Kävin Roomassa Lateraanikirkossa, katolisen maailman tärkeimmässä kirkossa. Se on valtavan kokoinen basilika, jonka lattialla mahtuisi pelaamaan jalkapallopelin jos toisenkin, mutta toisin kuin Vatikaanin Pietarinkirkko, se ei kuitenkaan tukehdu loputtomiin koristeisiin ja turistimassaan. Päinvastoin, kun olin siellä, koko massiivisessa, mutta hillityn harmaasävyisessä kirkossa oli yhteensä ehkä noin kolmekymmentä ihmistä, joista kaksikymmentä oli vartijoita ja muuta henkilökuntaa.
Kirkko oli siis lähes tyhjä, ja yksittäiset turistitkin olivat enimmäkseen filippiiniläisiä nunnia, jotka istuivat hiljaa matkalaukkujensa kanssa rukoukseen hiljentyneinä kirkon pääalttarin edessä. Käveleskelin rakennusta edestakaisin, ja mietin, että nyt minun varmaan pitäisi tuntea suurtakin hartautta, tunnetta kuolevaisen ihmisen pienuudesta Jumalan ja kirkon suuruuden edessä. Talon jättimäinen katto kohosi kymmenten metrien korkeudessa, ja kaikki ne pyhimysten valkoiset patsaat katsoivat nekin minua korkeuksista alaspäin.
Istahdin alas rauhoittuakseni ja saadakseni kosketuksen hartauteen. En odottanut saavani kosketusta Jumalaan, tai Jeesukseen, tai johonkuhun katolisen kirkon miljoonista pyhimyksistä; yritin vain saada sitä harrasta hiljentynyttä tunnelmaa, jossa vaikuttuneena hämmästelen maailman ihmeellisyyttä, maailman kauneutta ja monimuotoisuutta. Mutta jos se tunne ei tule yrittämättä, niin ei se yrittämälläkään tule.
En ole koskaan onnistunut pitämään kirkkoja mitenkään hartaina paikkoina. Ne ovat vain taloja. Rooman massiivisissa kirkoissa pystyn kyllä arvostamaan niiden arkkitehtuuria, niiden alttarimaalauksia, niistä huokuvaa kahden tuhannen vuoden historiaa, mutta Jumalaa en niistä löydä. En minkäänlaista jumalaa. En ole oikein edes koskaan ymmärtänyt kirkkoa konseptina: Jos Jumala on kerran luonut tämän maailman, kaikkine ihmeineen ja yksityiskohtineen, niin millä perusteella paras tapa juhlistaa Hänen ihmetekojaan on rakentaa jättimäiset muurit ihmisen ja luonnon väliin. Eikö Jumalan kädenjäljen voisi kuvitella näkyvän luonnossa, ja sen ihmeissä, joten eikö kirkko ole rakennuksena lähinnä työntämässä luomakuntaa mahdollisimman kauas pois uskovaisistaan. Kirkko, etenkin jättimäinen, palatsimainen kirkko niin kuin Rooman isoimmat kirkot ovat, on osoitus ihmisen suuruudesta, julistus siitä mihin ihminen pystyy. Ehkä ne ovat ihmisen pyrkimyksiä tehdä parasta mihin pystyvät Jumalansa kunniaksi, pienen ihmisen ylistyslauluja Luojalleen, mutta silti ne ovat vain rakennuksia.
En löytänyt hartautta Lateraanikirkosta, enkä muistakaan Rooman kirkoista, niin vaikuttavia kuin monet niistä rakennuksina ovatkin. Mutta heti, kun seisoin laivan kannella Barcelonaa kohden, ja katselin meren kevyttä kuohuntaa navakan tuulen yrittäessä kaataa minua nurin, niin sieltä sen löysin. Aava, päättymätön meri, laskeutuva aurinko luomassa punertavia säteitään pilviverhon raosta, sellainenkin tämä maailma on, ja siinä maailmassa minä, pieni ihminen elän pienen elämäni. Siinä seisoessani en voinut välttää hartauden tunnetta, en voinut välttää hämmästyksensekaista kunnioitusta maailman ihmeitä kohtaan, en voinut välttää tunnetta siitä, että tässä maailmassa on vielä paljon sellaista joita emme voi tietää — ehkäpä jonkinlainen jumalakin.
Ja sitten matkustin Laroqueen. Heti palattuani Namuan maatilalle, ja käveltyäni tilaa ympäri katsellen mikä olisi muuttunut ja mikä olisi pysynyt samanlaisena, muistin sen keskeisen syyn miksi olin tästä paikasta kolme vuotta aiemmin niin pitänyt. Siinä ne nousivat heti talon vierellä, eivätkä olleet muuttuneet yhtään poissaoloni aikana, eivätkä olleet muuttuneet yhtään sitä edeltäneisiin tuhansiin, ehkä jopa miljooniin vuosiinkaan. Pyreneet. Vuoristo.
Kävin ulkoiluttamassa Namuan koiria vuorelle kiertävää tietä ylöspäin, ja jo ensimmäisellä näköalatasanteella, vain pari sataa metriä talolta ylöspäin jatkettuani, pysähdyin ällistelemään avautuvaa maisemaa. Sumuisen päivän näkyvyys ei yltänyt Välimerelle saakka, etenkään vuorten peittäessä suorimman tien merelle, mutta siitä huolimatta kymmenten kilometrien päähän avautuva tasankomaisema, ja sitä koristavat pienet punakattoiset ranskalaiskylät, saivat minut tuntemaan itseni hyvin pieneksi ne kaksi koiraa talutushihnoissani. Vau, sanoi sieluni, ahaa, sanoi mieleni, ohoh, sanoivat tunteeni.
Suoraan sisälläni kuohahtanut harras tunnelma ei kuitenkaan päässyt kestämään pitkään, Ashin halutessa haistella yhtä pensasta ja Obin halutessa merkata reviirinsä toisen pensaan juureen, eikä kumpaakaan heistä tuntunut yhtään kiinnostavan miettiä jylhän maiseman äärellä, kuinka pieniä koiria he ovatkaan tässä ihmeellisessä maailmassa. Ihan yhtä välinpitämättömiä minkään hartauden suhteen he olivat siinä sen maiseman äärellä kuin minä olin Lateraanikirkossa.
Ehkä koirat löytävät hartautensa sitten jostain muusta. Ei ne kirkot, eikä ne arkiset kauas siintävät maisemat, mutta se tietä pitkin vähän aikaa sitten kipittäneen villisian tuoksu. Se saa koirat täydelliseen innostuneeseen hurmioon, malttamattomaan tarpeeseen päästä juoksemaan tuon hajun perään niin pian ja niin voimalla kuin mahdollista. Ehkä siinä hajussa on mukana jotain harrastakin sitten. Ehkä siinä voisi haistaa ripauksen mahdollista jumalaakin.
Enkä minä sitä sano, etteikö siellä Lateraanikirkossakin voisi tuntea hartautta. Sanon vain, että minä en sitä sieltä onnistu löytämään. Kuten en villisian tuoksustakaan. Hartaus on varmastikin subjektiivinen kokemus.