Tarvitsen unta!

Piirteettömän, suuren valkoisen huoneen keskellä oli suuri televisio. Tila oli kuin taidemuseo, ja televisio oli todella suuri. Se oli paljon minua korkeampi, kooltaan ehkä satatuumainen, en yltänyt edes sen yläreunaan. Tiesin, että se oli minun televisioni, mutta jostain syystä jotkut ihmiset katsoivat siitä pornoa. He lähtivät pois, ja jättikokoinen televisioni jäi pyörittämään pornoa yksikseen tyhjässä huoneessa. Menin television luokse, ja yritin sammuttaa sen. Se ei sammunut. Päinvastoin, porno muuttui kovaäänisemmäksi, ja se tuntui jotenkin lisääntyvän koko ajan – mitä ikinä tarkoittaakaan. Huoneeseen saapui muita ihmisiä, enkä halunnut heidän näkevän televisioruudullani pyörivää pornoa. Kääntelin televisiota niin etteivät he päässeet näkemään sitä, samaan aikaan yrittäen epätoivoisesti sammuttaa ruudulla ollutta elokuvaa. Joka kerta kun sain kuvan sammutettua, ruudulle tuli heti uusi kuva, isompana, häpeällisempänä, voimakkaampana. Huoneeseen saapui kaksi miestä, joiden tiesin innostuvan ruudulla olleesta pornosta. Tiesin, että jos he näkisivät ruudulla olleen ohjelman, he olisivat alkaneet innoissaan katsomaan sitä, läpsäyttäneet minua kaverillisesti selkään ja sanonut, että johan Kimmostakin on tullut oikea mies, katsoo kunnon pornoa kunnon ruudulta, ja vielä julkisella paikalla. En halunnut heidän huomiotaan, ja epätoivoni lisääntyi, halusin saada television äkkiä sammutettua, etten vain saisi noiden miehisten miesmiesten hyväksyntää.

Heräsin.

Huone oli pilkkopimeä. Edellisviikolla olisin vielä tiennyt kellonajan valon määrästä, mutta nyt ikkunaluukut oli suljettu ettei lämpö karkaisi huoneesta niin nopeasti. Eivät luukut kylmyyteen paljoa auttaneet, ja nukuinkin kolmen peiton alla, yhä palellen. Vastentahtoisesti kurotin kättäni peiton alta kännykkääni kohti, ja palellen napautin nappulaa nähdäkseni kellonajan.

2:17.

Kirosin mielessäni. Heräsin uneen, vaikka oli vasta aamuyö. Olin nukkunut vasta kaksi tuntia, ja jo nyt olin REM-vaiheessa. Tulisin heräämään seuraavanakin aamuna väsyneenä. Asettelin peitteeni takaisin päälleni pitääkseni itseni lämpimänä omalla ruumiinlämmölläni, hain niskalleni mukavan asennon tyynyn päällä ja nukahdin uudelleen.

En tiedä, miksi olen nukkunut näin huonosti. Koko ajan olen unenpuutteesta johtuvassa puolihorroksessa, vaikka joka yö nukun hyvinkin kahdeksantuntisia yöunia. Heräilen pitkin yötä, jo heti alkuyöstä enintään tunnin välein, enkä missään vaiheessa saa kunnollista syvää, palauttavaa unta. Näen unia, jotka ovat levottomia, mutta eivät mitenkään epätavanomaisia. Pornounikin on tavanomainen, se on minun vastineeni unille, joissa esiinnytään alasti yleisön edessä. Koska en pelkää esiintymistä, en ole koskaan nähnyt olevani alasti yleisön edessä. Varhaisteininä jostain syystä häpesin aiemman lapsuuteni nallepyjamaa niin että näin painajaisia joissa kävelin se ylläni kouluun, ja se hävetti minua, mutta ei sekään liittynyt esiintymiseen. Kyse oli ennemminkin samasta unesta kuin nykyiset pornouneni, pelko jonkin abstraktin, häpeällisen salaisuuden paljastumisesta. Pelko siitä että ihmiset saisivat tietää minun nallepyjamastani (jota en enää edes omistanut), tai pelko siitä että ihmiset saisivat tietää jättimäisessä televisiossa pyörivästä pornostani (joka ei edes unessa ollut minun pornoani, vaan joidenkuiden muiden). Kyvyttömyyteni sammuttaa pornoa vertautuu lähinnä toisissa unissani ilmenevään kyvyttömyyteeni lukita ovia, vaikka niiden takaa on tulossa hirviölauma tappamaan meidät kaikki — ollen lähinnä alitajuinen pelko kontrollin menetyksestä. Mutta eivät nämä unet minua hereillä pidä – päin vastoin, näen näitä unia koska jokin häiritsee untani.

Joskus minut herättää öisin kissa. Maailmassa on vain vähän asioita jotka olisivat mukavampia kuin yöllä sängyn jalkopäädyssä jalkojani vasten nojaava, kehräävä kissa – mutta koska ne eivät koskaan elä samassa vuorokausirytmissä kuin minä, ne lähtevät kävelemään päälläni satunnaisiin aikoihin, ne tulevat hieromaan itseään kasvojani vasten keskellä yötä, pahin talon kissoista jopa painelee kasvojani kynsillään ja yrittää etsiä itselleen nukkumapaikkaa jostain poskipäitteni seutuvilta. Aamuviiden aikoihin kissat poistuvat huoneestani, ja juoksevat tietokonehuoneeseen omalle paikalleen odottamaan Namuan heille joka aamu hieman ennen kuutta tarjoilemaa aamiaista, ja herään oven rapinaan, askeleiden ääneen laatoitetulla lattialla. Kissojen lähdettyä huoneeseeni ryntäävät koirat, haistelemaan tavaroitani, syömään silmälasejani, tallustelemaan sänkyni päällä, herättämään minut, ilmoittamaan että muistathan Kimmo että kohta on aamulenkin aika. Nousen sängystäni ylös, kiroan etelän ihmisten kyvyttömyyden pitää talojen sisätilat lämpiminä, ja kiroan koirat joiden takia joudun palelemaan hetken sulkeakseni heidät oven ulkopuolelle. Palaan mahdollisimman pian peittojeni alle – ja kuten aina, nukahdan heti uudelleen.

Huonot yöuneni eivät johdu siitä että pyörisin levottomana sängyssäni unta odottaen, ajatuksiani vatvoen. Ei. Nukahdan heti, nukahdan nopeasti. Jokaisen öisen heräämisenikin jälkeen olen yhtä kertaa lukuun ottamatta nukahtanut heti uudelleen, ihan vain kylkeäni kääntäen. Ja se yksi kertakaan ei minua puolta tuntia pidempään hereillä pitänyt – olin vain nähnyt onnellisen unen, sellaisen todella mukavan unen jossa minä ja muut ihmiset istuimme linja-autossa, ja meillä kaikilla oli todella mukavaa, mutta tällä kertaa heräsin surullisena, tietoisena siitä että unen onnea ei ole eikä tule valvetodellisuudessani.

Tietysti on ollut myös niitä öitä, niitä jaksoja, jolloin olen nukkunut huonosti ihan syystä. Olen valvonut pitkälle yöhön jostain sosiaalisesta syystä. Ehkä olemme katsoneet jotain elokuvaa, ehkä olemme juhlistaneet jonkun poislähtöä, ehkä meillä on vain muuten ollut niin mukavaa että olemme valvoneet pitkään. Tai ehkä olen päivittänyt blogiani toisten mentyä nukkumaan, tai ehkä olen istunut takan äärellä nukkuvia koiria katsellen ja opetellen piirtämään heitä, tai ehkä olen vain lukenut viihdyttävää kirjaa jota ei malta jättää kesken vaikka väsymys haittaisi jo silmieni tarkennuskykyä. Tai niin, ehkä olen käynyt Barcelonassa, jossa en saanut nukuttua kunnolla useastakin syystä. Näiden aiheuttama väsymys on helppoa selittää, mutteivät nämä yöt ole itsessään ongelmallisia. Ongelma on siinä, että nukun niitä seuraavatkin yöt huonosti, enkä pääse palautumaan. Väsymys vain kumuloituu, ja vaikka nukunkin yhden hyvän yön aina silloin tällöin, se ei riitä. Tarvitsisin kolme hyvää yötä.

Minä olen väsynyt. Ei se tietenkään töitäni täällä haittaa. Jos kannan metsästä kaadettuja puita portin viereen, jos istutan puuntaimia, jos tyhjennän kompostivessojen sisältöä metsän suurempiin kompostointipinoihin, ei siihen tarvita hyvää virettä. Yksinkertaista fyysistä työtä tekee pitkään ilman yöuntakin – mutta heti kun istahdan tietokoneen ääreen kirjoittaakseni jotain, tai heti kun yritän piirtää jotain, minä jumitun. Levottomat, väsyneet aivoni lyövät pelkkää tyhjää, ja kirjoitan tekstiä jota häpeän jo sitä kirjoittaessani. Kirjoitan tekstiä jota en halua kenenkään näkevät, mutta joka minun on silti useimmiten julkaistava, että saan julkaistua edes jotain. Kirjoituksistani tulee kuin uneni porno, pelkkä häpeä jota yritän kaikin voimin peitellä ihmisiltä kunnes se ei enää onnistu, ja minun on pakko alistua siihen että se huomataan.

Olen miettinyt pitkään, mistä huonot yöuneni täällä johtuvat. Teorioita on monia, ja totta kai, kuten sanoinkin, joinakin öinä huonot uneni ovat helpostikin selitettävissä. Mutta luulen että se johtuu kahdesta asiasta: Ensinnäkin kylmyydestä – heti kun lisäsin peittokasaani kolmannen peiton, yöuneni laatu parani huomattavasti – mutta myös itselleni luonnottomasta vuorokausirytmistä. Tämä tila on aamuvirkkujen tila, aamiainen on yhdeksältä, mutta useimmiten ylhäällä pitää olla jo ennen kahdeksaa – ja viikonloppuina, mikäli lähden auttamaan Namuaa myymään kirjojaan Céret’n markkinoille, olen ylhäällä jo puoli seitsemältä. Ja minä olen iltaihminen, virkeimmilläni iltaisin, ja jos illat otetaan minulta pois aikaisilla aamuherätyksillä, koko virkeyteni katoaa helposti kokonaan. En pysty noudattamaan täällä omaa luontaista aikatauluani, ja se kostautuu huonosti nukuttuina öinä.

Mutta en minä kaipaakaan että nukkuisin hyvin ja pitkään joka yönä. Tavanomaisesti Suomessa ollessani tähän aikaan vuodesta nukun yksitoistatuntisia yöunia, ja silti olen väsynyt koko ajan (lukuunottamatta niitä hetkiä jolloin herkeämättömästi tuijotan kirkasvalolamppuani). Haluaisin vain ne pari yötä, että saisin univelkani kuitattua. Yhden kerran, nelisen viikkoa sitten, huonosti nukutut yöt aiheuttivat minulle migreenikohtauksen, ja silloin nukuin sikeästi kolmetoista tuntia, ja nukuin toisenkin yön vielä hyvin – ja olin taas pari viikkoa virkeä ja aikaansaava. Mutta nyt olen taas tokkurassa, odottaen niitä paria hyvin nukuttua yötä, jo viikon valittaneena että minun pitäisi saada täytettyä Barcelonan-matkani univaje.

Ehkä se onnistuu. Viime yön nukuin taas hyvin. Ehkä se onnistuu ensi yönäkin.

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

3 Responses to Tarvitsen unta!

  1. Milla says:

    Minuun on iskenyt jokin samantyyppinen päivästä toiseen jatkuva väsymys, jolle en myöskään ole keksinyt muuta selitystä kuin a) muutos ylipäätään (muutin siis uuteen maahan minäkin), b) muutto toiselle aikavyöhykkeelle – tosin en ole ihan vakuuttunut voiko yksi ainoa tunti tuntua missään ja c) tuo sama kuin sinulla: vuorokausirytmini on täällä pakotettu noin kaksi tuntia varhaisemmaksi, kuin miten elin Suomessa. Täällä noudatan kiinteää työaikaa, Suomessa oli liukuva. Erikoisinta tässä on juuri se, että nukun useimmiten aiva mainiosti! Uni tulee silmään, enkä heräile kesken unien, mutta siitä huolimatta en koe itseäni levänneeksi. Ensimmäisellä viikolla meinasin oikeasti nukahtaa seisovilteen töissä… Ehkäpä joululomalla saan vähän ladattua akkuja!
    Mukavaa expat-aikaa sinulle, kirjoitat niin hyvin!

  2. TeemuM says:

    Pakko kommentoida tohon REM:iin. REM-vaiheita on yön aikana useampi ja yleensä ensimmäinen vaihe on joskus puolentoista tunnin kohdalla. Eli ihan normaalia.

    • Kimmo says:

      Joo. Minä vähän oikaisin kaunokirjallisen ilmaisun nimissä ja päädyin olemaan epäeksakti. Tunnustan virheeni ja pyydän maailmalta anteeksi.

      Jos laajennetaan kertomustani, niin sanottakoon, että tämä ei tuonakaan yönä ollut ensimmäinen uni johon heräsin, ja seuraavaan uneen heräsin jo vajaata tuntia myöhemmin. Toisin sanoen unirytmini pyöritti jo heräämisvaihetta, vaikka oli vasta syvän unen aika. Mutta tämä ei ole sinänsä minulle edes epätavallista, nukun hyvin nukkuessanikin katkonaisesti ja aamuöisin heräillen. Mutta ei kai kaikkea pidä kertoa, kun kirjoittaa kaunokirjallisuutta eikä tiedettä.