Matkustaminen on tylsää

Matkustajan tärkein muistisääntö, jonka jos unohtaa, niin matkasta kuin matkasta tulee hyvin nopeasti yhtä tuskaa ja helvettiä, kuuluu lyhykäisyydessään näin:

Matkustaminen on tylsää.

Sen aina helposti unohtaa koti-Suomessa, kun kaverit, sukulaiset ja puolitutut penäävät minulta kertomuksia suurista ulkomaanseikkailuistani, ja kertovat kuinka maailmanmatkojeni ”täytyy olla jännittäviä”. Ei, maailmanmatkat ovat harvoin jännittäviä. Jännittäviä ja mielenkiintoisia hetkiä on vierailla mailla ehkä tiheämmässä kuin mitä niitä on kotona ollessa, ellei television tuottamia virikkeitä lasketa, mutta ei se silti tarkoita sitä että mitään mielenkiintoista tapahtuisi välttämättä edes puolen tunnin ajan joka toinen päivä.

Matkustaminen on tylsää.

Kuka hyvänsä, joka on maailmalla koskaan kulkenut, edes vain yhden kerran pienellä interrail-mutkalla Keski-Euroopassa, voi kertoa, että matkustajan tärkeimmät tarvikkeet ovat kirjoja, muistivihkoja, kannettavia pelikonsoleita, mitä vain millä saa sitä lohdutonta matkatylsyyttä tapettua. Junassa istuminen on tasan yhtä tylsää Suomessa, Ranskassa kuin Intiassakin, ja vaikka ehkä Intian junista saakin parempia tarinoita takkavalkean äärellä jaettavaksi, totuus on että ilman jotain tekemistä junamatkaa ei kestä. Todennäköisyys, että junassa törmää johonkuhun tarpeeksi mielenkiintoiseen ihmiseen, jonka kanssa voisi jutella koko matkan päästä päähän on mitättömän pieni, koska jo sellaisen ihmisen löytäminen, jonka kanssa löytäisi jotain yhteistä puoleksi tunniksi on haastavaa – ja matkustaessa maissa, joiden kieltä ei osaa, jo sellaisen ihmisen löytäminen, jonka kanssa olisi jokin yhteinen kieli jota puhua, ei aina onnistu. Ja sama pätee tietysti kaikkiin muihinkin liikennevälineisiin. Tappavan tylsistä hotellihuoneista puhumattakaan.

Matkustaminen on tylsää.

Mutta en tarkoita sitä välttämättä negatiivisessa mielessä. Koti on perinteisesti se paikka, jonne ihminen rakentaa itselleen kattavan virikehäkin joka pitää hänet erossa tylsistymisestä. Se voi olla tietokone, se voi olla televisio, se voi olla kokoelma soittimia, se voi olla säännöllisesti uudelleenjärjestelty kirjahylly, oli se sitten täynnä musiikkia, kirjoja tai elokuvia – tai se voi olla kaikki nämä yhdessä. Koti ei myöskään välttämättä ole se asunto, jota ei ehkä käytä kuin nukkumiseen harvoina yksinäisinä öinä, vaan se voi olla kokonainen kaupunki täynnä ystäviä, täynnä harrastuksia, täynnä tekemistä. Yhtä kaikki, koti on se tila, jossa ihminen on rakentanut elämänsä niin että hänellä ei ole tylsää. Jo pelkät arjen rutiinit yleensä pitävät ihmisen kotonaan niin liikkeessä, ettei hän edes ehdi miettimään mitä seuraavaksi tekisi.

Matkustaminen puolestaan on täydellisen tylsää, ilman että siinä on mitään tekemistä, ja se on vapauttavaa. Repiessään itsensä arjestaan matkailija pakottaa itsensä kohtaamaan elämän tylsyyden ilman valmiita aseita tuon tylsyyden taltuttamiseen, ja hänen täytyy alkaa aktiivisesti rakentaa uutta tilaa, jolla taistella passiivista tapahtumattomuutta vastaan. Jos matka jatkuu pitkään, ilman paikoilleen pysähtymistä, sen tylsyydettömyyden tilan joutuu rakentamaan kerta toisensa jälkeen, päivä toisensa jälkeen uudessa paikassa. Ja aina niillä välineillä joita tila hänelle tarjoaa. Eikä varsinaista kotia kuitenkaan ehdi, eikä yleensä edes ala rakentaa paikkaan jossa on tarkoitus viettää alle vuosi.

Olen matkustanut jo tarpeeksi elämässäni, ettei minulla ollut hetkenkään harhaluuloa siitä että pelkkä matkustamisen ilo jaksaisi innoittaa minua montaakaan minuuttia. Junien ikkunoista näkyy lähinnä puita, ja auringon laskettua ikkunan tilalla voisi olla ihan hyvin huonolaatuinen peili. Siispä laukkuni on täynnä kirjoja, laukkuun on lastattu täydellinen sarjakuvientekovälineistö, laukussa on muistilehtiöitä moneen eri käyttöön, kameran saa aina esille jos ei muuta tekemistä keksi, ja kannettava tietokone laajenee tasan yhtä moneen eri käyttötarkoitukseen matkalla kuin kotonakin – lähinnä kuvankäsittelyyn ja kirjoittamiseen. Tylsyys on huomioitu jo kauan ennen matkaan lähtöä, ja jo ennen matkaan lähtöä se on jalostettu koko matkan kruunuksi. Sillä sitä se on aina ennenkin ollut.

Tylsyys on se voima, jonka vuoksi saan aina ulkomailla kirjoitettua enemmän kuin kotona koskaan, tylsyys on se voima, jonka vuoksi suurin osa kirjoista joita olen elämäni aikana koskaan lukenut on tullut luetuksi Suomen rajojen ulkopuolella, tylsyys on juuri se voima, minkä vuoksi ulkomailla viettämäni kuukaudet nousevat niin korkealle muun arjen yläpuolelle. Tylsyys pakottaa etsimään tapoja löytää ympäristöstään sisältöjä, merkityksiä, jopa seikkailuja, mitä tuo ihmeellinen sana sitten ikinä tarkoittaakin. Tylsyys avaa silmät ja terävöittää aistit. Tylsistynyt ihminen näkee jälleen kuin lapsi, joka katselee ikkunassa kisaavia vesipisaroita varttitunnin mielessään kilpaillen mikä pisara milloinkin ehtii ensimmäisenä lasin alareunaan.

Tätä kirjoittaessani istun lautalla Helsingistä Rostockiin, lautalla jossa on arviolta ehkä viisikymmentä matkustajaa, ja tämäkin määrä sillä oletuksella että puolet matkustajista on telkeytynyt hytteihinsä eivätkä ole edes käyneet niiden ulkopuolella. Juuri nyt edessäni on näytelmä, jossa ihmiset ovat keräytyneet laivan viisisataapaikkaiseen keulabaariin ihastelemaan meren ylle horisonttiin laskeutuvaa aurinkoa. Ensimmäisenä vanha, karismaattisesti harmaantunut mies istahti etuikkunan eteen keskimmäiselle tuolille, parhaalle paikalle, jossa hän leveästi istuen, kuin maiseman omistaen, hymyili auringolle sen oranssin loisteen heijastuessa hänen kasvoillaan. Sitten paikalle saapui toinen, nuorempi mies, haki hytistään suhteellisen halvan digijärjestelmärungon, usean tuhannen euron arvosta objektiiveja, ja alkoi kuvata auringonlaskua laivan lähes läpinäkymättömän likaisten ikkunoiden läpi, jotka varmasti pilaavat valokuvan kuin valokuvan. Hänen perässään ikkunaan juoksivat muutkin huoneen valokuvamuistoista kiinnostuneet, joskin heidän huonolaatuiset kännykkäkameransa olivat pienemmässä ristiriidassa kuvauspaikasta väistämättä syntyvän huonon valokuvan kanssa.

Ja minä istun tietokoneeni takana, näen tämän kaiken koska olen tarpeeksi tylsistynyt sitä katselemaan, ja kirjoitan mitä näen. Minä näen ihmisten käyttäytymistä tilanteessa jossa heillä on tylsää. Eivät nämä ihmiset kameroineen näytä ihmisiltä jotka jokapäiväisessä arjessaan pysähtyisivät auringonlaskun ääreen. Ainakaan noin vaatimattoman auringonlaskun ääreen, sillä sen viimeiset, kauneimmat säteet peittyvät syvälle pilviverhon kätköihin. Mutta yhtä kaikki, jos heillä ei oikeasti ole arjessaan aikaa pysähtyä tällaiseen, miten arvokasta onkaan että edes kerran, nyt täällä laivalla, tällä matkalla, heidän tylsyytensä sallii heidän nauttia maailman kauneudesta sillä antaumuksella minkä se ansaitsee. Joskin se, kannattaako auringonlaskua yrittää kaapata valokuviin vaiko vain istua hiljaa ja antaa luonnon näytelmän näyttää voimansa ilman että sitä yrittää tallentaa mihinkään välineeseen, niin valokuvaan, runoon kuin maalaukseenkaan, on jo ihan toinen kysymys.

Mutta jos te luette tätä blogiani, ja tietoisina aiemmistakin matkoistani istutte siellä koneenne äärellä ja mietitte, mikä ihme se on joka Kimmoa aina sinne ulkomaille vetää, niin vastaus on suurelta osin varmaan tässä:

Matkustaminen on tylsää.

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

2 Responses to Matkustaminen on tylsää

  1. Matti says:

    Jokos sinä kohta olet perillä siellä Ranskassa idyllisellä maalaistilalla?

    • Kimmo says:

      Sivusto päivittyy aina pari päivää reaalitapahtumista jäljessä, ihan ymmärrettävistä syistä (kuten kirjoittamiseen tarvittava aika). En ole vielä perillä, vaikka tänään olisi aikataulun mukaan pitänytkin olla. Huomenna varmaankin. Tästä enemmän varmaan seuraavassa päivityksessä myöhemmin tällä viikolla.