Flunssaista horinaa

Olen sairas. Sellaisella ärsyttävällä tavalla sairas, jolloin veto on poissa ja huippaa ja heikottaa, mutten kuitenkaan tunnu sairastuvan oikeasti. Ei kuumetta, nenä vuotaa vain aamuisin, ja kurkkukin on lähes kivuton. Mitään ei vain jaksa tehdä, väsyttää koko ajan, ja jos hetkeksikin siirtyy pois takkatulen ääreltä tai peiton alta heti alkaa paleltaa. Keho huutaa että olen sairas, mutta se ei juurikaan näy ulospäin. Ehkä se tarkoittaa sitä että immuunipuolustukseni taistelee tehokkaasti, tai ehkä se vain tarkoittaa sitä, että saamani tauti ei oireile vahvasti. Yhtä kaikki, olen sairas.

Olen nyt lojunut pari päivää sitten lähinnä sängylläni, tietokone netissä musiikkia kuunnellen, tai takkatulen ääressä mahdollisimman lähelle lämpöä käpertyen kirjaa lukien. Ja vaikka ei olekaan kivaa olla kipeänä, mieluummin kirmaisin pitkin metsikköjä polttopuita keräillen tai metsän aluskasvustoa raivaten, tekisin jotain muutakin kuin vain lepäisin, silti tässä sairastamisessa täällä on myös onnellisuuden siemen. Sairastaminen ei ole koskaan ollut näin helppoa sitten lapsuuteni.

Sillä muistattehan kaikki ne lapsuuden sairastumiset, sen ajan, jolloin flunssa oli kauan odotettu juhlan aihe. Kuume oli ihastuttava vapaapäivä, jolloin ei pitänyt mennä kouluun, vaan sai vain istuskella kotona, lueskella Aku Ankkaa, katsella videoita ja pelailla tietokoneella. Välillä harmitti vähän kun ei saanut mennä kavereiden kanssa ulos leikkimään, mutta se helpotti heti kun äiti antoi mukillisen kuumaa kaakaota ja televisiosta tuli lastenohjelmia. Aikuisena sairaana poljetaan räntäsateessa kuusi kilometriä jonottamaan terveysaseman aulassa sairauslomatodistusta, käydään kolmenkymmenen asteen pakkasella apteekissa hakemassa tulehduskipulääkettä, käydään kaatosateessa kaupassa ostamassa appelsiineja ja helposti valmistettavaa pikaruokaa, tehdään ruoka, syödään se – ja lopulta vielä siivotaan kaikki jäljet, kaikki ne likaiset nenäliinat, kaikki ne kolmen päivän aikana lattialle kerääntyneet vaihtovaatteet, jotka sairaana ollessaan on ympärilleen houraillut. Sairastaminen ei aikuiselle tuo enää yhtään helpotusta eikä lepoa, ainoastaan pahan olon vaikeuttamaan kaikkea sitä raskasta arkea jonka joutuu joka tapauksessa pyörittämään.

Mutta täällä sairastaminen on ollut lähes kuin paluu lapsuuteen. Tietenkään kukaan ei siivoa nenäliinojani, ja onnekseni kenelläkään ei käy edes mielessä alkaa keräämään lattialle kasaantuvia alusvaatevuoriani – mutta muuten saan olla rauhassa. Räntäsateita tai 30 asteen pakkasia ei näillä leveysasteilla juuri tunneta, eikä sairastumista pidä todistaa muuten kuin yskimällä, ja ostokset ja ruoanlaitonkin hoitavat muut ihmiset. Saan rauhassa istua sängylläni, lukea kirjaa, ja ainoa paine nousta sängystä ylös tekemään ylipäätään mitään tulee protestanttisen kasvatukseni tuomasta syyllisyydentunnosta. Joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä, on Suomen vanha kansa minulle opettanut, ja alitajunnassani se pelottelee minua silloinkin kun tiedän ettei se ole totta. Arki hoituu ilmankin että siihen sen kummemmin osallistun.

Mutta koska olen pessimistinen kyynikko, joka nähdessään puolityhjän lasin on varma että juoma on kuitenkin pahanmakuista, kaikesta sairastamisen nautinnollisuudesta huolimatta kuitenkin haluan kirota (taas kerran) sen, että nämä typerät ihmiset täällä päin maailmaa eivät osaa pitää talojaan lämpiminä. Ei lapsuuden sairauspäivinä joutunut hytisemään viisitoista-asteisessa, vetoisassa huoneessa, tai hakeutumaan olohuoneen yksinäisen takkatulen ääreen tappelemaan lämmittelypaikasta neljän koiran ja seitsemän kissan kanssa. Vaatteet ja paksu viltti lämmittää minut sentään omalla ruumiinlämmölläni, mutta heti peiton ulkopuolelle joutuessani hytisen horkassa, ja koko kehoni huutaa kaipuuta lämmönlähteiden ääreen. Onhan se tietysti hyvä asia, että jos kuumeeni lähtisi nousemaan hälyttävän korkealle, sen kuin astuisin peittoni alta esille ja ilman kylmyys laskisi ruumiinlämpöäni ilman mitään erikoistoimenpiteitä – mutta kun ei minulla varmaan kuumetta ole muutenkaan. Kunhan vain muuten palelen flunssani kynsissä.

Jostain pessimismin tuolta puolelta takaraivossani jyskyttää kyllä myös pieni ääni jota en yleensä kuuntele, joka kuiskailee minulle kuinka hyvää nämä pari lepopäivää minulle ovatkaan tehneet. Jo yli kahden kuukauden ajan keräämäni univelka on lyhentynyt huomattavasti kun on viettänyt muutaman päivän vain sängyssä lojuen. Nyt kun katson peiliin, mustat silmänaluseni saattavatkin johtua flunssasta eivätkä yksiselitteisesti väsymyksestä. Niin, ellen olisi niin protestanttisen syyllisyydentunnon kyllästämä, voisin ehkä teeskennellä sairautta vielä muutaman päivän parantumiseni jälkeenkin. Lojuisin sängyllä, nukkuisin ja jonkun tullessa kysymään voisinko käydä tekemässä jonkin pienen askareen tekaisisin pari tekoköhäisyä kämmenselkääni, voivotellen pahaa oloani.

Perhanan pohjoismainen kotikasvatus. Tiedän jo nyt, että alan tehdä heti taas töitä kunhan paha olo vain hiukankin hellittää. Mutta siihen asti nautin levollisista sairauspäivistäni, vain ruokakellon kutsuun nousten.

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

2 Responses to Flunssaista horinaa

  1. airelle says:

    ei se niinkään ole se kylmyys, vaan talojen kosteus. itselläni ja miesystävällä on onneksi aika hyvin eristetyt ja ennen kaikkea kuivat asunnot, mutta tiedän, että vanhat talot, varsinkin maalaistalot ovat niitä vihoviimeisiä, kylläkin romanttisen kauniita, mutta voi niin kosteita paikkoja asua. tsemppiä!

  2. arja says:

    Atshii! Terveydeksi! Se varmaan tarttui meiltä täältä. Yleensähän nämä flunssat kulkevat perhneenjäseneltä toiselle. Olet vähän kaukana tartunnalle, mutta taisit sairastua myötätunnosta!