Olen ollut täällä nyt kokonaista kolme viikkoa. On siis aika katsoa taaksepäin, ottaa jälkiviisauden silmälasit tukevasti nenän päälle, ja astua nostalgian sydämelliseen jälkilämpöön. Kolmen viikon tuottamalla syvällisellä elämänkokemuksella minun on vihdoin vastattava kaikkien huulilta kumpuavaan anelevaan kysymykseen, ja avattava keräämäni tietotaidon rajatonta aarreaittaa. Toisin sanoen:
Mitä olen täällä oppinut?
1. Tiedän, että manteli on pähkinä, joka kasvaa pensaassa.
Olen tietysti oppinut paljon muitakin itsestäänselvyyksiä liittyen hedelmiin, vihanneksiin, pähkinöihin, marjoihin ja kaikkeen, mutta ottaen huomioon tietouteni lähtötason tämän ei pitäisi olla yllättävää. Kasvi- ja hedelmätietouteni rajoittuu aika tiukasti siihen mitä peruskoulun biologiantunneilla on opetettu, ja nekin tunnit taisin käyttää suurimaksi osaksi piirrellen isonenäisiä ukkelinkuvia työkirjan marginaaleihin. Mikäli siellä kerrottiin jotain mantelipensaista, kiivipuista, kastanjoista tai viikunapuista, jostain siveydenpuista puhumattakaan, niin ne tunnit olen joko ollut tukevasti unten mailla tai vilkuillut koko tunnin salaa syrjäsilmällä naapuripenkin nättiä tyttöä.
On aina hämmentävää, kuinka elintarvike, jonka on tottunut näkemään ainoastaan kaupoissa, ehkä jopa pelkästään kuivattuna ja pussitettuna, muuttuukin oikeaksi, käsinkosketeltavaksi luonnonkasviksi. Se murtaa kaiken mitä on tottunut pitämään normaalina.
2. Ymmärrän, että kanat ovat oikeasti tyhmiä.
Toki jo lapsena opin, että tyhmiä ihmisiä on mahdollista kutsua kananaivoiksi, mutten ole kuitenkaan koskaan ennen ymmärtänyt loukkauksen syvyyttä. Nyt kun olen kolmen viikon ajan katsellut kanojen käsittämättömiä toilailuja kanakoppinsa lähiympäristössä, olen alkanut hahmottaa että kanojen matemaattis-looginen päättelykyky ja tilanhahmotuksen taito kilpailee tasaväkisesti kärpästen kanssa. Sillä tiedättehän nuo kärpäset, jotka vuorokausikaupalla, aina nälkäkuolemaansa saakka, hakkaavat itseään ikkunalasiin vaikka niitä kuinka yrittäisi puhallella kohti vieressä olevaa avointa tuuletusikkunaa. Aivan samalla tavoin kanat rajattomalla suunnistuskyvyllään räpyttävät paniikissa siipiään pyrkiessään kanaverkon läpi samaan aikaan kun kaksi ihmistä yrittää ystävällisesti ohjata sitä kymmenen senttiä vasemmalla olevaa avointa porttia päin. Ruoka-aikaan kukko tulee pöyhistelemään sulkiaan eikä päästä ruokkijaa sisään, samaan aikaan kun sen kanat räpistelevät alas orsiltaan suoraan päin seinää. Vielä toistaiseksi kanojen älyttömyys on silmissäni puhtaan kaoottista ja sikäli pelottavaa, mutta varmaankin kanoja pidempään seuraamalla niiden yksinkertaisesta aivotoiminnasta voisi saada otteen ja niitä voisi alkaa ymmärtää ja ennakoida. Tai sitten ei.
3. Osaan palauttaa moottorisahan ketjun takaisin paikalleen.
Kun ketju ensimmäisen kerran livahti pois paikoiltaan, jäin tietysti ihmeissäni tuijottamaan moottorisahaa, ja porukalla rapsuttelimme päitämme miettien miten siinä nyt noin pääsi käymään. Haimme lopulta sisältä apua ja Ralph moottorisahojen pärinän keskellä kasvaneena korjasi sahan nopeasti ja tottunein ottein. Kun ketju seuraavan kerran irtosi, päätin että perhana, tahdon tehdä tämän itse – joten purin sahan palasiksi ja opettelin ajattelemaan kuten moottorisaha. Pärr, pärr, pärr, ajattelin, ja huolestuneena oivalsin, että moottorisaha on vielä kanojakin tyhmempi vehje, joten mikäli jokin sen korjaamisessa menisi vikaan, en voisi syyttää kuin itseäni – sahaparan haukkuminen ei tilannetta paranna kuin enintään oman mieliharmini lepyttämiseksi. Onneksi saha on myös muilla tavoin hyvin yksinkertainen vehje, joten sen kokoamisessa uudelleen ei mennyt kovin kauaa.
Mutta toisaalta jos ketju hyppää uudelleen pois paikoiltaan aina jokaisen sahatun oksanpätkän jälkeen, ehkä syytä on muuallakin kuin vain minussa. Ainakin jos kukaan kokeneempikaan ei osaa asialle tehdä muuta kuin kohauttaa olkapäitään ja sanoa että sellaisia ne vehkeet aina joskus on. Huono puoli moottorisahan jatkuvassa hajoilemisessa on se, että polttopuuta syntyy hitaasti ja epätasaisesti, hyvä puoli taas se, että se on tehokkaasti opettanut minut puuhaamaan moottorisahan ketjun kanssa. Kertaus on opintojen äiti, näinhän sitä kai meillä Suomessa sanotaan.
4. Pystyn sietämään koiria
Ajattelin kirjoittaa, että olen oppinut jo vähän jopa ehkä niin kuin mahdollisesti silleen pikkuisen noin ainakin teoriassa, tietyin rajauksin, pitämään koirista – mutta ei, se olisi liioittelua. Mutta ainakin näihin täällä olevaan neljään koiraan olen jo aika hyvin tottunut, ja heidän kanssaan kykenen toimimaan ilman kovin jatkuvakestoista vastentahtoisuutta. Etenkin sen yhden kivan koiran kanssa, joka käyttäytyy hyvin pitkälti samoin kuin isäntiinsä syvästi kiintynyt kissa. Mutta koska todellakin pidän eniten siitä koirasta joka muistuttaa eninten käyttäytymiseltään kissaa, en voi varmaankaan edes yrittää kätkeä sitä tosiasiaa että olen edelleen vain ja ainoastaan kissaihminen. Onneksi täällä on noin kymmenen kissaakin.
5. Laroque-des-Albéres sijaitsee Etelä-Ranskassa
Matkailu avartaa, sanotaan, ja kyllähän matkustaessa oppii aina uusia asioita – niitähän tässäkin nyt listaan. Mutta se yksi varma asia, jota matkustaminen opettaa, se yleissivistyksen osa-alue, jota matkustaminen kiistatta kasvattaa, on ehdottomasti maantieto. Jo ennen kouluikääni opettelin Euroopan maat ja pääkaupungit, kiitos isoveljeni joka oli niistä jostain syystä kiinnostunut, mutta se oli vain lista nimiä, jotka eivät minulle merkinneet yhtään sen enempää kuin päiväkodissa opeteltujen leikkilorujen onomatopoeettiset sanat. Mutta heti kun aikuisikänä ensimmäisen kerran astuin Suomen rajojen ulkopuolelle, maailma on alkanut hahmottua ja laajentua aivan uudella tavoin. Ulkomailla kulkiessa katselee aina karttaa ja sijoittaa vierailemansa paikat hyvin täsmällisesti paikoilleen, ja sitä kautta oppii hämmästyttävän hyvin missä maailman paikkakunnat sijaitsevat. Siksi tiedän missä on Miskolc, Debrecen, Budapest, Pécs; tiedän missä ovat Kundapura, Udupi, Bihar, Mamallapuram tai Varkala; ja tiedän missä ovat Perpignan, Laroque-des-Albéres, Céret, Collioure ja kaikki nämä muut pikkukylät joita täällä olen kierrellyt.
On se siis hyvä että lähdin pois Suomesta. Näin paljon viisaammaksi olen tullut. Tunnen kuinka aivosoluni ovat laajentuneet, kuinka älykkyysosamääräni turpoaa kohta korvista ulos, kuinka elämänkokemukseni on jo niin suuri että se hädin tuskin mahtuu samaan huoneeseen egoni kanssa. Vähänkö olen kasvanut hyväksi ja viisaaksi ihmiseksi näiden kolmen viikon aikana. Tätä viisautta ei kirjoista saa – tuskin edes blogeja lukemalla.
Loistavaa! Paljon olet oppinut ja osaat edelleen kirjoittaa. Erityisesti pidin oppimistasi kohdista 1 ja 2.
Olisi muuten helpompaa, jos tässä olisi sellainen nappula, josta voisi klikata kun tykkää tekstistä. Ja toinen kun ei tykkää. Säästyisi kirjoittamisen vaiva (ja sinulta lukemisen). Saisit varmaan enemmän palautettakin, kun kaikki lukijasi kilpaa klikkailisivat nappuloita.
Varmaankin tähän saisi suhteellisen pienellä vaivalla kaikki mahdolliset tykkäysnappulat ja linkityshommelit jokaiseen mahdolliseen sosiaaliseen mediaan, mutta koska kuitenkin mieluummin vastaanotan sanallisia tykkäämisiä tai tykkäämättömyyksiä, taidan jättää tuon lisäyksen tekemättä.
Tein jo tällä kertaa kuitenkin sellaisen myönnytyksen, että tänne voi ylipäätään jättää kommentteja, toisin kuin aiempaan Intia-blogiini.
Minulle tuottaa vaikeuksia ymmärtää se kolmas oppimasi kohta. Toki, olen joskus haaveillut koirasta, sellaisesta pienestä, pehmeästä, kissamaisesta, jolle voisi laittaa rusetin kaulaan, ja joka nukkuisi yöt vieressäni. Mutta kun totesin, että olen allerginen jopa söpöille villakoirille, ja nekin haisevat koiralle, olen haudannut haaveeni.
Eikun se olikin neljäs kohta. Moottorisahan ketju oli kolmas, ihan o.k. Uskallat sitten varmaan ottaa moottorisahan käteen? Voi, olet urhea!
Sitä ketjua kannattaisi varmaan pikkasen kiristää. Ei oikein kuulosta turvalliselta touhulta jos se hyppää pois 🙂
Samaa mieltä tuosta “matkailu avartaa”. Onhan se ihan eri juttu kattella kuvia vaikkapa Notre Dame:sta, kuin itse pällistellä livenä miltä ne ikkunat siellä näyttää.
Mantelit on hyviä!