Suomi
En ole koskaan ollut yhtä pitkää aikaa puhumatta suomea. Intiassa meni viikkokausia ilman että sanoin sanaakaan äidinkielelläni, mutta sitten aina jostain täysin satunnaisesta kolosta löytyi joku suomalainen jonka kanssa saatoin pari sanaa vaihtaa. Ja muutenkin soittelin puhelimellani Suomeen parin viikon välein, joten en koskaan ollut kuukautta ilman suomen kieltä. Mutta nyt olen ollut täällä kohta kaksi kuukautta, lähdin Helsingistä lokakuun yhdentenätoista päivänä, ja koko aikana en ole käynyt yhtään keskustelua suomeksi.
Puhun kyllä talon eläimille aina suomea heidän kanssa kahden ollessani. Ajatus siitä, että puhuisin kissoille mitään muuta kuin suomea on lähinnä kummallinen, kun en usko että he mitään muuta kieltä sen paremmin ymmärtäisivät. Koiria tietysti pitää komentaa englanniksi, kun heidät kerran on englanninkielisiin komentoihin koulutettu, mutta jos heidän kanssa juttelen säästä tai yleisistä ajatuksistani, totta kai vaihdan suomeen. Se varmistaa myös sen, että kukaan lähistöllä oleva ihminen ei puheitani ymmärrä, joten saan sanoa mitä vain. Voin purkaa eläimille kaikki patoumani ja syvimmät tuntoni aiheesta kuin aiheesta, ja he vain katselevat silmiin tai pörisevät, täysin välittämättä siitä mitä heille kerron. Mutta eläimille puhuminen ei juurikaan ylläpidä kielitaitoani. Ehkä se pitää suomen kielen äänteitä yllä, kun niitä edes hetkittäin käytän, mutta mikäli kieleni muuten muuttuu epäluontevaksi, nappaa ympäristöstä vieraita lauserakenteita tai epäluontevia ilmaisumuotoja, koirat ja kissat ovat täysin iloisia; eivät he huomauta minulle huonosta kielestäni, eivätkä he sano minulle mitään takaisin niin että voisin verrata suomeani heidän puheisiinsa, siten palauttaen kieltäni kohti ulkopuolista normia.
Pistin koneelleni kyllä Skypen, että olisin voinut suomea puhua muiden suomalaisten kanssa – mutta toistaiseksi kukaan ei ole ollut halukas skypettämään kanssani. Minulle joko sanotaan että Skypeä ei ole koneella, tai että ei ole mikrofonia, tai että mikrofoni ei jostain syystä toimi jonka seurauksena jään puhumaan yksin ruudulle ilmaantuvien kirjoitettujen sanojen kanssa. Kerran yritin veljeni Jonin kanssa jutella, mutta viive oli viitisen sekuntia, joten varsinaista keskusteluyhteyttä ei syntynyt silloinkaan.
Minulla on suomea ikävä. Minulla ei ole Suomea ikävä, kuinka voisin ikävöidä jotain niin abstraktia kuin valtio, tai kuinka voisin ikävöidä jotain satunnaisesti määriteltyä maantieteellistä aluetta, mutta suomen kieltä, sitä ikävöin. Muuten olisin valmis muuttamaan Suomesta pois millä hetkellä hyvänsä, mutta ilman äidinkieltäni en pysty kuvittelemaan eläväni. Ja se, etten saa suomea kenellekään puhua, se, että joudun turvautumaan joihinkin kömpelöihin, koulukirjoista opittuihin apukieliin, se ahdistaa minua aidosti ja oikeasti.
Ennen lähtöäni kyllä nappasin useita suomenkielisiä, jopa alkukieleltään suomalaisia, kirjoja mukaani, että voisin edes hieman lämmitellä tutun ensikieleni lämmössä, mutta ei se ole sama asia. Ei lainkaan.
Englanti
Puhun hyvää englantia. Pyh. Puhun erinomaista englantia. En puhu kuin englantia äidinkielenään puhuvat, en ole koskaan halunnutkaan kuulostaa britiltä tai amerikkalaiselta, koska en kumpaakaan ole, mutta englannin vieraana kielenä oppineeksi olen erinomainen englanninpuhuja. Kieliopin tunnen varmasti paremmin kuin juuri kukaan, sitä vuosia yliopistossa opiskelleena, ja kuten suurin osa suomalaisista, osaan kirjoittaa englanninkieliset sanat paremmin kuin suurin osa kielen lapsena luonnollisesti oppineista.
Mutta en voi sille mitään, että puhuessani englantia tunnen itseni auttamattoman tyhmäksi. Tunnen olevani jonkinlaisessa orwellilaisessa maailmassa, jossa sanavarastostani on riisuttu suurin osa sanoista koska niiden osaaminen antaisi minulle liikaa valtaa. Minulla on kaikki sanottava, tiedän mitä haluan maailmalle huutaa, mutta avatessani suuni yhtäkkiä sanonkin jotain paljon yksinkertaisempaa, jotain riisutumpaa, jotain huomattavan köyhää. Haluan nautiskella kielen nyansseista, haluan heittää nokkelia sivuhuomautuksia, haluan että ihmisten olisi mukava kuunnella tarinointiani – mutta änkytän kuin kaksitoistavuotias, käyttäen vain mitä latteimpia ja sieluttomimpia sanoja, saaden hädin tuskin viestiäni perille hakiessani oikeaa ilmaisumuotoa. Pahimmillaan, vaikka ajattelenkin koko ajan englanniksi paitsi suomea kirjoittaessani tai lukiessani, lauseeni ovat puhdasta Finglishiä, jossa ”ajattelin pitää tänään vapaapäivän” raiskautuu käsittämättömään epämuotoon”I thought I would keep a free day today”.
En tiedä, onko isoin ongelmani kuitenkaan liian huono englanti. Luultavasti ei. Moni englantia äidinkielenään puhuva ei puhu kieltään juuri monipuolisemmin kuin minäkään – ehkä luontevammin, ehkä ilmaisuja vähemmän hakien, ehkä oikeat äänteet nopeammin löytäen, varmasti vähemmän suomenkielisiä idiomeja käyttäen, mutta ei juuri sen monipuolisemmin. Ei, olen melko varma, että ongelmani on liian hyvä suomentaito. Suomeksi pystyn hallitsemaan keskustelua, suomeksi pystyn saamaan ihmiset kuuntelemaan itseäni, suomeksi pystyn saamaan ihmiset nauramaan, suomeksi pystyn saamaan ihmiset hiljenemään, parhaimmillani pystyn saamaan suomeksi ihmiset tuntemaan, liikuttumaan, itkemään. Englanniksi pystyn ainoastaan kommunikoimaan. Pystyn välittämään viestini, siinä kaikki.
Puhuessani englantia en ole minä. Olen niin vahvasti identifioitunut kieleeni, ja verbaaliseen kyvykkyyteeni, että kun se minulta riistetään ulkomailla, minusta jää jäljelle vain kalpea aavistus, kuori jonka sisällä olevat ajatukset jäävät sen sisälle. Kun puhun näiden ihmisten kanssa englanniksi, tunnen koko ajan surua siitä, että minulla ei ole edes mahdollisuutta päästää heitä osallisiksi todellisesta itsestäni. Englanniksi olen paljon hiljaisempi, paljon vakavampi, huomattavasti tunteettomampi, ja koska vieraalla kielellä on erittäin vaikeaa olla nokkela, paljon, paljon tyhmempi.
Tunnen paljon suomalaisia, jotka puhuvat vielä minuakin köyhempää ja ankeampaa englantia, mutta jotka siitä huolimatta sanovat, että heille on aivan sama puhuvatko he suomea vai englantia, koska molemmilla he tuntevat aivan yhtä hyvin kommunikoivansa. Mutta yleensä se johtuu siitä että heidän suomensakaan ei kovin kummoista ole. Mutta minä, joka kaipaan kieleltä enemmänkin kuin pelkkää viestintää, minä, joka kaipaan runoutta, joka kaipaan sanoista kielen kauneutta, joka kaipaan sanoista sen sanojan sielua, joka en tunne montaa hienompaa asiaa kuin monipuolinen, täydellisen kaunis kieli (oli se sitten suomi tai englanti, lukiessani sillä ei ole merkitystä) – minulle minun englantini ei ole riittävää.
Ranska
Minun ranskani on surkeaa. Kielitaitoni on juuri ja juuri olemattoman yläpuolella. Olen ranskaa mukamas viisi vuotta kouluaikana opetellut, mutta se vähä minkä lukion loppuessa vielä osasinkin, on sittemmin haihtunut olemattomiin. Kuvittelin ranskaan saapuessani, että pystyisin edes jotenkuten täällä ranskallani selviämään. Vaikka en toki keskusteluun hetkeäkään kuvitellut kykeneväni, ajattelin että sentään saisin junalippuja ostettua tai kaupasta haluamani tavarat. Nyt päivittelen jatkuvasti, huh huh, tuota minun ylimielistä hybristäni, silloin kuvitellen että jotain muka osaisin.
Kun suuni olen avannut, kukaan ei ole yhtään ranskalaista sanaani ymmärtänyt. Jopa ”parlez-vous anglais” on pitänyt toistaa kolmeen kertaan ennen kuin viestini on mennyt läpi – ja yleensä se ymmärretään vasta kun kysyn ”do you speak English?”. Ja aivan samoin kun joku minulle tulomatkallani ranskaa puhui, hyvällä tuurilla nappasin puheesta joka seitsemännen sanan, ja nekin olivat ‘bonjour’, ‘merci’, ‘oui’ ja ‘non’. Nyttemmin kielen ymmärrykseni on hieman parantunut, lähinnä kiitos maatilalla olleen quebecilais-ranskalaisen pariskunnan, joka ensisijaisesti puhui ranskaa, enkä siten voinut heidän kanssaan englantiin turvautua kuin hetkittäin. Tai ainakin silloin kun heitä halusin salakuunnella, jouduin sen aina ranskaksi tekemään.
Tila on kuitenkin pääosin englanninkielinen, englantilaisten omistama, enimmäkseen englantia kommunikointikielenään käyttävä. Tästä luojalle kiitos sosiaalisen elämäni kannalta – jos olisin ranskankielisellä tilalla tuntisin itseni vielä kielipuolemmaksi ja vieraantuneemmaksi, ja luultavasti istuisin lähinnä yksin nurkassa aina joskus yksittäisiä ranskankielisiä sanoja heittäen saadakseni jotain mitä tarvitsen. Kun olen nyttemmin ihmisten puheita kuunnellut, monesti ranskankielistä pöytäkeskustelua seuranneenakin, ja toisinaan joitain ranskankielisiä ohjeita lukiessani, olen huomannut, että ei ranskantaitoni täysin toivotonta ole – mutta matka siihen, että pystyisin ranskaksi keskusteluja käymään, sinne on vielä pitkä pitkä pitkä pitkä matka.
Tiedän, että kyse on suurelta osin persoonallisuudessani olevasta ongelmasta. Maailma on täynnä ihmisiä, jotka heti opittuaan neljä sanaa uudella kielellä ovat valmiita niitä käyttämään ja tekemään niillä ystäviä. Intiassa minulla oli huonetoverina hollantilainen Eduard, joka opetteli noin neljä lausetta kannadaa, paikallista kieltä, ja niiden avulla teki itsestään nopeasti kaupungin rakastetuimman valkoihoisen, ja niin moni ihminen on kertonut oppineensa kielen hyvin nopeasti yksinkertaisesti vain alkamalla niitä puhumaan. Ja totta kai, tämähän olisi paras tapa oppia. Mutta minun ongelmani on se, että omassa kielitajussani oma englantini ei ole tarpeeksi hyvää että minulla olisi oikeutta sitä julkisesti käyttää. Jopa oma suomeni on monesti niin huonoa, etten kehtaa edes blogikirjoituksiani julkaista, ja olen elämäni varrella jättänyt jopa joitain yksityisiä sähköposteja lähettämättä koska niiden kieli ei ole läpäissyt sitä (kieltämättä korkeaa) tasoa jota omalta kieleltäni vaadin. Niinpä ranskani, jolla pystyn tekemään vain kieliopiltaan vääristyneitä yksinkertaisia virkkeitä, jää helposti johonkin aivojeni ja suuni väliin, itsekriittisyyteen, ja kuolee salamannopeasti omaan tyytymättömyyteeni ilmaista halujani sillä täydellisyydellä jota itseltäni jostain syystä odotan.
Minä olen niitä ihmisiä, jotka opettelevat ensin ymmärtämään kaiken, jotka opettelevat ensin kielen pienimmätkin vivahteet ennen kuin kymmenen vuotta kielen täydellisesti hallittuaan vihdoin avaa suunsa ensimmäisen kerran. Se on tyhmää, se on nolostuttavaa, ja se on jotain josta minun olisi opittava pois, mutta tällainen ihminen minä tänä päivänä olen. Valitettavasti.