Oli ensimmäisiä päiviä tänne tuloni jälkeen. Olin muistaakseni käynyt kävelyllä vuorilla, kuljeskellut ympäri metsäpolkuja maisemia ihaillen ja auringon lämmöstä nautiskellen. Silloin oli vielä lämmintä, kovin kesäistä – toisin kuin nyt, kun maailma näyttää siltä miltä Suomi näytti lokakuun alussa sieltä poistuessani. Katsoin pihan kompostipinoa, sitä jonka viereisessä pahvikyltissä lukee “pee here” (pissaa tähän), ja huomasin kompostin lähiympäristössä kuljeskelevan kanaparven. En tiennyt silloin vielä talosta tai sen tavoista juuri mitään, mutta ymmärsin silti sen, että jos talossa on kanaverkkoaita kanakopin ympärillä, kanojen luultavasti tulisi olla sen sisä- eikä ulkopuolella. En osannut millään tavoin toimia kanojen kanssa, ja niin kuin uudet asiat aina, kanatkin lähinnä pelottivat minua, joten menin sisälle kertomaan kanojen karkumatkasta eteenpäin.
Hätistelimme kanat sisään, tai sillä kerralla lähinnä katselin kun muut, kanojen kanssa jotenkin toimeen tulevat ihmiset hätistelivät niitä sisään, ja taivuttelimme verkkoaitaa niin, että siinä ollut kananmentävä reikä umpeutui. En silloin ajatellut tätä enempää, pidin sitä vain kokemuksena kaikkien niiden uusien kokemusten joukossa joita ensimmäiset päiväni täällä maatilalla olivat täynnä. En ajatellut sitä sen enempää juuri seuraavanakaan päivänä, kun hätistelin koiraa ulos kanatarhasta ja kääntelin taas verkkoa tukkiakseni siitä koiran mentävän reiän. Mutta pari päivää myöhemmin, kun taas kerran olin ensin hakenut koiran ulos syömästä kanojen ruokia ja vähän myöhemmin yrittänyt ohjata kanat takaisin puutarhaansa, aloin jo havaita jotain toistuvuutta tapahtumissa.
Namua on sanonut toistuvasti näiden täällä viettämieni kahden kuukauden aikana, että hän on monesti harkinnut kirjoittavansa omiin maatilatietoihinsa, että hänen maatilalleen haetaan vapaaehtoisia, jotka ovat älykkäämpiä kuin kanat ja koirat, ja mielellään myös älykkäämpiä kuin villisiat ja lehmät. Kahden kuukauden kokemuksen perusteella minun on sanottava, että ilmeisestikään en täytä mitään näistä määreistä. Tai ehkä kyse ei ole lopulta niinkään älykkyydestä kuin sinnikkyydestä.
Kanaverkkoa on tuettu moneen kertaan eripaksuisilla oksilla. Kun ensin maahan taotut oksat taipuivat koirien hypätessä yhtä aikaa aidan päälle ja kaataen sekä aidan että sen seipäät, korvasimme ne paksummilla, tukevammilla ja syvemmälle taotuilla puunrungoilla. Kun Freya koirista älykkäimpänä keksii miten portin salvat avataan, lisäämme porttiin uusia sulkemismekanismeja. Kun Ben koirista voimakkaimpana puree verkon palasiksi, korjaamme syödyn osan yhä voimakkaammalla ja voimakkaammalla rautalangalla. Kun Obi koirista notkeimpana löytää paikan josta hypätä aidan yli tai pienen pienen kolon josta ryömiä aidan ali, me rakennamme aidan päälle metrin pituisen jatkopalan tai kannamme aidan juureen ison pinon kymmenkiloisia kivenjärkäleitä.
Mutta teimme mitä teimme, rauha kestää aina enintään pari päivää. Yhtenä aamuna koirat pysyvät kanaverkon ulkopuolella, ja me taputtelemme itseämme selkään kuin taistelun vihdoin voittaneena, mutta heti seuraavana aamuna huomaan Freyan takkatulen äärellä tuore kananmuna hampaissaan. Ja me menemme taas kävelemään kanaverkkoa ympäri etsien uusia koloja, etsien jotain mahdollisia paikkoja joista koirat saattaisivat livahtaa sisään joita emme ole vielä huomanneet. Useimmiten reikä on ilmiselvä, parhaimmillaan kolon luona on sekä palasiksi purtu aita että kärsivällisesti ajan kanssa kaivettu aidan alittava tunneli, mutta toisinaan missään ei ole pienintä häivähdystäkään sisäänpääsyreitistä. Silloin alamme käyttää mielikuvitusta, miettimään miten aidan yli saattaisi päästä jos olisi ketterä kuin nuori koira, ja yritämme siirrellä esineitä toivoen että ehkä juuri tämä oli se kivi tai oksa tai kompostiaidan nurkka joita pitkin ne aidan ylittivät.
Kanojen omaan metsänurkkaukseen murtautuminen on kuitenkin pieni harmi. Totta kai jos koirat syövät kanojen ruuan, silloin jonkun on mentävät heittelemään niille lisää syötävää – ja koska eilispäivän tähteet ovat menneet jo koirien ahnaisiin kitoihin, nyt kanoille on yleensä annettava jo jotain ihmisravinnoksi kelpaavaakin. Mutta jos koirat vain murtautuvat kanakopin sisään ja syövät kanojen munat, vahinko ei ole loputtoman suuri, sillä koirien ruuaksi tämän talon kananmunat on tarkoitettukin. Ei niitä kukaan muukaan syö, vegaanitilalla. Isompi ongelma on siinä, jos koirat ottavat ja karkaavat kokonaan pois maatilalta. Tavallisesti täällä koirat juoksentelevat vapaasti pitkin maatilan parin hehtaarin kokoista piha-aluetta, kaikki neljä iloisessa laumassaan, kaikille ohikulkijoille haukkuen, aina auton äänen kuullessaan portille partioimaan juosten. Mutta jos aidassa on reikä, ne juoksevat ulos. Se ei välttämättä ole suunnaton ongelma sekään, vuorilla juostessaan ne tuskin jäävät auton alle, eivätkä ne kovin montaa vastaantulijaakaan pääse pelottelemaan – mutta laitonta se on. Ja kuten Namua toistelee, jos ne koko ajan karkaavat, jonain päivänä ne eivät enää saavu takaisin. Jos ne eivät jääkään auton alle alkaessaan hyökätä sen kimppuun sen ohi ajaessa, joku yli-innokas metsästäjä ampuu ne vielä villisikana, tai ihan vain harjoituksen vuoksi. Kuulemma Namualla joskus oli joku häntä vihannut kyttääjänaapuri, joka aina yhdenkin koiran karatessa soitti oitis poliisille, ja niin Namua joutui ravaamaan poliisiasemalla kerta toisensa jälkeen, monesti sakkoja maksaen, monesti lunastaen haltuun otetut koiransa. (Mutta toisaalta Namua kertoo myös joskus tehneensä ihan samaa itsekin koirien kanssa, jotka tulivat säännöllisesti hänen luokseen syömään hänen koiriensa ruokia.)
Siinä missä kanojen tepastelualue on vain ehkä neljänneshehtaarin kokoinen, ja se verkko-osuus, jonka lävitse koirat voivat edes yrittää päästä on ainoastaan parikymmentä metriä pitkä, koko maatilan ympäröivä aita on satoja metrejä. Kerta toisensa jälkeen olemme partioineet aidan ympäri, etsien mahdollisia murtautumiskohtia, vaikka nyttemmin kokemusta saaneena yleensä osaankin aika nopeasti paikallistaa todennäköisimmät karkaamispaikat. Useimmiten koirat pyrkivät ulos jostain porttien viereltä, hyvin oppineina että niistä ne ihmisetkin läpi kulkevat. Mutta kun porttiin on lisätty se seitsemäs säppi (poikkipuu joka pujotellaan portin ristikon ja viereisen verkon väliin puolisolmuun), sitten ne löytävät jostain pensaan kätköstä pienen reiän, jonka ne väkisin läpi tunkeutumalla kasvattavat koirien mentäväksi poluksi. Tai sitten ne vain ottavat vauhtia ja hyppäävät aidan yli.
Minä olen kissaihmisiä, kissojen parissa kasvanut, kissoihin aina samaistunut, ja kissoja ymmärtävä ihminen. Kissat ovat kaikin tavoin loogisia ja käyttäytyvät ruokavaliotaan lukuunottamatta hyvin samoin kuin minäkin. Olen tietysti onnellinen, että minun ei pidä täällä yrittää pitää kissoja minkään portin tai oven takana, koska se on todistetusti mahdotonta – mutta jotenkin kissat ovat karkaamisissaankin rehellisempiä kuin koirat. Olen edelleen aina hämmentynyt siitä, että kun koira livahtaa ovesta ulos, ne pysähtyvät ja palaavat sisälle kun vain sanon niiden nimen ja osoitan sormella sisäänpäin (kissathan ottavat vauhtia kymmenestä metristä ja juoksevat sata metriä metsän kätköihin etteivät vain päätyisi pysäytetyiksi – kynnet ja hampaat valmiina raatelemaan kaikki ihmiskädet jotka niitä yrittää takaisin sisään kantaa). Mutta koirien tottelevaisuus on vain pintaa, kuin kurittomilla pikkulapsilla, jotka hymyilevät kiltisti vanhempien silmien edessä, mutta heti pään kääntyessä syövät keltaista lunta ja päästävät irti heliumpallosta. Kun emäntä koiria karkaamisistaan toruu, kyllä ne luimistelevat tassujensa välissä, näyttävät niin katuvilta, mutta ne katuvat vain kiinnijäämistään, eivät itse tekoaan. Kissat taasen kantavat itsekkyytensä ylpeinä, ne eivät edes teeskentele katuvansa pakenemistaan tai tappamiaan pikkulintuja, vaan itsetietoisesti vain tassujaan nuollen sanovat ”tällainen olen, tällaisena minut hyväksyt – tai sitten et, muuttumaan en ala”. Ja juuri siksi kissat on paljon helpompi hyväksyä, juuri rehellisyytensä vuoksi.
Lehmät ja villisiat puolestaan täällä yritetään pitää aitojen ulkopuolella. Ei kenelläkään tietysti ole minkäänlaista illuusiota siitä, että risuista koottu aita villiintynyttä puolitonnista lehmää montaa silmänräpäystä pidättelisi, eikä ruokapöydän kokoinen kolmisataakiloinen villikarjukaan juuri aitaa sen läpikävellessä edes huomaa, mutta aitoja rakentaessa vetoammekin lähinnä näiden eläinparkojen luontaiseen mukavuudenhaluun: Miksi kävellä risuaidan läpi, kun vieressä on mukavampiakin tallustelupaikkoja. Joten kun ne aina joinain päivinä päättävätkin kokeilla (onnistuneesti) aidanmurtoa, meidän tehtäväksemme jää aina korjata aita takaisin aiempaan tilaansa, jos ei muusta syystä niin ihan vain että eläimet eivät rakenna siihen itselleen säännöllistä valtaväylää. Ja jos se ei villisikoja ehkä pysäyttäisikään, niin ainakin se pysäyttää suurimman osan koirista. Sillä kyllä täällä muutkin koirat etsivät aitojen heikkoja kohtia kuin talon omat.
Kun aloin kirjoittamaan tätä tekstiä, pari päivää ennen kuin vihdoin saatoin viimeistellä sen valmiiksi, olin kirjoittamassa tekstiä välirauhasta, ellen jopa voitosta. Onnistuimme vihdoin paikallistamaan kohdan, josta koirat kerta toisensa jälkeen karkasivat. Piileskelemällä pensaan takana viidenkymmenen metrin päässä pihalla tallustelevasta Obista, tuulen alapuolella, ääniä päästämättä, onnistuin näkemään kuinka se hyppäsi kasvihuoneen takana olleen lievästi vinon aidan päälle ja kiipesi sen yli. Juoksin heti perään, komensin Obin sisään ja rakensimme koko aidan uusiksi .Oli mennyt kaksi päivää ilman että yksikään koira oli karannut. Oli mennyt kohta viikko ilman että yksikään koira oli murtautunut kanakopin sisään. Riemuissani hyppelin ympäri juhlien omaa koirien sinnikkyyden ylittänyttä nokkeluuttani, ja halusin jakaa sen kaikkien blogini lukijoiden kanssa. Mutta pyh. Kolme päivää se kesti. Ei ollut pitkä välirauha. Pidempi kuin yksikään tähänastinen, mutta ei tuo vielä riemun aihe ollut.
Taistelu jatkuu. Tänään valoimme kasvipuutarhan portinseipään betoniin. Ehkä se niitä edes hetken hidastaisi.
teilläpä on kummallinen poliisi – vai kunta? asuimme ennen tuppukylässä, jossa kaikki koirat heitettiin aamulla pihalle ja ne juoksentelivat irti koko päivän kylässä ja pelloilla, kunnes illalla palasivat koteihinsa katsomaan, oliko isäntä jo palannut ja laittanut sapuskaa kuppiin. voin vain kuvitella sen isomahaisen kuntapoliisin naamaa, jos sille joku menisi sanomaan, että kaikki irti olevat koirat pitäisi ottaa kiinni!