Eräänä aamuna uima-allas oli jäässä. Koputtelin sitä altaanpuhdistushaavin varrella, rikkoen jäätä sieltä missä se oli ohuimmillaan. Ajattelin lapsuuteni loppusyksyjä, ja sitä isoa lätäkköä joka aina jäätyi Sipolan talon eteen, ja jonka päällä joskus koulumatkoillani hyppelin jäätä rikkoen. Se oli kivaa silloin, ja on jään rikkominen kivaa vielä nykyäänkin. Ehkä minulla oli lapsena kuitenkin kumisaappaat, koska en muista kenkieni kastumista. Tai ehkä en vain välittänyt.
Rikoin myös talon toisen altaan jäätä, että pienet punaiset kalaparat saisivat happea. Hyytävä pohjoistuuli puhalsi tasangolta päin, ja hytisin vilusta kuin kovanakin pakkaspäivänä. Kirosin komerosta nappaamani maalitahraiset housut ja niiden puolisääressä olevan seitsensenttisen reiän, ja kirosin teini-ikäisen itseni joka koululiikuntatuntien luistelupäivänä kuvitteli pärjäävänsä reikäisillä hanskoilla. Siitä lähtien pakkasenpuremat sormeni eivät ole kestäneet minkäänlaista kylmyyttä, kohmeutuen jo heti kahdenkymmenen plusasteen alapuolella. Rikoin kala-altaan jäätä sen päällä olleen ristikon läpi ja pelasin siinä itsekseni jätkänshakkia. Mietin, että ehkä minun olisi sittenkin pitänyt mennä etelämmäksi. Samalla vaivalla olisin matkustanut Etelä-Espanjaan saakka, jossa vielä nytkin olisi lähes kesäisen lämmintä. Mutta toisaalta, ei siitä ollut kuin kaksi päivää kun söimme lounasta pihapöydässä, pitkähihaisia paitojamme kyynärvarteen käärien, ja päivittelimme kuinka lämmintä täällä onkaan joulukuun puolivälissä.
Mutta nyt minulla oli kylmä. Palasin sisälle takkavalkean ääreen, työntäen käteni mahdollisimman lähelle uuninluukkua. Kylmän tultua kissat ovat vallanneet takan äärellä olevat nojatuolit. Rapsuttelin BC:n takkatulen lämmittämää turkkia ja sain kylmän ja kuivan ilman synnyttämiä sähköiskuja. Koska kissakaan ei pitänyt sähköiskuista, yritin lämmittää ja verrytellä sormiani tekemällä ilmaan pianosointuja. Sormeni eivät juurikaan totelleet, C7 olisi livahtanut varmuudella Cmaj7:n puolelle. Toistelin itselleni, etten minä kylmää paennut, pakenin pimeää. Jos sitäkään.
Aurinko nousi ylemmäs taivaalle, ja oli taas kerran lämmin, kuin Suomen toukokuussa. Mutta jäätävä tuuli teki ilmasta vielä jäätävämmän kuin mitä lämpömittarin yksi plusaste muuten olisi osoittanut. Tuulenpuuskat tekivät kävelemisestäkin vaikeaa, ja ilma oli sakeanaan paitsi lehtiä, myös tammenterhoja, tuntemattomien kasvien siemeniä ja pahimmillaan jopa keveitä muovituoleja. Kävin kerta toisensa jälkeen sisällä hakemassa itselleni vaatekerroksen lisää. Kahdet hanskat, lapaset, kolme paitaa ja takki – pukeuduin lähes lämpimämmin kuin Suomessa keskitalvella. Olen täällä ihmisille kertonut koko ajan, että kylmä on kylmä, eikä kylmyys enää juuri +10:n jälkeen pahene: Samalla tavalla sitä palelee viidessä plusasteessa kuin kahdessakymmenessä pakkasasteessakin. Ero on vain siinä, kuinka nopeasti oikea paleltuma syntyy. Ja nyt, hytistessäni viidessä asteessa ja jäätävässä tuulessa, uskon sanomaani taas itsekin. Se ei olekaan vain myytti, jolla yritän ylläpitää kuvaa karaistuneesta Pohjolan karjusta. Kylmä on kylmä jos se tuntuu kylmältä, ei se ole lämpöasteista kiinni.
Olen kuitenkin huomannut viime päivinä yllätyksekseni hetkittäin ikävöiväni Suomen talvea, ikävöiväni jopa sitä pimeää. Olen ollut viime kuukaudet pimeydettömyydessä, sisätilojen valoisuudessa jossa pimeys on vain ikkunan peittävä musta muuri joka peittää maailman. Kun aurinko laskee, maailmani kutistuu Namuan olohuoneeksi, ja senkin ikkunat suljetaan läpinäkymättömillä puuluukuilla jotka lopullisesti sulkevat pimeän maailman johonkin toiseen todellisuuteen. Ei elämässäni täällä ole pimeyttä – täällä on vain sisällä vietettävä yöaika.
Yleensä minulle pimeä on kaupunkipimeää, Suomen alkutalvien harmautta ja sateista mustaa, jossa keskustojen valomainokset heijastuvat vääristyneinä märästä tienpinnasta. Ei pimeys ole valottomuutta, vaan ennemmin masentavan kelmeää keinovaloa, ihmisluonnon epätoivoista taistelua silmiensä heikkoa yönäköä vastaan. Ja se korostuu aina näin joulun alla, jouluvalojen tullessa kaupunkeihin, lisäten katukuvaan vielä yhden värillisen keinovalon lisää. Sitä ei täällä maatilalla ole, etäällä katuvaloista, vaan tämän paikan pimeys on vain mustuutta, öistä haparointia yrittäessäni etsiä puunjuurta vessanämpärien ollessa täynnä. Kirkkaina öinä tähtitaivas on kaunis, tasangon valosaasteen haalistama mutta silti ihastuttava, ja täysikuun ympärillä yöpimeys muuttuu romanttisen tunnelmalliseksi, himmeän valon juhlaksi. Mutta se kaupunkipimeys, se, jota sieluni silmin näen etsiessäni sisältäni suomalaisia alkutalven muistoja, sitä en ole täällä kokenut juuri lainkaan.
Ja onko sitä pimeyttä muutenkaan? On joulukuun 21. päivä, vuoden toiseksi pimein päivä ranskalaisen aikavyöhykkeen mukaan, viimeinen auringonpaiste ennen talvipäivänseisausta. Ja katso, aurinko on taivaalla, korkealla taivaalla, korkealla kuin Suomen alkusyksyssä, ja pysyy siellä koko päivän. Ihmiset valittelevat päivän lyhyyttä, ja minä puhisen ällistyksestä, päivän kestäessä kymmenettä tuntia. Yritän kertoa heille Suomen keskiosien kolmesta ”valoisasta” tunnista, jossa juuri ja juuri horisontin yläpuolelle pinnistävä aurinko yrittää valaista puunlatvojen läpi haalealla kajollaan, ja jossa päivä on pelkkä yhteenlaskettu auringonnousu ja -lasku ilman varsinaista päivää siinä välissä, mutta eivät he ymmärrä. He sanovatkin, etteivät pysty edes kuvittelemaan sellaista, ja minä olen heille kateellinen. Ja samaan aikaan olen onnellinen, että olen täällä.
Vaikka aina hetkittäin minulla onkin Suomen pimeyttä ikävä. Tämä valo tuntuu jotenkin väärältä, jotenkin huijaukselta, kuin minut olisi tarkoitettu sinne pohjoiseen pimeään, eikä tänne etelään varastamaan paikallisilta heidän auringonvaloaan. Kaamosmasennuksen puuttuessa minusta tuntuu lähes kuin jotain puuttuisi, vuodenkiertoni jäisi vajaaksi. Mutta sitten aina pudistan päätäni, nauran itselleni ja tulen järkiini.
Suomen keskitalvi on kamala.
Minäkin olen kironnut tässä Suomen keskitalvea, pimeyttä, kylmyyttä ja lunta, mutta valehtelematta tänä vuonna katselen kauneinta joulua mitä muistan. Kylmäkin on niin kylmää, että se jaksaa enää vain naurattaa. Tällainen kylmyys tasapäistää kaiken, kukaan ei ole kummempi toista kun palelee niin paljon. Ja olen samaa mieltä tuosta pimeyden määritelmästä, valon laatu tekee eron pimeän ja synkän välillä. Iloista joulua, onnellista vuoden loppua ja erinomaista, innoittavaa uutta vuotta!
helsingissä pahinta on syksy, pitkä ja musta. lumi tuo keveyttä, mutta kun sitä lunta saa odottaa niin kauan. mutta täällä etelässäkin syksyt ovat muuttuneet yhä sateisimmiksi ja viileämmiksi. kuulemma johtuu sekin ilmastonlämpenemisestä. olen ruvennut miettimään, pitäisikö minun siirtyä eläkepäivinäni vieläkin etelämmäksi, mutten vielä tiedä, minne…