoja minun tulee lähtiessäni ikävä.

Eivätkä ne kaikki edes ole erityisen mukavia kissoja. Turnip on lähinnä ärsyttävä. BC on sairaalloinen, vaatelias, kuuro ja äänekäs, ja raapaisi rannevaltimooni ison verinaarmun. Raven tulee kerjäämään huomiota, anelemaan silitystä ja rapsutusta — kunnes yhtäkkiä hyökkää käden kimppuun ja alkaa purra. Thor tulee sänkyyni nukkumaan, ja aina etsiytyy päälleni tai viereeni mahdollisimman huonoon paikkaan, niin että herään keskellä yötä siihen että raajoissani ei kierrä veri. Mutta ne ovat niin suloisia, pehmoisia, ja persoonallisia eläimiä, että kuinka niitä voisi olla rakastamatta. Dumplingkin, vaikka onkin maailmankaikkeuden suloisin eläin, on kuitenkin käsittämättömän tyhmä tapaus, ja täysin kykenemätön huolehtimaan itsestään — koko täälläoloni ajan kissaraukka on naukunut minulle koko ajan ja pyytänyt minua nostamaan itseni yläsängylle, koska ei sinne itse pääse.

Jos kysyn itseltäni nyt, poislähdön kynnyksellä, kannattiko paluuni, niin vastaan, että jo pelkästään näiden kissojen takia, kyllä kannatti.

Mutta muuten palaamisessa turhauttavinta on ehkä se, ettei enää tiedä mitä kertoa ihmisille. Ei kai se muuten ole ongelma, mutta jos haluaa kirjoittaa blogitekstejä, silloin se vaivaa. Kun palaa johonkin jossa on jo käynyt, ja joka on jo tullut tutuksi, siitä on paljon vaikeampaa erottaa ja irrottaa pieniä yksityiskohtia kerrottaviksi. Mikään ei tunnu enää kertomisen arvoiselta, kun kaikki on tuttua ja tavallista.

Namuan tilalle palaaminen jotenkin korosti sitä tunnetta, joka minulla on ollut läpi tämänvuotisen matkani. Minulla on ikävä sitä nuorta Kimmoa, joka kymmenen vuotta sitten lähti Eurooppaan, kymmenvuotisen tauon jälkeen jona aikana hän ei ollut käynyt lainkaan Suomen rajojen ulkopuolella. Sitä nuorta Kimmoa, jolle kaikki oli uutta ja ihmeellistä, ja joka olisi halunnut jakaa kaikkien kanssa kaiken sen ihmetyksensä jonka suuri maailma hänelle toi. Sitä Kimmoa, joka kävi Unkarissa, ja joka palattuaan ei enää osannutkaan automaattisesti toimia Suomessa niin kuin Suomessa toimitaan, sillä niin mullistava tuo matka hänen maailmankuvalleen oli.

Tämä nykyinen tylsä minäni matkustaa Roomaan, ja kohauttaa olkapäitään. Tällaistahan täällä on, Italiassa. Colosseum katsotaan pintapuolisesti ohitse kävellessä, ja ainoat sanat jotka siitä tulee mieleen ovat: “Samalta se näyttää kun valokuvissakin.” Matkustamisesta on tullut arkea. Maailma on kutistunut. Yhtäkkiä Roomasta on yhtä helppo tai vaikea keksiä mitään sanottavaa kuin omasta arjestani koti-Suomessakin. Se, että söin Italiassa pitsaa ei enää tunnukaan kertomisen arvoiselta seikkailulta.

Laroque-des-Alberesin ympäristö on kaunista seutua. Vuorilta avautuu jumalainen näköala alas laaksoon. Mutta sen olen kertonut jo kolme vuotta sitten kun täällä viimeksi kävin. Täällä on kissoja, joilla on hurmaava persoonallisuus, ja minulla tulee ikävä niitä lähtiessäni. Mutta siinäkään ei ole mitään uutta; olen kertonut kissoista aiemminkin paitsi täällä blogissani, myös kasvoikkain kaikille jotka vain ovat suostuneet kissarakkauttani kuuntelemaan.

Kävin vuorilla, en ottanut suolaa mukaani, sain migreenin. Kuten niin usein ennenkin. Kävin vuorilla, käännyin väärästä polusta, jääräpäisesti kieltäydyin palaamasta takaisin ja eksyin metsään. Näitä kirjoituksia on kaikki matkablogini täynnä, kertomuksia toistuvista virheistä joista en onnistu millään ottamaan opikseni. Kävelin kylien läpi meren rantaan, mutta oli sunnuntai, joten mistään ei saanut ruokaa, ja sain migreenin.

Namuan tila on miellyttävä paikka yhä edelleen. Ja myös sen epämukavat ja ahdistavat piirteet ovat edelleen pitkälti samoja kuin kolme vuotta sitten.

Mietin ennen tuloani, miltä tuntuu palata. Nyt osaan vastata kysymykseeni. Palaaminen tuntuu arkiselta. Se on helppoa, koska tietää missä on ja mitä siellä voi tehdä ja miten, ja helppoutensa vuoksi jopa vapauttavaa, koska ei pidä stressata uusien yllätysten kanssa — mutta yhtä aikaa se on jotenkin latteaa, jotenkin tylsää, ja juuri samoista syistä.

Kaikesta huolimatta, kun olen kertoillut edellisellä käynnillä keräämilleni Facebook-tutuille, että olen palannut tänne, heidän vastauksensa viesteihini ovat olleet kaikenkaikkiaan harvinaislaatuisen innostuneita. Ja en tiedä, ehkä siinä olisikin löydettävissä paluun suola — ihmisissä. Vaikka he eivät olisikaan täällä. Nyt saan kuitenkin kertoa kaikille heille, miten tila on kolmessa vuodessa kehittynyt. Ja miten kissat voivat.

Jana ja Thor nukkuvat sängyssäni, ja Dumpling nukkuu tyhjässä yläsängyssä. Tämän julkaistuani kömmin sinne heidän väliinsä, silitän heitä ja sanon heillekin hei hei. Ne särkevät sydämeni, nuo eläinystävät, eivätkä ne edes tiedä sitä.

Huokaus. Katsoin siis taaksepäin, näin kissat, ja muutuin suolapatsaaksi. Oliko se sitten niin viisasta?

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

Comments are closed.