Syksyn haju

Täällä haisee syksylle.

Muuten voisin melkein kuvitella että olisi kesä – siis Suomen kesä, aurinkoinen kylläkin mutta hieman vilpoinen – mutta haju on väärä. Ja kyse ei ole siitä että Etelä-Ranska haisisi keskeisellä tavalla erilaiselta kuin Pohjois-Suomi, ei, sillä ainakin ihan saman suomalaisen kesän hajun haistoin myös taannoin Intiassa, kun kävelin metsän varjostamia hiekkateitä milloin missäkin.

Kiipesin täällä ylös vuorenrinnettä viettävää hiekkatietä, ihan vain nähdäkseni mitä siellä on. Se on sitä ensimmäisten päivien levottomuutta, kun on tullut uuteen paikkaan eikä osaa vielä lainkaan rentoutua. Jotain on tehtävä koko ajan, käveltävä edes ympyrää. Jokaiseen nurkkaan on kurkattava, kuin olisi tekemässä jonkinlaista henkistä reviirinmerkkausta: selvä, tämä on siis nyt kotini.

En ole koskaan täälläpäin maailmaa ennen käynyt, ainakaan maaseudulla, mutta jostain syystä maisemat näyttävät hirveän tutuilta. Tämä on juuri sitä romantisoitua välimerellistä Eurooppaa, josta kaikki ihannoivan kauniit eurooppalaiselokuvat kertovat, juuri sitä samaa Eurooppaa, jonne kaikkien tarinoiden 1800-lukulainen englantilainen aristokratia suuntaa Grand Tourillaan katselemaan maisemia, taidetta ja raunioita. Tämä on Katalonian ranskalaispääty, seutua jossa Picasso asusteli kolmikymppisenä, aluetta jossa olevaa Perpignanin rautatieasemaa Salvador Dali kutsui maailmankaikkeuden keskipisteeksi jossa hän sai kaikki hyvät ajatuksensa. Nämä maisemat on syövytetty eurooppalaiseen mielenmaisemaan yhtä syvälle kuin suomalaiseen mielenmaisemaan on painettu Kolin laelta avautuva maisema Pielisjärvelle päin. Kaikki me sen tunnemme, vaikkemme olisi koskaan siellä päin käyneetkään. Kaikessa tuttuudessaan vuoren rinteeltä avautuva maisema on lähestulkoon pettymys, ja sen äärellä seisoo yhtä tyhjänä kuin Eiffel-tornin äärellä: Siinä se nyt sitten on, ja se on… öö… ihan saman näköinen kuin kuvissakin. Miksi siis edes tulin sitä paikan päälle katsomaan?

Aurinko laski vuorenrinteeltä näkyvillä silmänkantamattomiin jatkuville tasangoille, ja ainoastaan pienet pilvenhattarat hetkittäin varjostivat kymmeniä valkoisista, punakattoisista taloista koostuvia kyliä. Metsässä oli hiljaista, ainoastaan jostain etäisyydestä kantautui kovaääninen – Pink Floydin Shine On You Crazy Diamond. Illuusio murtui. Viimeinenkin eksoottisuuden muistijälki oli menetetty. Samaa koti-Eurooppaa tämä on kuin Oulukin.

Iltapäivä oli lämpimimmillään, mutta silti lämpötila ei noussut kuin ehkä viiteentoista asteeseen. Auringonpaiste ja luontoa hallitseva vehreys olivat silti selkeitä muistutuksia kesästä, ja mietin että jos olisin heittänyt paidan pois ja mennyt t-paitasillaan poseeraamaan maiseman eteen, olisin voinut saada kaikki syksyisen Suomen koleudessa värjöttelevät lukijani valehdeltua kateelliseksi. Kuvan alle olisin kirjoittanut kuinka, huh, hellettä piisaa, kaunista on, täällä sitä mennään. Kärsikään siellä räntäsateessanne, ruojat.

Mutta heti, jos kuviin olisi tallentunut lainkaan tilanteen haju ja äänet (ei linnunlaulua), ei kukaan olisi enää valettani uskonut. Täällä haisee syksylle. En tiedä mikä se on se haju mistä syksyn tunnistaa, vai onko se vain sitä että kesän haju puuttuu, mikä ikinä sekään on, mutta syksyltä täällä haisee.

Matkasin halki Euroopan, ja katselin junien ikkunasta, kuinka lehdettömät puut hiljalleen kasvattivat itselleen keltapunaisia lehtiä, jotka sitten kilometri kilometriltä nekin muuttuivat yhä vihreämmiksi. Kun linja-autoni vihdoin saapui Perpignanin asemalle myöhään lakon sotkeman junamatkustuspäiväni illalla, olikin jo puhdasoppisen lämpimähkö, keskieurooppalaisen pimeä kesäilta. Kuljeskelin Perpignanin katuja kasvisruokaa etsien, ja katselin katua varjostavia palmupuita. En ollut Pohjois-Suomessa enää.

Mutta ei tämä hirveän kaukanakaan sieltä lopulta ole. Kasveja kannetaan sisälle yöpakkasten pelossa, ja halkoja tehdään että saataisiin pidettyä talo lämpimänä. Ensimmäiset puut ovat jo valmistautuneet varistamaan lehtensä, eikä maailma tunnut kesäiseltä edes silloin kuin päiväaurinko kolkuttelee hellerajoja. Talvea täällä jo odotetaan, ja visuaalista pintaa lukuun ottamatta täällä on jo ihan syksy.

Mutta enhän minä tänne talvea paennutkaan, en kylmyyttä, en lehdettömyyttä, en sateita, en räntää, en lunta. Pakenin pimeyttä. Ja siellähän se aurinko on, ylempänä kuin Pohjois-Suomen keskikesässä, lämmin kuin juhannuspäivän keskipäivällä. Maailma saa haista mille haluaa, kunhan vain ei ole masentavan pimeää.

Silloin olen onnellinen.

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

6 Responses to Syksyn haju

  1. TeemuH says:

    Olipas kaunista tunnelmointia. Vaikuttaisi siltä, että Etelä- ja Pohjois-Ranskan syksyt ovat aika erilaisia — on täälläkin valoisaa (tai ainakin valoisampaa kuin Suomessa), mutta ehkä kuitenkin vielä selkeämmin syksyistä kuin siellä. Bonne chance sinne vaan!

    Onkohan muuten mahdollista saada RSS-syötettä tänne?

    • Kimmo says:

      Kyllähän täällä RSS-syöte on, sille vain ei ole kirjoitettu erillistä nappia. Mutta eikö ainakin suurimmassa osassa selaimia ole jossain sellainen sisäänrakennettu nappi, jolla RSS:n saa tilattua — ainakin Firefoxissa se näkyy olevan tuossa osoitepalkin perässä siinä suosikkitähden vierellä. Ja näkyy se toimivankin.

  2. Petteri says:

    Kirjoitanpa taas jonkun vajakkikommenttini tänne. Minua nimittäin huvitti semmoinen yhteensattuma, että pari vuotta sitten ollessamme eteläisessä Ranskassa Chamonixissa, tai no lienee enempi itäistä, dormi-toverimme kuunteli nukkumaan mennessään kuulokkeilla juurikin Pink Floydin Shine On You Crazy Diamondia. Liekö sama jamppa sielläkin. Kaipuu Ranskaan se vain pahenee, kun tämmöisiä juttuja lueskelee.

    • TeemuH says:

      Kyllä sen on pakko olla sama jamppa, koska täällä pohjoisempana Pink Floydia ei ole kuulunut. Eli loogisesti ajatellen hänen on täytynyt harhailla sinne etelään.

  3. K. says:

    Kimmo, aina sinä kävelet ympyrää.