Näkymättömät kyyneleet

Siinä seisoin taas, maailman keskipisteessä, kuten Salvador Dali Perpignanin rautatieasemaa oli kerran kutsunut. Lämmin pohjoistuuli puhalsi vasempaan poskeeni, ja aseman kuulutusten naisääni käski minun pitämään huolta laukuistani. Kukaan ei nähnyt minun itkevän, koska en itkenyt. Näytin vain tavalliselta kyllästyneeltä matkaajalta rinkka ja reppu jaloissani. Mutta sisälläni myllersi, rintaani puristi, sieluni huusi silmieni takana, ja jos joku olisi tarkkaan katsonut, hän olisi nähnyt huulieni hetkittäin hieman mutristuvan.

Ja niin on taas yksi elämänvaihe takana.


Kävin taas kerran pihakompostin päällä tyhjentämässä rakkoani, kun Turnip alkoi naukua lempipaikassaan korkealla puussa. Aina yhtä ketterästi, koko ajan ääntelehtien, kuin huutaen älä mene, minä olen tulossa, se laskeutui puusta ja tuli kiehnäämään jalkoihini. Otin sen syliini, rapsutin sitä ja sanoin sille hei hei, pidä huolta itsestäsi, ja pidä huolta sisaruksistasi. Kävelin Turnip sylissäni talon taakse, jossa tiesin, tai ehkä toivoin, Dharman olevan puhdistamassa uima-allasta.

”Joko olet pakannut”, hän kysyi.

”Suurin piirtein”, vastasin, ”olen surkea pakkaaja, unohdan aina kaiken jälkeeni.”

Dharma hymyili, hän ei sanonut mitään. Hän harjasi uima-altaan pohjaan, nostaen leikkaamiemme ruokojen sinne jättämät roskat pintaan, ja sitten noukkien ne altaasta pois. Kysyin häneltä mitä hän oli tekemässä, vaikka sen jo tiesinkin, ja hän kertoi, vaikka tiesikin minun jo tietävän.

Katsoin häntä hetken, etsien jotain sanottavaa. ”Jos huomaat, että olen unohtanut tänne jotain”, aloitin.

”Minä lähetän sen perääsi”, hän lopetti lauseeni.

”Mutta vain jos se on jotain arvokasta. Jos se on rahaa, pidä hyvänäsi, mutta jos se on vaikka muistivihko täynnä rakkauskirjeitä entisille homorakastajilleni, sen haluaisin takaisin.” En tiedä miksi sanoin tämän viittauksen, koska tiesin ettei Dharma sitä tuntenut. Jouduin selittämään.

Tilalla oli mies, joka jätti jälkeensä muistivihkon täynnä rakkauskirjeitä. Vaikka hän oli tilalla viikkokausia, hän ei ollut koskaan sanonut olevansa homo, ehkä joskus sivulauseessa viitannut, kyllä, mutta aivan yhtä lailla hän toisinaan ylläpiti hyvinkin voimakasta heteroimagoa. Mutta hänen vihkonsa kaikki kirjeet oli osoitettu miehille. Mies ei koskaan vihkonsa perään kysellyt, ja revittyäni kirjoitetut sivut pois otin sen loput sivut itselleni. Kirjeet oli kirjoitettu kielellä jota en osaa, ja nyt ne on hänen yksityisyyttään suojellakseen poltettu (en pitänyt siitä kun hänen maannaisensa lukivat niitä ja nauroivat hänen ylipateettiselle ja naiiville kirjoitustyylilleen). Yhtä kaikki, jos minulta jäisi jälkeeni jotain vastaavaa, haluaisin ne takaisin itselleni. Sen kerroin, ja jatkoin.

Aikoinaan marraskuun alussa kun kävimme vuoren päällä Mollyn ja Ralphin kanssa, huomasin pudottaneeni pienen mustan muistikirjani, ja palasin takaisin, kuljin takaisin jälkiämme puoli tuntia vuorta ylöspäin, vaikka minua väsytti ja vaikka minulla oli lievää nestehukkaa – mutta halusin ehdottomasti vihkoni takaisin, kaikki sen muistot, kaiken sen sinne suunnitellun tulevaisuuden. Jos se tilalta löytyisi lähdettyäni, toivoisin saavani sen perässäni Suomeen. Todella toivoisin.


Juna lähti Perpignanin asemalta. Katsoin ikkunasta Canigoun lumisten huippujen peittyvän pilviin. Tämä koko suuri vuori, joka on viimeiset neljä kuukautta noussut näköalani horisontissa, jonka lumen määrän vaihtelu on erinomaisesti osoittanut päivän lämpötilan, oli nyt jäämässä taakseni, ja oli samalla itsekseenkin peittymässä sumuun, katoamassa. Mikä erinomainen vertauskuva lähdölleni, ajattelin. Hei hei, Canigou, sanoin hiljaa mielessäni.


Olen huono sanomaan hyvästejä. Vihaan sitä, inhoan sitä. Haluaisin aina livahtaa huomaamatta pimeydessä, jälkeeni vain pienen lapun jääkaapin oveen jättäen, lähdön jälkeen ehkä perään sähköpostilla hyvästellen.

Reppuni olivat takapenkillä. Ralph sitoi auton rikkinäistä peräluukkua mustekalalla kiinni. Kävelin sisälle keittiöön, jossa Dharma aloitteli lounastiskejä ja Namua hääräsi jotain omiaan, ruokalevolleen valmistautuen. Namua tuli ja halasi minua, kiitti kaikesta ja toivotti kaikkea hyvää. Mumisin jotain samankaltaista takaisin. Dharma kääntyi tiskialtaalta minua päin, hymyili ja tuli kädet levällään halaamaan minua. Hän halasi oikeasti, hän rutisti, hän piti kiinni – se ei ollut pelkkä muodollinen selkääntaputus, pelkkä leuan asettaminen olkapään tienoille, se oli halaus joka viestitti että hänestä oli surullista jättää minua, että hänestä oli ollut oikeasti mukava minuun tutustua. En ollut yllättynyt, oletin että hän voisi jotain sellaista tehdä, salaa sitä toivoinkin, ja silmänräpäyksen ajan häntä siinä halatessani alitajuisesti ajattelin etten haluaisi päästää hänestä irti. Mutta silmänräpäys päättyi, vaikka silmiäni pitkitetysti kiinni pidinkin, ja halaus päättyi, ja olin taas siinä todellisuudessa jossa hädin tuskin tunsin koko tyttöä, maailmassa jossa kohtelin häntä kuin sitä juuri ja juuri viikon tuntemaani tuttavaa joka hän olikin.

”Olethan Facebookissa?” kysyin.

”Minä etsin sinut sieltä”, hän vastasi.

Käännyin ympäri, ehkä nyökkäsin Dharmaa kohden, nousin autoon. Nostin Namualle kättä, laskimme hetken leikkiä siitä että olisin varastamassa Dumpling-kissaa mukaani. Ralph peruutti. Nousin autosta avaamaan portin, suljin sen ja nousin taas autoon.

Bussipysäkillä kättelin Ralphin. ”Jos koskaan satut jostain syystä olemaan Suomen seutuvilla, ota yhteyttä.”

Ralph ajoi pois. Kukaan ei nähnyt minun itkevän, koska en itkenyt. Mutta jos kukaan olisi tarkkaan katsonut, hän olisi huomannut että itku oli lähellä.

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

Comments are closed.