Tärkeintähän oli aikani maatilalla. Mutta koska paluumatkankin tein, ja olen käyttämässä siihen kolmatta viikkoa, kerrottakoon se lyhyin katkelmin.
Totta puhuen en pidä matkustamisesta juuri lainkaan. Se on pääsääntöisesti puuduttavaa ja rasittavaa. Junan ikkunasta avautuvia toisteisia maisemia, iltaisin pelkkää mustaa, ja enemmän tai vähemmän samanlaisina toistuvia hotellihuoneita. Ihmisiä jotka tuntee pisimmilläänkin kolme varttia. Ei se ole mitään elämää sellainen.
Miksi ihmiset ajattelevat, nähdessään minut valokuvaamassa ympäristöäni ja ohikulkijoita, että minä olisin hyvä ottamaan heistä valokuvan heidän kamerallaan? Voi olla, että joskus omalla kamerallani saan hyviäkin kuvia, yksi sadasta on jo vahingossakin hyvä, mutta jos kädessäni on halpapokkari jollaista en ole koskaan edes ennen nähnyt, onnistumisen todennäköisyys on kovin kehno. Mutta onneksi kamerat ovat nykyisin digitaalisia – filmikamera-aikaan tunsin huonoista valokuvistani paljon suurempaa syyllisyyttä, sillä ne maksoivat omistajalleen rahaa eikä niitä ottaessa ollut aavistustakaan niiden lopullisesta tasosta.
On päiviä, jolloin aurinko paistaa, jolloin vesi liplattaa hypnoottisesti, jolloin joka ainoan vastaantulijan kauniit kasvot ovat riittävä syy rakastaa maailmaa ja haluta nähdä se kaikki. Ja on päiviä, jolloin sataa, ravintolat myyvät pelkkiä täyslihavartaita, hotellien vastaanotto aukeaa vasta kahden tunnin päästä ja rinkka painaa selkää, ja antaisin mitä vain ollakseni kotona.
En ymmärrä hotellihuoneiden televisioita. Kuka matkustaa maan ääriin – tai edes naapurikaupunkiin – kaupunkiin täynnä elämää ja ihmisiä ja tekemistä, ja katsoo televisiota? Eikö matkustaminen ole juuri sitä että pääsee televisiosta eroon, pois siitä arjen tyhjyydestä jota ihmiset yleensä yrittävät passiivisella televisiokuolemalla täyttää.
Yleisesti ottaen halvat hotellit ovat keskihintaisia mielenkiintoisempia. Niillä on persoonallisuus, niillä on karismaa, niillä on sielu ja niiden seinistä ja lattioista näkyy historia. Keskihintaiset ovat ainoastaan puhtaita ja steriilejä, ankeita ja useimmiten valkoisia.
Mietin, monenko kaupungin julkisilla liikennevälineillä olenkaan elämässäni matkustanut (taksit ja vastaavat poislukien): Oulu, Helsinki. München, Praha, Pariisi, Wien, Innsbruck. Miskolc, Budapest, Debrecen. Bangalore, Mumbai (huh huh), Chennai. Barcelona, Marseille, Bordeaux. Onhan niitä jo jokunen kerääntynyt. Aika samanlaisia ne ovat kaikkialla, vaikka ehkä Intian paikallisbussit ja -junat ovatkin hieman erilaisempia.
Alkuvuosi on paras aika matkustaa. On tilaa, on halpaa, eikä ole koko aikaa sellainen sopulimainen turistiolo. Ja sen minkä lämpötilassa ja sesongin ulkopuolella suljetuissa museoissa, ravintoloissa ja hotelleissa menettää, sitä ei osaa edes kaivata. Etenkään kun muistaa millaista samaan aikaan on Suomessa. Eikä Etelä-Ranskassa ollut helmikuussa enää edes kylmää, ainakaan joka päivä.
Bordeaux on kaupunki, jossa voisin rakastua. Sitten aina vuosipäivinä voisimme kulkea käsi kädessä joenrantaa pitkin ja tavoitella sitä romanssin alun sykähdyttävää tunnelmaa. Bordeaux’ssa sen tavoittamisen ei luulisi olevan vaikeaa.
Marseille oli kuin Helsinki: Satamakaupunki joka on rakentanut identiteettiään meren ympärille, rannikkokaupunki joka ei ole tasaisuudesta kuullutkaan. Välimeri haisee samalle kuin Itämerikin, ja kalatori haisee kalatorille niin Kauppatorilla kuin Vieux Portissa. Mutta sitten istahdin aurinkoiselle hiekkarannalle tammikuussa ja käärin hihani ettei minulla olisi niin kuuma. Illuusio karisi.
En tiedä tottuuko Suomessa kasvanut siihen koskaan. Sitä eksyy satunnaiselle, syrjäiselle asuinalueelle, joka näyttää jopa halvalta, melkein kuin lähiaikoina slummiutuvalta, ja sitten sitä kääntyy nurkan ympäri, ja siellä seisoo roomalaisaikaisen amfiteatterin neljänneksen raunio. Siellä se seisoo kuin sivuhuomautuksena maanosan historiasta, jokseenkin unohdettuna, ilman että kukaan juuri välittää. Ainoastaan yksi punainen ”pääsy kielletty – historiallinen muistomerkki” -kyltti muistuttaa että kyseessä olisi jotain erikoista. Suomessa turistit matkustavat Turkuun, koska siellä on vielä jäljellä kymmenen metriä keskiaikaista, kapeaa katua.
Miksi kaikki kysyvät minulta tietä? Mikä minussa viestittää että minä tietäisin? Onko se olkapäiltäni roikkuva iso ja ilmiselvä kameralaukku, vai onko se useimmiten kädessäni roikkuva kangaskassi jossa lukee isoin, punaisin kirjaimin selväksi suomeksi ”ulkoministeriö, kehitysapu”? Eivätkö nuo ennemmin viestitä turistia kuin turisti-infoa?
Jos uskoisin jumalten lähettävän ihmisille kätkettyjä viestejä käännyttääkseen näitä uskomaan itseensä, miten olisi se, että käytyäni ensin hetken ajan sattumalta katolisessa messussa joka alkoi kulkiessani kirkon ohi, puoli tuntia myöhemmin mormonitytöt pysäyttävät minut kaupungin toisessa päässä keskustellakseen kanssani Jeesuksesta Kristuksesta? Mutta ei, en usko että kenenkään jumalan pitäisi turvautua noin halpahintaiseen manipulointiin – jos jumaliin haluaa uskoa, niin kyllä maailma jo itsessään on tarpeeksi suuri ihme niistä todistamaan. Ihmettelen vain, että miksi mormonitkin pysäyttivät juuri minut? Onko joku tatuoinut salaa otsaani ”puhukaa minulle” -tekstin?
”Kaipaan äidinkieltäni. Puhukaa minulle.” Voisin painattaa itselleni paidan, jossa nuo sanat lukisivat isolla, ja tietysti suomeksi. Ehkä joku sen lukisi, ja siihen reagoisi, enkä olisi neljää kuukautta ilman suomen puhumista.
Kun sitten puhuin suomea Pariisissa tavatessani Teemun, se tuntui vain väärältä, jotenkin suuhuni sopimattomalta, ja joka ainoa sana syntyi täyden itsetietoisuuden läpi. Kun Clara saapui paikalle, ja saimme vaihtaa taas tuttuun ja turvalliseen englantiin, oloni helpottui. Ja se jos mikä on kamalaa – olen niin vieraantunut kielestäni etten osaa sitä enää edes pitää omanani. Mutta kiitos Teemun, sain sentään jonkinlaisen lyhyen kielikylvyn ennen Suomeen paluutani. Ehkä Suomessa osaan jo taas puhua. Tai ei, sanat ja kielioppi hukkuvat varmasti vielä pitkään, mutta ehkä suomi tuntuu suussani kuitenkin luonnolliselta.
Miksi Ranska ja Saksa ovat Suomea parempia maita? Koska junissa ovat kaikki ikäluokat ja sukupuolet edustettuina. Suomessa junissa ei montaa yli kolmikymppistä miestä yleensä löydy, mutta Keski-Euroopassa niitä on lähes puolet, niin kuin kuuluukin.
Siitä tietää lähestyvänsä Suomea, kun jokaisella pysähdyspaikalla on suomenkieliset nimet: Hampuri, Kööpenhamina, Tukholma.
Hampurin kadulla näin tämän talven ensimmäiset lumet. Siinä se oli: kevään viimeisen kinoksen viimeiset likaiset jäänteet, ripaus jäätä ja loskaa hiekan ja sepelin seassa. Talvi!
Käänteinen kulttuurishokki alkoi jo Kölnissä. Nämä leveät tiet, nämä puhtaat kadut, nämä liikennesääntöjä tottelevat ihmiset. Sähkötöpseleitäkin on helpompi käyttää, niissä ei ole enää typerää metallikeppiä pistokkeen keskellä.
Kaakkois-Ranskan poliisit ovat pelottavia. Ne jotenkin hyökyvät aggressiota, ja niitä katsoessaan tulee olo kuin katselisi aseistautunutta rikollisjärjestöä, jonkinlaista virkapukuihin pukeutunutta mafiaa. Ei tule mieleenkään, että Poliisi on ystävä, ja että voisin käydä poliisilta kysymässä tietä eksyessäni. Ne näyttävät siltä, että he olisivat valmiit vetämään turpaan jo pelkästä heitä kohti katsomisesta. Bordeux’ssa poliisien imagoon on selkeästi käytetty enemmän huomiota, ja he kävelevät ainakin vanhan kaupungin kaduilla aina pareina, joissa toinen oli nainen, eikä heissä juurikaan ole sitä väkivaltaista uhoa joka etenkin Perpignanin poliisissa oli näkyvintä. Eikä Pariisikaan niin paha ole, jos unohtaa ne rynnäkkökiväärein varustautuneet sotilaat jokaisella rautatieasemalla ja turistikohteella. Mutta sitten tulin Kölniin, jonka rautatieasemalla oli toistakymmentä täyteen mellakkavarustukseen varustautunutta poliisia, ja silti Ranskan jälkeen ne näyttivät niin leppoisilta ja mukavilta että niitä olisi tehnyt mieli käydä halaamassa – kivoja poliisisetiä ja -tätejä, vihdoin, pitkästä aikaa.
Lupaan ja vannon, että en astu jalallani Ruotsiin enkä Tanskaan niin kauan kun nämä takapajuiset junttilat käyttävät idioottivaluuttojaan. Tarkoitukseni oli nytkin vain kiitää näiden läpi, juuri rasittavien rahaongelmien takia, mutta jumiuduin juna-aikatauluissa lukemani virheen (ja täysien junien) vuoksi Kööpenhaminaan. Ja minä vihaan tätä maata. Tai ainakin sen kruunuja.
Toisaalta Kööpenhaminassa tuulahtaa jo Pohjoismaiden parhaat puolet. Rautatieaseman patonkitiskiltä löytyy jo useita kasvisleipävaihtoehtoja, ja leivät saa halutessaan täysjyväleipinä. Kaukana se eteläranskalainen kavala maailma jossa ihmiset eivät ymmärrä sanaa ”vegetarienne” vaikka sen moneen kertaan eri tavoilla, ranskaksi ja englanniksi lausuisi.
Matka jatkuu vielä muutamia päiviä. Viikon vähemmän kuin alun alkaen suunnittelin, mutta ainakin päivän enemmän kuin vielä lauantaiaamuna ajattelin.