Ekoja kertoja

Vuosia sitten minulla ja ystävilläni oli tapana istua iltaa ja miettiä, mitä olimmekaan tehneet sinä päivänä ensimmäistä kertaa elämässämme. Ne olivat useimmiten pieniä asioita: Olimme kulkeneet sinä päivänä yliopistolla jostain ovesta jota emme olleet ennen käyttäneet, olimme käyneet jossain kaupassa jossa emme olleet ennen käyneet, tai jopa että olimme tehneet jotain täydellisen arkipäiväistä mutta vaikkapa ensimmäistä kertaa jonkin ystäväni kanssa. Parhaina päivinä tietysti oli tehnyt jotain oikeasti uutta, kuten tutustunut uuteen ihmiseen, käynyt jossain kokonaan uudessa paikassa, tai jopa syönyt jotain jota ei ollut koskaan ennen maistanutkaan – mutta pääpiirteissään nämä tavallisen arjen keskeltä nostetut ekat kerrat olivat varsin vaatimattomia, pieniä, jopa itselle merkityksettömiä tekosia.

Mutta kun lähtee matkalle, pois arjestaan, sitä huomaa nopeasti kuinka vahvan kokemuksettomuuden immenkalvon kotiseudulla pysytteleminen ihmisen ympärille rakentaakaan. Ensimmäiset viikot uudessa paikassa hyökyvät niin kovaa ensimmäisten kertojen tulvaa, että siinä ihmetellessään miettii onko sitä elämässään koskaan mitään tehnytkään. Ensimmäiset kerrat ovat sekä suuria kokemuksia ja tapahtumia – ”ensimmäistä kertaa Etelä-Ranskassa” – kuin merkityksellisiä tapahtumia – ”tapasin ensimmäistä kertaa sen, tämän ja tuon ihmisen” – kuin niitä pieniä arkisia yksityiskohtia jotka estävät päiviä toistumasta samanlaisina – ”pukeuduin ensimmäistä kertaa tähän ja tuohon vaatteeseen”. Tänne saavuttuani olen syönyt hedelmiä, vihanneksia ja juureksia joista en ole koskaan ennen kuullutkaan, täällä ollessani olen käyttänyt työkaluja joita olen aiemmassa elämässäni vain katsellut etäältä kauhun sekaista kunnioitusta tuntien, täällä asuessani olen oppinut kommunikoimaan jopa itselleni uusien eläinlajien kanssa, koiria ja kanoja tähän asti enintään etäisyydestä epäillen kyräiltyäni.

Totta kai viikkojen vyöryessä ja kokemuksentäyteisten ensituntien muuttuessa kokemustentäyteisiksi kolmeksi kuukaudeksi, uusikin maailma arkipäiväistyy, ja yhtäkkiä sitä huomaa että ne uudet asiat ovat pitkälti niitä samoja pieniä arjen muutoksia kuin ne olivat koti-Suomessakin. ”Tänä päivänä pelasin Scrabblea ensimmäisen kerran utahilaisen Alexin kanssa”; ”Tänä päivänä kävin ensimmäisen kerran Cerét’n markkinoilla jossa emme sateen vuoksi pystyneet edes purkamaan kirjakuormaamme”; ”Tänä päivänä kävelin ensimmäisen kerran uutta metsäpolkua pitkin”. Mutta ei kolme kuukautta ole minua vielä hiljentänyt lähellekään sitä pysähtyneisyyden tilaa jota viime vuodet olen Oulussa elänyt. Edelleen täällä syön uusia ruokalajeja, kasviksia ja hedelmiä, edelleen teen jotain sellaista jota en ole koskaan ennen tehnyt, ehkä joskus enintään salaa haaveillut, joskus en ole edes tiennyt että sellaisen tekeminen olisi mahdollista.

Viimeiset kaksi päivää olen rakentanut täällä sänkyä. Kävimme ostamassa puutavarakaupasta (ensimmäinen kerta puutavarakaupassa) lankkuja (ensimmäinen kerta elämässäni kun ostan lankkuja), pakkasimme ne autoon (ensimmäinen kerta kun olen ajanut auton sisätilat täynnä lankkuja), ja aloimme sahaamaan (ensimmäinen kerta elämässäni kun käytän sähkökäyttöistä pistosahaa) ja ruuvaamaan niistä kokonaista sänkyä. Toki olen sänkyjä koonnut ja purkanut koko pienen ikäni, mutta aina ennen niiden kokoamisohjeet ovat olleet mukana ja palat ovat valmiiksi tehtaalla mitattuja ja muotoiltuja – se että teen sellaista alusta alkaen on jotain uutta. Huomasin jo pari vuotta sitten itselleni valopöytää askarrellessani että puutöiden tekeminen on yllättävän kivaa, ja täällä olen saanut taas vahvistuksen ajatuksilleni. Ehkä olen vihdoin löytämässä sukuvereni perinnön, isoisieni geenivarannon, joka on pitänyt heidät suuren osan elämästään puutyökalujen äärellä. En tiedä – ja miten voisinkaan, tämä puutyönteko kun menee edelleen minulla niiden ensimmäisten kertojen sarjaan.

Voi olla, että olen väärässä, mutta olen lähestulkoon varma, että ensimmäisen kerran elämässäni lauloin täällä ihmisten kuullen samalla itseäni kitaralla säestäen. En ole sitä koskaan ennen tehnyt – lähinnä koska tunnen sääliä kanssaihmisiäni kohtaan enkä heitä halua tarpeettomasti kiduttaa – enkä usko että sitä kovin usein alan jatkossakaan tekemään. Totta kai lauloin suomalaisia lauluja joita kukaan kuulijoistani ei ole koskaan ennen kuullutkaan ja suomeksi, josta suomalaistunein osakin yleisöstäni osasi enintään kaksitoista sanaa, mutta lauloin silti. Ja säestin kitaralla, lähes virheettömästi, ja paikoin, hetkittäin, lähinnä vahingossa, taisin laulaessanikin pikkuisen osua nuotteihin.

Koiria talutin täällä ensimmäisen kerran elämässäni, ja täytyy sanoa, etten koe aiemmassa elämässäni mitään keskeisen elähdyttävää menettäneeni. Mutta samalla kuitenkin yksi viime päivien keskeisistä uusista kokemuksistani sattui koiria taluttaessa. Oli aamu, kolea ja kostea sellainen, ja väsyneenä hytisin ja yritin komennella koiria tottelemaan minua, olemaan syömättä toistensa ulosteita ja tien varteen heitettyjä likaisia nenäliinoja. Kaikki Ranskan-matkani uusia kokemuksia, mutta jo aiemmin saatuja, jo ensi viikkoina koettuja. Talutin koiralauman vanhempia, Beniä ja Freyaa, Freyan ollessa aamuisin rasittavan energinen, lenkeillä valtoimenaan edestakaisin hyppivä koirajojo, ja Benin ollessa useimmiten ihan leppoisa, hiekkasäkeillä ja kuonokopalla rauhoitettu pentumainen tallustelija. Mutta Benin leppoisuus ja leikkisyys on vain illuusio, joka kätkee alleen verenhimoisen pedon, joka nostaa aggressiivista päätään aina jos se näkee jonkin ihmisen kotitilan ulkopuolella. Heti, jos ihminen astuu portista talon pihaan, Ben hyväksyy hänet leikkikaveriksi ja haluaa häneltä vain rapsutusta, mutta jos sellainen tulee vastaan missään kotiaitauksen ulkopuolella, jostain syystä niiden kimppuun on heti hyökättävä. Benin käytös muistuttaakin enemmän paimenkoiraa, joka haluaisi saada kaikki vastaantulevat ihmiset kotiaitauksen sisäpuolelle, kuin vahtikoiraa, joka yrittäisi pitää ihmiset loitolla.

Niin, vastaan siis tuli kolme ihmistä, keski-ikäinen kolmikko, nainen ja kaksi miestä. Pysähdyin ja annoin heille tietä, mutta kohteliaina he sanoivat että meidän tulisi mennä ensin. Yvonne, joka oli seuranani taluttamassa koiralauman jälkikasvua, lähtikin kulkemaan eteenpäin, ja minäkin vähän hellitin otettani Benin kaulasta – joka oli ehdottomasti virhe. Ben lähti syöksymään täydessä raivossa seurueen naista kohti, raahasi minua polvillaan viidestä kymmeneen metriä soratietä pitkin, työnsi naisen kumoon, yritti purra tätä nilkasta (siksi kuonokoppa), ja haukkui vimmatusti. Benin seisoessaan takajaloillaan yrittäen hypätä naisen kimppuun otin koirasta kahden käden painiotteella kiinni ja pidin sitä pystyssä, kolmikon päättäessä että ehkä on sittenkin parempi jos he kulkevat ensin. He tuntuivat olevan kunnossa, kuulin heidän jopa hieman naureskelevan ja tervehtivän muita koiria – Freyasta olin jo päästänyt irti – mutta en pystynyt heihin sen enempää kiinnittämään huomiota keskittyessäni kaksin käsin Benin kiinnipitämiseen. He menivät, ja Benkin rauhoittui. Polveeni sattui, hieroin sitä hieman, tunnustelin tulisiko siihen arpea tai mustelmaa, mutta uskoin että pääsisin silti vähällä. Mutta lenkin lähestyessä loppuaan, tilan kotiportin tullessa askel askeleelta lähemmäksi, ja koiran kanssa painimisen aiheuttaman adrenaliinipiikin hiljalleen haihduttuani, aloin tuntea myös kädessäni pientä määrittelemätöntä kipua. Parikymmentä minuuttia myöhemmin huomasin jo, että käden käyttö oli ylipäätään vaikeampaa kuin tavallisesti, ja arastelin sitä koko päivän. Ja nyt, lähes viikko tapahtuneen jälkeen, huomaan käteni kipeytyvän edelleen nopeasti heti kun sillä vain mitään raskasta lähden tekemään – ja raskaaksi riittää muun muassa pesusienen kuivaksi puristaminen pesualtaan päällä. Ehkä uusiin kokemuksiini pitää vielä lähipäivinä lisätä ranskalaisella lääkärillä käynti – vaikka eiköhän se ole vain lievä venähdys, joka menee ohi särkylääkkeillä ja levolla.

Sinänsä olen tietysti onnellinen, että tämä sama suloinen Ben, joka näyttää ja käyttäytyy kuin jättikokoinen koiranpentu, ei minulle mitään pahempaa tehnyt. Hän on kuitenkin tuhonnut Namuan sormet lähes käyttökelvottomiksi muutama vuosi sitten, ja kerran jopa puukottanut Namuaa sääreen kuljetellessaan terävää veistä suussaan ja heilutellessaan päätään ylpeänä löytämästään saaliista.

Mutta uusista täällä kokemistani asioista ehdoton kohokohta on kuitenkin ollut olohuoneen nurkan vanha, rikkinäinen ja toivoton pianonrahjus, jota olen täällä ollessani parin viikoin välein aina viritellyt. Kyllä, se tuli jo hyvin nopeasti selväksi, ettei pianosta mitään oikeaa soitinta saa. Ensimmäinen viritys pysyi jokseenkin tunnistettavissa nuotinäänissä hädin tuskin varttitunnin, ja neljännenkin virityksen jälkeen ainoastaan puolet kielistä pysyi vireessä vuorokauden ajan – eikä yksikään viikkoa – mutta silti. Se alkuaikojen hirviösoitin, josta pääsi satunnaisia kilahduksia ja plonkahduksia, on nyttemmin muuttunut heikkotasoiseksi tilutteluleluksi, jolla pystyy niin halutessaan soittamaan jo ihan tunnistettavia melodioita. Kauhealta se toki kuulostaa, ellei sitten aina ennen soittoa ryhdy pianoa virittämään kohdalleen, enkä siihen ole juuri koskenutkaan muuta kuin silloin kun pianonhimoni on yltynyt sietämättömäksi – mutta oi sitä virittämisen iloa. Sitä juhlavaa tunnetta, kun pianon äänet loksahtavat kohdalleen, ja yhtäkkiä huomaa, että minä osaan, että minä pystyn virittämään pianon. Olkoon ensimmäinen kerta kun pianoa viritän, ja vaikka ennen pianon sisuskalujen koskettamista surffasin tuntikausia netissä etsimässä tietoa mitä ei ainakaan saisi tehdä olen varma että teen paljon virheitä ja jopa tuhoisia kömmähdyksiä, mutta tämä on jotain jota voisin kuvitella tekeväni enemmänkin. Jos joku vain kertoisi, miten pianonvirittäjäksi kouluttaudutaan, niin ryhtyisin heti.

Ja niin siitäkin ekasta kerrasta, siitä ainutlaatuisesta kokemuksesta tulisi toisteista arkea. Mutta en usko että kovin paljon jäisin valittamaan. Kyllä monia näistä uusista hedelmistä, kasviksista ja vihanneksistakin mielelläni uudelleen ja uudelleen maistan, ja monia näistä ruokalajeista joita olen täällä syönyt mielelläni myöhemmässäkin elämässäni söisin.

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

Comments are closed.