Lähtölaskua

Täällä haisee keväältä. Välillä tuoksuun sekoittuu jopa häivähdys kesää, mutta ilman viileys, useat kuolleet puut ja vain yksittäiset kukkivat mimosat tuntuvat enemmän keväältä.

Tai talvi kai täällä edelleen on. Yöpakkasten odotetaan palaavan, ensilumen sataminen on mahdollista vielä maaliskuussakin, ja kaikkiaan luonto on kuollutta. Ei täällä tietenkään talvea koskaan ole sellaisena kuin minä suomalaisena sen hahmottaisin, mutta kyllä minä talven talveksi täälläkin onnistun ymmärtämään. Vaikka täällä haisisikin keväältä.

On jotenkin ironista, että neljä kuukautta täällä oltuani löydän metsästä sen täydellisen paikan, sen rauhaisen kiven jonka päällä istua ja kirjoittaa, jonka päällä istahtaa ja levähtää, jonka päälle paeta kavalaa maailmaa, vasta pari päivää ennen lähtöäni pois. Tätä kirjoittaessani istun nyt sillä kivellä. Vuoristopuro kohisee vierelläni, laskee alas sinne missä välillä lähes päivittäin olemme kävelyttäneet koiria, mutta näin korkealle puron äärelle en ole koskaan aiemmin kiivennyt. Löysin uuden polun jota en ollut ennen kulkenut, kuljin sitä kunnes se päättyi, ja kiipesin puronvartta vielä toista sataa metriä. Jos tänne joku toinen ihminen joskus eksyisikin, se ei tapahdu tähän vuodenaikaan.

Yläpuolellani, noin sadan metrin päässä, näen ehkä kymmenpäisen vuorivuohilauman. Siellä ne seisovat, kuin poseeraten, isojen jylhien kivien päällä, hämmentävän ketterästi kiveltä toiselle hyppien. On isoja vuohia, pikkukilejä, on valkoisia on mustia on harmaita. Ensin kun ne huomasin, ne seisoivat siellä hievahtamatta ja katselivat minua, kuin tarkkaillen, arvioiden kuinka suuri uhka olisin. Kun pysähdyin paikoilleni, istahdin alas ja kaivoin muistivihkoni esille, ne kyllästyivät katselemaan ja lähtivät jatkamaan kiipeämistään. Ei se näytä syövän meitä, ne ajattelivat, eikä se näytä meillekään syömäkelpoiselta, joten mitä siihen sen enempää mielenkiintoa tuhlaamaan.

Totta kai olen koko ajan salaa täällä toivonut törmääväni villisikaan. Aivan samalla tavalla kuin Suomen metrissä aina haaveilen näkeväni vilauksen karhusta. Tietysti haluaisin nähdä nämä isot, pelottavat eläimet mieluiten turvallisen etäisyyden päästä, kuin nuo kilipukit tuolla kallion laella, mutta kuitenkin, nähdä. Mutta eivätköhän villisiatkin ihmisiä pelkää, ja hajun saadessaan livahda mahdollisimman nopeasti karkuun. Ja syystäkin. Joka keskiviikko ja viikonloppu niitä täällä jahdataan ja ammutaan. Ei se luottamusta herätä.

Itse asiassa juuri nyt tässä ei haise ei keväälle eikä kesälle. Tässä haisee koskelle, tässä haisee putoukselle, tässä haisee virtaavalle vedelle. Tiedättehän sen imelähkön, hieman mädäntyneen tuoksun, joka vedellä monesti on. Se on se sama tuoksu joka tuoreella kalalla useimmiten on, mutta vain ilman sitä itse kalan ominaistuoksua. Sille tässä haisee.

Viimeisiä päiviä viedään. Jäljellä olevat tunnitkin lasketaan enää kymmenissä. Työtunteja on enää yksittäisiä, tai jos käyttäisin pois kaikki käyttämättä jääneet vapaapäiväni voisin vain loikoilla, istua vuoripuron varrella ja haistella kevättä jo eilisestä lähtien.

On parasta lähteä kun on vielä hauskaa. En ole varma olenko lähdössä ajoissa. Paljon on asioita joista tässä paikassa pidän: kissat, nämä vuoret, niiden polut, nämä maisemat, pääpiirteissään tämä työ, nämä kädenaskareet, puunhakkuu, kuokkiminen; moni näistä ihmisistä, näistä vastatulleistakin on sääli jättää. Mutta sitten on se toinen puoli: oman tilan puuttuminen, oman ajan puute, sen puute, että saisin itse valita kenen kanssa aikaansa viettää. Valta sanoa ihmiselle, joka tulee hulluuskohtauksen vallassa raivoamaan ilman mitään näkyvää syytä, että en halua olla tässä kanssani – tai edes mahdollisuus mennä toiseen huoneeseen, niin että siellä voi tehdä muutakin kuin nukkua tai paleltua.

Olen viime päivinä rapsutellut kissoja jäähyväisiksi. Eilen kun Turnip taas juoksi tilan toisesta päästä jalkoihini kiehnäämään ja sylissäni työnsi nenääni päällään, minä melkein itkin. Olen katsellut keskeneräisiä projekteja ja miettinyt mitähän niistäkin tullee, ja olen herkkuja notkuvat ruokapöydän äärellä antanut makunystyröideni tiedostaa etten tule näin hyvin ja näin hyvää syömään välttämättä enää koskaan.

Kirkonkello lyö kaukaisuudessa. Kello on viisi. Barcelonaan laskeutumassa olevat lentokoneet humisevat jossain pilvien takana. Koirat haukkuvat pitkin silmänkantamattomiin jatkuvaa tasankoa. Jossain kaukana jyrisee ukonilma. Namuan talon savupiipusta nousee valkoinen savu. Takka on taas sytytetty, on tulossa kylmä, aurinko on jo laskenut vuoren taakse.

Ei tämä koskaan ole kodilta tuntunut, mutta kyllä tälle alueelle varmasti kotiutuakin voisi.

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

One Response to Lähtölaskua

  1. airelle says:

    ei varmaan tunnu kodilta, koska et ole antanut itsesi juurtua paikkaan, josta tiesit pian lähteväsi.
    satuin paikalle liian myöhään, olet varmaan jo lähtenyt. joten toivottavasti lomasi sujui mukavasti ja kotimatkasi myös. oli kiva lukea näitä ajatuksiasi. ehkä jossain muualla jokin toinen kerta?