Täydennysosa: Peilimosaiikki

Jos peilin rikkomisesta saa seitsemän vuotta epäonnea, niin olen tuottanut täällä epäonnea itselleni ja jälkipolvilleni jo ensi vuosituhannelle saakka. Tai oikeastaan en ole varma, sillä en tiedä, miten peilin rikkoutuminen määritellään. Voiko peilin rikkoa monta kertaa? Eli saako peilin rikkomisesta epäonnea vain silloin, jos se on alkuperäisessä muodossaan, sellaisena kuin se on kaupasta ostettu, vai tuleeko jokaisen sirpaleen rikkomisestakin aina lisää epäonnea? Sillä oma massiivinen epäonneni on kerätty ainoastaan jälkimmäisessä tapauksessa, ja edeltävässä tapauksessa epäonnen on kerännyt itselleen jo joku muu.

Muistan kolme vuotta sitten täällä ollessani, että Namua toisinaan puhui seinälle takan taakse rakennettavasta suuresta peilimosaiikista. Kyllä, ja hän muisti sen itsekin, kun tänne palasin. Hän muisti, aivan kuten hän aina silloinkin hoki, että se oli “minun ideani”. Ja silloin, aivan kuten nytkin, sanoin hänelle aina, että en minä kyllä mitään peilimosaiikista puhunut. Minä puhuin seinille aseteltavista kankaista, tai ryijyistä, tai jostain joka oikeasti lisäisi lämmöneristystä tähän jäätävään kivitaloon — mutta mitäpä Ranskassa kohta 20 vuotta asunut britti eristyksestä voisi ymmärtää. Kun hänelle sanoo, että seinälle voisi laittaa jotain eristävää, hän alkaa miettiä peilimosaiikkia.

Armas veljeni Tommi on viimeiset pari vuotta toistuvasti kertonut tarinaa tansanialaisesta vuokraisännästä (ei omastaan), joka ei koskaan voinut ymmärtää, miksi hänen länsimaiset vuokralaisensa aina nipottivat kaikista asioista. Ne valittivat, kun vesihana ei toimi, ihan niin kuin se toimisi missään muuallakaan. Mutta sitten tuo vuokraisäntä syystä tai toisesta matkusti joksikin aikaan Eurooppaan, olisiko ollut Hollantiin, ja yhtäkkiä huomasi, että oh hoh, maailmassa on sittenkin paikka jossa vesihanat toimivat. Vettä tulee ja jopa jonkinlaisella paineella. Sähkötkin toimivat ympäri vuoden eivätkä sähkölaitteet edes hajoa toistuvissa sähköpiikeissä. Mies palasi Tansaniaan muuttuneena miehenä. Nyt hänkin osasi valittaa, kun asiat eivät toimineet.

Tuo tarina on pyörinyt viime aikoina mielessäni, kun olen yrittänyt puhua Namualle tilan lämmityksestä. Namua polttaa 16 tuntia vuorokaudessa polttopuita takassa, joka ei onnistu lämmittämään edes lähiympäristöään, ja ne loputkin vähät lämmöt karkaavat yksikerrosikkunoista, joita yritetään peittää reikäisillä ja epätiiviillä lautaluukuilla. Kun yritän kertoa hänelle, miten taloa saisi edes vähän paremmin pidettyä lämpimänä — kuten laittamalla seinille jotain kankaita peittämään kylmää hohkavia kiviseiniä — hän alkaa kertoa minulle kuinka hänen lämmitysjärjestelmänsä on hyvä ja juuri näin talot pitääkin lämmittää. Ja sitten hän alkaa kertoa minulle, kuinka peilimosaiikki on paras eriste, koska peili heijastaa lämpöä. (Kuten se toki joissain määrin tekeekin, mutta vaikka kuinka mietin, en ymmärrä mitä yhteyttä sillä on talon lämmittämisen kanssa.)

Ei siinä mitään. Kyllä takan ääressä sinänsä tarkenee, ja niin kauan kun teen peilimosaiikkia takan taakse, saan hyvällä omallatunnolla värjötellä takan vierellä. Lisäilen puita tulipesään aina kun BC-kissa kömpii takan alta esille ja alkaa kylmissään maukua että se haluaa lisää tulta.

Mosaiikin rakentaminen on kuin palapeli, jossa ei sinänsä ole kuviota, ja palaset saa tehdä itse, ja koko palapelin idea on se, että itse palat erottuvat ja sointuvat muotojensa ja sijoittelunsa puolesta yhteen. Ennen kuin aloin jatkamaan jonkun aiemman wwoofaajan aloittamaa työtä, seisoin pitkään tarkkailemassa hänen kättensä jälkeä, analysoiden mitä hän on tehnyt ja miten ja miksi. Analysoin myös nopeasti häntä seuranneiden tekijöiden tökeröitä yritelmiä, ja nopeasti havannoin miksi ne eivät toimineet ja miksi ne olivat väärin — ja hakkasin myös viimeisimmäksi tehdyt rivit pois vasaralla ja taltalla.

Rooman modernin taiteen museossa (joka siis kattaa kaiken taiteen vuodesta 1800 eteenpäin), on mahtava aula, jonka lattia on tehty lasilevyin katetuista särjetyistä peileistä. Se on kuvioinniltaan kuin marmorilattia, mutta peilit tuovat huoneeseen hämmästyttävän tilan tunnun, ja valoisuuden, valon heijastuessa lattialta takaisin huoneeseen. Seisoin siellä vaikka kuinka pitkään ja ihastelin lattiaa, ja aivan kuten kaikki muutkin museon kävijät, napsin siitä valokuvan toisensa perään. Sellaisen lattian haluaisin kartanooni, sitten kun sellaisen rakennutan.

Mutta siihen asti riittänee, että pakerran Namuan takan taakse ehkä kuuden neliömetrin kokoista peilimosaiikkia. Valitettavasti vain parissa viikossa ei saa ihmeitä aikaan. Tähän asti työskentelynopeuteni on ollut suunnilleen pala per kaksi minuuttia, joten saadakseni seinän valmiiksi tarvitsisin siihen ehkä 80 tuntia aktiivista työaikaa. Työ jää siis kesken lähtiessänikin (lähdenhän jo ensi viikon loppupuolella jatkamaan matkaani), ja odottamaan jotakuta joka viimeistelisi sen valmiiksi.

Sillä vaikka se ei taloa yhtään varmasti lämmitäkään, niin kyllä siitä ihan kaunis voi tulla. Kaunis se on jo nytkin, pahasti keskeneräisenä.

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

Comments are closed.