Puolanka, Kainuu

Ja sitten.

Sitten minä kolasin lunta äitini pihatieltä. Lunta oli kymmenen senttiä, mutta onneksi se oli kevyttä pakkaslunta. Jalassani oli jälleen nolostuttavat violetit toppahousut, jotka äitini oli jostain syystä joskus 90-luvulla meille ostanut, ja kenkäni olivat jotkut äitini kumisaappaat. Aivan kuten siellä Ranskassakin, pukeuduin mihin sattuu vaatteisiin vain koska ne olivat työnteolle sopivia.

Lisää lunta leijaili hiljalleen maahan, ja mietin tien kolauksen mielettömyyttä. Kuinka nyt käytän tämän kaiken energian saadakseni tämän lumen tien sivulle, korkeiden lumikasojen päälle ja taakse, ja parin tunnin päästä tie on taas tukossa. Ja mikä turhauttavinta, kahden kuukauden päästä kaikesta tästä ei ole jäljellä enää mitään. Lumi on muuttunut vedeksi, vesi on valunut ojiin, pihalla ei ole enää muistoakaan talvesta.

Ja kuin talvinen lumi, niin jäi viisi kuukauttani Ranskassakin taakseni. En voi valittaa paluuni ajankohtaa, sillä aivan kuten ajattelinkin, täällä on talvi kauneimmillaan. Helsinki nyt oli vielä ankea kuin vain Helsinki talvisaikaan on, harmaa ja sohjoinen, ja se vähä jää mitä jalkakäytävillä ehkä olikin vain hetkittäin pilkisti kaiken sepelin ja hiekan alta. Mutta Kainuun talvi on maaliskuussa kauneimmillaan. Lumikasat ovat korkeita, aurinko on jo tarpeeksi korkealla kimmeltääkseen kauniisti, ja pakkanenkin on siedettävissä lukemissa. Jos vielä viikko pari sitten pieni ääni takaraivossani valittelikin talven välistä jäämistä, nyt on kaikki saatu korkojen kera takaisin. Lumi ja pakkanen, maailman puhtaan valkea kauneus, ne ovat täällä – ilman sitä kauheaa pimeyttä jota vihaan ja jota en lainkaan kaipaa.

Samaan aikaan kun täällä ihmiset jo odottelevat turhautuneina kevään tuloa ja etenkin sitä kesää sen jälkeen, minä osaan vielä nauttia talvesta täysin siemauksin. Minun talveni vasta alkoi, ja se kestää vain pari viikkoa kunnes kevät koittaa. Ja kaksi viikkoa, jos totta puhutaan, on ihan sopiva pituus talvelle. Kunpa talvi kestäisi joka vuosi vain pari viikkoa.

Mutta tämä on erilainen paluu kuin aiemmin. Kun palasin aikoinani vaihdosta Unkarissa, paluuni oli oikea shokki – vihani Suomea ja suomalaisuutta kohtaan räjähti taivaisiin, ja minulle tuotti hyvin suuria vaikeuksia sopeutua enää mihinkään. Paluu oli kuin olisin herännyt kauniista unesta keskelle mitä ankeinta todellisuutta, todellisuutta josta en pitänyt yhtään. Intiasta palasin täyteen yksinäisyyteen, minusta tuntui kuin olisin menettänyt koko aiemman elämäni, etenkin sen osan elämästäni jonka vietin Intiassa. Palasin, kuten silloin pitkään kirjoitinkin, maailmaan, jossa kaikki muut olivat eläneet puoli vuotta omaa elämäänsä, ja johon minä vain putkahdin tyhjästä, ilman mitään yhteyttä keneenkään. Minulla oli omat muistoni, mutta ne olivat omiani, eikä minulla oikeastaan ollut edes kieltä niitä eteenpäin kertoa. Intia oli liian erilainen että sen olisin voinut ihmisten kanssa jakaa.

Mutta nyt. Nyt olen vain palannut. Matka Laroquesta Puolangalle ei tuntunut juuri sen kummemmalle kuin aiemmin jokakuukautinen reissuni Oulusta Puolangalle. Aiempien paluideni epätodellinen olo, se unenomainen epävarmuus siitä tapahtuiko koko matkaani, se puuttuu. Totta kai näen öisin unia jotka saavat vaikutteita viidestä kuukaudestani maatilalla, mutta nekään eivät koskaan sijoitu Namuan maatilalle, ne eivät koskaan sijoitu edes Etelä-Ranskaan. Maatila on vain alitajuinen fiktio joka sekoittaa kaikkia elämäni maalaiselämäkokemuksia, joista Namuan farmi on ainoastaan yksi. Aamuisin toki herään epätietoisena siitä missä olen, ja monesti unieni päättyessä, valveunen saapuessa siihen pisteeseen jossa päätän herätä, olen epätietoinen mihin maisemaan minun pitäisi odottaa silmieni avautuvan. Mutta sekin on normaalia, se on arkisten aamujeni epätodellisuutta, jota olen tuntenut koko elämäni, sitä unen ja valveen rajatilaa, jossa koko maailma tuntuu yhtä epätodelliselta kuin unetkin.

Palasin Suomeen vasta vajaa viikko sitten, ja nyt olen jo täysin sopeutunut. Totta kai olen muuttunut matkani varrella – kaikki ne uudet ihmiset, kaikki ne uudet kokemukset, kaikki ne teot, ajatukset ja sanat joita olen tehnyt ovat minusta kuorineet taas kerran uutta ihmistä. Suhtautumiseni ruokaan on muuttunut, suhtautumiseni koiriin on muuttunut, suhtautumiseni Ranskaan, sen kieleen ja kulttuuriin on muuttunut. Kyllä, liikennevaloissa seisominen tuntuu nyt vieraalta, kyllä, teiden leveys ja niiden autius tuntuu nyt oudolta, kyllä, joka paikka on niin puhdas ja siisti ettei tiedä mihin uskaltaisi koskea. Ja kyllä, jalkani kiittävät ettei enää pidä kulkea koko aikaa kengät jalassa, ja kyllä, koko ruumiini kiittää sitä että täällä on taas oikea sisälämmitys ja pakkaseristys, ja kyllä, olen koko sielustani iloinen päästessäni takaisin suomalaisten leipähyllyjen ääreen – ruisleipää syödessäni tunsin aitoa iloa Suomen olemassaolosta. Mutta sitä yhden elämän päättymisen tuomaa shokkia ei ole, sitä maailman muuttumisen vierautta ei tunnu.

Onko kyse siitä, että olen jo tottunut? Että olen jo niin monta kertaa palannut maailmalta, että osaan jo sopeutua paluushokkiin, ja tiedän jo miltä sen pitäisi tuntua joten sitä ei tule? Vai onko kyse siitä, että Ranska kuitenkin on hyvin läheistä kulttuuripiiriä Suomen kanssa, ja varsinkin Namuan tila olisi voinut olla ihan hyvin missä tahansa päin maailmaa, yhtä kotonaan Suomessa kuin Etelä-Ranskassakin? Että kaikki ne ihmiset jotka siellä tapasin olisivat kaikki voineet matkustaa ihan yhtä hyvin Suomeen kuin Ranskaankin? Vai onko kyse vain siitä, että matkustin junalla enkä lentokoneella? Että käytin paluuseeni aikaan, maisemien ja maailman hiljakseen muuttuessa suomalaisemmiksi ja suomalaisemmiksi, mieleni helpommin vastaanottaessa muutoksen kun se tulikin vastaan kilometri kilometriltä eikä vain lentokoneen näkymättömässä siirtymässä, nousussa pilvien ylle ja laskussa erilaiseen todellisuuteen? Vai onko kyse kaikesta tästä?

Kaivoin pöytäkoneeni laatikosta, kopioin sille matkani valokuvat. Kävin niitä läpi. Pysähdyin niiden ihmisten ääreen joita minulla on jäänyt lievä ikävä, hidastin niiden muistojen kohdalla jotka saavat minut onnellisena hymyilemään, irvistin ikäville muistoille, tuhosin epäterävät ja kaksoiskappaleet, naputtelin yhdentekevät maisemakuvat pikavauhtia ohi. Olen onnellinen päästessäni taas tietokoneeni ääreen, olen iloinen saadessani taas omaisuuteni itselleni. Muistelin että minulla olisi paljon vähemmän vaatteita. Sanokaa minua materialistiksi, mutta niin suuri osa minusta on kuitenkin siinä vähässä mitä olen elämäni aikana itselleni ostanut, että sen puute tuntuu. Minä olen kirjahyllyni sisältö, minä olen kovalevyni talletukset.

Mutta lumi on tavallista. Tällä pihalla sen kolaus sujuu samalla tavoin kuin kahtenakymmenenä vuonna aiemminkin. Tiedän mihin kohtiin täällä syntyvät kinokset, tiedän missä kohti lumen alla on pensaita, tiedän mihin kohti tietä kerääntyvät vaikeasti kolattavat jääkokkareet. Olen taas irti ajasta, viikko sen jälkeen kun palasin Helsinkiin, kaksi viikkoa sen jälkeen kun olin Pariisissa, kolme viikkoa sen jälkeen kun olin juuri lähtenyt Namuan tilalta. Kuitenkin näistä ajan yksiköistä päällimmäisin aika on viimeisen kahdeksantoista vuoden pysähtyneisyys, tämä talo, äitini koti, sen tutut seinät, sen tutut käsittämättömät pohjaratkaisut, sen tutut hajut, tavaroiden paikat. Viikko sitten palannut matkani tuntuu yhtä läheiseltä kuin varhaisteini-iän epävarmat nolot sattumukset. Hassuja muistoja, näin etäisyyden takaa, oli etäisyys sitten päiviä tai vuosikymmen.

Tänne päättyi matkani. Minne täältä jatkan, sitä en vielä tiedä. Asuntoa minulla ei ole, työtä minulla ei ole, suunnitelmat ovat hataria ja epätarkkoja. Mutta se on joka tapauksessa uusi tarina. Kimmo ei ole enää Ranskassa.


Blogi päättyy. Kiitän kaikkia lukijoitani seurasta, toivottavasti olette viihtyneet. Leipajapiima.com osaltani vaikenee, mutta totta kai internet-seikkailuni jatkuvat astetta visuaalisemmassa muodossa Katvealueella. Nyt kun olen taas tutussa ja tylsässä Suomessa, toivon että minulla olisi paremmin aikaa tuottaa sarjakuvia.

Kuulemiin – ainakin siihen asti että poistun taas Suomesta. Toivon että se tapahtuu viimeistään ensi marraskuussa.

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

3 Responses to Puolanka, Kainuu

  1. anja says:

    kaunis kiitos Kimmo kivoista kertomuksistasi. Oli ilo seurata matkailuasi!

  2. K. says:

    Tervetuloa.

  3. Atte says:

    Kiitos Kimmo blogistasi! Olet lahjakas kirjoittaja. Jäin lumoutuneena lukemaan koko blogisi läpi.

    … Nyt pitää mennä jo nukkumaan.