Mitä täällä teen

Eletään vuotta 2010, ja koko Eurooppa on kapitalistisen markkinataloustehokkuuden valloittamana. Koko Eurooppako? Ei sentään, eteläisessä Ranskassa on pieni talo, joka ei pelkää valloittajaa.

Tarina kertoo, että täällä kävi joskus joku byrokraatti katselemassa tiluksia, koska Namua halusi tietää olisiko hänellä mahdollisuuksia saada maataloustukea oliivinviljelyynsä. Tarkastaja oli astunut portista sisään, katsonut puutarhaa silmät pyöreinä ja hämmästyksissään huudahtanut “Mitä ihmettä täällä tapahtuu? Ei tällainen peli vetele, oliivipuuthan ovat missä sattuu! Puut täytyy istuttaa suoriin riveihin, seitsemän metrin välein toisistaan ja niiden sijaintipaikat täytyy merkitä sinisin kepein.” Jatkokysymysten avulla Namua sai selville, että ehkä muunkin väriset kepit olisivat juuri ja juuri hyväksyttävissä, mutta tukea ei heruisi, koska puita ei ole istutettu suoriin riveihin, ja koska puiden väleissä kasvaa muitakin kasveja, jopa puita.

Enköhän minä täällä viihdy. Ainakin tähän asti olen viihtynyt. Tämä on aika lailla sitä mitä halusinkin, ja oikeastaan enemmänkin. Tämän tilan emäntä Namua oikeasti uskoo siihen mitä on tekemässä, tämä ei ole luomutila ainoastaan siksi että luomua tekemällä tienaa paremmin, vaan siksi että Namua uskoo että luonnolla on oikeus olla luonnonmukainen. En ole naiivi, tiedän ihan hyvin, että tehomaatalous on länsimaisen hyvinvoinnin perusta, ja jos kaikki maatilat olisivat yhtä tehottomia ja idealistisia kuin tämä, kuolisimme kaikki hyvin pian nälkään. Mutta jos haluaa paeta länsimaista tehokkuushelvettiä puoleksi vuodeksi kuokan ja kirveen ääreen, minun on vaikea kuvitella parempaa paikkaa.

Olen nyt kuukauden ajan täällä siivoillut kompostivessoja, kastellut puutarhaa, tehnyt polttopuita, puhdistanut uima-allasta, kerännyt marjoja, pähkinöitä ja siemeniä, maalannut ikkunoita ja ovia, korjannut koirien rikkomaa kanaverkkoa aina kun ne ovat murtautuneet sen lävitse, kantanut puita ja lehtiä metsästä alas, istuttanut johanneksenleipäpuun taimia, tehnyt kaikenlaista fyysistä, oikeaa maataloustyötä. Ja voi veljet, miten virkistävää se onkaan. Kun on vuosikausia istunut Oulun yliopiston pääkirjaston tienoilla naputtelemassa humanistisia käsitteidenpyörittelyesseitä, ei mikään voisi olla sen ilahduttavampaa kuin se, että päivän ohjelma onkin käyskennellä metsässä rakentamassa oliivipuiden taimille villisian karkottavaa kivi- ja puusuojaa.

Olen tietysti edelleen ihan pihalla koko paikasta ja sen toiminnasta, ja se, että niitä puita ei ole istutettu riveihin ja irrallisiin peltoihin vaikeuttaa kokonaisuuden hahmottamista huomattavasti. Vasta viime päivinä olen alkanut hiljalleen osata suunnistaa puutarhassa paikasta toiseen. Alkuaikoina kun raivasin siellä kaadettuja puita portinsuulle, jossa niitä lajiteltaisiin joko polttopuiksi, aitapuiksi tai jätteeksi, en koskaan onnistunut löytämään takaisin sinne paikkaan mistä edellisen kerran olin tullut. Aloin kuitenkin jo alusta asti tietoisesti opetella alueen muotoja ja rakennetta, että sen mahdollisimman pian oppisin, ja nyt, kuukauden täällä olleena minulla on jo jonkinlainen ote alueesta. Tämä puutarha, jossa kasvatetaan siis lähinnä erilaisia puita ja pensaita, on kooltaan ehkä viitisen hehtaaria, joten sen oppiminen sinänsä ei ole vaikeaa, mutta Namuan tilan permakulttuuriluonne vaikeuttaa alueen hahmottamista huomattavasti. Permakulttuuri tässä yhteydessä tarkoittaa siis sitä, että viljellessä yritetään toisintaa luonnon omia tapoja kasvattaa kasveja, jolloin esimerkiksi isoja puita jätetään pystyyn suojaamaan nuoria taimia, ja erilaisia kasveja käytetään tuottamaan ravinteita toisille kasveille – kuitenkin niin, että ainakin teoriassa puutarhan kaikki osat olisivat toisiaan tukevassa symbioosissa. Ja mielellään vielä niin, että ihmisetkin olisivat osa tätä kokonaisuuden kiertokulkua, jonka vuoksi täällä ihmislanta levitellään oliivipuiden juurille. Ideaalitilanteessa metsä osaisi lopulta ylläpitää itse itseään ilman ihmisen puuttumista sen kasvamiseen, jolloin maanviljelijän tehtäväksi jäisi vain sadon korjaaminen muuten itsekseen elävästä metsästä. Mutta joka tapauksessa se tarkoittaa sitä, että se metsä ei ole mitenkään helposti hahmotettava tila, vaan se on sekava kuin, no, metsä. Siis luonnonmukainen metsä, ei sellainen kankaalla kasvava mäntypelto.

Oliivipuut itsessään ovat täällä vasta pieniä taimia, vanhimmatkin vasta muutaman vuoden ikäisiä ja kooltaan hädin tuskin metrin korkeuteen kurottavia hentoja oksia, mutta kymmenen- kahdenkymmenen vuoden päästä täälläkin pitäisi olla ihan varteenotettava oliivilehdon alku. Tietysti ottaen huomioon, että oliivipuu on ilmeisen pitkäikäinen kasvi, vanhimpien puiden ollessa jopa parin tuhannen vuoden ikäisiä, kovin nuoria tämän paikan puut ovat. Namua mainostaa tilaansa sivuillaan oliivipuuviljelmänä, jonka vuoksi moni tänne tulija onkin hämmästynyt, jopa pettynyt saadessaan huomata että se on ennemmin tulevaisuuden haave kuin tämän päivän todellisuutta, mutta kyllä nämäkin puut jonkin verran oliiveita tuottavat. Ainakin sen verran, että pystyn näkemään vähän mistä oliivit ovat peräisin. Oliivien korjuusesonki näillä leveysasteilla on lähiviikkoina, joten enköhän minäkin pari kolme oliivia saa vielä koriini laittaa. Tähän asti olen kerännyt vain kastanjoita, mansikkapuun hedelmiä, sekä siveydenpuun.. öö.. marjoja? Siemeniä?

Vaikeus tietysti on siinä, etten tunne näitä kasveja lainkaan, ja nytkin kun niitä opin, opin niitä lähinnä englanniksi. Yritän kirjata kasvien nimet joko muistiini tai ihan suosiolla mustaan vihkooni, jotta sitten voin joskus myöhemmin käydä netistä etsimässä lisätietoa. Suomenkieliset nimet sitten nappaan tätä blogia varten lähinnä Wikipediasta, ja kerta toisensa jälkeen olen niistä hyvin hämmentynyt. Mansikkapuu ja johanneksenleipäpuu – siveydenpuusta puhumattakaan – kuulostavat ainakin minun korvaani lähes yksinomaan oudoilta, sekä puunniminä että ylipäätään sanoina.

Tila on lisäksi vegaanitila, jossa lähes kaikki ruoka on vegaanista. Lauantai-iltaisin, kun on viikoittainen pitsapäivä, täällä tehdään aina muutama pitsa, jossa on mozzarellaa, mutta muuten kaikki on vegaanista. Vaikka pihalla onkin kanahäkki, jossa on neljätoista kanaa ja kovin aggressiivinen kukko, niidenkin munimat munat syötetään käsittääkseni ainoastaan koirille. Kirjoittanen aiheesta enemmän vielä joskus toiste, mutta mikäli olisin koskaan epäillyt voiko vegaaniruoka olla maittavaa ja herkullista, niin en epäile enää. Mukaan ottamani housut eivät enää mahdu jalkaani.

Negatiivisina asioina voisin ehkä hieman valittaa täällä vallitsevaa tiettyä epäjärjestelmällisyyttä, sillä tilan toiminta muistuttaa suurelta osin perinteistä ”juoruämmä”- tai ”rikkoutunut puhelin”-leikkiä. Tiedot wwoofaajalta toiselle kulkee ilman että Namua itse välttämättä puuttuu tarinaan missään välissä mitenkään, joten ohjeet ja neuvot vääristyvät lähes tunnistamattomiksi matkan varrella, ja niin huomaan tehneeni jotain asiaa kuukauden ajan tasan niin kuin minulle on kerrottu että se pitää tehdä, kunnes Namua tulee ihmettelemään mitä ihmettä minä teen. Välillä täällä tulee sellainen olo, että Namualla ei ole juurikaan aavistusta mitä hänen tilallaan tapahtuu – mutta toisaalta tämähän on tietysti meidän työläistenkin vika, mikäli emme hänelle sitä kerro. Muutaman tällaisen virheelliseksi osoittautuneen luulon jälkeen olenkin alkanut useammin varmistamaan suoraan Namualta että olen tekemässä asiat oikein, ja myös kertomaan aina aamuisin Namualle mitä olen itse tilalla huomannut ja edellisenä päivänä tehnyt, ihan vain että hän saisi paremman kuvan kaikesta mitä täällä on. Aikaa hänellä kaiken tarkkailuun ei voi olla.

Tarina kertoo, että Namualla ja hänen miehellään oli Englannissa useampia käytettyjen kirjojen kauppoja ja vegaaninen ravintola, jotka kaikki olivat menestyksekkäitä ja toivat heille paljon rahaa. Kunnes he kyllästyivät kiireeseen, stressiin ja kaikkeen mitä heidän elämässään oli, ja muuttivat haaveen ja periaatteiden perässä eteläiseen Ranskaan. Mutta monen onnellisen vuoden jälkeen mies kuoli yllättäen, ja Namua jäi haaveineen yksin. Hän yritti parhaansa mukaan jatkaa töitä ja ylläpitää heidän yhteistä unelmaansa, mutta tila alkoi levitä käsiin, eikä hänellä näyttänyt olevan minkäänlaista mahdollisuutta sen ylläpitämiseen. Kunnes eräänä päivänä eräs hänen ystävänsä soitti hänelle, ja kertoi että hänellä on neljä wwooferia, jotka hän juuri nyt lähettää töihin sinne tilalle. Ja he tulivat. Ja he auttoivat Namuaa tekemään kaiken sen työn jota hän ei yksin pystynyt tekemään. Ja siitä asti täällä tilalla on aina wwoofaajia ollut.

Enköhän täällä viihdy ihan pidemmänkin ajan. Ainakin olen tähän asti viihtynyt.

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

3 Responses to Mitä täällä teen

  1. Tiina says:

    Tuiki oleellinen vinkki sellaiselle, joka haluaa Oikean nimen Oikealle kasville: kirjoita sinne vihkoon ihmeessä se kasvin tieteellinen nimi. “Blueberry” kasvaa kaikkialla, mustikka ei.

    Tällainen eksaktius ei aukotta soveltune vapaasti ja epäjärjestelmällisesti kasvavaan oliivilehtoon, mutta harmillisilta käännösongelmilta säästytään.

  2. K. says:

    Komppaan edellistä.

    Lisäksi huomio tehomaataloudesta: en allekirjoita väitettä, että tehomaatalous olisi länsimaisen hyvinvoinnin perusta. Mikäli ymmärsin oikein, haluat sanoa, että tarvitaan maataloutta, joka tuottaa pinta-alaa kohti riittävän suuren sadon, joka takaa riittävästi ruokaa ihmisille – ja tähän tavoitteeseen päästään vain tavanomaisella maataloudella (mutta ei luomulla?). Tästä voisi jaaritella pitkäänkin, mutta lyhykäisesti: pelkkiä satomääriä ei voi vertailla, sillä molemmilla tuotantotavoilla on paljon laajemmat vaikutukset ympäristöön. Ja luomun satotasot ovat kohtuullisen hyvät verrattuna tavanomaiseen tuotantoon. Ja sitten voisin vaahdota “globaalista ruokaongelmasta” (ruokaahan on riittävästi jokaiselle ihmiselle!), lihavuudesta ja aliravitsemuksesta, mutta säästän sinut siltä. Tällä kertaa.

    Huomaamattasi saatat antaa maatalouteen sen tarkemmin perehtymättömälle kuvan, että kaikki luomutilat ovat jokseenkin tehottomia ja epäjärjestelmällisiä. Ja näinhän asia ei todellakaan ole.

  3. Kimmo says:

    Kiitän molempia palautteen antajia. Yleisellä tasolla juuri tällaisia hyvin kirjoitettuja, perusteltuja ja sisällöltään arvokkaita kommentteja internet tarvitsee tullakseen lukemisen arvoiseksi, ja on todella hienoa että sellaisia kirjoitetaan minun höpsöön tarinointiblogiini.

    Mitä Tiinan kommenttiin ja kasvien nimiin tulee, niin olen tarkistanut suomenkieliset nimet ja olen varma että kyse on samoista kasveista — mutta mikäli niille on olemassa jokin vähemmän höpsö suomenkielinen nimi, sitä en ole nettiä kaivaessani löytänyt. Tiedän myös, että mansikkapuu (Arbutus unedo) tunnetaan lisäksi nimellä lännenmansikkapuu, mutta se on, mikäli mahdollista, vielä ihmeellisempi nimi kyseiselle pensaalle. Jonka hedelmät eivät siis mansikkaa muistuta sen enempää makunsa kuin ulkonäkönsäkään puolesta (englannin “strawberry tree” sen sijaan on jotenkin ymmärrettävissä, sillä marjoissa on lievästi olkea/pilliä muistuttavia karvoja — kuten mansikassakin).

    Ja mitä K:n kommenttiin tulee, niin kyllä, olet oikeassa, ja pahoittelen huonoa argumentaatiotani. Tarkoitukseni oli viitata lähinnä tämän tilan puutteelliseen organisaatioon, sekä siihen, kuinka olen täällä ollessani huomannut, lukenut ja kuunnellut ihmisten tarinoita, että monet luomuviljelyä harrastavat pientilat ovat lähinnä uskonnollismytologisia, tiedettä ylenkatsovia hippishamaaniyhteisöjä — eikä verrata luonnonmukaista viljelyä yleisellä tasolla tehomaatalouteen. Ja kyllä, jo koko suomen kielen käsitteellinen vastakkainasettelu luomun ja tehomaatalouden välillä on ongelmallinen, koska kielen tasolla se viestittää että ainoastaan hallitseva maatalousmalli voisi olla tehokas. Tiedostan, että jätin ajatukseni kirjaamatta tekstissäni, jolloin sen pystyy lukemaan osoittamallasi tavalla, ja olen siitä pahoillani.

    Namuan tila on kyllä pääpiirteissään fiksu ja vakavasti otettava, ja toivon että tilan tuotanto ajan myötä tulee oikeasti toimimaan. Vaikka tietysti oliivitilana tämän merkitys maailman ravinnontuotantoon on varsin pieni. Oliiveilla ei nälkää hävitetä, vaikka niillä ehkä sydäntautikuolleisuuteen voitaisiinkin vaikuttaa.