En tiedä, johtuuko se lapsuudestani kylmän sodan kahlitsemassa Euroopassa, vaiko vain siitä että maailmankuvani edelleen rakentuu niin vahvasti lapsena opetellusta maailmankartasta selkeine rajaviivoineen, mutta mielikuvissani valtioiden rajat ovat jotain suurta, mahtavaa, lähes läpipääsemätöntä – vähän niin kuin Suomen ja Venäjän raja. Siksi onkin niin hämmentävää, kun nykyisessä Schengen-Euroopassa kulkee maasta toiseen: kylttien kieli saattaa vaihtua, ja liikennemerkkien ulkonäköön tulee pieniä poikkeamia, mutta muuten rajanylitys on puhdas antikliimaksi, pitkään odotettu kohokohta jota ei lopulta sitten tapahdukaan. Junaradan viimeinen pysäkki vain sattuu olemaan eri maassa kuin ne aiemmat.
Kun kiipesin pari viikkoa sitten vuoren laelle nähdäkseni Espanjan, matkassa oli sitä vaadittua dramatiikkaa: Tuntien raskasta kiipeämistä, väsymystä, kipuakin, ja lopulta valkea pilvimassa joka teki koko Espanjasta näkymättömän, kuin kielletyn paratiisin jota ei ollut edes näkeminen vaikka oli tehnyt kaiken tämän työn sen nähdäkseen. Espanjasta tuli houkutteleva juuri sen näkymättömyyden vuoksi. Mutta kun nyt sitten junalla saavuimme Espanjaan, Argeles-sur-meristä Port Bouhun, Espanja oli vain kuin sivuhuomio, jossain aivon perukoissa piileksivä pieni muistijälki, joka meidän noustessamme junasta muistutti, että ai niin, me olemme nyt Espanjassa.
Oli asemalla sentään poliiseja vastassa, toista kertaa matkani varrella. Kun saavuin Helsingistä Rostockiin, sielläkin oli poliiseja, mutta he olivat siellä odottamassa yhtä yksinäistä eteläeurooppalaisen näköistä miestä isoine matkalaukkuineen. Eivät he minusta olleet kiinnostuneet, mutta tämän miehen he saattelivat nopeasti autoonsa ja ajoivat pois. En tiedä mistä oli kyse, ja minulla oli sillä hetkellä muutakin ajateltavaa, sillä olin juuri saapunut tuntemattomaan kaupunkiin enkä oikein tiennyt miten siellä pitäisi toimia tai minne mennä. Mutta Espanjan rajalla poliisit puhalsivat pilliinsä ja komensivat junasta poistujia tulemaan luokseen ja näyttämään henkilöllisyystodistuksensa. Näytin, mutta rajamuodollisuudet tuntuivat kuitenkin hyvin arkisilta, niistä puuttui se rajanylitykseen kuuluva vaikeus, se byrokratia, se kaikki raskaus jonka ajatuksissani rajanylitykseen yhdistän. Toki, passini tarkastanut nuori poliisitar selaili sitä pitkään löytääkseen jostain viisumini tai edes maahantuloleiman, kunnes vihdoin kaivoi taskustaan lunttilapun johon oli listattu kaikki Schengen-maat – mutta jos hänen maantietonsa vain olisi ollut sillä tasalla mitä passintarkastajalta olisi syytä odottaa, koko maanvaihto olisi ollut vain passinvilautus. Ei se muistuta millään tavoin lapsuuteni rajanylitysmuistoja, niitä pitkiä autojonoja, jakautumisia tullattavaa ja ei-tullattavaa -linjoihin, pistokokeita autojen peräkontteihin.
Hups vain, olen Espanjassa. Viisitoista euroa ja neljä tuntia, olen Barcelonassa.
Barcelonan ensivaikutelma oli hyvä. Myönnettäköön, että olimme eksyksissä, myönnettäköön, että meillä meni toistakymmentä minuuttia ennen kuin ymmärsimme näyttää junalippujamme oikealle portilla oikeille ihmisille että pääsimme ulos edes asemalaiturilta, myönnettäköön, että tuijottelimme seinällä ollutta kaupungin karttaa suhteellisen pitkään ennen kuin onnistuimme paikallistamaan itsemme sieltä, ja myönnettäköön, että käytimme Johanin kaulassa ollutta kompassia suunnistaaksemme kaupungin halki.
Ennen lähtöämme Johan heilutteli kompassiaan ja naureskelimme, että sen voi ottaa mukaan jos eksymme, ja se oli meistä hyväkin vitsi. Ei niin, ettenkö olisi useinkin kaupunkeihin eksynyt, ja Intian kaupungeissa suunnistin aina auringon mukaan, mutta kompassi tuntui ehdottomalta liioittelulta. Ja ehkä se olikin, sillä olisimme varmasti löytäneet perille ilman kompassiakin, mutta ainakin sen avulla saimme oikean suunnan kaakkoon ja ylipäätään osasimme poistua Barcelona Santsin asemalta oikeaa uloskäyntiä käyttäen.
Mutta Barcelona näytti kauniilta ja viehättävältä sinä lämpimähkönä talvi-iltana jolloin kävelimme sen halki. Katselin karismaattisesti harmaantuneita espanjalaisherrasmiehiä, käänsin päätäni seuratakseni vastaan astelevia espanjalaiskaunottaria, katselin lukuisia hölkkääjiä, jotka välillä isoissakin ryhmissä juoksentelivat hiljalleen viilenevässä katalonialaisillassa. Ihastelin katuun maalattuja polkupyöräkaistoja, katselin telineisiinsä kiinnitettyjä tavanomaisen hassunkurisesti muotoiltuja kaupunkipyöriä. Barcelona näytti siistiltä ja kauniilta kaupungilta, sellaiselta paikalta jossa voisin ihan hyvin kuvitella jopa asuvani.
Tietysti jalkojen alkaessa väsyä, ja repun painon alkaessa särkeä hartioitani, Barcelonakin alkoi näyttää hieman epämiellyttävämmältä, ehkä jopa ärsyttävän sekavalta. Ainakin Johan alkoi jo silmin nähden turhautua vaeltamiseemme ilman tarkkaa tietoa päämäärämme sijainnista. Mutta sitten Johan kuuli viereisen kerrostalon toisen kerroksen ikkunasta oman äidinkielensä tutun soinnin, ja jutteli siellä asuneiden ruotsalaistyttöjen kanssa. He ystävällisesti palauttivat meidät kartalle, ja opastivat meidät lähimpään nettipisteeseen, josta pystyimme hakemaan tavoittelemamme hostellin osoitteen ja sijainnin kaupunginosan kapeilta kaduilta.
Ja kas, löysimme perille, vain kaksi tuntia harhailtuamme, vain kerran hostellin oven ohitse sitä huomaamatta käveltyämme. Ja niin Barcelona tuntui taas mukavalta ja kauniilta kaupungilta.
Yleensä jos menen jonnekin, pysyn siellä mieluummin pidempään. On ihmisiä, jotka menevät viikonlopuksi kaupunkilomille etukäteen suunniteltujen minuuttiaikataulujen kanssa, ja jotka täyttävät joka ainoan hetkensä jollain tekemisellä. Taidemuseossa tulee olla kaksi tuntia, ruokailuun on aikaa 45 minuuttia, iltapäivällä shoppaillaan, käydään ottamassa valokuvat maamerkkien äärellä, kunnes päivällisen jälkeen käydään hotellilla ja pohjustellaan jo hiljalleen illan baarikierrosta. Mutta minä en toimi noin. Kun saavun johonkin, haluan käyttää ensimmäiset pari päivää, ehkä pari viikkoakin, vain ympäri kävelyyn, että saan paikasta ja sen hengestä tuntumaa – ja kauhea on jo pelkkä ajatuskin, että viettäisin päivän täynnä ohjelmaa ilman hetkeäkään jolloin saisin vain istahtaa kadun reunalle katselemaan ohi kulkevia ihmisiä. Minua ei ole suunniteltu viikonloppumatkoihin Keski-Euroopan kaupunkeihin.
Yleensä kun sitten olenkin käynyt jossain pikaisesti, yleensä olen viihtynyt paremmin niissä paikoissa joissa on vähemmän löydettävää turistille ja enemmän elettävää paikallisille. En halua Helsingin Senaatintorin tai Prahan vanhan kaupungin kaltaisia kuolleita turistihelvettejä, vaan kaupunkeja joissa tuntuu siltä että siellä voisi olla mukava asua. Ja tiedättekö, juuri sellainen olo minulle tuli Barcelonasta. Se näyttäisi olevan ennemmin barcelonalaisten kuin turistien kaupunki – jopa turistin silmin katsottuna.
Eli mitä kertoisin?
Kaksi poliisia seisoi tien reunassa tupakoimassa. He ylittivät tien punaisilla ja astelivat sisälle läheiseen baariin. Sitä ei tapahtuisi Suomessa.
Astuin vahingossa espanjattaren kengänkannan päälle ylittäessäni tietä ja hänen kiilatessa eteeni. En muistanut, mitä anteeksi on espanjaksi, joten en sanonut mitään – en edes sitten kun huomasin että hänen korkonsa pohja oli jäänyt lojumaan keskelle tietä. Nostin kengänpohjan kuitenkin hämilläni ja hymyilin epävarmasti kun hän otti sen vastaan.
Joan Miró -museossa oli kaksi isoa ryhmää kolmivuotiaita tutustumassa Mirón taiteeseen. Olin paitsi kateellinen (en minä koskaan varhaislapsuudessani päässyt taiteellisesti korkeatasoisiin museoihin), myös läpeensä ihastuksissani. Pikkulapset ovat söpöjä, ja lisäksi he todella olivat museovierailulla jossa heitä johdetusti opetettiin lukemaan Mirón kaltaista abstraktia surrealistia. Upeaa.
Jostain syystä Barcelona tuntui olevan täynnä ruotsalaisia. Lähes joka toisella askeleella Johan bongasi maanmiehiään. Olen tottunut siihen, että suomalaisiakin on yleensä joka paikassa, mutta Barcelonassa näin hädin tuskin yhtäkään. Ihmettelin pari päivää, missä ihmeessä kaikki suomalaiset ovat, sillä eihän meitä kuitenkaan ole kovin monta miljoonaa vähemmän kuin koko Barcelonan kansoittaneita ruotsalaisia — kunnes menin käymään Picasso-museossa. Siellähän ne olivat. Ilmeisesti suomalaiset Barcelonan-kävijät siis vierailevat taidemuseoissa siinä missä ruotsalaiset kuljeskelevat kaduilla puhumassa toisilleen ruotsia.
Pääasiassa Picasso-museo oli kuitenkin täynnä suuria japanilaislaumoja, joilla oli omat oppaansa, ja he kulkivat yhtä uskollisesti ryhmissä oppaansa perässä kuin Miró-museon kolmivuotiaat – elleivät peräti uskollisemmin.
Kun juna taas tuksutti Argeles-sur-merin asemalle, ja me nousimme junasta pois, olimme huolissamme. Johan oli kyllä lähettänyt edellisiltana sähköpostiviestin Namualle että olisimme asemalla tähän aikaan, että joku olisi meitä vastassa – muttemme olleet koko päivänä käyneet netissä katsomassa oliko viestiimme vastattu, tai etenkään oliko viestiimme vastattu myöntävästi. Rautatieaseman nurkkaa lähestyessäni aloin tuntea vatsanpohjassa aitoa jännitystä – jos kukaan ei olisikaan vastassa, olisimme iltayhdeksältä sunnuntai-iltana eteläranskalaisen pikkukaupungin rautatieasemalla, ilman mitään yöpaikkaa tai mahdollisuutta kävellä maatilalle. Minä olin unohtanut puhelimeni kotiin ja Johanilla ei ollut puhelimessaan kenenkään paikallisen puhelinnumeroita, joten meillä ei ollut mitään tapaa varmistaa viestimme perillemenoa.
Onneksi auto oli vastassa. Huokasin helpotuksesta. Nostimme Barcelonasta maatilalle ostamamme kitaran autoon (lupasin Namualle maksaa puolet soittimen hinnasta, jos hän maksaisi toisen puolen, sillä tahdon soittaa jotain täällä ollessanikin), ja tervehdimme vastaamme tullutta Ralphia. Kysyttyämme miten hänen viikonloppunsa oli mennyt, hän kertoi meille käyneensä suomalaisuuteni innoittamana viikonloppuna ensimmäistä kertaa elämässään saunassa. Oliko mukavaa, kysyin. Se oli yllättävän rentouttavaa, hän vastasi.
Kaivoin lompakostani kahdeksan euroa, jotka olin vielä velkaa Johanille matkan varrelta. Tunnustelin pimeässä autossa kolikkojen muotoja yrittäen tunnistaa niiden arvoa niitä näkemättä, ja ojensin ne Johanille. Hän löi ne taskuunsa niitä katsomatta. Toivottavasti maksoin oikean summan.
Kirjasin vihkooni matkaan käyttämäni rahat. Melko tarkkaan kaksisataa euroa. Ei paha hinta kolmesta päivästä Barcelonassa – etenkään jos matkan varrelta ostaa itselleen myös kitaran.