Silmät jääräpäisesti hakeutuvat kaikkeen tuttuun. Kai se on jokin psykologinen ilmiö. Niin kuin sekin, että katsellessani kuvia äidistäni, jotenkin se 80-luvun nuori äiti näyttää enemmän oikealta äidiltä kuin se nykyinen vanha mummeli. Kaikkien niiden ryppyjen ja lisäkilojen läpi näen edelleen sen ihmisen, jonka alun perin totuin jo vauvana näkemään.
Niinpä tänne tultuani monen päivän ajan sinnikkäästi ajattelin, että juuri mikään ei olisi muuttunut. Kuljin edestakaisin lähestulkoon pettyneenä, että kolmessa vuodessa tila ei ole kehittynyt oikeastaan yhtään. Huomasin vain pieniä ja enimmäkseen epäolennaisia muutoksia: Dumplingin turkki on vaihtanut väriään hopeanharmaasta punaruskeaan päin (ja hänen veljensä Turnipin turkki vielä selkeämmin). Ash-koira on alkanut muistuttaa yhä enemmän ja enemmän isäänsä ulkonäöltään, mutta onneksi ei käytökseltään. Kolme vuotta sitten ostamani kitaran kielet ovat hoitamattomina ja vaihtamattomina ruostuneet ja päästävät nykyisin vain tympeitä epävireisiä tömähdysääniä. Louis on laihtunut hieman ja hänen englantiinsa on hiipinyt selkeä ranskalainen aksentti.
Kaikki muutokset olivat lähinnä ajan mukanaan tuomaa tavanomaista rappeutumista, uurteita tai naarmuja paikoissa joissa niitä ei ollut aiemmin ollut, mutta muuten kaikki oli paikoillaan, kaikki oli samoin kuin täältä lähtiessäni. Tunsin pettymystä koko tilaa kohtaan, kuinka se ei ole mennyt yhtään eteenpäin vuosien varrella, vaan pysähtynyt paikoilleen vain odottamaan että aika syö sen jaloistaan pois. Tila tuntui kuin kuolleelta unelmalta, jonka lähitulevaisuuskaan ei johda mihinkään.
Mutta jotenkin mystisesti en vain pystynyt huomaamaan kaikkia suuria, itsestäänselviä muutoksia: Kanojen kymmenten aarien aitaus on siirretty tilan toiseen laitaan. Entisestä kanakopista on tehty wwoofaajille pihalle uusi huone. Kylpyhuone ja vessa on pistetty lähes kokonaan uusiksi. Olohuoneen seinälle on ilmestynyt suuri, joskin keskeneräinen, peilimosaiikki. Oliivipuut ovat kasvaneet kokoa, eivät hirveän paljoa, mutta kuitenkin silminnähtävästi. Ne jättimäiset risukasat joita raivasin kolme vuotta sitten pois metsästä koko täällä oloni ajan, ovat hävinneet — totta kai. Ja Ralph on muuttanut pois kotoa, ja hänen huoneesta on tehty yleinen tila. Muiden muassa.
Koko tila on muuttunut. Jos kysyn järjeltäni, se sanoo että kolmen vuoden muutokseksi kaikki tämä on jo aika paljonkin. Tiedostan muutoksen koko ajan, mutta jotenkin en vain pysty sitä kunnolla sisäistämään.
Ennen kaikkea koko tilan hengessä on tapahtunut merkittävä muutos. Kyllä, tämä on edelleen vegaaninen luomutila, joka yrittää saada kasvatettua permakulttuurihengessä oliiveita. Kyllä, täällä on edelleen neljä isoa koiraa jotka vaativat paljon huomiota, ja kaikki kissatkin ovat edelleen hengissä (se vanha ja raihnainenkin), ja suurimmaksi osaksi kaikki eläimet ovat samanlaisia kuin ennenkin.
Mutta tästä on tullut vahvemmin osa Namuan elämää. Tai paremmin muotoillen: Namuan muu elämä on liittynyt vahvemmin osaksi tilan arkea. Täällä käy säännöllisesti Namuan tuttavia ja ystäviä kyläilemässä, Namua on ryhtynyt käymään markkoilla myymässä kirjojaan kahdesti viikossa, ja käypä hän vielä vetämässä viikottaista joogakurssia Laroquen keskustassa. Maanantaisin hän pitää täällä “curry-iltaa”, jolloin hän kutsuu laajemminkin ystäviään, tuttaviaan, ja markkinoiden asiakaskuntaansa tilalle tutustumaan hänen tilaansa ja sen toimintaan. Kaiken kaikkiaan tila on aktiivisemmin kiinni ympäröivässä yhteiskunnassaan. Tämä ei ole enää Namuan näkymätön wwoofaajakeidas ranskalaisten keskellä, vaan tästä on tullut kiinteämpi osa paikallisyhteisöä. Tai ainakin paikallisyhteisön hippi- / ekspatriaattiyhteisöä.
Silloin kolme vuotta sitten Namua julisti maailmankuvaansa ja näkemyksiään lähinnä wwoofaajille, joista osa oli vastaanottavaisempia, osa vähemmän, mutta nyt hän on rakentanut ympärilleen voimakkaamman samanhenkisen verkoston lähiseudun ihmisistä. Niinpä sen sijaan, kun kolme vuotta sitten illalliset olivat lähinnä kiusallisia tilanteita, jossa Namua ja Namuan pojat inttivät ja riitelivät syystä tai syyttä, nykyisin ne ovat väliin hyvinkin mielenkiintoisia tilanteita, jossa ikääntyvät hipit kertovat kokemuksiaan 60-luvun amerikan tuhansien ihmisten hippikommuuneista. Toki illallispöydissä risteilee kritiikittömästi kerrotut urbaanit legendat ruokateollisuuden ja lääkeyhtiöiden saatanallisista salajuonista, mutta toisaalta eri ihmisillä on omat suosikkisalaliittoteoriansa, jonka vuoksi he ovat valmiita palauttamaan niitä toisia maan pinnalle, joiden epätieteelliset uskomukset eivät käy yksiin heidän omien uskomustensa kanssa.
Minä istun hiljaa ja kuuntelen, kuten niin usein jääden kärpäseksi soppalautasen reunaan tarkkailemaan mielenkiintoisten ihmisten keskustelua (olin heidän kanssaan sitten samaa tai eri mieltä).
Paljon täällä on samaa, ei pelkkä kolme vuotta ihmeitä tee. En minä vain uskottele näkeväni tuttuutta kaikkialla, kyllä sitä myös on. Mutta jostain syystä mieleni haluaa nähdä paikan huonompana ja taantuneempana kuin se oli. Mikä on hassua, koska kolme vuotta sitten olin kuitenkin ensisijaisesti huojentunut päästessäni täältä pois. Silloin paikka alkoi jo ahdistaa aika paljonkin. Ja se, että tänne oli pääpiirteissään mukava palata, ja täällä on mukava olla vielä kaksi viikkoa myöhemminkin, on lähinnä askel parempaan suuntaan.
Ainakin puhtaan subjektiivisella tasolla, ja siitä koko kirjoituksessa taisi lopulta olla kysekin.
Kiva lukea taas matkakertomuksiasi ja tuntemuksiasi. Terveisiä Tampereelta yhdeltä ryppyiseltä ja lihoneelta tätimummelilta!