Jo Lyypekissä huomasin, että olin palaamassa liian aikaisin. Aurinko paistoi kirkkaalta siniseltä taivaalta, mutta silti olin koko päivän puolihorroksessa. Seisoin kaupan pullahyllyn edessä, ja kaikki ne nopeat hiilihydraatit viekoittelivat minua vastaansanomattomasti puoleensa, talvivarastoksi lihaksiston ympärille. Elimistöni huomasi, että päivät ovat taas lyhenemässä, että aurinko on taas jäämässä alemmas ja alemmas, että pimeys on taas tulossa. Elimistöni alkoi asettautua talviunille.
Kävelin Lyypekin vanhan kaupungin katuja, ja kaipasin Etelä-Ranskaan, ja kaipasin Italiaan. En ainoastaan auringon tähden, en pelkän valon vuoksi, en pelkästään lämmön vuoksi. Kaipasin myös siksi, että noissa maissa ollaan vielä tiukemmin kiinni perinteissä, tiukemmin kiinni historiassa, tiukemmin kiinni omassa kulttuurissa. Lyypekin vanha kaupunki on kokonaan 1900-luvun raiskaama. Eikä pelkästään toisen maailmansodan pommien, vaan myös ihan vain modernin arkkitehtuurin. Lyypekin vanha kaupunki on kaunis paikka, jos omaa tarpeeksi kapean putkinäön ja osaa sulkea kaikki ne ympäristöä tahallaan rikkovat uudisrakennukset pois mielestään. Katselin Lyypekin turistipostikortteja, joista kaikki esittivät hurmaavia vanhoja asuinrakennuksia, tai kadunpätkiä, ja surin sitä, että tämä kaupunki on parhaimmillaan valokuvissa. Niitä katsoessa ei voi kääntää päätä ja nähdä sitä viereistä taloa.
Muutama päivä ennen lähtöäni Namuan tilalta kävelimme Philipin kanssa merelle. Kymmenisen kilometriä, läpi Laroquen, läpi Sorèden, läpi Argelesin. Päivä oli aurinkoinen, kaunis ja lämminkin, ja kaikki nuo ranskalaiset pikkukylät olivat vastustamattoman hurmaavia. Ne olivat kaikkea sitä, mitä Lyypekki ei ollut. Niissä risteili pieniä katuja, pienten talojen lomassa, jotka kaikki oli tehty perinteisellä tyylillä, valkoisine kiviseinineen ja punaisine kattoineen. Siellä täällä aukeni pieniä toreja, joiden laidalla paikalliset ihmiset söivät lounastaan ja joivat viinejään ja vaihtelivat kuulumisiaan. Kauppojen kyltit olivat pieniä ja huomaamattomia, ja autotiet kapeita ja mutkaisia, autojen aina hidastaessa jalankulkijan lähettyvillä.
Sorèdessa Philip sanoi, että hän voisi kuvitella asuvansa siellä. Saman hän sanoi Laroquessa. Saman hän sanoi Argelesissa. Ja hän sanoi sanoneensa saman oikeastaan kaikissa Lanquedoc-Roussillonin kylissä. Ja minä uskoin. Joka aamu, kun ulkoilutin koiria ylös Pyreneitä, katsoin sieltä avautuvaa näkymää tasangolle täynnä noita eloisia pienikatuisia, punakattoisia kyliä. Katsoin kateellisena tuota maailmaa, joka on suunniteltu ihmisille, eikä autoille.
Seisoin Lyypekissä liikennevaloissa, kun kaikki muutkin kerran niin tekivät. Oli hämmentävää monen kuukauden jälkeen olla taas maassa, jossa jalankulkijat noin kuuliaisesti ja kiltisti alistuvat huonon kaupunkisuunnittelun tyrannialle. Autoja ei näkynyt missään, eikä liikennevalojen rytmissä tuntunut olevan mitään selkeää logiikkaa. Ainakaan jalankulkijoille. Varmasti ne autoilijoille olivat ihan järkeviä.
Ja siinä seisoin, matalalta paistavan iltapäiväauringon pilkistäessä keskiaikaisen kaupungin keskelle pykättyjen betonisten elementtitalojen välistä, antaen tietä olemattomille autoille, ettei autoilijoiden vain pitäisi joutua huomioimaan muuta liikennettä — ja mietin, että näiltä osin Suomi on vielä Saksaakin kauheampi maa.
Palasin Namuan maatilalle, koska halusin palata ylipäätään jonnekin jossa olen maailmalla käynyt. Olen miettinyt mistä tuo haluni kumpusi. Ehkä se oli kaipuuta jonkinlaiseen pysyvyyteen: jo monta vuotta kulkurielämää vietettyäni halusin kokea edes hetkellisen todisteen siitä, että menneisyytenikin on vielä joltain osin olemassa. Ehkä halusin vain mennä siitä missä aita on matalin, tai ainakin jo aiemminkin ylitetty, eli mennä johonkin tuttuun paikkaan, ettei pitäisi stressata outojen teiden, outojen kylien ja outojen tapojen kanssa.
Tai ehkä — mietin Helsingissä Vuosaaren satamaterminaalilla kävellessäni läpi harmaan räntäsateen ja likaisen loskan, ja matkustaessani hiljaisessa ja hymyttömässä linja-autossa läpi selkeän ivallisesti nimetyn Aurinkolahden kaupunginosan — tai ehkä vain halusin palata kerrankin johonkin muualle kuin Suomeen.
Suomeen tulen palaamaan aina, tämä on synnyinmaani, kotimaani, sydämeni pesäpuu, ainakin niin kauan kunnes Venäjä tämän miehittää tai radikaalianarkistit tekevät oikeisto- tai vasemmistofasistisen vallankumouksen, mutta siis, hei, oikeasti, ei helvetti. Oletteko koskaan katsonut, millainen tämä paikka on talvisaikaan?
Olin jokseenkin onnellisempi palatessani Etelä-Ranskaan.
Mutta kyllä se kesä sieltä vielä tulee Suomeenkin. Ainakin melkein joka vuosi.