Joulumuistelo

Halusin pitää joulunpyhät vapaata irti netistä, vapaata kirjoittamisesta, vapaata piirtämisestä. Halusin levätä, ottaa kirjan käteeni ja lukea. Olen ollut täällä nyt kaksi ja puoli kuukautta näiden tuhansien ja taas tuhansien kirjojen keskellä, ja olen lukenut niistä vain kuusi. Halusin istahtaa takkatulen ääreen, levätä siinä, rapsuttaa sylissäni kehräävää kissaa ja jättää kirjoittamisen ja piirtämisen ja valokuvien käsittelyn hetkeksi taakseni. Sillä tiedättehän, että tällaisen blogin pitäminen ajoittain lähes työstä käy. Sarjakuvablogin päivittämisestä puhumattakaan.

Eli sellainen oli se joulu.

Joulusta ei paljoa muu muistuttanut kuin hetkittäin Youtubesta kaivamani suomalaiset mollijoululaulut. Yritin niitä välillä tapailla myös kitaralla tai nurkan epävireisellä pianolla, mutta silloinkin joulu oli ainoastaan sisälläni, koska muut paikalla olijat eivät rämpytyksiäni edes joululauluiksi edes osanneet tunnistaa. Toki jouluisiksi voisi laskea Namuan olohuoneen katosta roikkuvat kymmenet kynttilät, mutta siinä ne ovat riippuneet koko täällä oloni ajan, eikä niitä kai ole koskaan tarkoituskaan sytyttää. Talvipäivänseisauksen päivänä pöydällä paloi kylläkin yksittäinen, iso paksu kynttilä, ja vielä päivän pari sen jälkeenkin, mutta se juhlisti nimenomaan pimeyden taittumista, ei joulupukkia tai Kristuksen syntymää. Vaikka ei kai kynttilän polttamisen motiivi sinänsä sen jouluisuuteen vaikuta millään tavoin.

Tilan ulkopuolella Laroquen keskustassa oli kyllä joulukoristeita, tien yläpuolella valaisevia tähtiä ja muita joulusymboleita joiden kristillinen symboliikka ei ole liian vahvaa maallistuneelle eurooppalaiselle, mutta niistäkin oli vaikea innostua, koska nekin ovat roikkuneet siellä koko täälläoloni ajan – ja luultavasti roikkuvatkin ympäri vuoden, kaikkine kirjoitettuine uudenvuodentoivotuksineen kaikkineen. Joulun aikaan ainoa ero on siinä, että lamput ovat päällä joten ne pystyy näkemään paremmin yöaikaan, mutta koska en ole Laroquessa juuri pimeän tultua käynyt kääntymässä, tämäkin jouluvalaistus on lähes kokonaan jäänyt kokematta.

Pari viikkoa ennen joulua olin taas kerran Namuan autonkuljettajana hänen matkatessa Cerét’n markkinoille myymään käytettyjä englanninkielisiä kirjojaan, ja se olikin ainoa todellinen kosketukseni jouluun. Siellä oli joulukuusi, siellä oli kuoro paikallisia ihmisiä laulamassa joululauluja joista jotkin ylikansallisina jopa tunnistin, ja siellä oli joka ainoa seinä täynnä joulupukkikoristeita jotka näyttivät kiipeilevän seinää pitkin. Niin hauska kuin tuo kiipeilevä joulupukki muuten olisikin ollut, jotenkin sen oivaltavuus nollaantui niiden lukumäärän kasvaessa – katu, jonka varrella on toistakymmentä samanlaista kiipeävää joulupukkia jokaisen ikkunan juuressa, on vain ikävystyttävän toisteinen, kuin klisee omakotitalolähiöstä jossa jokainen talo ostaa taloonsa samat esineet, samat koristeet, samat yksityiskohdat. Oli kaupunki myös täynnä jääkarhuja ja pingviinejä, ja tekolumetettuja kuusia, ja kaikkea muuta ranskalaisten mielissä kylmyyteen ja lumeen liittyvää, mutta minussa ne eivät herättäneet mitään jouluista, ainoastaan huvittuneisuutta. Vaikka toki lunta aina jouluna toivon näkevänikin, minulle lumi ja kylmyys liittyy ensisijaisesti talveen, ei jouluun.

Ei, minun jouluni oli lähinnä netissä ja ennen kaikkea Facebookissa, ja ihmisten hyvänjouluntoivotuksissa siellä. Ja niin paljon kuin joulusta periaatteen tasolla pidänkin, edellisenä kahtena vuonna kovin työteliäitä joulukalentereja nettiin tehneenä, tänä vuonna olin ihan iloinen jouluttomuudestani. Ei siksi, että vältyin joulukalenterin tekemiseltä – ei, sillä sitä oikeastaan ikävöin – mutta yleensäkin suosikkiosani joulusta on aina ollut joulun odotus, varsinkin viime vuosina kun olen jo osannut olla välinpitämätön ja olla osallistumatta siihen stressaavaan joulun valmisteluun. Koska sitten kun se itse joulu tulee, se on yleensä aina yhdentekevä ja nopeasti latistuva antikliimaksi. Tätä on odotettu 24 päivää ja nyt meillä on… öö… lahjapapereista löytyneet kaksi esinettä enemmän?

Toki joulu on sukujuhla, enkä edes yritä kiistää etteikö minulla olisi jouluaattona ollut perheenjäseniäni ikävä. Etenkin kun vietin sen nyt täällä, perheessä joka on – miten sen kauniisti sanoisin – riitaisa, yhteenpuhaltamaton, keskenään epäsosiaalinen. Katsellessani Namuan kolmea poikaa jotka viettivät joulunsa täällä, jotka jopa ikiensä puolesta ovat lähellä itseäni ja omia veljiäni, ja kummastellessa heidän puhumattomuuttaan, sitä, että he hädin tuskin toisiaan tervehtivät, minun oli ikävä omia veljiäni, jotka kuitenkin molemmat epäilyksettä kuuluvat parhaiden ystävieni joukkoon. Namuan pojat kaikki kolme olivat täällä koko joulun, mutta kaikki omissa huoneissaan, tai autossaan, tai matkailuvaunussaan, ja ainoastaan illallispöydässä he kokoontuivat yhteen, ja ainoastaan viinilasillisen tai kahden jälkeen he edes yrittivät minkäänlaista keskustelua. Se oli mielenkiintoista seurattavaa, mutta lähinnä kulttuuriantropologisesta perspektiivistä, ja lähinnä surullista. Mutta niin, eivätpä nämä veljekset, tai ainakaan ne kaksi nuorempaa joiden kanssa täällä päivittäin olen tekemisissä, muutenkaan erityisen puheliaita tai sosiaalisia ole.

Itse asiassa se on tunnustettava, että koko joulukuun täällä on ollut eräänlaisia henkilökemioiden yhteentörmäyksiin liittyviä ongelmia, jotka ovat hetkittäin tehneet paikasta jopa lievästi epämiellyttävän. Minulla ei ole ollut mitään ongelmia kenenkään kanssa – eikä tietääkseni kenelläkään minun kanssani – mutta joutuessani tilanteisiin jossa minun kuin odotetaan ottavan puolta riidassa jota en edes ymmärrä, viihtymiseni vähenee. Mutta se on jo helpottanut, eikä se sinänsä liity mitenkään jouluun. Eikä uuteenvuoteen.

Sillä seuraava vuosi on alkamaisillaan. En tiedä, missä vuotta vastaanotan, tuskinpa missään, enköhän tilalla aikaani vietä, enintään kuljen pari sataa metriä ylämäkeen josta voin katsella koko puolen miljoonan ihmisen tasangon kaikkia ilotulituksia. Siellä seison, tai täällä istun, tai ehkä makaan sängyssäni kirjaa lukien, ja mietin pitäisikö minun tehdä uudenvuodenlupauksia. Ja ehkä teenkin. Lupaan tavoitella unelmiani, rakennella pilvilinnoja, haihatella turhuuksia, ja parhaani mukaan olla hyvä ihminen – mitä ikinä se sitten tarkoittaakin. Ja ehkäpä saan tämän lupauksen pidettyäkin.

Onnellista uutta vuotta kaikille!

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

2 Responses to Joulumuistelo

  1. airelle says:

    jos ymmärrän oikein, emäntäsi on pakaani. täällä kuulemma edelleen nämä kelttien jälkeläiset juhlivat talvipäivän seisausta, samoin kuin tuolla briteissä päin. en kylläkään tunne ketään, mutta olisi ihan mielenkiintoista nähdä joskus niitäkin perinteitä; loppujen lopuksihan meidän joulumme perustaa painavasti noihin esikristillisiin juhliin.

    toivottavasti et ollut pettynyt uuden vuoden juhlintaan, ilotulitukset ovat täällä aika harvinaisia; varsinkin kun yksityiset ilotulitukset ovat periaatteessa kiellettyjä. isoja ilotulituksia näkee parhaiten kansallispäivänä. silti, hyvää uutta vuotta ja parempaa yhteishenkeä maatilallekin!

    • Kimmo says:

      Kyllä. Emäntäni on ihan aktiivipakana, kirjoittanut 90-luvulla kirjankin joka on käytännön oppikirja shamanismiin. Mutta pääosin hänen jouluttomuutensa liittyy juhlaan kiinteästi liittyvän materialismin vastustamiseen. Vaikka tietysti kauppiaana ja liikenaisena hän osaa mahdollisesti lisääntyvää myyntiä vähän kunnioittaakin.

      Ilotulituksia ei vuodenvaihteessa paljoa tosiaan näkynyt, ainoastaan muutamia siellä täällä, mutta keskeisenä syynä oli näkyvyyttä peittänyt sumu ja Coullieuren suurimmat ilotulitukset piilottanut vuori. Kiipesimme väärän mäen päälle. Muutenhan mäen päältä olisi pitänyt pystyä näkemään aika useankin suurehkon kaupungin uuden vuoden juhlallisuudet.

      Mutta en valita. Ilta oli lämmin ja tunnelmallinen, yläpuolellamme pilvet raottuivat paljastaen kauniin tähtitaivaan, ja seurakin oli mitä miellyttävintä. Vaikka joulusta pidänkin, uudenvuoden juhlallisuuksien ystävä en ole koskaan ollut — joten eiköhän tämä yhdeksi tämänastisen elämäni ikimuistettavimmista uusista vuosista kohonnut, kaikessa tapahtumattomassa arkisuudessaankin.