Matkakertomukset alkavat aina hyvin samalla tavoin kuin päättyvätkin: Järjestelyihin, pakkaamiseen, hyvästelyihin, lähtöön.
Ovi suljetaan perässä yhteen osaan elämästä ja lähdetään toiseen. Paluuta lähtöpaikkaan ei ole, vaikka joskus sen lähtiessään helposti unohtaisikin. Mikäli talot ja kaupat nyt pysyvätkin paikoillaan eivätkä peruskorjaudu tai muuta naapurikortteliin, niin ihmiset muuttuvat yllättävän paljon jo lyhyessäkin ajassa, ja tietysti itse muuttuu matkallaan usein vielä ystäviäänkin enemmän.
Tämä vaara on tarkoitukseni tällä kertaa kuitenkin välttää. Tarkoitukseni ei ole palata. Kun palaan, palaan ainoastaan Suomeen, en siihen osaan Suomesta josta lähdin. Lähtöni oli pysyvä, ja ovi sulkeutui perässäni kokonaiseen kaupunkiin, kokonaiseen elämänvaiheeseen, ilman suunnitelmaa kääntyä katsomaan taaksepäin. En voi tietenkään sanoa, etten koskaan palaisi, koska elämästä ei koskaan tiedä, se kun on aina jokseenkin arvaamaton, heittelehtivä ja satunnainen. Mutta tarkoitus ei ole palata. Tai tarkoitus ei ole yrittää palata, koska, kuten jo totesin, oikeaa paluuta ei ole olemassakaan. Samaan virtaan ei voi astua kahdesti.
Surullisinta lähdössäni oli se, että se ei ollut surullinen. Kun huoneeni oli tyhjä, lattia, seinät ja kaapit puunatut, ja kävin lävitse kaikkia pieniä kätköjä varmistaakseni ettei mitään sellaista jäisi jälkeen jota vielä joskus voisin kaivata, ajatukseni olivat ainoastaan tulevassa. Kun solmin kenkiä eteisessä astuakseni viimeistä kertaa vanhan kynnykseni yli, mietin että nyt minun pitäisi tuntea haikeutta ja surua, mutta niitä tunteita ei tullut. Oven lopullinen sulkeminen perässä ei ole koskaan ollut niin helppoa.
Olin jättänyt hyvästit Oululle jo neljä vuotta sitten lähtiessäni Intiaan, eikä minun olisi koskaan pitänyt sinne palata. Sitä Oulua, josta olin lähtenyt, ei tietenkään enää ollut, enkä sitä millään tasolla halunnutkaan takaisin, enkä kyennyt löytämään itselleni uuttakaan paikkaa siinä kaupungissa. Viimeiset kolme vuotta olen siellä ollut ainoastaan passiivisesti, ilman oikeaa paikkaa, ilman että ololleni siellä olisi tarkoitusta. Minä olin Oulussa, mutta sydämeni ja sieluni, ne ovat olleet jossain tietämättömissä. Missä, sitä en osaa sanoa.
Kävin alkukesästä taas terapeutilla, kun masennukseni oli jälleen kerran livahtanut tukevasti keskivaikean puolelle. Terapeutti oli uusi, joten istunto lähti perusteista: kuka olen, miltä minusta tuntuu, mistä olen tähän tunteeseen tullut. Puhelin siinä sitten kaikenlaista, kerroin ja tilitin sydämeni kyllyydestä, vapautuneena siitä tiedosta että toinen välittää ainoastaan palkkanauhansa verran – minun ei siis pitänyt huolehtia lainkaan hänen kuormittamisestaan. Ei niin että murheeni nyt niin raskaita olisivat muutenkaan olleet. Vain yleistä tyytymättömyyttä elämään, kroonista tarkoituksettomuutta ja suunnanpuutetta, ja lähinnä yksinäisyydestä juontuvaa masennusta.
Hän tarjosi lääkkeitä. Kieltäydyin. Pillerit eivät juuri käy ystävistä, ja elämän tarkoituksena ne ovat vielä huonompia. Kysyttyään nukunko öisin, syönkö koskaan, milloin olen viimeksi tuntenut itseni oikeasti iloiseksi, kuinka vastentahtoisiksi tunnen sosiaaliset tilanteet, saanko tehtyä työni ja harrastukseni, hän kysyi, ja sanoi kysyvänsä koska sitä pitää kysyä, olenko miettinyt itsemurhaa. En oikeasti, vastasin, ainoastaan symbolisella tasolla. Että ottaisin ja lähtisin, yhtäkkisellä poistumisella lopettaisin sen elämäni johon olen ollut jo vuosia niin tyytymätön, ja aloittaisin tyhjästä jotain uutta, ja toivottavasti uljaampaa. Kernaasti lopettaisin siis kyllä elämäni, mutta en ole koskaan nähnyt mitään syytä miksi minun pitäisi lopettaa samalla koko olemassaoloni.
Ja lisäksi, symbolisen itsemurhan jälkeen on helpompi kummitella. Se ei oikeasti, peruuttamattomasti, tuhoa eikä lopeta mitään, joten jonkinasteisen paluun mahdollisuus on edelleen olemassa. Kun haluaa jutella vanhoille kavereilleen, voi kilauttaa ihan vain kännykällä, ei tarvitse meediota välittäjäksi. Olin ajatellut, että tahtoisin kaikki ne itsemurhan hyvät puolet ilman niitä huonoja – eli lähinnä sitä kuolemaa. Ja mikä parasta, olin ajatellut, että symbolisen itsemurhan voisi yhdistää siihen että samalla näkisi maailmaa ja keräisi uusia kokemuksia!
Tietysti symbolinen itsemurha tarkoitti sitä, että minulle oli ehdottomasti paljon tärkeämpää lähteä pois kuin päätyä jonnekin. Olin irtisanonut työni ja asuntoni jo viikkoja ennen kuin minulla oli aavistustakaan mistään paikasta minne olisin menossa. Suunnitelmia, ajatuksia ja haaveita minulla oli kyllä, mutta ei mitään konkreettista. Pää humisi vain, että pois on päästävä, pois, pois, pois, ja oli huminansa keskellä varma että kyllä jokin paikka jossain maailmassa minut on valmis vastaanottamaan. Maailma on niin iso, ettei sillä ole varaa liikaa nirsoilla.
Lopulta vaihtoehtoja oli parikin, joista luomutila Etelä-Ranskassa kuulosti parhaalta taivaalta symbolisen itsemurhani jälkeen. Siellä olisi auringonpaistetta marraskuussakin, siellä olisi – öö, itse asiassa en vielä juuri tiedä mitä siellä on – mutta kuvista päätellen siellä olisi kauniita maisemia. Eihän sitä kuitenkaan voi liian hyvin tietää, millaista symbolisen kuoleman jälkeinen elämä olisi. Sen saa tietää vain näkemällä.
Niin asuntoni ovi siis sulkeutui perässäni. Tarkistin taskuni vielä kerran, että avaimet olivat varmasti tallella. Ei niitä sovi huoneiston sisällekään jättää. Kävelin pois. En voi sanoa tunteneeni oikeastaan mitään. En tuntenut sitä surua, mutta en tuntenut helpotustakaan, en onnea, en iloa, en haikeutta, en pahaa oloa, tai jos tunsin jotain, niin ehkä vähän väsymystä aikaisen aamuheräämisen ja pitkän muutto- ja siivouspäivän jälkeen.
Sillä hetkellä katseeni oli jo tulevaisuudessa. Minulla olisi vuorokausi aikaa pakata tavarani ennen kuin jatkaisin lähtömatkaani Tampereelle.
Mitä tarvitsee puoleksi vuodeksi Ranskaan?
ihanasti lievittää Kimmoikävää.Jatka näin, ja koe.Kerro omat tulkintasi.
Pidähän hauskaa ranskassa!
Laita sinne luomutilalle ruista kasvamaan, niin saat oikeaa leipää syötäväksi 🙂
Huu. Kuulostaa hyvältä! Itsekin olen toisinaan kokenut varsin vahvaa uudestisyntymän tarvetta, mutta ainakaan vielä en ole uskaltanut tehdä asialle mitään. Onnea matkaan ja toivottavasti törmäillään vielä joskus.