Elämän ankeimmat hetket ovat niitä, jolloin aika ei kulu millään eteenpäin. Niitä hetkiä jolloin tiedostaa joka ainoan sekunnin, epätoivoisena vain odottaen että kellon viisari kuluttaisi ajan pois. Tylsiä luentoja, josta on enää seitsemän minuuttia jäljellä, joten ei enää kehtaa kävellä ulos, mutta jotka eivät siitä huolimatta tunnu loppuvan koskaan. Huonoja työpäiviä, joiden loppua odottaessaan ei enää laske enää edes sekunteja, vaan ainoastaan yrittää kaivaa motivaatiota laskemalla kuinka monta sentin tuhannesosaa ansaitsee aina sekunnin aikana. Hetkiä, jolloin ajan kulumisen tiedostaminen on voimakkaampaa kuin mikään muu, hetkiä, jolloin elämän ainoa sisältö on odottaa ajan loppuvan. Nämä hetket ovat elämätön elämä pienoiskoossa, kuin tarkoitukseton, pelkkää kuolemaa odottava ihmiselo tiivistettynä.
Mutta sitten toisinaan elämässä on hetkiä, jolloin irtaantuu kokonaan ajasta. Niitä illanistujaisia, joihin menee vastentahtoisesti ihan vain pyörähtämään, mutta joista poistuu vasta seitsemän tuntia myöhemmin ilman että on kertaakaan edes vilkaissut kelloa. Niitä viikkoja, jolloin ei tiedä yhtään mikä päivä on menossa, ei muista mitä on tehnyt minäkin päivänä, ja asiat joita on tehnyt eilen olisi voinut tapahtua yhtä hyvin vuosia sitten, ja kolme viikkoa sitten tapahtuneet asiat ovat tapahtuneet ehkä jollekulle muulle jossain toisessa elämässä. Tapahtumat ja niistä syntyneet muistot ovat itsessään niin arvokkaita, että toivoisi ennemmin että aikaa olisi enemmän, että jokainen sekunti kestäisikin kolminkertaisen ajan, ettei hetki ja tilanne loppuisi koskaan. Että saisin olla tässä tilanteessa, tässä paikassa, tällä hetkellä, näiden ihmisten kanssa, niin ettei mikään muuttuisi, ikuisesti.
Valitettavasti se ei vain koskaan mene niin. Aika etenee, tiedosti sitä tai ei. Parhaista hetkistä jää vain parhaat muistot, ne sellaiset lämpimät, mukavat muistot joita on lähes mahdotonta jakaa sellaisten ihmisten kanssa jotka eivät olleet paikalla. Loppuillan raukeus, jolloin kenelläkään ei ole enää mitään sanottavaa, ja kaikki vain tuijottavat takkavalkeaa ja rapsuttavat syliinsä nukahtanutta koiraa — ei siitä ole tarinaksi, ei sitä voi kenellekään kertoa, eikä se ole edes lopulta kovinkaan mielenkiintoista itse kauniin tilanteensa ulkopuolella.
Olen nyt ollut viikon täällä tilalla. Suomesta poistuin vajaa kaksi viikkoa sitten, Oulusta vähän yli kolme viikkoa sitten. Vaikka olen täysin irtaantunut ajasta, joten eilen tapahtuneet asiat tuntuvat kaukaisilta, viikko sitten tapaamani ihmiset tuntuvat olleen mukanani varhaislapsuudesta saakka, näiden viikkojen aikana elämässäni on ollut enemmän kiinnekohtia kuin lähtöäni edeltäneen kolmen vuoden aikana. Pieniä lyhyitä hetkiä ja hetkellisiä tapaamisia, jotka tuntuvat hyvinkin merkityksellisiltä. Tiedän kyllä, että kunhan oloni täällä tasaantuu, jos täällä aion muutaman kuukauden pysyä, moni näistä nyt merkityksellisiltä tuntuvista hetkistä muuttuu vain ensimmäiseksi kerraksi kun olen tehnyt jotain sittemmin arkiseksi muuttunutta, mutta nyt vielä kaikki tuntuu kovin voimakkaalta. Kellun irrallaan ajasta, ja jokainen päivä tuntuu edelleen sekä loputtoman pitkältä että valitettavan lyhyeltä.
Hukkasin kännykkäni laturin, joten olen ollut ensimmäisen viikkoni täällä tilalla ilman minkäänlaista kelloa. Keittiön/olohuoneen seinällä on kello, ja ruokakello kutsuu aamiaiselle, lounaalle ja illalliselle täsmällisiin aikoihin, mutta en osaa edes sanoa kuinka pitkään olen nukkunut. Illalla olen lueskellut kylmän asuntovaununi sängyllä kunnes minua on alkanut väsyttää liikaa, ja aamulla olen herännyt auringonnousuun, kukonlauluun, kasvojani vasten itseään kiehnäävään kissaan tai oveni koputukseen. En voi sanoin ilmaista, kuinka vapauttavaa tämä kellottomuus on. Kun aamulla joku on tullut koputtamaan oveeni kertoakseen, että on minun ja hänen vuoronsa käydä taluttamassa koirat, olen vain noussut, kelloa tuntematta, kytkenyt kaikki neljä hihnoihinsa, pistänyt isoimman ja leikkisimmän suuhun kuonokopan ja selkään hiekkasäkin, ja lähtenyt kävelemään vuoristotietä ylöspäin. Koirat pysähtelevät haistelemaan toisten eläinten tuoksuja, me ihmiset pysähdymme katselemaan vuorilta avautuvaa auringonnousua, ja kaikkea tekemistä leimaa sellainen täydellinen kiireettömyys, rauhallisuus, ajattomuus, ettei sitä voi länsimaiseen stressiin kasvatettu ihminen olla rakastamatta. Puolen tunnin kävelyn jälkeen, tai sitten kun tuntuu kuin puoli tuntia olisi saattanut kulua, tai sitten kun toinen taluttaja kertoo kellostaan meidän olleen matkalla puoli tuntia, käännymme takaisin. Minulla ei ole kelloa. Minulla ei ole aikaa. Minulla ei ole kalenteria. Minulla ei ole aikataulua. Minulla on työtehtäviä, jotka pitää saada tehtyä joskus päivän aikana, mutta että joutuisin kelloa katsomaan, siitä ei ole tietoakaan. Minulle annetuissa päivittäisissä talon huolto-ohjeissa lukee, että uima-altaan imurointiin tulisi käyttää 45 minuuttia, mutta mitä on 45 minuuttia? Minä olen lukenut sen tarkoittavan ”kunnes allas on imuroitu päästä päähän edestakaisin”.
Olen tietysti yrittänyt elää elämääni ainakin viimeiset viisi vuotta niin että olen parhaani mukaan yrittänyt vältellä tarkkojen aikataulujen tekemistä itselleni, yrittänyt elää elämää, jossa kesä- ja talviaikaan siirtymiset aiheuttaisivat minulle mahdollisimman vähän häiriöitä, yrittänyt elää elämää, jossa kellolla on merkitystä ainoastaan muiden ihmisten huomioon ottamisen kannalta, ei lainkaan itselleni. Mutta en ole koskaan ennen elänyt viikkoa kokonaan ilman kelloa.
Leijailen irti ajasta, päiviäni ohjaavat ainoastaan luonnolliset ajanmääreet: valoisuus, nälkä, likaisuus, väsymys — kello joka useimmiten liimaa minut kiinni länsimaiseen aikakäsitykseen on lähes vaiennut. Leijailen irti ajasta, tuntuu kuin olisin vasta syntynyt, kuin elämäni ensimmäiset kolmekymmentä vuotta ja kaksi kuukautta olisivat olleet jonkun toisen elämää, pelkkiä tarinoita joilla huvittaa uudelleensyntymäni ihmisiä – mutta samaan aikaan minusta tuntuu, kun ne ihmiset, joihin viikko sitten tutustuin, olisivat olleet kanssani aina.
Mutta aika saavuttaa aina ihmiset. Kännykän laturi löytyy yllättäen laukkuni lääketaskusta, ne ihmiset joihin ensimmäisenä tutustun lähtevät jo matkoillaan eteenpäin, sää kylmenee, auringonnousu siirtyy myöhemmäksi ja myöhemmäksi, ja mielipuolinen ja järjetön kesäaikakin päättyy viikon kuluttua.
Siihen taas, että kaikki nämä viimeiset päivät sulautuisivat sujuvaksi osaksi elämäni jatkumoa, ja päivä, viikko ja vuosi saisivat taas keskinäiset suhteensa takaisin – siihen menee niin kauan että seuraavan kerran taas juurrun kunnolla paikalleni. Tapahtuuko se jo täällä, vai tapahtuuko se vasta kun olen siirtynyt taas Suomeen, sitä en osaa sanoa, mutta vielä sekin tapahtuu.