Maatilan portille oli ilmestynyt pyöräntorvi. Ensimmäinen selkeä muutos aikaisempaan nähden.
Olin jo astunut portista sisään, mutta muistin koirat, ja muistin niistä etenkin Benin. Beniltä voi odottaa melkein mitä tahansa. Pudotin siis matkatavarani maahan ja peruutin takaisin portin ulkopuolelle painamaan torvea, valmiina piiloutumaan portin taakse jos Ben lähtisikin syöksymään minua kohden hampaat ojossa.
“Tööt”, torvi sanoi.
“Hau hau”, sanoi koira.
Kihara valkea turkki hulmuten Freya juoksi kovaäänisesti haukkuen porttia kohti, Obi ja Ash perässään. Mutta nähtyään minut, Obi jäi rauhassa pihatien päähän istuskelemaan, ja Ashkin, sen sijaan että olisi osallistunut Freyan kanssa haukkumiseeni, tuli vain näykkimään hihojani rapsutusta toivoen. Freya jatkoi kyllä haukkumistaan, mutta ehkä sen sävyssä oli siinäkin jotain niin tuttavallista, että Ben ei viitsinyt saapua edes katsomaan.
Selvästi ne tunnistivat minut. Etenkin Obin reaktiosta oli suoraan luettavissa jonkinlainen melko välinpitämätön olankohautus: “Ai, se on vain taas tuo.” Ei jälleennäkemisen iloa, ei vieraan ihmisen pelkoa, vain pelkkä toteamus tuttuudesta.
Noukin maasta rinkkani ja reppuni ja ripustin ne takaisin ylleni, ja astelin vaitonaisessa koirasaatuessa pihatietä ylöspäin taloa kohti. Sama valkoinen talo, samat siniset ikkunaluukut. Sama tuttu talo se oli. Tällaisena minä sen oli jättänytkin.
Olin lähes pettynyt. Olin salaa toivonut, että näiden kolmen vuoden aikana olisi tapahtunut jotain massiivisia, mullistavia muutoksia, niin että jo ensisilmäyksellä olisin joutunut hätääntymään siitä olinko edes tullut oikeaan paikkaan. Vaikka uusi tähtitorni, tai kolmikerroksinen lisäsiipi. Mutta ei, ainoat ensisilmäyksen erot olivat portin soittotorvi ja pihassa seisoneet autot, joista tunnistin vain Namuan pikkuruisen sinisen mopoauton. Kolme vuotta sittenkin piha oli aina täynnä autoja, mutta ne olivat eri autoja.
Ketään ei näkynyt. Yritin kävellä mahdollisimman näkyvästi, mahdollisimman paljon näyttäen palaavalta ihmiseltä. Tuhlaajapoika on palannut, järjestäkää juhlat! Mutta ketään ei ollut näkemässä. Ketään ei kiinnostanut. Koiratkin lähtivät hajaantumaan kukin suuntaansa.
Laskin rinkkani pääoven viereen, ja vähän heiluttelin paitaani. Puolitoista kilometriä ylämäkeen rinkan kanssa, auringon leppeästi paistaessa lämpimänä eteläranskalaisena talvipäivänä oli saanut minut hikoamaan läpikotaisin. Kuka viitsisi iloita paluustani jos haisen pahalle?
Ulko-ovella epäröin hetken. Haluaisinko sittenkään astua sisään. Vielä ehtisin kääntyä takaisi, livahtaa huomaamattomasti tieheni ja teeskennellä että jonkin yllätyksen vuoksi en koskaan päässytkään tulemaan. Epäröin aivan kuten olin epäröinyt portilla, aivan kuten olin epäröinyt jäädessäni bussista Laroquen postin edessä, aivan kuten olin epäröinyt Argelesissa etsiessäni Laroqueen vievää bussipysäkkiä. Aivan kuten olin epäröinyt Roomassa pakatessani rinkkaani ja kerratessani vielä kerran juna-aikatauluja Civitavecchian satamaan. Mutta ei. Päätös oli lukittu jo viimeistään silloin uudenvuodenaattona, kun olin ostanut laivaliput Välimeren poikki Barcelonaan.
Avasin ulko-oven. Kuten silloin ennenkin, se oli edelleen raskas, se raahautui lattiaa vasten, ja ulvoi ja ulisi avautuessaan. Kahva oli sama epäkäytännöllinen ja kädessä epämukava kuin aiemminkin, ja lattiassa oli samat ruskeat ja mustat oven siihen kaivertamat urat. Huhuilin ovelta, yrittäen astella mahdollisimman kovaäänisesti, mutta edelleenkään mistään ei kuulunut elonmerkkejä. Olin tietysti täällä neljä tuntia aikaisemmin kuin mitä olin sanonut olevani, joten eiväthän he voineet osata odottaakaan minua tällaiseen aikaan.
Olisin voinut soittaa, että muutin suunnitelmiani, mutta aivan kuten silloin kolme vuotta sitten saapuessani taloon ensimmäisen kerran, nytkin puhelimestani kuoli akku matkalla. Onhan perinteissä pysyttävä, että ainakin jokin toistuu tänne palatessani. Tällä kertaa se tosin oli pienempi murhe kuin silloin, sillä tällä kertaa sentään tunsin tien. Tunsin jo entuudestaan kaikki nämä pikkukylät, niiden nimet ja sokkeloiset pikkutiet, joten vaikka paikallisbussit olivatkin vaihtaneet reittejään vuosien varrella, osasin silti ongelmitta perille.
Koputin Namuan huoneen puoliaukinaiselle ovelle. Ainakin kolme vuotta sitten tämä oli hänen päivälepoaikansa. Ehkä se olisi nytkin. Kurkkasin ovensuusta sisään.
“Hei”, sanoin.
“Ai hei”, Namua sanoi, “Olet jo tullut.”
“Joo”, sanoin.