On kumma, kuinka hyvin ja yksityiskohtaisesti voi muistaa asioita, jotka tapahtuivat yli kaksikymmentä vuotta sitten. Yli kaksikymmentä vuotta sitten, kun olin vasta ihmisentaimi, vasta kahdeksan täyttänyt, juhannusaaton iltapäivällä. Hypimme veljeni kanssa seivästä, tasaisella hiekkatiellä, ilman mitään pehmusteita, ilman mitään kokemusta seiväshypystä. Mutta jotenkin olin ymmärtänyt miten seivästä hypätään, ja toisin kuin muut suunnilleen ikäiseni, jotka hyppivät vain tasajalkaa samalla pitäen keppiä maassa, minä ymmärsin ja uskalsin ottaa kepistä oikeasti tukeakin, nostaa sillä itseni riman yli, ja vähän niin kuin oikeasti hypätä seivästä. Veljeni nosti riman peräti metriin, pienen leukani korkeudelle, ja vaikka epäilinkin voisinko onnistua, se tuntui mahdolliselta. Otin vauhtia, en pitkään, laitoin tummanpunaisen, puolilahon vuosikymmeniä vanhan seipään maahan, nostin sillä itseäni telinettä kohti – olin liian lähellä, osuin telineeseen, teline kaatui, minä kaaduin. Muistan edelleen sen hiekkatien joka lähestyi silmiäni kohden. En muista kipua, en mitä tapahtui, luultavasti putosin vasemman käteni päälle, se jäi minun ja riman väliin, se murtui, hyppäsi pois paikaltaan. Muistan juoksevani talon ympäri, muistan isäni ja äitini, muistan minut saunan suihkuhuoneessa pitämässä kättä vesipaljussa, muistan miltä käteni näytti vedessä, väärältä, vääntyneeltä. Muistan lääkärin. Muistan kuinka minua pelotti. Muistan etten uskaltanut antaa hänen vetää kättäni. Huone oli 70-lukulaisen kelmeän keltainen lääkärihuone, käteni oli pöydän päällä, aloin itkeä kun lääkäri vain kosketti kättäni, paikallispuudutuksesta huolimatta.
Sinä juhannuksena tapahtui paljon. Olen monesti miettinyt, että juuri tuo seiväshyppy-yritys teki minusta sen pessimistin joka nykyisin olen. Muistan kun makasin sairaalahuoneessani, odottamassa että minut yöllä nukutettaisiin että käteni saataisi vedettyä takaisin paikoilleen, itkien ettei tämä ollut se tapa jolla tahdoin viettää juhannusta. Olin odottanut juhannuskokkoa, olin odottanut juhannukseen kuuluvaa myöhään valvomista, olin odottanut makkaran syöntiä suuren, loimuavan nuotion äärellä. Ja nyt olin tässä, isossa, valkoisen harmaassa sairaalahuoneessa, vasemmalla vieressäni punainen nappi jota minulle oli kerrottu että minun pitäisi painaa jos minulla olisi jokin hätä. Kädessäni oli tippa, ja minä itkin yksinäisyyttäni, itkin äitiäni, isääni, veljeäni, juhannusta. Heräsin kun sänkyäni työnnettiin, minulla on unensekainen muistikuva että sänky oli hississä, muistan salin, jonkinlaisen valon, muistan kuinka joku totesi, että käteni oli jäänyt hyvään asentoon, muistan pistoksen pakarassani, muistan heränneeni seuraavana päivänä. Oli valoisaa, televisiossa oli alkuperäisen Star Trekin jakso, jossa Abraham Lincoln lensi avaruudessa, ja avaruuslaiva Enterprisen keskeinen miehistö joutui taistelemaan keskenään omien esikuviensa kanssa. Tai jotain. Kun vanhempani tulivat hakemaan minua, olin tyytymätön, olisin halunnut katsoa jakson loppuun. Olin jo unohtanut juhannuksen, tai ainakin teeskentelin sen unohtaneeni. Enkä enää montaa kertaa sen jälkeen muista odottaneeni mitään innolla, olen aina odottanut että jotain kuitenkin tapahtuu, että käteni murtuu ja joudun sairaalaan, tai että jotain kuitenkin menee pieleen. Pessimisti ei pety – ja olin vasta kahdeksan.
Tämä oli niin monella tapaa persoonallisuuteeni vaikuttanut tapahtuma, että sen käsittelyyn menisi vuosia. En sano, että kokemus olisi ollut negatiivinen, en sano edes että sen synnyttämä pessimismini olisi millään tavoin paha asia. Pessimismi ei minua haittaa, eikä se minua satuta, ennemminkin päinvastoin. Mutta paljon muutakin se minulle teki.
Oliko se Yvonne, tai joku täällä olleista muista wwoofereista, joka kysyi minun piirtäessäni sarjakuvaa olohuoneen pöydällä, että mistä asti olen sarjakuvia piirtänyt. Toki kerroin vasta ennen Suomesta lähtöäni julkaisseeni sarjakuvablogissani sarjakuvan jonka olin piirtänyt kuusivuotiaana, ”Oi voi Sarvi Pää”, vaikken enää ymmärräkään mitä sarjakuvassani tapahtuu, ja tuskin muistin enää kaksi tuntia sen piirtämisen jälkeenkään. Mutta kerroin myös kuinka kahdeksanvuotiaana olin kuukauden vasen käsi kipsissä, kavereiden juostessa ja leikkiessä leikkejä joihin en voinut kipsatun käteni kanssa osallistua, ja istuin yksin lastenhuoneessamme, ja aloin tehdä lehteä. Kirjoitin siihen uutisia, en voi lainkaan muistaa mitä, ehkä tärkein niistä oli murtunut käteni, en tiedä, ne eivät ole muistiini jääneet. Mutta muistan, että lehden takasivulla, lehti oli neljäksi sivuksi taitettu aanelonen, oli sarjakuva. Muistan, että nimenomaan tämä sarjakuva oli se, miksi ryhdyin lehteä tekemään, muistan kuinka edellisenä iltana, ennen sarjakuvan piirtämistä, juuri ennen nukkumaan menoa säpsähdin, nousin, ajatuksissani keksin mitä halusin piirtää. Keksin kuinka sana ”roskissa”, sanan ‘roska’ monikon inessiivi, sisältää sanan ‘kissa’, tiedättehän, se söpö pieni eläin, sanoo miau, kuten kissamme Iines. Kahdeksanvuotiaan mieleni mielestä sanaleikkini oli hillittömän hauska, ehdottomasti sarjakuvan arvoinen, suorastaan neronleimaus: Sarjakuva kissasta, joka tykkää etsiä ruokaansa roskiksista, nimeltään Ros-kissa! Kissa näytti Karviselta, sillä oli Karvisen silmät, sillä oli Karvisen raidat, se oli kolmiruutuinen strippisarjakuva kuin Karvinen. Siitä eteenpäin olen piirtänyt säännöllisesti sarjakuvia, Yvonne totesikin, että minulla on sarjakuvilleni jopa tarina, kipsattuine käsineen ja kaikkineen. Ja vaikken olekaan välttämättä piirtänyt yhtään sarjakuvaa edes joka vuosi sen jälkeen, viimeistään siitä päivästä lähtien sarjakuva on ollut minulle yksi luontevista ilmaisumuodoista, ja sellaisena pysynyt.
Tänään, kaksikymmentäkaksi ja puoli vuotta myöhemmin, seisoin taas maatilalla, niin kuin silloinkin kahdeksanvuotiaana kun mursin käteni, mutta tuhansien kilometrien päässä siitä paikasta, nyt Etelä-Ranskassa. Seisoin talon tuvan ikkunassa, ja katsoin lasin läpi kuinka Alex ja Alexandre sahasivat moottorisahalla pihapuuta palasiksi. Oikean ranteeni ympärillä ollut rannetuki puristi kättäni, ja sen heikentämä verenkierto palelsi sormiani. Löysäsin tukea, ja hieroin sormiani, vähän taivutellen kättäni kokeillen vieläkö se on yhtä kipeä kuin aiemmin. Pojilla tuntui olevan hauskaa moottorisahansa kanssa, maskuliinisuuttaan uhkuen katkoen puunoksia ja kantaen isoja ja painavia puunpätkiä pihan toisessa laidassa olevaan pinoon, odottamaan kuivumista ja päätymistään seuraavan vuoden polttopuuksi. Olisin halunnut olla mukana, minäkin halusin kaataa puun moottorisahalla, pienen puun, sellaisen jonka alle ei voi kuolla vaikka se kaatuisikin päälle, sellaisen joka ei edes välttämättä murskaisi oliivipuuntaimia jos sen kaatumista ei onnistuisi ohjaamaan oikeaan suuntaan. Totta kai kätkisin moottorisahan käytön tuoman ilon etäännytettyyn ironiaan, teeskenneltyyn maskuliinisuuden parodiaan, mukamas ammentaen feminististä uskottavuutta naistutkimuksen opinnoistani, vaikka tosiasiassa vain pitäisin miehisillä tuhokoneilla leikkimisestä (älkää kertoko kenellekään). Alex näki minut ikkunassa, tuli sisälle luokseni. Hän kysyi haluaisinko minäkin käyttää moottorisahaa, se on tosi kivaa, hän sanoi, tosi siistiä, makeeta, miten ikinä hänen utahilaiset sanansa suomeksi kääntäisinkään – ja minä halusin sanoa kyllä, totta kai, heti. Ja sanoin ei, en voi, se ei olisi fiksu ajatus ranteeni kanssa, se kipeytyisi heti, eikä se välttämättä olisi hyvä asia sen paranemisen kannalta. Niin, Alex sanoi, selvä, mutta moottorisaha on tosi cool, hän vielä muistutti. Hieroin oikean käteni sormia, saadakseni ne taas lämpenemään, ja katselin kuinka Alexandre pilkkoi pihapuuta. Muistelin isoa pahvilaatikkoa.
Kahdeksanvuotiaalle suhteellisen pienikin laatikko voi olla suunnattoman suuri, mutta oli se silti aika iso laatikko. Sinne mahtui kokonainen lapsi, toinenkin, seisoalleen sisälle, ja muistan katsoneeni laatikkoa ylöspäin. En muista mistä laatikko oli tullut, tai mikä se laatikko se oli, mutta muistan että se oli tavallinen ruskea pahvilaatikko, eikä siinä muistikuvissani ole mitään tekstiä kyljissä, ja muistan missä kohdassa pihaa se oli, missä kohdassa pihaa me, tai he, sillä leikkivät. Yksi tai useampi lapsi meni sisälle, toiset tönivät ja kaatoivat laatikkoa. Se näytti hauskalta, ja kaikilla oli hauskaa, vaikka se varmaan olikin leikki jonka paikalle tulleet aikuiset olisivat saattaneet hyvinkin pian lopettaa. He kysyivät haluanko minä laatikkoon, ja minä katsoin paketissa ollutta kättäni, ja istuin syrjässä kun he leikkivät laatikolla. Muistikuvani mukaan seisoin pitkään syrjässä, ehkä vähän leikin itsekseni jotain, ja kävelin kotiin kenellekään mitään sanomatta. Menin huoneeseemme, otin kynän käteeni ja aloin piirtää ja kirjoittaa. Ehkä itkin hieman yksinäisyyttäni, itkin hieman murtunutta kättäni joka esti minun osallistumiseni leikkiin, mutta piirsin ja kirjoitin toimivalla kädelläni, ja leikin itsekseni omilla leluillani. Olin surumielinen, olin alavireinen, hieman masentunutkin (miksi, oi miksi, minun on edelleen niin helppo samaistua kahdeksanvuotiaaseen itseeni), mutta samalla olin oikeasti iloinen, oikeasti jopa hieman ylpeä, piirrellessäni ja kirjoitellessani. Se olin minä jo silloin, kirjoittamisen ja piirtämisen jo kahdeksanvuotiaana toimiessa masennuslääkkeenä.
Kävelin pois ikkunasta, edelleen oikeaa kättäni hieroen. Onneksi kädessä ei kuitenkaan liene mitään pahemmin vikana, lääkärikin vain pyöritteli kättä ja sanoi ettei siinä mitään vakavampaa tunnu olevan vikana, ei ole murtunut, eikä viitsinyt edes laskuttaa vaikka antoi minulle joustavan nauhan rannetueksikin. Mutta ei hän luvannut mitään pikaista paranemista, ennemminkin sanoi ettei viikon kipu ole vielä mitään, vihjaten että jos käsi on yhtä käyttökelvoton vielä parin kuukauden päästä palaa sitten näyttämään sitä lääkärille. Eikä käsi arkeani juuri haittaa, ainakaan tämän maatilan ulkopuolella: Voin piirtää, voin kirjoittaa, voin käyttää tietokonetta, kitaran ja pianonsoittokin sujuu lähes ongelmitta. Ainoastaan minkäänlainen ranteeseen kohdistuva fyysinen rasitus vihlaisee läpi käsivarren, ja suhteellisen pienikin käden käyttö väsyttää nopeasti käden ja kipeyttää sen tunniksi. Vähän samalla tavoin kuin ennen tänne tuloani minulla ollut akillesjänteen tulehdus, jonka jälkeen suhteellisen pienikin nilkkaan kohdistuva rasitus sattui koko jalkaan. Ensimmäiset viikot täällä ollessanikin vielä pelkäsin jalkakivun palaavan, olin huolissani että jos jalkani palaisi yhtä huonoon kuntoon kuin se oli elokuussa, ei minusta minkäänlaiseen fyysiseen työhön olisi. En kuitenkaan osannut arvellakaan, että saattaisin tuhota täällä käteni – tai että täällä olevat koirat venäyttäisivät käteni puolikuntoiseksi.
Menin vessaan ja jatkoin korkkilaattojen liimaamista seinään. Sen pystyi tekemään vasemmallakin kädellä, ja niiltä osin mitä se kaipasi oikeaa kättäni, se ei rasittanut sitä juuri yhtään. Ainakin tämä vahvistaisi vasenta kättäni, halusin ajatella optimistisesti, ehkä jopa auttaisi minua askeleen lähemmäksi kaksikätisyyttä. Pelkän oikean käden varassa eläminen on riskialtista.
Tuo juhannus oli kyllä kolme vuotta aikaisemmin ja hyppäsit korkeutta ilman seivästä kuusenjuurten päälle.
Höpö höpö. Vaikka saattaisikin olla mahdollista, että muistikuvani heittäisi vuodella, niin se tapahtuisi toiseen suuntaan (juhannukseen 1989) — mutta tuosta korkeuden hyppäämisestä kuusenjuuren päälle en ole koskaan kuullutkaan. Tietenkään onnettomuuteni sattuessa paikalla ei ollut kuin Tommi, joten ei sitä varmaan muut voi muistaakaan. Tommille puolestaan olen aina ollut tapahtuneesta katkera ja vihainen, koska onnettomuus johtui siitä että hän oli laittanut riman telineeseen väärin päin, jonka vuoksi rima ei pudonnutkaan vaan veti koko telineen mukanaan.
Vuosi oli 1989! Voin todistaa asian, koska olen pitänyt jatkuvasti päiväkirjaa. Kävin äsken lukemassa päiväkirjaani. Kerron päiväkirjassani, kuinka emme päässeetkään juhannuskokolle, vaan jouduimme kaikki Keski-Suomen keskussairaalaan! Kerron, kuinka Kimmo oli pettynyt, kun hänen piti jäädä yksin sairaalaan odotetun juhannusjuhlan sijasta. (Muistan kuinka sydämeeni sattui!) Kipsi otettiin pois vasta heinäkuun puolivälissä, joten Kimmo ei päässyt uimareissuillekaan juhannuksen jälkeen. Odotin silloin vauvaa, KV:tä, joksi vauvaani päiväkirjassani kutsuin!
Joo, totta kai se on ’89. Se on toisen ja kolmannen luokan välinen kesä, kyllä, aivan niin kuin pitikin olla. Eli kun luette tekstiä lävitse seuraavan kerran, korvatkaa mielessänne jokainen viittaus kahdeksanvuotiaaseen Kimmoon viittauksella yhdeksänvuotiaaseen Kimmoon. En nyt ehdi enkä jaksa tehdä muutosta oikeasti tekstiin.
Kiitos ihanasta ja valaisevasta blogista. Olen oppinut itsestänikin aika tavalla, mutta Villelle en aivan kaikkea uskalla kertoa kuulumisistasi. Kiitos kortista, jonka lähetit. Ville asetti sen tietokoneen päälle ja esittelee ylpeänä kaikille kavereilleen “tämä on meijän Kimmo”.
ex-työnantaja Päivi