Täydennysosa: Paluu

En ole koskaan palannut minnekään.

Tai, no, väite on tietysti valhetta, tai ainakin niin äärimmäinen yksinkertaistus, että sen totuusarvo on lähellä nollaa. Olen palannut Suomeen kerta toisensa jälkeen, palannut maailmalta Ouluun kahdesti, ja viikonloppu toisen perään palasin äitini luo Puolangalle silloin kun sekä minä että äitini vielä Pohjois-Suomessa asuimme.

Maailmallakin olen käynyt Pariisissa neljä kertaa, Wienissä myös, ja Tallinna, Tukholma ja Kööpenhamina ovat nekin osuneet matkojeni varrelle useasti. Olen palannut Bangaloreen, olen palannut Dar es Salaamiin, palasinpa Intian-matkallani lopuksi takaisin Kundapuraankin — mikä teke seuraavastakin väitteestäni valheellisen:

En ole koskaan palannut maailmalla mihinkään, missä olisin viettänyt pitkän aikaa.

Ehkä se ei siis ole faktuaalisesti totta, mutta tunnetasolla se on.

Useinhan, kun ihmiset lähtevät maailmalle, he pysähtyvät ensimmäiseen paikkaan mihin päätyvät. Vaihto-opiskelulistasta arvotaan yksi kaupunki, tai otetaan se mikä on vapaana kun muut paikat on jo täytetty, ja se on siinä. Jos sinne ei heti ensimmäisellä kerralla jäädäkään asumaan, niin ainakin sinne tehdään lomamatkoja toisen perään, tai ainakin sen kuulumisia juurrutaan lukemaan, ja koko paikasta tulee keskeinen osa omaa identiteettiä. Se toinen kotimaa. Suunnilleen näin minustakin tuntui kymmenen vuotta sitten, kun palasin Suomeen vaihto-opiskelulukukaudeltani Unkarista. Unkari oli mennyt vereeni, ja suurin osa mielikuvituksessani kyteneistä matkasuunnitelmistani kohdistuivat Unkariin. En niinkään kysynyt, milloin lähtisin seuraavan kerran taas maailmalle, kuin milloin palaisin Unkariin.

Mutta kuten John Lennonkin lauloi, elämä on se, mitä tapahtuu sillä aikaa kun suunnittelemme tekevämme jotain muuta. Ja niin Unkariin paluuta suunnitellessani elämä tuksuttikin eteenpäin, ja tarttui raiteisiin joista en osannut kymmenen vuotta sitten olla edes tietoinen. Ja niinpä sen sijaan, että minusta olisi tullut Unkarin ikuinen ystävä, minusta tulikin maailmanmatkaaja. Minusta tulikin koditon kulkuri, joka vain päämäärättömästi hyppii paikasta toiseen, ja vaikka Suomeen aina palaankin, ja sitä synnyinsijanani ja äidinkieleni kotimaana rakastan, kotia en osaa tuntea sielläkään.

Sydämessäni on alkanut viime vuosina kummitella kaipuu pysyvyyteen, tai ainakin toistuvuuteen. Kerta toisensa jälkeen olen löytänyt itseni vilkuilemasta taaksepäin, haluamasta katsoa sinne vähän tarkemminkin. Unkariin ei ole paluuta, siellä ei ole mitään mihin palata, eikä sitä ihmistäkään kuka siellä olin enää ole. Sinne voin palata vain muistoissani, ja ehkä toisinaan pitämällä yhteyttä ihmisiin jotka siellä tapasin.

Ranska on kuitenkin ajallisesti lähempänä. Namuan tila on yhä olemassa. Parhaan tietoni mukaan kaikki tilan kissat ja koiratkin yhä elävät. Enkä minäkään ole ehtinyt vielä kovin paljon muuttua matkan varrella. Olin siellä vasta kolme vuotta sitten. Sen itseni vielä tunnen.

Käyn katsomassa miten oliivipuut ovat kasvaneet, käyn katsomassa miten kissat ovat pärjäilleet, käyn katsomassa, olisiko lisääntynyt ikä päässyt rauhoittamaan tilan koiria.

Samaan virtaan ei voi astua kahdesti. Sekä minä että virta olemme muuttuneet. Tiedän sen. Mutta haluan kokeilla, ainakin tämän yhden kerran, tai ehkä tämän ensimmäisen kerran, miltä tuntuu astua uuteen virtaan samassa paikassa jossa olen siihen astunut ennenkin. Kaipa siinä virrassa kuitenkin jotain samaa on. Kaipa se on edes märkä.

Totta kai minua pelottaa, tavallaan. Mietin miltä palaaminen tuntuu. Onko se kuin kotiinpaluu. Vai olenko vain ärtynyt, että äh, tähän läävään palasin, johan täällä kävin. Maailma on suuri, täynnä paikkoja, miksi tuhlaan aikaani taas täällä? Vai iskeekö paluuni kuin käänteinen kulttuurishokki: minut valtaa tunne siitä, että olen vain vieras omassa elämässäni. Kolmessa vuodessa paljon on ehtinyt muuttua, sekä tilassa että itsessäni — pystymmekö me enää kohtaamaan, maatila ja minä, vai jäämmekö vain jumiin juurtuneisiin odotuksiimme, tahtoomme että mikään ei olisi muuttunut sillä aikaa kun emme katsoneet toisiamme?

En ole koskaan ennen palannut minnekään. Nyt voin kokea palaamisen ensimmäisen kerran. Mikä jännittävä uusi seikkailu tästä tuleekaan: Paluu!

Paluumatkani on pitkä tarina, jossa oli 40 tunnin bussimatka, viikko Wienissä, puolitoista kuukautta Roomassa, keinuva merimatka Civitavecchiasta Barcelonaan (migreeni ja merisairaus, mikä ihana reissu), ja loppiaisaaton paraati Barcelonassa.

Ilmassa kiemurteli käärmeitä, laulavat ja tanssivat merirosvot kävivät tyynysotaa, ja taivaalta satoi karkkia. Enkä minä siinä karkkeja maasta noukkiessani miettinyt palaavani yhtään mihinkään, vaikka jo Barcelonaankin olin jo palannut toisen kerran, vaan mietin vain olevani edelleen matkalla eteenpäin, ihan niin kuin tähänkin asti.

Niin. Saattahan se paluu tietysti siltäkin tuntua.

Ei miltään.

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

Comments are closed.