Espanja ei tahtonut minua. Tai jos tarkkoja ollaan, on myös mahdollista, että koko Espanjaa ei ole olemassa, ja tosiasiassa koko maailma päättyy Ranskan ja Espanjan rajalle. Joka tapauksessa kun pääsimme vuoren huipulle, Espanjan puolelle avautuvaa näköalatasannetta reunusti tasainen, valkea seinämä, ja seinämästä meitä päin syöksynyt tuuli teki itseään kohti kävelemisen mahdottomaksi. Jopa pystyssä pysyminen oli vaikeaa. Maailman viesti meille oli selvä: Espanjaa kohti ei ole meneminen.
Olimme kävelleet kolme tuntia vuorenrinnettä ylöspäin, Molly, jonka idea koko matka oli, minä, jota ei juurikaan pitänyt houkutella mukaan, olisin reissun ollut valmis tekemään yksinkin, ja maatilan kiinteään varustukseen kuuluva Ralph, jonka puoliväkisin painostimme mukaan oppaaksi. Ja hyvä olikin että painostimme, sillä ilman häntä olisimme varmasti edelleen harhailemassa pitkin Pyreneiden vuoristoa. Ralph halisi, että olisimme palanneet neljään mennessä että hän olisi ehtinyt mennä vielä punttisalille illalla, mutta jossain välissä matkan varrella hän totesi, että ehkä tämä riittää päivän kuntoiluksi.
Vuoren huippu oli 1200 metrissä, ja lähdimme ehkä noin kahden sadan metrin korkeudelta. Lämpötila, kasvillisuusvyöhyke ja vuodenaika vaihtui moneen kertaan rinnettä kavutessamme. Siinä missä Suomessa lähtee kiipeämään tunturia, kasvit kutistuvat, käpertyvät ja kuolevat jo ensimmäisten kymmenten metrien aikana, täällä etelämpänä kasvillisuusvyöhykkeiden vaihdokset jatkuvat huipulle asti, ja erilaisten metsätyyppien ilmaantumiset jaksavat ilahduttaa läpi matkan. Kiivetessä on kuin näkisi koko Euroopan metsät kolmessa tunnissa. Lappiin asti ei toki päästä, ei ole tunturikoivuja ja havupuutkin ovat liian tuuheita, enkä tietenkään ensimmäistäkään kasvia matkan varrelta onnistu tunnistamaan – mutta silti, vaelluksen tunnelma, värimaailma, askelten ääni kuivuneiden lehtien tai maahan pudonneiden kastanjoiden päällä, ne kaikki muuttuvat niin moneen kertaan etten voi kuin ihastella luonnon monimuotoisuutta. Jos uskoisin jumaliin, ja mikä etten vähän uskoisikin, tämä olisi oiva aika ylistää heidän kättensä jälkeä.
Muutama päivä aiemmin kävin taas kerran itsekseni käveleskelemässä vuorilla. En tietenkään lähelläkään huippua, mutta kuitenkin maatilasta tunnin puolitoista ylöspäin ja sitten takaisin. Aurinko paistoi lämpimästi, näkyvyys oli esteetön horisonttiin saakka, ja retkeilypolkua vastaan käveli ranskalainen eläkeläinen toinen toisensa perään iloisesti minua tervehtien, ”bonjour”. Hymyilin heille takaisin, samaa iloista intonaatiota tavoitellen, eikä minun pitänyt edes teeskennellä. Kun illalla palasin tilalle, ja menin tietokonehuoneeseen päivittämään blogiani, Molly kysyi miten kävelyretkeni meni. ”Taisin juuri rakastua tähän paikkaan”, vastasin, enkä valehdellut – en edes liioitellut.
Vuorilla tuuli. Alkumatkan hikoilin niin voimakkaasti kuin mihin ainoastaan minä kykenen, hiki virtasi valtoimenaan sekä selästä että otsasta. Puuvillapaitani liimautui selkääni, hiki tippui silmälasieni linsseihin ja peitti näkyvyyden, ja jättäydyin suosiolla sekä Mollyn että Ralphin taakse etteivät he joutuisi katselemaan iljettävää hikisyyttäni. Hikoilin itselleni nestehukan jo ensimmäisen tunnin aikana, ja huomasin pian että ylioptimistisesti mitoittamani puolen litran vesipullo ei riittäisi mihinkään. Ralph olisi halunnut lähtiessä ottaa mukaan loputtomasti ruokaa, joka oli mielestäni turhuutta kuuden tunnin lenkkiä varten, mutta kukaan ei ymmärtänyt kertoa että tarvitsisin litrakaupalla vettä matkalle.
Kun voimakkaat, kylmähköt tuulet sitten puolentoista tunnin kiipeämisen jälkeen alkoivat, olin lähestulkoon huojentunut. Viileys oli täydellisen tervetullutta. Ja vaikka tuuli olikin niin kova, että sitä vasten piti nojautua, sekin oli vain ilahduttavaa. Se toi muistumia lapsuuteen, jolloin vienokin tuulenvire riitti puhaltamaan niin että sitä vasten pystyi kallistumaan – muistan usein leikkineeni vastatuulessa istumista, sitä taikatemppua jossa voi kaatua taaksepäin kuitenkaan kaatumatta. Ja juuri kun olin syvimmällä lapsuusmuistojeni sylissä, silmät luotuina vastarinteen ruskanväreihin, tuli voimakas tuulenpuuska ja heitti minut suoraan läheiseen pensaaseen. Ehdin selkäydinreaktiolla suojautua heittämällä vasemman käteni ottamaan vastaan isoimmat vauriot, niin ettei mitään pahempaa tapahtunut ja pystyimme itse kukin nauramaan kompuroinnilleni – kunnes veri rupesi pulppuamaan kyynärpäästäni. Kenelläkään ei ollut nenäliinaa mukana, puhumattakaan mistään paremmista sidetarvikkeista tai puhdistusaineista. Katselin lievästi huolestuneena kyynärpäähäni kerääntyvää veripalloa, mutta kun se alkoi näyttää ensimmäisiä hyytymisen merkkejä, totesin että luultavasti selviän hengissä. Muistaakseni jäykkäkouristusrokotuskin on voimassa. Käärin kuitenkin hihani ylös ja pidin kättäni kaukana vaatteistani ja laukustani, etteivät ne vain tahriutuisi vereen. Epäonnistuin: Nyt kangaskassissani on katu-uskottavia veritahroja.
Vuoren yläpäässä oli tukevia, koukeroisia puita, mitä parhaimpia kiipeilyyn. Mietin, että mitä vakuutusyhtiö tykkäisi, jos lähtisin kiipeämään vuorenrinteellä kasvavaa puuta pitkin myrskyisellä säällä ja putoaisin ja katkaisisin kaikki raajani. Tuskin kovin hyvää. Varsinkaan kun en edes tiedä, onko minulla minkäänlaista vakuutusta olemassa vai ei. Jätän puissa kiipeilyn tällä kertaa väliin, joskin lähinnä sen takia etten löytänyt aamulla hanskojani ja sormeni ovat nyt niin kohmeessa etteivät ne juuri edes taivu.
Seuraavana päivänä jalkani ovat yllättävän hyvässä kunnossa. En hetkeäkään epäillyt, etteivätkö jalkani kestäisi mäen huipulle kiipeämisen helpostikin, käyttäähän se samoja lihaksia kuin pyöräily tai portaiden kiipeäminen, mutta alaspäin tuleminen on aina vaikeampaa. Kyllähän seuraavana päivänä kun astelin pihaportaita työkaluvajaa kohti hakeakseni sieltä hiekkapaperia ikkunalautojen tasoittamiseen oikea jalkani kovasti yritti jotain protestoida, mutta ei se pieni kipu takasäären yläosassa elämää mitenkään muuten estänyt. Aamulla kun kävelytimme koiria kipusimme taas pitkän matkan mäkeä ylös- ja alaspäin, eikä matkaa sävyttänyt niinkään jalassa ollut kipu kuin perässä seurannut kovaääninen kissa joka lopetti vasta kun sen nosti syliin.
Mutta se Espanjan puuttuminen jäi vähän harmittamaan. Ei Pohjois-Katalonia varmasti kovin erilaiselta näytä kuin Etelä-Pyrénées-Orientales, mutta olisihan se ollut hienompaa kun olisi seissyt siellä kasvot Espanjaa päin. Jotkut kyllä väittivät, että koko huippu olisi ollut jopa Espanjan puolella, mutta jos Google Earthista katsoo, niin raja näyttäisi kulkevan ennemminkin vuorten eteläjuurella kuin niiden korkeimmalla kohdalla. Mutta ei täältä talolta sinne ihan rajallekaan asti kuitenkaan kovin montaa kilometriä ole. Siinä on vain se vuori välissä.
Olettaen siis että Espanja on ylipäätään olemassa.
On se vakuutus voimassa. Sinulle tuli tänne vakuutuskorttikin, jossa lukee, että sinun pitäisi pitää kortti koko ajan mukana, mutta mahtanen jättää lähettämättä. Vakuutus on lisäksi voimassa aina 31.08.2011 saakka, eli ne tekivät vakuutuksen, joka loppuu yhtä aikaa kuin Jonskunkin vakuutus. Jonskun vakuutus on voimassa vuosittain syyskuun alusta elokuun loppuun.
Mutta älä silti kiipeile vuorilla puissa!