Oma huone

Olin pari viikkoa sitten, taas kerran, Céret’n markkinoilla Namuan autonkuljettajana, sekä tuuraamassa häntä kirjanmyynnissä sillä aikaa kun hän kävi tekemässä omia ostoksiaan ja flirttailemassa luomuviini-Pierren kanssa. Kuten tavallista, katselin Namuan myynnissä olevaa kirjavalikoimaa lävitse etsiessäni uusia kirjoja luettavaksi, jos minulla olisi jossain välissä aikaa niitä lukea. Liika akateeminen naistutkimus on selkeästi vaikuttanut kirjamakuuni, ja niinpä olen tavannut tarttua kirjoihin kuten John Grayn klassinen parisuhdeopas “Men Are from Mars, Women Are from Venus” (joka on huomattavasti nimeään ja lähtökohtiaan parempi kirja – joskin se nimi ja ne lähtökohdat ovat niin pielessä ettei sitä voi oikein antaa anteeksi) tai pitkäaikaisen suosikkini Margaret Atwoodin alleviivaavan feministinen esikoisteos The Edible Woman. Mutta paras ja innoittavin löytöni Namuan myyntipöydiltä on ehdottomasti ollut Virginia Woolfin feministinen klassikkomanifesti A Room of One’s Own.

Jotenkin olen tähän asti onnistunut elämässäni Woolfin teoksen lukemisen välttämään, mikä on ikävää, koska 1) se on selkeästi parhaiten kirjoitettu ja argumentoitu sekä sisällöltään järkevin feministinen pamfletti minkä olen koskaan lukenut, ja 2) sitä lukiessani en voinut olla huomaamatta että minun olisi itse asiassa pitänyt aika lailla rakentaa koko taannoinen graduni teoksen ympärille. No, graduni oli riittävän hyvä ilmankin, ainakin sen tarkastajien mielestä.

Niille, jotka eivät eurooppalaisen naisliikkeen perusteoksia edes maineeltaan tunne, kerrottakoon että Woolfin perusteesi kirjoituksessaan on, että pystyäkseen kirjoittamaan nainen tarvitsee säännöllisen tulon (500 puntaa kuukaudessa, hän määrittelee, mikä kuulostaa aika hirveän isolta), sekä ennen kaikkea oman huoneen, lukollisen, jossa on oma rauha ja oma tila. Woolf aloittaa suurimmaksi osaksi fiktiokertomuksen muotoon kirjoitetun esseensä kuvauksella, jossa kirjoituksen minäkertoja kulkee yliopiston pihamailla, muodostaen ajatuksia naisten asemasta yhteiskunnassa ja siitä mitä he tarvitsevat pystyäkseen tulla kirjailijoiksi tai tutkijoiksi, mutta hänen jokainen ajatuksensa katkeaa ja hajoaa, koska ulkopuoliset virikkeet työntävät hänen ajatuksensa uusille urille, tai ulkopuoliset ärsykkeet, etenkin miesäänet jotka kieltävät häntä naisena tekemästä sitä tai tätä, saavat hänet kokonaan unohtamaan mitä hän oli ylipäätään ajattelemassa. Ilman omaa rauhaa ja omaa tilaa, jossa hän saa ajan kanssa muotoilla ajatuksensa, hän ei koskaan pääse minkäänlaiseen pysyvään johtopäätökseen.

Ehkä se oli tämä kirja, ehkä siihen vaikuttivat muutkin seikat, mutta viime viikkoina olen kovasti alkanut haaveilla omasta huoneesta, omasta tilasta. Huoneesta, jonne voisin vetäytyä kirjoitus- ja piirustustarvikkeideni kanssa, jossa voisin ajan kanssa yksikseni tehdä ja luoda mikä minulle itselleni on tärkeää. Namuan talossa kun on vain yksi oikeasti lämmin huone, jossa lähes aina on kolmesta yhdeksään ihmistä, ja silloinkin kun minulla on töiden lomassa aikaa, ja olen hätistänyt kaikki muut ihmiset ympäriltäni saadakseni piirtää tai kirjoittaa, sitä aikaa on aina vain hetki, kunnes jokin virike tulee ja katkaisee ajatukseni. Jatkamaan pääsen hyvällä tuurilla parikymmentä minuuttia myöhemmin, huonolla tuurilla vasta päivien päästä, jolloin olen jo totaalisesti unohtanut mitä olen ollut tekemässä. Siirryttyäni yöpymään puutarhan nurkassa olleeseen yksinäiseen asuntovaunuun olen saanut yöni yksityisiksi, joten saan edes ennen nukkumaanmenoa lukea rauhassa – vaikkapa Woolfin Omaa huonetta – mutta vaunussa on niin kylmä, ettei siellä kirjoittaa tai piirtää pysty. Olen alkanut kokea lievää ahdistusta elämäni elementtien ajautuessa epätasapainoon. Elämässäni pitää olla tasapaino sosiaalisen elämän, pakollisen elämän (työ, opiskelu, uni ja ruokailut), sekä oman ajan kanssa, ja kokemukseni on osoittanut, että pahin mahdollinen tilanne on se, jossa sosiaalisuus syö oman aikani: Se saa minut paitsi alavireiseksi, myös helposti ärtyneeksi kaikille niille ihmisille, jotka ovat niin mukavia etten saa itseäni revittyä irti heidän seurastaan tehdäkseni asioita jotka ovat minulle tärkeitä.

Aloin siis etsiä itselleni omaa huonetta, edes hetkeksi, että minulla olisi aikaa taas itselleni. Että minulla olisi aikaa paitsi kirjoittaa, myös vaellella omissa ajatuksissani, ja nauttia yksinäisyydestäni. Ironista kyllä, tulin lopulta siihen johtopäätökseen, että paras paikka omaan tilaan ja yksinäisyyteen olisi jossain lähistön kaupungissa. Eli poistuisin metsän keskeltä, pois maatilalta jossa ihmisistä ei ole tietokaan kuin etäisinä ääninä keskiviikkoisin ja viikonloppuisin kun metsästäjien kiväärinlaukaukset kajahtelevat tappaen villisikoja, ja etsisin rauhaa ja omaa tilaani kaupungista, jossa autojen humina ei lakkaa edes aamuöisin ja jossa valosaaste peittää lähes täysikuunkin. Mutta oli se ironista tai ei, mitä enemmän asiaa mietin, sitä houkuttelevammalta ja houkuttelevammalta se tuntui. Päätin lähteä.

Totta kai olen miettinyt koko täällä olon ajan, että haluaisin kiertää lähikaupunkeja ja muita nähtävyyksiä, eli ei tämä kokonaan uusi oivallus ollut. Joulukuu vain oli aika huono aika kiertää, koska ranskassakin on jouluruuhkia ja joulun välipäivät taas puolestaan ovat turistisesonkia ja siten paljon kalliimpia matkailijalle – joten sitten marraskuisen Barcelonan-matkani olen pysytellyt tukevasti maatilan lähiseuduilla. Mutta tähän asti olen miettinyt aina, että yrittäisin houkutella muita ihmisiä mukaani, kun taas tällä kertaa minua innoitti nimenomaan ajatus lähteä yksin. Varmasti olisin saanut jonkun mukaani, ei se olisi vaatinut kuin pienen vihjaisun siitä että voisin jonkun ottaa mukaani, mutta en halunnut. Ajatus parin päivän yksinäisestä, passiivisen tylsästä hotellikuolemasta tuntui äärimmäisen viekoittelevalta.

Kaksi päivää ennen lähtöä, yli viikko sen jälkeen kun olin päättänyt lähteä, otin sitten nettiresurssit kauniiseen käteeni ja etsin itselleni matkakohteen. Kaikista lähiseudun paikoista Nîmes kuulosti parhaalta paikalta olla rentoutuneen tylsistynyt pari kolme päivää. Viehättävä pieni kaupunki jossa on muutamia erinomaisen hyvin säilyneitä roomalaisia rakennuksia ja lisäraunioita, kuulosti juuri sellaiselta kaupungilta jossa voisi verkkaisen päämäärättömästi käveleskellä ympyrää, tarkkailla eteläranskalaista maailmanmenoa, ja vain mietiskellä syntyjä syviä. Tietämättömyydestäni minne olisin matkallani suuntaamassa (ja tarkalleen ottaen milloin) oli tullut jo maatilalla jonkinasteinen vitsi, joten kun vihdoin ilmoitin löytäneeni matkakohteen, ihmiset olivat lähestulkoon helpottuneita. Mutta yksin matkustamisen paras puolihan onkin aina se, että se ei vaadi minkäänlaisia suunnitelmia eikä aikatauluja. Saa tehdä ihan vain sitä miltä milloinkin tuntuu. Muut olivat vain kiinnostuneita, ei matkakohteellani muuten kai ollut heille mitään väliä.

Brennan kyllä jonkin verran innostui Nîmesin-matkastani, koska hän oli kaupungissa melko vastikään viikon viettänyt, ja rakastanut joka hetkeä. Hän piirsi minulle yksinkertaisen kartan johon hän merkkasi kaikki ne paikat joista hän kaupungissa piti, ja joita hän minulle halusi suositella – ravintoloita myöten; Mutta kysyessäni saako niistä kasvisruokaa hän ei osannut vastata. Taittelin kartan laukkuuni, ja vasta paluumatkan kynnyksellä kaivoin sen sieltä taas esiin, ihan vain katsoakseni kuinka hyvin kartta kaupunkia kuvasi. Oli kaupunki siitä juuri ja juuri tunnistettavissa, mutta ei sen mukana suunnistaa olisi pystynyt, ja muutenkin Brennanin psykologinen tapa hahmottaa kaupunkeja on selkeästi johdonmukaisempi kuin minun: Hän oli kirjoittanut karttaan jopa opettelemiaan kadunnimiä, kun minä suunnistan tutuissakin kaupungeissa ainoastaan mutun ja yleisen suuntiman perusteella. Oulussa asuin kymmenen vuotta, mutta nimetä osaan oikeastaan vain ne kadut jonka varrella joskus asuin.

Hyppäsin siis bussiin, ja hyppäsin siis junaan, ja matkustin Nîmesiin. Olin siellä kolme päivää. Hyppäsin junaan ja hyppäsin bussiin ja palasin. Mitä muuta kertoisin?

Nautin lähes joka hetkestä. Juuri mitään en tehnyt. Kävelin ympyrää, makoilin hotellillani, lukien, vähän kirjoitellen, ympärilleni katsellen. Kun tuli kylmä, pakenin taidemuseoon, kun tuli väsy, pakenin hotellihuoneeseeni, kun tuli nälkä, etsin epätoivoisesti kasvisruokaravintolaa. Istuin puistonpenkillä ja katselin ohikulkevia ihmisiä. Kävelin kirjakauppaan ja ihastelin sen sarjakuvaosaston kokoa.

Kävin kirjastossa, ja hymyilin elokuvaosastolle jonka elokuvat oli järjestelty aakkosjärjestykseen ohjaajan sukunimen mukaan (Auteur-teorian synnyinmaa, mietin). Kuljin muutenkin kirjastoa ympäri, katselin sitä suunnattoman suurta taloa johon se oli laitettu, mutta kummastelin kirjaston valikoimaa joka vaikutti pienemmältä kuin Puolangan kunnankirjastossa. Lueskelin hyllyjä, ja törmäsin ulkomaalaisen käännöskirjallisuuden hyllyyn. Pohjoismainen kirjallisuus rajoittui lähinnä Strindbergiin ja Ibseniin, ja Kalevala löytyi tukevasti luokiteltuna unkarilaiseksi kirjallisuudeksi. Säälin ranskalaisia huonoine kirjastoineen.

Mutta sellainen oli se matka. Kun lähdin palaamaan, en ollut varma olinko paluustani ärsyyntynyt vai välinpitämätön. Se oli huono merkki. Kun pääsin lopulta talon pihaan, en ollut varma olinko iloinen vai välinpitämätön. Se oli vähän parempi merkki. Koirat olivat innoissaan paluustani. Minä olin iloinen nähdessäni taas talon kissat — kuten myös täällä olevat ihmiset. Se oli jo aika hyvä merkki.