Paratiisin käärme

Tähtitaivas oli kirkas ja kaunis, kuten täällä aina, mutta se näytti jotenkin sumealta. Kuin kaikki tähdet olisivat välkkyneet, ja se välke sai kaiken vaikuttamaan siltä kuin ne olisivat olleet levottomassa liikkeessä. Ehkä se johtui siitä, että silmälasini olivat likaiset, tai ehkä vain oli myöhä ja olin väsynyt. Katselin tuttuja tähtikuvioita, lievästi hämmentyneenä edelleen siitä että ne olivat väärillä paikoilla, ja yritin muistella niiden nimiä. Onkohan tuo rapu? Tuo on se jokin kreikkalainen sankari, mikä se oli? Haparoin pimeässä alamäkeen puutarhan poikki piha-alueen nurkassa olevaan asuntovaunuuni, ja kirosin että kuutamo oli jo laskenut horisontin taa. Kello oli kaksi, minua väsytti, mutta tiesin etten voisi nukkua ennen kuin saisin käytyä illan tapahtumat ja niiden herättämät ajatukset lävitse.

Rebecca ja Atticus olivat lähdössä, se oli selvää, ja se oli sääli. Olin yritellyt puhella heille rauhallisesti ja mukavasti, osittain että heidän viimeisestä illastaan jäisi vähän parempi maku suuhun, osittain salaa toivoen että ystävällisyyteni saisi heidät kuitenkin vielä harkitsemaan lähtöään. Istuimme tietokonehuoneen lattialla, lämmittämättömässä huoneessa, suurin osa meistä peittoihin ja koiriin kääriintyneinä. Puhuimme elämistämme, haaveistamme, suunnitelmistamme – ja vaikka toista kymmentä vuotta muita vanhempana elämäni hieman eri latuja olikin tähän asti kulkenut, minusta tuntui että tässä seurassa olin yksi eniten eksyksissä olevista. Illan pidentyessä keskustelu alkoi hiljalleen käsittelemään enemmän ja enemmän väsymystä ja unta ja nukkumaanmenoa, mutta vielä tässäkin vaiheessa koko keskustelussa oli mukana se aiemman illan levottomuus, se rauhattomuus ja epämukavuus joka yhtäkkiä oli räjähtänyt keskelle mitä mukavinta peli-iltaamme. Sanoin heille että mikäli he lähtevät aamun ensimmäisellä linja-autolla, toivotan heille hyvää matkaa, jos he lähtisivät vasta myöhemmällä (syvällä sisälläni toivoen että he eivät lähtisi lainkaan), ehtisimme vielä nähdä aamulla. Mutta Rebecca näytti haluavan poistua talosta niin pian kuin mahdollista, ja totta kai se oli ymmärrettävissä.

Silmäni alkoivat tottua hiljalleen pimeyteen, ja hämärästi pystyin jo hahmottamaan maassa kulkevan polun jota pitkin kuljin. Tunnustelin kuitenkin jokaisella askeleellani hieman eteenpäin varmistaen ettei siinä olisi yllättävää risua tai pensasta tai kissaa johon voisin kompastua. Kädessäni oli täysi vesilasi, jonka olin ottanut keittiöstä mukaani pestäkseni hampaat ennen nukkumaanmenoa. En tiedä onko hammastahnani täydellisen biohajoavaa, joten en laske sitä talon puutarhaan laskevista viemäreistä alas. Käyn sylkemässä sen tilan ulkopuoliselle tielle.

Oli ollut varsin mukava ilta. Istuimme olohuoneen pöydän ympärillä pelejä pelaillen, ja yleisesti hauskaa pitäen. Nauroimme paljon, ja vaikka naurun lähde ei aina kaikkein älyllisin olisikaan ollut, se että meillä oli yhdessä mukavaa teki naurusta yhteisen ja meitä yhdistävän. Kun Louis tuli sisään yhtäkkiä ovesta sisään, alkoi sauhuta siitä että radio josta kuuntelimme musiikkia on hänen radionsa ja repi siitä johdon irti ja käveli ulos, pyörittelimme toki silmiämme ja pudistelimme päätämme, mutta edelleen nauroimme ja unohdimme pian koko ihmeellisen, absurdin episodin. Näinhän Louis oli käyttäytynyt viime viikot muutenkin, päätettyään omatoimisesti ettei hän enää tarvitse lääkitystään hän oli ollut aggressiivinen, riidanhaluinen ja jokseenkin vainoharhainen. Totta kai toivoimme ettei hän taloon tulisi käymään, koska hänen läsnäolonsa teki aina illoista kiusallisia ja hyvin epämukavia, mutta kun hän nyt vain käväisi ovella sauhuamassa ja viemässä radion, ajattelimme että selviäisimme tällä kertaa vain tällä. Ei nyrkin hakkaamista pöytään, ei ikkunalautojen väkivaltaista takomista, ei rikottuja esineitä, ei kurkku suorana huudettuja tappouhkauksia, ei niin kuin edellisiltana, tai silloin pari viikkoa sitten. Tämäniltainen vaikutti vain sellaiselta sisäänpäinkääntyneeltä aggressiiviselta mutinalta jota hän harrasti joulukuun alussa, yksinäiseltä riidalta jota hän kävi itsekseen kuvitteellisia loukkauksia vastaan ja lähinnä muiden selän takana.

Silittelin Turnip-kissaa, joka seurasi minua hampaanpesureissullani, maassa pyörien, jaloissani kiehnäten, kovaäänisesti pöristen, odottaen että pääsisi minun syliini rapsuteltavaksi, niin kuin hänet aina joka ilta olen hetkeksi ottanut. Mietin että jos lähtisin täältä nyt, ihan vain koska tilanne on niin levoton, minulla jäisi talon kissoja ikävä. Ei välttämättä Turnipia, huomiohakuisuudessaan hän on lähinnä ärsyttävä, mutta niitä kuutta muuta. Mutta oli miten oli, tilanteen olisi muututtava, niin kauan kuin Louis’n käytös jatkuisi samanlaisena, ei täällä olo olisi oikeasti mahdollista. Voisin tietysti joka ilta jos hän saapuu taloon mennä omaan asuntovaunuuni lukemaan, tai siirtyä tietokonehuoneeseen käyttämään tietokonetta, tai lähteä vaikka kuutamokävelylle, mutta se on vain vaikeaa. Se tekee minkäänlaisesta rentoutumisesta todella vaikeaa. Se tekee minkäänlaisesta talossa vietetystä vapaa-ajasta todella vaikeaa.

Ei sellainen tilanne, jossa pihaan ajaa ihminen kovaäänistä musiikkiaan kuunnellen ja kävelee sisään vain huutaakseen tappouhkauksia talossa asuville wwoofaajille ole mitenkään järkevä tilanne. Ihminen, joka ei edes asu talossa tulee ja huutaa että tämä on hänen talonsa ja ihmisten on toteltava häntä tai jos eivät tottele, eivät ”kunnioita” häntä, hän tappaa heidät jos he eivät poistu huomiseen mennessä. Ne ovat onneksi vain sanoja, tiettävästi hän ei ole koskaan ketään satuttanut, ja vaikka hänellä ehdonalaisen vankeustuomio onkin, sen hän on saanut poliisilaitoksen tuhoamisesta ja virkavallan väkivaltaisesta uhkailusta – mutta harva ihminen pystyy tappouhkauksia ottamaan vastaan ilman pelkäämistä. Rebecca ja Atticus eivät siihen pystyneet. He lukitsivat talon ovet, siirtyivät asuntovaunustaan olohuoneen sohvalle nukkumaan, nukkuivat leipäveitsi ja kaulin tyynynsä alla.

Ja mistä se kaikki alkoi? Yvonnen kanssa hän joulukuussa riitautui, mutta silloin onneksi lähinnä vain selän takana, koska Yvonne ”ei kunnioittanut häntä” olemalla pitämättä hänen musiikkivalinnoistaan ja vieläpä uskaltautui kääntämään hänen nurkassa huutaneen hiphoppinsa äänenvoimakkuutta pienemmälle. Rebecca sai tappouhkauksensa ja vaatimuksensa poistua talosta huomiseen mennessä koska hän monia päiviä kestäneiden loukkausten jälkeen vihdoin uskaltautui sanomaan että Louis’lla ei ole oikeutta tulla ja sammuttaa musiikkia jota muut talossa olijat kuuntelevat ja vaihtaa sitä kovaääniseen hiphoppiin joka tekee jo huoneessa keskustelustakin mahdotonta.

Käynnistin asuntovaununi lämpöpatterin että tarkenisin riisuuntua ja kierähtää makuupussini sisään. Istahdin sängynreunalle ohimoitani hieroen, miettien mitä tekisin. Jos Rebecca ja Atticus olisivat jääneet tänne, tilanne olisi ollut paljon helpompi minulle. Silloin olisi ollut paljon helpompi ottaa heidän puolensa Louis’ta vastaan, ja sitä kautta tehdä selväksi että hänen seuraansa en talossa juuri kaipaa. Mutta nyt, ilman heitä, kuinka minulla, kuinka meillä voisi olla mahdollisuus saada Louis ymmärtämään että kukaan ei ole hänen puolellaan. Että kukaan muu ei näe sitä oikeutettua vihaa joka hänellä oli Rebeccan niin kutsuttua loukkausta kohtaan. Ei mitään mahdollisuutta, eikä asia edes minulle kuulu. Se on perheen sisäinen asia, ja Namuahan soitti heti tilanteen alettua jo Louis’n lääkäreille, pyytäen paluuta pakkolääkitykseen.

Ja koko tarina on niin surullinen. Tavalliset persoonallisuushäiriöt ovat nekin jo vaikeita käsitellä, koska ei niidenkään kantajat tilanteelleen mitään voi, he ovat vain niin kutsuttuja ”vaikeita ihmisiä”, ja jos he eivät vaikeudelleen apua hae, ei heidät voi kuin hyväksyä – tai hylätä, kuten terapeuttini on minua muistuttanut – mutta Louis’n häiriö on onnettomuudessa saatu aivovamma. Ja onneksi onkin, sillä noin nopea ja tuhoisa persoonallisuuden muutos on helppo havaita, ja kaikki näkevät ettei hänen käytöksensä voi olla hyväksyttävissä, ja kaikki tietävät että sitä on yritettävä tilkitä lääkityksellä – mutta samalla se vain lisää sitä surua ja sääliä hänen tilannettaan kohtaan, kasvattaa sitä illuusiota että hän ei ole vastuussa käytöksestään, että hänelle on annettava anteeksi, että häntä on ymmärrettävä. Mutta jos kaikki vain ymmärtävät häntä, hän ei koskaan kuule että hänen käytöksensä on pahaa ja väärin, ja hän sukeltaa yhä syvemmälle psykoosinsa syövereihin, varmana siitä että ei hän ole vainoharhainen ja hullu, vaan että ympäristö oikeasti loukkaa häntä ja aiheettomasti häntä siitä haukkuu. Tai jos kaikki pelkäävät häntä, koska sanomalla tai tekemällä mitään häntä vastaan hänen silmistään katoaa kaikki sielusta edes vivahteillaan muistuttava ja hän alkaa huutaa ja uhkailla ja jatkaa sitä päiväkausia, ei hän silloinkaan edes huomaa omaa toimintaansa.

Hetken levottomuudessa lukitsen asuntovaununi oven. Ei se ketään ulkona pidä, jos joku oikeasti sisälle haluaa, mutta jotenkin lukittu ovi tuntuu hieman turvallisemmalta tällä hetkellä. Nauran irrationaalisuudelleni, mutta pidän säpin kuitenkin paikallaan.

Kaikki muu täällä on niin täydellistä, niin mukavaa ja niin hienoa. Mutta kai jokaisessa paratiisissa on käärmeensä. Vielä ennen nukahtamista mietin hetken voinko kirjoittaa tästä kaikesta blogiini. Olen aina yrittänyt vältellä kirjoittamasta mitään mikä voisi loukata ihmisten yksityisyydensuojaa, olla kirjoittamatta mitään mikä voisi olla mahdollisesti haitallista muille, olla kirjoittamatta mitään, mikä mahdollisesti olisi salassa pidettävää. Mutta toisaalta kaikesta tästä vaikeneminen antaisi olostani täällä ja tästä tilasta ja sen ihmisistä valheellisen kuvan, ikävystyttävän vaaleanpunaisten silmälasien läpi nähdyn kiiltokuvailluusion ilman sitä lihaksi muuttavia tummempia sävyjä, enkä tiedä haluanko sitäkään. Eikä onnekseni talon ihmiset näitä asioita itsekään salaisina pidä: Louis puhuu ehdollisesta vankeustuomiostaan koko ajan, kaikille, hetkittäin lähestulkoon ylpeänä, Louis’n lääkitys ei sekään salaisuus ole, ja tietysti miehen aggressiivisuus ja impulsiivisuus on valitettavasti tullut monelle selväksi heti ensi kerran hänet tavatessaan. Sellainenhan se oli Rebeccan ja Atticuksenkin ensimmäinen ilta täällä tilalla, alkaen Louis’n aggressiivisesta jankutuksesta jostain loukkauksesta jonka Ralph oli Louis’n mukaan tehnyt hänelle vuosia sitten, päättyen siihen kun tarpeeksi kauan sitä kuunneltuani käskin häntä lopettamaan jonka jälkeen hän hakkasi nyrkkiä pöytään ja huusi mielipuolista ölinäänsä ”hänen talostaan” ja ”kunnioituksesta” ja – hän käveli ulos huoneesta ja tuli pari minuuttia myöhemmin pyytämään käytöstänsä anteeksi. Olihan se aika kummallinen aloitus Rebeccan ja Atticuksen ololle tällä tilalla. Ja tilanteen jatkuttua niin kuin jatkui, se muodosti heidän vierailulleen toimivan, tarinallisen kaaren. Ainakin he saivat matkastaan itselleen tarinan kerrottavaksi.

Nukahdin. Kello oli jo lähes kolme. Pelkäsin että saisin seuraavana päivänä taas kerran migreenin, koska minun olisi herättävä joka tapauksessa taas viimeistään yhdeksältä.


Kaksi päivää myöhemmin Louis palautettiin pakkolääkitykseen. Häntä ei ole talossa juuri näkynyt, hänen kai itsekin ymmärtäessä että hänen seuraansa ei täällä juuri kaivata. Kun hänen aggressionsa ja paranoidisuutensa on kurissa, hän on hyvinkin miellyttävä ja ystävällinen ihminen – ainakin miehiä kohtaan. Naisvihamielinen hän on aina.

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

3 Responses to Paratiisin käärme

  1. TeemuH says:

    Onneksi tekstillä oli “onnellinen” lopetus. Toivottavasti tilanne siellä nyt sitten rauhoittuu. Sympatiaa ja hyvää tahtoa sinne päin.

  2. Heta says:

    Joo, sympatioita sinne. Ilonpilaajia on maailma täynnä, mutta kokemuksesta muistan, kuinka lohdutonta on olla töissä viehättävässä paikassa ja iloisessa joukossa, jota yksi sairas mies terrorisoi. Voimia ja hyvää mieltä! Onneksi käärmettä on tartuttu hännästä, ettei se pääse puremaan.

  3. airelle says:

    totta, eihän se ole miehen syytä, mutta ei se ole syy jättää hänet hoitamatta, päin vastoin. hyvä, että se, joka asialle jotain voi, on muistanut ristinsä. muuten saa wuuffauspaikka, joka kuulostaa todella kivalta, huonon maineen.