Smurffi-Mario

Jos olisin maalannut oman taloni ikkunaa, aiheuttamani sotku ei olisi haitannut. Olisin voinut polttaa talon ja rakentaa vakuutusrahoilla uuden. Mutta koska maalasin jonkun toisen ikkunaa, ja vieläpä ihmisen, joka on ottanut minut lämpimästi vastaan taloonsa asumaan, tarjoten minulle ruokaa ja yösijan työpanostani vastaan, minun on vaikea enää katsoa itseäni peilistä.

Kun puin vaatekaapista löytyneet haalarit ylleni pari päivää sitten, ja otin paidakseni punaruskean, kulahtaneen puuvillapaidan jonka kaula-aukko oli revennyt ylävatsaan asti, Daphne sanoi minun muistuttavan Super Mariota. Kieltämättä onnistuin tunnistamaan yhteyden itsekin: Mariolla on hieman samanlaiset haalarit. Etsimme hetken ajan jos jostain löytyisi kilpikonnia joiden päälle voisin hyppiä, mutta päätimme että ehkä se ei olisi tämän permakulttuuritilan vegaanisen luomuhengen mukaista. Joten päätin mennä sen sijaan maalaamaan ikkunoita.

Silloin tein hyvää työtä. Löysin kaapista käyttämättömän siveltimen, ja sain sillä siveltyä ikkunan ilahduttavan hyvännäköiseksi. Olin suorastaan ylpeä itsestäni. Minä, Kimmo Kristian Rajala, supersankarinimeltäni Peukalokämmen, maalasin ikkunalaudat ja sain niistä hyvän näköiset. Minä, Kimmo Kristian Rajala, intiaaninimeltäni Tekemisiään Vihaava Perfektionisti, olin tyytyväinen itse maalaamaani ikkunaan. Ajattelin, että nyt olen löytänyt jotain mitä osaan tehdä. Ehkä minusta tulee isona talonmaalari. Ja pyh.

Sotkin ikkunan sinisiin maalitäpliin, ja hieroin ne pois sormillani. Yritin käyttää paikallisen mainoslehden sivua, mutta lehden venäläisiä vaimoja välittävien yritysten ilmoitukset vain levittivät maalia yhtä laajemmalle. Ainoastaan kämmeneni tuntui imevän maalijämät pois. Kävellessäni keittiön halki kädet sinisinä Molly kutsui minua smurffiksi. Olin siis smurffien ja Marion risteytys. Koska en muista, että minua olisi juuri koskaan verrattu keneenkään julkisuuden hahmoon, olin vain iloinen saamastani huomiosta. Seuraavan kerran kun Facebookissa vietetään jotain Doppelganger-viikkoa, voin siis vaihtaa profiilikuvani smurffi-Marioksi.

Mutta kaikki nämä ovat iloisia tarinoita siltä onnelliselta tiistai-iltapäivältä, kun vielä osasin maalata. Se iltapäivä, jolloin pienet ikkunaan tipahtaneet maalipisarat sai helposti pois, ja sormieni sinisyyskin väheni hädin tuskin havaittavaksi kun vain hinkkasin kämmeniäni lakkaspriillä.

Pari päivää myöhemmin kiipesin taas tikapuille, täynnä itsevarmaa hybristä omista maalarinlahjoistani. Ajattelin että tämä on se juttu jonka osaan, ja kuvittelin että sen kuin heiluttelen pensseliä niin ikkunanluukusta tulee iloisen sininen, kuin kirkkaan kesäpäivän korostetun parodinen versio. Uitin pensseliäni maalipurkissa ja aloin läpsyttelemään luukkua – ja huomasin että siveltimeni harjakset lentelivät pitkin pihaa ja tarttuivat klönteiksi ikkunaluukun maaliin. Yritin saada harjaksia pois maalista ensin siveltimelläni, mutta onnistuin vain sotkemaan maaliin lisää harjaksia, ja sitten aloin noukkia niitä pois rehellisesti sormin. Smurffimaisuuteni sen kuin kasvoi, kun nyt sormissani oli jo paksu sininen maalikerros.

Kipaisin pihan poikki työkaluvajaan hakemaan uutta pensseliä, ja otin mielestäni parhaan, leveimmän ja mukavimman näköisen pensselin minkä sieltä löysin. Etsimiseen meni aikaa – talossa jossa tulee ja menee vapaaehtoisia wwoofereita jokaisella on aina oma ajatuksensa siitä missä on minkäkin esineen paikka – joten kun palasin ikkunani äärelle, ensimmäisen maalausyritykseni aikaansaamat läikät ja valumat olivat jo alkaneet kuivua ikkunan pinnalle. Päätin aloittaa maalaamisen mahdollisimman nopeasti uudelleen, ja huomasin että valitsemani sivellin oli muutamaa kärkiharjasta lukuunottamatta täysin jäykkä. Itsepäisesti päätin kuitenkin, että se riittää, enkä halunnut että ikkuna kuivuisi kokonaan sillä aikaa kun etsiskelen jostain oikeasti käyttökelpoista pensseliä, joten aloin sivellä maalikerroksia lautoihin. Tai se oli tarkoitukseni; puolet maalista lenteli seinille, saranoiden päälle, terassin kiveykselle ja jopa seinänviertä reunustavien viattomien viherkasvien lehdille.

Yritin pelastaa tilanteen, ja hain sisältä lisää mainoksia, joissa ylikansalliset seuranhakufirmat järjestävät itäeurooppalaisia naisia rikkaille ranskalaisille maanviljelijöille, ja yritin levitellä niitä suojaamaan vähintäänkin lähiympäristön viherkasveja. Suunnitelma oli hyvä, mutta valitettavasti lehtien sivut levittivät entisestään jo aiemmin niiden alle levinneitä täpliä.

Maalasin jääräpäisesti jäykistyneellä siveltimelläni välittämättä ympäristöön lentelevistä maalitahroista, välittämättä että ikkunalaudan poikki menevät mustat koristeelliset saranatkin tuhrautuivat, välittämättä, että tikkaani ja paljaat jalkateräni nekin keräsivät läikkiä päällensä. Olin jo jalkojakin myöten smurffi. Maali kerääntyi paakuiksi ja valui möykkyinä pitkin lautoja, ja yritin epätoivoisesti tasoitella niitä pensselilläni, onnistuen ainoastaan raaputtamaan jo kuivumaan alkanutta maalia vaaleiksi viiruiksi sinisen maalipinnan keskellä.

Saatuani koko ikkunaluukun jotenkuten siniseksi, olin jo niin turhautunut lahjattomuuteeni, niin pettynyt itseeni siitä että tuhosin koko kauniin talon surkealla räpellykselläni, että partaani tuhisten kävelin vain taakseni katsomatta. Kohti lakkaspriitä puhdistaakseni siveltimeni ja käteni. Käteni ovat kauttaaltaan maalissa, mutta en voi pestä niitä käsienpesualtaassa, koska sinne ei saa laskea mitään mikä ei olisi täysin biohajoavaa.

Pestyäni käteni kerran, pyydettyäni talon emännältä jotain rättiä johon puhdistaa käsiäni, otan kuitenkin itseäni vielä niskasta kiinni ja palaan korjaamaan minkä tuhosin. Hinkkaan kämmenselkääni ja mainoslehden irtosivuihin saranoiden päälle roiskuneen maalin, yritän vielä epätoivoisesti tasoitella ikkunaluukkuun jääneet valumajäljet. Raivoisasti taistelemalla huonon työni jälkiä vastaan saan kuitenkin lopulta edes rippeet itsekunnioituksestani takaisin, ja luukusta tulee edes etäisesti siedettävän näköinen. Mietin, että ehkä voisin kaikesta huolimatta kehdata syödä tänä iltana jopa illallista – kunhan ensin nöyrryn syvästi ja pyydän anteeksi surkeaa suoritustani.

Kävelen sisään, missä talon noin 50-vuotias emäntä, Namua nimeltään, on siivoamassa keittiötä, ja anteeksipyydellen ilmaisen olleeni jokseenkin huolimaton ikkunanmaalauksen kanssa. Hän käy katsomassa ikkunaa, ja sanoo sen näyttävän hyvältä. Hän sanoo, että se näyttää hänen silmiinsä välimerelliseltä: Valkeat seinät, kirkkaan siniset ikkunat. Hän kai ajattelee jotain Kreikan saaristoa, mutta minulle talo tuo mieleen jostain syystä ennemmin Saksan, tai jonkin muun pohjoisen Keski-Euroopan osan. Suomessahan talo olisi sininen ja ikkunankarmit valkoiset. Kerron senkin, on hyvä levittää turhaa Suomi-tietoutta ihmisille, joita se ei varmaankaan juuri kiinnosta.

Pesen käteni toisen kerran, ja käyn noukkimassa maahan levittelemäni lehdet roskakoriin. Lehtien alle jääneet maalijämät olivat vielä järkyttävämmän näköisiä kuin muistinkaan niiden olevan, ja ajattelin taas että ainoa tapa pelastaa tilanne olisi varmaankin polttaa koko talo, koko sitä ympäröivä metsä, muuttaa nimeni ja lähteä loppuiäksi asumaan Burman syvimpiin sademetsiin. Haluaisin haudata kasvoni syvälle käsiini, mutta huomaan, että lehtien sivuilla ollut sininen maali on taas kerran tuhrinut käteni läpeensä smurffivärisiksi. Kolmatta kertaa hinkatessani käsiäni lakkaspriillä puhtaaksi alan jo huolestua kuinka pahaa jälkeä tämä myrkky tekee iholleni. Ja mietiskelen, mitä tälle myrkylle voi käytön jälkeen tehdä? Minne ongelmajätteet kuljetetaan Etelä-Ranskassa?

Katselen maalamaani ikkunanluukkua, ja ajattelen että ei se nyt sittenkään niin paha ole kuin ajattelen. Mutta sitten katson sen ympäristöä ja häpeän silmät päästäni.

Päätin hyvittää syntini maailmankaikkeutta kohtaan ripittäytymällä julkisesti niin, että koko ihmiskunta sen voisi lukea: Maalasin ikkunanluukkuparat anteeksiantamattoman huonosti. Yrittäkää silti sietää minua, tai edes ymmärtää. En vain osannut tehdä paremmin.

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

2 Responses to Smurffi-Mario

  1. Arja says:

    Kiva Kimmo! Nyt kun saat siellä maalarinoppia, pääset kotonakin maalaamaan! Ei tuo kuvaamasi jällki ja maalitahrat yhtään pelota. Sellaistahan se on, maalaaminen.

    Sekä kotona että mökillä olisi ihan hyvä, jos joku maalaisi talon päätykolmiot. Kyllä minä taloni muuten maalaan, mutta korkealla oleminen ei enää oikein ole lajini! Joku vanhuus lie iskenyt, kun en enää vuosiin ole katoltakaan lumia oikein tohtinut tiputtaa.

  2. Anja says:

    Ihan normilta maalaamiseltahan tuo kuulostaa. Niin meilläkin yritetään maalata mökkiä. Ja sitten maalataan kaiteet… ja terassi… ja kiviäkin pitää maalata…