Matkustaminen on epämiellyttävää

Ja juuri kun pääsin lähettämästä nettiin kirjoituksen, jossa ylistän matkailun vapauttavaa tylsyyttä, todellisuus muistuttaa että matkustaminen voi olla paitsi tylsää, myös äärimmäisen epämiellyttävää. Nämä epämiellyttävät, rasittavat ja ärsyttävät hetket kai ovat niitä, joita ihmiset useimmiten kutsuvat “seikkailuiksi”, ja vaikka ne eivät erityisen seikkailullisilta niiden tapahtuessa yleensä vaikutakaan, kyllähän ne ovat juuri niitä, joista useimmiten tarinoita sitten jälkeenpäin kerrotaan.

Jo lautalla Helsingistä Rostockiin katselin laivan televisioruuduista niillä pyöriviä äänettömiä uutisia, joiden alalaidan tekstit pyörittivät uutisia Ranskan mielenosoituksista: Miljoonia kaduilla, lakkoilu sotkee liikennettä. Tässä ei tietenkään ole mitään ihmeellistä tai yllättävää, päin vastoin, tämähän mitä stereotyyppisin ranskalaisuutinen. Yleensä jos uutisotsikossa mainitaan Ranska, voidaan jo valmiiksi odottaa, että se sisältää myös sanat mielenosoitus, lakko, liikenne tukossa. Vai tehdäänkö Ranskassa lakkojen lisäksi muka muutakin?

Ero normaaliin on tietysti siinä, että siinä missä ranskalaisten lakkoilut kuuluvat useimmiten sarjaan “israelilaiset ja palestiinalaiset riitelevät”, tai “Irakissa/Afganistanissa levotonta”, jotka vilkuillaan vain kursorisesti lävitse ihan vain että saa vahvistuksen siitä ettei mikään maailmassa ole muuttunut, tällä kertaa olin itse matkalla Ranskaan. Lisätietoa aiheesta oli vaikeaa saada Saksassa, jonka kieltä en osaa, ja josta en löytänyt itselleni minkäänlaista nettiyhteyttä, joten matkasin vain sokkona eteenpäin – varmana siitä että kyllä kaikki kuitenkin jotenkin lutviutuu. Olinhan kuitenkin menossa vain lakkoilevaan Ranskaan, en Gazaan tai Bagdadiin.

Mutta kerrotaan tarina nyt turhia yksityiskohtia myöten: Lähetin siis tänne blogiini tekstin, “Matkustaminen on tylsää”, tietokoneeni akku tyhjeni varoittamatta, hain laukkuni hotellihuoneesta, kysyin neuvoa miten päästä Gare de Lyoniin, hyppäsin ilman suurempia ongelmia läheiseen metroon ja löysin tieni nopeasti ja helposti juuri sinne minne tahdoinkin.

Ainoa aamupäivän ongelma oli, etten onnistunut löytämään itselleni kasvissyöjälle sopivaa aamupalaa, joten istahdin laiturille rinkkani päälle ja söin aamiaiseksi viimeisen Suomesta mukaan ottamani eväsleivän. En tiedä, olenko koskaan tuntenut itseäni niin suomalaiseksi kuin istuessani siinä Haltin rinkkani päällä ja syödessäni ruisleipää hiljaa itsekseni. Suomalaiskansallinen oloni sai tosin nopean äkkipysähdyksen, kun kymmenen hampaisiin asti aseistautunutta ranskalaissotilasta ajoi kaikki pois asemalaitureilta. Joku onneton oli varmaan unohtanut laukkunsa. Suurta terrori-iskua ei siis lopulta kuitenkaan tapahtunut, tai sitten se estettiin onnistuneesti, ja minä nousin junaan.

Junassa sain selville, että paikalleni oli kaksoisvaraus. Selvittelin sitä sitten siinä hetken (englanniksi, tunnustan) espanjalaismiehen ja kanssani saman paikan omanneen keski-ikäisen, saksankielistä kirjaa lukeneen naisen kanssa, ja ajelemalla pois istumapaikoilta niitä joilla ei ollut varausta ollenkaan saimme me kaikki kuitenkin istumapaikat – minun ei pitänyt siis liikahtaakaan, ja matka jatkui. Kaikki hyvin. Istuin junan toisessa kerroksessa, ja näin ohitse vieriviä, kumpuilevia peltoja esteettömän kauniisti, ja muistelin suomalaisten junamatkojen loppumattomia ja yksitoikkoisia mäntymetsiä lähinnä huvittuneena.

Tässä ei ole vielä ollut mitään seikkailua, tämä on ollut vasta sitä tylsyydestä kumpuavaa yksityiskohtien jännitystä, jota matkailu on täynnä. Se seikkailu, se epämiellyttävien tapahtumien epäonnekas kasautuminen elämän vaikeuttamiseksi alkoi vasta, kun yritin käyttää tietokonettani junassa: Pistorasiasta ei tullut virtaa. Tietokoneeni, jonka akku oli yllättäen kuollut aamulla, ei siis inahtanutkaan, ja samalla suunnitelmani ladata puhelimen akkuni junamatkan aikana sekin romahti. Tietokoneen toimimattomuus ei ollut iso menetys, laukkuni oli täynnä kaikkea muutakin tekemistä ja ikkunasta näkyvät maisemat olivat kauniita, mutta puhelimen akustani olin enemmän huolissani.

No, Ranskassa oli siis lakko meneillään. Ilmeisesti he kapinoivat jotain eläkeiän nostoja ja muita eläkkeiden heikennyksiä vastaan, siis juuri näitä samoja, välttämättömiksi hoettuja muutoksia vastaan joita Suomessa protestoidaan lähinnä perustamalla Facebook-ryhmiä ja kitisemällä anonyymeinä nettilehtien keskustelupalstoilla. Molemmat keinot taitavat lopulta olla ihan yhtä tehottomia, mutta ranskalaisten keino kuitenkin pysäytti matkani puolimatkaan, ja minut sysättiin junasta ulos johonkin paikkaan jota kutsutaan Montpellier’ksi. Asiasta neuvoteltiin pitkään konduktöörin ja koko vaunun kesken – ilmeisen hyväntahtoisesti, sillä ainakin kaikki hymyilivät ja nauroivat, niin henkilökunta kuin matkustajatkin, mikä saattoi johtua siitä, että matkustajatkin vastustivat yleisiä eläke-etuuksien huononnuksia ihan siinä missä junahenkilökuntakin. Vaikka jotain keskusteluista ja huuteluista ymmärsinkin, varmistin kuitenkin mitä tapahtuu kyselemällä ympärilläni olleilta ihmisiltä englanninkielistä käännöstä keskusteluista – ja samalla yritin ottaa selville onko tämä paljonpuhuttu Montpellier ennen vai jälkeen Perpignanin, sillä Ranskan maantieto ei ole kovin hyvin hallussani. Surukseni sain tietää, että paljon ennen.

Käyttäen apunani hurmaavan karismaattista, kaunista nelikymppistä espanjalaisnaista, jonka englanti ja ilmeisesti ranskakin olivat virheettömiä, sain selville hiljalleen, että minulla on ongelma. En ehtisi Perpignaniin millään ennen kuin viimeinen bussi Laroque des Albèresiin lähtisi, ja näin ollen en pääsisikään suunnitellun aikatauluni mukaisesti perille. Perpignaniin pääsisin kyllä hyppäämällä ensin paikallisjunaan ja sieltä jatkavaan bussiin, mutta vasta toista tuntia liian myöhään. Tai niin minulle luvattiin.

Joten minun piti soittaa, että en olisikaan tulossa vielä tänään, eikä minua siis kannata lähteä vastaan hakemaan bussipysäkiltä. Puhelimeni sanoi piip, sitten se sanoi piip, ja lopuksi se sanoi piip piip piip, tiedättehän, nuo kolme tiivistä, lyhyttä, korkeaa piippausta, joiden jälkeen puhelimen näytöltä voi nähdä enää ainoastaan onko tukka hyvin. Tukka oli kyllä hyvin, niiltä vähäisiltä osin mitä sitä nyt päässäni kasvaa, mutta jouduin toteamaan, että minulla oli uusi ongelma. Hyvään ensivaikutelmaan ei kuitenkaan yleensä kuulu olla saapumatta paikalle, ainakaan ilman mitään ennalta mainittua hyvää syytä. Onnekseni olin kuitenkin varmuuden vuoksi kirjannut puhelinnumeroni muistivihkooni, ihan siltä varalta että jotain tällaista tapahtuisi, joten aloin katsella yleisöpuhelimia. Kummallisesti niitä olikin niin monta, että luulisi ettei kännykkää ole vielä lainkaan keksitty. Se ei kuitenkaan minua sen enempää auttanut, sillä niihin näkyvästi merkatuista Visa ja Mastercard -logoista huolimatta ne eivät korttejani hyväksyneet, enkä ihan vain tämän vuoksi kuitenkaan halunnut puhelinkorttia ostaa. Minulla oli vielä b-suunnitelma.

B-suunnitelma oli epävarma, mutta osoittautui kuitenkin toimivaksi. Paikallisjunassa, jossa kuljin Montpellier’stä Narbonneen, oli kuin olikin töpseleitä, vaikka niiden saamiseksi minun pitikin änkyttää huonolla ranskallani ja elekielellä, että voisiko se harmaantunut, pukuun pukeutunut, sanomalehteä lukenut herrasmies hieman väistää, että saisin puhelimeni lataukseen, ja sen jälkeen minun piti vielä luottaa ihmisten yleiseen hyväntahtoisuuteen, ettei kukaan varastaisi puhelintani vaikka istuinkin itse kaukana muualla kuin missä se oli, näkyvällä paikalla, pöydän keskellä latautumassa. Mutta kas kummaa, vaikka kaikki matkaoppaat aina jaksavatkin toitottaa siitä kuinka kaikki matkustajat varastetaan, tapetaan ja raiskataan kunhan he vain kotimaansa rajat ylittävät, ei kukaan vienyt edes puhelintani.

Sain siis soitettua. Neuvottelimme pariinkin kertaan, kun pohdimme miten voisin silti päästä perille asti, mutta osoittautui, että ranskalaisten aikakäsitys on yhtä joustava kuin intialaistenkin, ja se kaksikymmentä minuuttia, joka minun piti odottaa linja-autoa Narbonnen asemalla yhtäkkiä venähtikin kolmeksi tunniksi. Olin ihan pihalla mitä tapahtuu, enkä ymmärtänyt mitään, mutta tällä kertaa se ei johtunut kielitaidottomuudestani. Oli selvää, vaikken ranskaa juuri ymmärräkään, ettei kukaan muukaan tiennyt mitä ihmettä siellä tapahtui. Istuin siis siellä kolme tuntia, ja katselin lähinnä ihmisiä, etenkin niitä paria yksilöä, jotka olivat persoonallisia ja muista poikkeavia – oli se sitten ylenpalttista levottomuutta, zeniläistä levollisuutta, tai ihan vain (pinnallinen seksisti kun olen) kauneutta naisen kasvoilla.

Haluan tässä vielä lopuksi kiittää sitä noin 16-vuotiasta nuorta naista, joka ainoana linja-autossa Perpignaniin puhui edes vähän englantia, ja joka osasi ja halusi auttaa minua epävarmuudessani etsimään itselleni hotellia Perpignanista, soitti jopa vanhemmilleen osaisivatko he neuvoa. Hotelleita oli kyllä vaikka kuinka paljon, enkä olisi lopulta mitään apuakaan niiden löytämiseen tarvinnut, mutta hänen ystävällisyytensä ja vilpitön halunsa olla avuksi lämmittivät sydäntäni ja lievittivät hermostuneisuuttani bussimatkan ajan. En tiedä, kuka hän on, en varmasti häntä koskaan edes tapaa, mutta toivon hänelle kaikkea parasta, ja ainoastaan parasta.

Eli, kas kummaa, niin epämiellyttävää ja turhauttavaa kuin kaikki olikin, ja välillä oli hyvinkin vaikeaa – kaikki päättyi ihan hyvin ja ongelmitta. Seuraavana päivänä pääsin sitten jo ihan perillekin saakka, ja täällä nyt olen.

Jee.

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

2 Responses to Matkustaminen on epämiellyttävää

  1. K says:

    Jee!

  2. Petri K. says:

    Ilman epämiellyttäviä matkustusongelmia nuokin ihmiset olisivat jääneet kirjaamatta blogiisi… ja satunnaiset kohtaamiset minulta lukematta.

    Itse koettuna iso osa noistakin jutuista oli varmasti vähemmän hohdokkaita kuin miltä ne täältä etäältä luettuina heti alkavat tuntua.