Tärkein kirjoitukseni

Kuukausikaupalla olen jaaritellut kaikenlaista turhaa ja tyhjänpäiväistä, mutta nyt, nyt on vihdoin aika esitellä tarinamme varsinaiset päähenkilöt: Sillä onhan niin, että Namuan auttaminen tilansa ylläpidossa on jokseenkin yhdentekevää. Se on vain työtä, josta palkkioksi saan ruokaa ja katon pääni päälle ja kirjoja luettavaksi. Mutta kissojen palveleminen on se, miksi ihmiset on tänne planeetalle luotu. Niitä palvellessani täytän ensisijaista biologista tarkoitustani, ja talossa, jossa on seitsemän kissaa, minunkin elämälläni on vihdoin oikea, merkityksellinen sisältö.

Talon seitsemän kissaa, olkaa hyvät.

BC

Olen huolissani BC.stä. Se ei näytä hyvinvoivalta: Yrittäessään hypätä pöydältä sen hyppy jää usein puolimatkaan, ja vain vaivoin se saa etutassuillaan itsensä nostettua ylös; ja kun se kehrää, sen kehräys on jotenkin levotonta ja nopeatempoista, kuin sillä olisi jonkinlaisia hengitysvaikeuksia. Mutta toisaalta, BC on jo kuusitoistavuotias kissavanhus, monta vuotta kissojen odotettavissa olevan eliniän tuolla puolen. Aiemmin olin siitä vielä enemmän huolissani, kun se vielä tärisi kävellessään ja sai moniminuuttisia yskänkohtauksia, mutta ne taisivat olla vain jokin tavallinen kissatauti, enää noita oireita ei ole näkynyt.

Ensimmäisen kahden kuukauden aikana en juuri BC:tä nähnyt. Se vietti enimmän aikansa Namuan huoneessa ja juoksi ihmisiä pakoon, mutta talven kylmettyä se siirtyi olohuoneeseen takkavalkean ääreen. Siinä se nykyisin naukuu ja kehrää, kunnes joku vihdoin kuuntelee sen huomiohakuista ääntelyä ja joko A) poistaa nojatuolilla olevan esineen tai ajaa siinä nukkuvan koiran pois että BC pääsee tuolille nukkumaan, B) siirtää nojatuolin lähemmäs takkaa että siinä on lämpimämpi ja mukavampi kissan nukkua, tai C) istahtaa itse nojatuolille BC:n seuraksi, jonka jälkeen kissa tulee syliin ja nukahtaa siihen.

Jana

Siinä missä BC:n ikä näkyy sen jokaisessa liikkeessä ja eleessä, minun on edelleen lähestulkoon mahdotonta uskoa sen kaksoissiskoa Janaa yhtä vanhaksi. Janan kasvoissa on kyllä jo pieniä iän tuomia jälkiä, mutta muun olemuksensa ja liikehdintänsä puolesta veikkaisin Janaa ennemmin kaksivuotiaaksi kuin 16-vuotiaaksi. Jana on talon pienikokoisin kissa, ja yksi ketterimmistä – ja ehdottomasti yksi näkyvimmistä.

Siinä missä talon muut kissat ovat poikkeuksellisen suvaitsevaisia ruokansa suhteen, Jana muistuttaa miksi kissoja pidetään yleisesti ottaen nirsoina. Sille kelpaavat vain toimiston nurkassa olevat raksut, ja ne se haluaa syödä omalla vakiopaikallaan tietokonepöydän nurkalla. Tavallisesti Namua syöttää näitä raksuja kissoilleen vain aamuisin, mutta Jana tietää mitä se tahtoo, eikä se luovuta ennen kuin saa tahtonsa lävitse. Jos kukaan ihminen erehtyy toimiston tietokoneille istumaan, Jana tulee heti seisomaan näppäimistön päälle tai näyttöpäätteen eteen, ja siinä kiehnää, kehrää ja naukuu kunnes tietokoneen käyttäjä kyllästyy ja hermostuu ja antaa Janalle raksunsa että tämä lopettaisi.

Thor

Raphaelle ja Thomas, talossa ollut ranskalais-quebeciläinen pariskunta, kutsui Thoria koko oleskelunsa ajan nimellä Strabisme – jonka johdosta minäkin nyt tiedän, mitä ‘kierosilmäinen’ on ranskaksi. Se onkin ensimmäinen asia, johon Thorissa yleensä kiinnitetään huomiota: sen silmät karsastavat voimakkaasti. Sitä luulisi, että noin paha kierosilmäisyys vaikuttaisi kissan näkökykyyn ellei jo peräti tasapainoonkin, mutta ei sitä Thorin käytöksestä ainakaan huomaa. Siellä se kävelee korkealla roikkuvien ohuiden pihakatoksen tukipuomien päällä kuten muutkin kissat, ja kerrankin näin sen pyöriskelevän ja kiehnäävän selkäänsä kolmessa metrissä, ehkä viisi senttiä leveiden lautojen päällä.

Thor on yksi talon sosiaalisimmista kissoista. Se vietti aina iltansa olohuoneessa takkatulen äärellä kunnes BC valloitti sen vakiopaikakseen, ja yönsä Thor viettää aina ihmisten sängyissä. Siinä missä lähes kaikki muut talon kissat vierastavat automaattisesti uusia wwoofaajia, Thor suhtautuu kaikkiin kuin vanhoihin tuttuihinsa. Ja Thor on sopeutuvainen: Kun se yöllä nukkuu jaloissani, ja haluan kääntää kylkeäni, voin sen kuin pyörähtää ja Thor vain hieman siirtyy, etsii oman paikkansa toiselta puoleltani ja nukahtaa uudelleen. Tosin siinä vaiheessa jos ihminen haluaa lähteä kokonaan pois hänen seurastaan, nousta sängystä ylös tai etenkin lähteä pois nojatuolilta kun Thor on nukkumassa hänen sylissään, silloin Thor alkaa sähistä ja tarttuu kynsillään kiinni ettei sen oma nukkumapaikka vain lähtisi pois.

Raven

Siinä missä Thor hyökkää jos ihminen uhkaa lopettaa silittämästä sitä, Raven hyökkää täysin ennalta-arvaamattomasti ja ilman mitään näkyvää syytä. Muuten Raven voisi olla suosikkikissani talossa, sillä se on musta niin kuin kissojen kuuluu ollakin, ja se on ilmeisen älykäs ja tarkkaavainen – mutta jos kissaa ei uskalla koskea, siihen on vaikeaa kiintyä.

Kun olohuone pitää illalla ennen nukkumaanmenoa tyhjentää kissoista, Raven on ongelma. Jos sen yrittää ottaa syliinsä, se hyökkää aina, joten sitä on vaikea siirtää mihinkään. Niinpä yleensä, mikäli se on nukkumassa jonkin tuolin päällä, kannan yleensä koko tuolin ulos huoneesta, ja joskus varmuuden vuoksi jätän tuolin yöksi käytävään ettei Raven hermostuisi kun kippaan hänet alas tuolilta.

Eivät Ravenin hyökkäykset tietenkään mitenkään erityisen pahoja ole: kynnet ja hampaat ovat vain puolikäytössä, joten leikkiähän kissa vain haluaa. Valitettavasti vain leikkisässä puolikäytössäkin Ravenin kynnet ja hampaat ovat terävät ja kivuliaat. Siinä missä Janan tuodessa hiiren taloon olin oikeasti yllättynyt, Ravenin kantaessa hiiren ylpeänä keittiön pöydälle ruokaillakseen pidin sitä paljon luonnollisempana. Ällöttävänä kyllä, mutta luonnollisempana.

Dumpling

Dumpling on maailman söpöin kissa. Kerroinkin jo tuolla kuvatekstien puolella, että sitten kun me ollaan isoja me mennään Dumplingin kanssa naimisiin – mutta valitettavasti Namua vastustaa, joten siitä ei taida sittenkään tulla mitään. Ja myönnettäköön, että Dumpling on aikamoinen sydäntenmurskaaja – yksikään kissaihminen ei ole Namuan tilalla koskaan käynyt joka ei olisi halunnut ottaa Dumplingia mukaansa.

Dumpling on pörröinen, valkoharmaa tuuheaturkkinen nelivuotias kissaneito, jolla on kissamaailman kauneimmat kasvota ja sellainen kimeä, hento ‘miu’, joka sulattaa kovimmankin sydämen itkemään rakkauden kyyneliä. Dumpling on niin pilalle hemmoteltu, ylpeä ja ylimielinen kuin vain kotikissa voi olla, mutta se on myös tarpeeksi kaunis kantaakseen tämän kunnialla.

Hyvä on, Dumpling on myös erittäin huono pitämään itsestään huolta. Sen turkki on äärimmäisen takkuinen ja toisinaan jopa iljettävän likainen, se syö Namuan lähinnä koirille ostamaa halpaa kermajuustoa suoraan purkista ja sen pää jää purkkiin jumiin ja koko pää on juuston peitossa – ja samalla se tietysti törmäilee ympäriinsä ja tuhoaa kaiken. Myös vakiopaikassaan keittiön jääkaapin päällä se on toisinaan hyvinkin tuhoisa. Mutta kuten aina: ei ongelma ole siinä että kissa kiipeää sinne missä lasipurkit ovat, ongelma on siinä että lasipurkit ovat siellä minne kissa kiipeää. Vaikka olen kovasti puhunut Dumplingin lepopaikan helpottamisen puolesta, talon asukkaat eivät vieläkään ole ymmärtäneet siirtää purkkeja pois Dumplingin tieltä. Joka tapauksessa on aina paljon helpompaa siirtää särkyvät esińeet kissan tieltä kuin opettaa kissa tottelemaan.

Turnip

Turnip on Dumplingin kaksoisveli. Kuulemma ne molemmat, kuten myös heidän veljensä Carrot, ovat alun alkaen metsässä asuvan villikissan poikasia. Heidän emonsa, joka itse on jo varhaislapsuudestaan asti tottunut syömään talon pihassa Namuan kissoilleen jättämää ruokaa, kävi synnyttämässä pennut talossa, ja niiden ollessa pieniä toi ne aina olohuoneen nurkkaan turvaan lähtiessään metsästysmatkoilleen. Kun tämä yhdistetään siihen että saman aikaan Namuan luona oli kyläilemässä hänen kaksi silloin kolme- ja viisivuotiasta lapsenlasta, se selittää miksi nämä pennut ovat sittemmin jääneet kotikissoiksi, ja myös miksi ne ovat niin tottuneet jatkuvaan paijailuun ja sylissä kantamiseen.

En aluksi pitänyt Turnipista lainkaan. Sen takertuva huomiohakuisuus oli rasittavaa: Se kiehnäsi jaloissa niin etten voinut kävellä, se kiipesi olkapäilleni pyörimään kun vain kumarruin maahan avaamaan sadevesitynnyrin hanaa, ja mikä pahinta, se aina pyrki kiipeämään minua pitkin kasvojani kohti. Ja Turnipilla, kuten talon kaikilla kissoilla, on vielä tavallistakin pidemmät kynnet, joilla hän kehrätessään painelee pahimmillaan jopa kurkkuani, joten hänen seuransa voi olla jopa kivuliasta.

Mutta aikaa on kulunut, ja joko Turnip on sovittanut käytöksensä minun tahtooni, tai todennäköisemmin minä vain olen karaistunut hänen käsittelyynsä, mutta joka tapauksessa nyttemmin olen alkanut pitää hänestä. Talon sisälle se ei koirien pelossa juuri koskaan tule, mutta joka ilta minun kävellessäni pihalla hampaitani pesten se tulee seurakseni. Siellä se istuu kanaverkon sisällä lintujen seurana, tai joskus jopa viiden metrin korkeudessa puussa, mutta heti minut nähdessään tai muuten aistiessaan se syöksyy naukujen ja kehräyksen säestämänä jalkoihini, syliini kerjäten. Voiko siitä olla pitämättä?

Carrot

Carrot on suosikkini. Sillä, kuten molemmilla sisaruksillaan, Dumplingilla ja Turnipilla, on kissamaailman kauneimmat kasvot, ja jos sen ylähuulessa ei olisi isoa ruskeaa täplää, se – vaikka poikakissa onkin – olisi lähes Dumplingiakin kauniimpi. Ei Carrotin lehmäkuvioinen oranssin-valkoinen turkki tietenkoään Dumplingin pehmeälle pörröisyydelle pärjää, mutta jotenkin Carrot on liikkeissään huomattavasti sisartaan sulokkaampi.

Mutta syy sille, miksi Carrot on suosikkini, on se, että se on äärimmäisen ihmisarka kissa. Koskaan se ei ole minun aikanani tullut taloon sisälle kuin minun perässäni, ja kaikista talon wwoofaajista minä olen ainoa porkkanakissan kanssa kaverustunut. Carrot on minun ystäväni siinä missä Dumpling tai Thor on kaikkien kavereita.

Tottuessaan ihmiseen Carrot on kyllä ihan yhtä ihmisrakas kuin Turnip, ja minut nähdessään se pörrää jaloissa ja miukuu kunnes vihdoin nostan sen syliini, mutta se ei ole läheskään yhtä ärsyttävä tai kivulias kuin veljensä. Siinä missä Turnipin nostaa syliin että sen saisi lopettamaan häiritsevän kiehnäyksensä, Carrotin nostaa syliin ihan vain koska se on kiva kissa. Välillä Carrot katoaa kuukaudeksi, jonka jälkeen hänet pitää aina valloittaa uudelleen, mutta tämä kesyttämisprosessi on sen arvoista, niin mukava kissa se on.

Kun lähden, näiden perään minä jään itkemään. Muuten poistun hyvillä mielin saamistani kokemuksista, mutta kissoja minä jään ikävöimään.

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

3 Responses to Tärkein kirjoitukseni

  1. Arja says:

    Jos saisit adoptoida kissoista yhden, kenet adoptoisit ja toisit mukanasi Suomeen?

    • Kimmo says:

      Eikö se tekstistä jo tullut selväksi: Dumplingin, koska se on maailman söpöin kissa. Mutta Namua ei anna sitä ottaa, kurja ryökäle kun on. Pitänee sitten joskus kun minulla on oma maatila hankkia omat seitsemän kissaa.

      • Arja says:

        Luulin, että Carrot! Kerroit, että se on suosikkisi. Dumpling… Tietysti, jos olisi taikasauva, ja siirtyisimme satuun, jossa kissaneito muuttuu ihmisneidoksi suukon saatuaan!