Category: Talvi 23-24 Balkan (Page 2 of 2)

Kun matkustaa tarpeeksi monta kertaa, kaikki matkat alkavat olla paluumatkoja. Tällä matkallani, koti-Oulusta lähdettyäni, olen palannut jo Helsinkiin, olen palannut Hampuriin, olen palannut Prahaan, Wieniin, Ljubljanaan ja Zagrebiin. Kaikissa olen käynyt aiemminkin. Tähän mennessä ainoat pysähdyspaikkani, joissa en ole koskaan ennen käynyt, ovat Saksan Leipzig ja Kroatian Zadar.

Toki paluut ovat keskenään hyvin erilaisia. Helsingissä olen asunutkin, viettänyt siellä pitkälle toista vuotta elämästäni, ja Hampuri on vain välttämätön pysähdys, jos Suomesta haluaa Keski-Eurooppaan (eikä halua matkustaa linja-autolla Baltian läpi). Praha on tympeä kaupunki, jota olen toistuvien yöpymisten myötä oppinut sietämään, kun taas Wien on suosikkikaupunkejani, joka on vuosien myötä alkanut arkistua. Ljubljanassa kävin kerran aiemmin, kesällä 2003, ja Zagrebissa pysähdyin ohimennen viitisen vuotta sitten, loppumatkasta, kun paikat ja kaupungit alkoivat jo pursuta silmistä ja korvista ulos.

Sekä Prahassa että Wienissä kiersin tänä vuonna keskeiset turistialueet kaukaa. Olen ne jo nähnyt, ja tympeiksi todennut. Ljubljanassa ja Zagrebissa kävin niissäkin. Toki sekä Praha että Wien ovat myös täysin eri luokan turistirysiä. Prahan vanha kaupunki on nelikilometrien kokoinen alue puhdasta turismiteollisuutta ilman vilaustakaan mistään paikallisesta elämästä; täynnä kaupustelijoita ja huijareita; epämääräisiä “rahanvaihtajia” ja “oppaita”; “museoita”, joissa ei ole mitään näytettävää; ja ravintoloita, joissa puolikas leipäpala ja lasi vettä maksaa 30 euroa – kun taas Ljubljanan vanha kaupunki vaikutti opiskelijakaupungin elävältä keskustalta täynnä nuoria paikallisia ihmisiä (ja vaihto-opiskelijoita) viettämässä arki-iltojaan. Wienin turistialueet Ringin sisäpuolella ovat — jaa… Itse asiassa en ole juuri koskaan edes käynyt siellä, vaikka kaupungissa olen kymmenisen kertaa pysähtynyt ja noin kuukauden elämästäni viettänyt. Kaupunki vanhaa keskustaa ympäröivän kehätien ulkopuolella on niin miellyttävä ja elävä, täynnä Euroopan parhaita museoita, taidegallerioita, mielenkiintoisia kasvisravintoloita ja eläviä lähiöitä, että sen vaihtuminen niljakkaaksi ylemmän keskiluokan turismikeskittymäksi ihan vain yhden tien ylittämällä on lähes aina käännyttänyt minut hyvin pian takaisin tien mukavammalle puolelle. Zagrebin vanhan kaupungin alue sen sijaan oli tähän aikaan vuodesta lähinnä hiljainen, tyhjä ja kuollut. Missään ei ollut ketään eikä mitään, ja kaikki museotkin oli päätetty sulkea talven ajaksi parempia yleisömääriä odottamaan.

Prahaan palasin vain siksi, että en halunnut istua liian pitkään yhteenmenoon busseissa ja junissa. Yövyin heti linja-autoaseman vieressä, kävin syömässä jo vakiopaikoikseni muodostuneissa vegaaniravintoloissa, joissa käyn aina kun Prahassa pysähdyn, ja jatkoin heti seuraavana päivänä eteenpäin. Muutaman tunnin kuljeskelin Vltava-joen rantaa ja bongasin tsekkiläisiä lintuja.

Wienissä oikeasti halusin pysähtyä. Halusin katsoa, vieläkö se nytkin olisi niin mukava kaupunki kuin aina ennenkin. Olisiko se yhä edelleen se kaupunki, jossa 20 vuotta sitten ensimmäistä kertaa käydessäni minusta tuntui, kuin olisin palannut kotiin. Kuin olisin asunut siellä edellisessä elämässäni. Tällä kertaa majoituin tarkoituksellisesti sellaisessa kaupunginosassa, jossa en ole ennen käynytkään, ja kuljeskelin lähinnä kaupungin puistoissa mahdollisimman kaukana turistialueista. Käväisin kyllä kaupungintalon pihalla olevalla joulutorilla tarkastamassa tämänvuotiset jouluvalot (Wien on joulukaupungeista parhain), ja vilkaisin jos missään museossa tai taidehallilla olisi ollut mitään erityisen mielenkiintoisia näyttelyitä, mutta Ringin sisäpuolelle en hetkeksikään jalallani astunut. Viihdyin kaupungissa nytkin, ja mikä tärkeintä, näin siellä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan auringon, joka oli tarpeeksi korkealla piristämään mielialaani. Ehkä tämä onkin juuri niitä keskeisiä syitä, miksi Wienistä niin pidän: Se on ollut useina vuosina se ensimmäinen kaupunki, jossa aurinko taas paistaa. 

Ljublajanassa yritin aistia jotain sellaista, joka olisi edes hetkellisesti lähettänyt minut nostalgiatripille muistelemaan ensimmäistä ulkomaanmatkaani 20 vuotta aiemmin, mutta aivan kuin Bratislavassakin, viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat olleet näille kaupungeille hyviä. 2003 ne olivat vielä sosialistisen menneisyytensä vankeja, joissa murjottavat asiakaspalvelumummot vaativat asiakkailtaan nöyryyttä ja kuuliaisuutta, ja edellisistä julkisivuremonteista oli vierähtänyt vähintään vuosisata – mutta nyt ne ovat molemmat aika mukavia keskieurooppalaisia kaupunkeja, joissa molemmissa on laaja, autoilta suljettu vanha kaupunki. Vaikka kuinka kuljin Ljubljanassa ympyrää, en löytänyt oikeastaan yhtä ainoaa nurkkausta, kadunpätkää tai kirkontornia, josta olisi tullut edes hetkellisiä takaumia edelliseen käyntiin. Sillankupeessa olevat lohikäärmepatsaat näyttivät kyllä tutuilta, mutta nekin olivat paljon puhtaammat ja kauniimmat kuin ennen, ja koko ympäristö oli täysin eri tuntuinen kuin silloin. Linnantornissa muistan meidän veljieni kanssa käyneen, mutta sekin oli aivan varmasti ihan eri näköinen silloin, ei lainkaan yhtä siisti ja järjestelmällisesti organisoitu. 2003 pidin Slovenian pääkaupunkia aika yhdentekevänä, mutta nyt se oli oikein mukava pikkukaupunki – ja Ljubljanan keskustassa on laaja metsikkö, joka on ehdoton bonus kaupungille kuin kaupungille.

Neljänteen peräkkäiseen pääkaupunkiin, Zagrebiin, en oikeasti edes halunnut, mutta alkuperäinen suunnitelmani matkustaa Rijekaan tyssäsi Adrianmeren rannikon tylyihin sääennustuksiin. Pakenin siis sisämaahan, jossa luvattiin satavan edes vähän vähemmän, joskin siellä oli paljon kylmempi. Edellisestä käynnistäni ei vielä ollut kovinkaan pitkää aikaa, olisiko ollut alkuvuotta 2018, joten Zagreb ei ollut muuttunut. Ei parempaan eikä huonompaan suuntaan. En keksinyt vieläkään, miksi siellä kenenkään kannattaisi pysähtyä – paitsi että siellä, aivan kuten Ljubljanassakin, on Intialaisia ravintoloita, jotka tarjoilevat eteläintialaista ruokaa! Tähän mennessä olen koko Euroopasta löytänyt kolme ravintolaa, joista on saanut eteläintialaista ruokaa: yksi Pariisissa, yksi Antwerpenissä ja yksi Frankfurtissa (tosin se oli remontissa ja kiinni kun sinne yritin). Mutta nyt niitä oli yllättäen lukuisia sekä Ljubljanassa että Zagrebissä. Hämmentävää. Eiväthän eteläintialaiset ruuat tietenkään yhtä hyviä ole kuin tutummat pohjoisintialaiset, mutta se on sitä ruokaa, mitä söin aikoinani Intiassa, ja se on täysin omanlaisensa ruokakulttuuri, josta euroopassa ei tiedetä juuri mitään. 

Tätä kirjoitan Zadarissa, johon pysähdyin vähän pidemmäksi aikaa, ihan vain levätäkseni. Täällä olisi ollut mielenkiintoisia luontokohteita lyhyehkön bussimatkan päässä (osa jopa avoinna talvellakin), mutta flunssa sai kiinni ja olen ottanut vielä suunniteltuakin rennommin. Täällä en ole koskaan ennen käynyt, mutta välimeren lempeä kosteus ja joka puolella kasvavat oliivipuut toivat heti saavuttuani voimakkaan tuttuuden tunteen. Tässä osassa maailmaa olen ollut ennenkin. 

Seuraavaksi palaan Splitiin. Ainakin viimeksi (2018) se oli kovinkin mukava kaupunki. Sen jälkeen pyrin olemaan palaamatta mihinkään, mutta valitettavasti Balkanin huonot tieyhteydet näyttävät siltä, että ainakin Dubrovnikiin minun vielä täytyy palata. Tai sitten istun kymmeniä tunteja kahdensadan kilometrin bussimatkoissa, jotka kiertelevät vuoristossa pysähtelemässä joka ainoaan pikkukylään.

Olen palannut Balkanille. Minä muistan täällä matkustamisen vaikeuden. Tosin tämä on huomattavasti helpottanut viidessä vuodessa. Silloin linja-autojen aikatauluja ja kohteita ei vielä löytynyt netistä – etenkään englanniksi. Nyt niitä jo löytyy. 

Tiedättekö, mitä eroa on puukiipijällä ja etelänpuukiipijällä? Ei mitään. Wikipedian mukaan noin 5% näistä linnuista ei ole mitenkään toisistaan erotettavissa. Ja loputkin voi erottaa lähinnä takakynnen pituudesta, jos näiden kahden lintulajin erottamiseen erikoistunut asiantuntija pitää lintua kädessään ja mittaa kynnen.

Tämä on taas näitä. Pistä tiedemiehet asialle, ja pian kaikki on lajiteltu tarpeettoman pieniin ja eksakteihin alaryhmiin, jotka vain sotkevat ja heikentävät ymmärrystä maailmasta. Biologit ovat ihan kuin kielitieteilijätkin, jotka pilkkovat maailman kieliä yhä pienempiin ja pienempiin kieliryhmiin. Onneksi 1800-luvulla kielitieteet olivat vielä lapsenkengissään, tai muuten suomenkieliäkin olisi vähintään kaksi – itä- ja länsisuomi. Ehkä enemmänkin.

Näitä mietiskelin, kun kävellessäni kuulin pikkulinnun, jonka laulun puhelimeni nimesi puukiipijän (tai etelänpuukiipijän) lauluksi. Olin kävelemässä Ljubljanan Tivoli-puiston suurehkossa metsikössä, kiroamassa kovaäänisiä lehtipuhaltimia, jotka vielä satojen metrien päässäkin peittivät pikkulintujen äänet alleet, ja ihastelemassa hylättyä mäkihyppytornin rauniota. Sää oli viileä ja pilvinen, mutta onneksi aurinko pilkahteli hetkittäin valaisemaan maailmaa ja mielialaani.

Vaeltelin metsikössä linnunlaululta linnunlaululle ja maisemapaikalta maisemapaikalle. Ljubljana tuntui mukavalta pikku kaupungilta. Mikään kaupunki, jonka keskustassa on useiden neliökilometrien kokoinen metsikkö, ei voi olla läpeensä paha. Vilkuilin kuitenkin vähän väliä kännykkäni kelloa. Bussi Zagrebiin lähtisi 14.05, ja sitä ennen tarkoitukseni oli vielä käydä syömässä ja hakemassa matkatavarani hostellilta. Kello oli vasta vartin yli kahdentoista, joten ajattelin vielä ehtiväni näpsäistä kuvan puiston yhä käytössä olevista, ehjistäkin mäkihyppymäistä.

Naps, naps, laulatin sekä puhelintani että järjestelmäkameraani. Kuvista ei tullut kovin mielenkiintoisia, mutta minulla ei ollut nyt aikaa etsiä parhaita kuvakulmia eikä mielenkiintoisimpia sommitelmia. Kävinpä vain mäkihyppymäen juurella. En ole sitä kovin usein elämässäni tehnyt. Ehkä ne olisivat mielenkiintoisempia lumiseen aikaan.

Kello tikitti vääjäämättömästi eteenpäin, ja minulla alkoi tulla kiire. Olin noin puolen tunnin kävelymatkan päässä majapaikastani, ja sieltä olisi vielä varttitunnin kävely linja-autoasemalle. Jos haluaisin syödä rauhassa, nyt oli viimeistään vihoviimeinen hetki lähteä metsiköstä takaisin päin.

Nappasin puhelimeni kartan auki, syötin sinne hostellini osoitteen, ja annoin Google Mapsin algoritmien tarjota minulle parasta reittiä. Tietenkään suurinta osaa metsikön poluista ei ollut karttapalveluun syötetty, mutta isoimmat kuitenkin, vähän suuntaa antamaan. Huomasin kartasta, että olinkin eri suunnassa vanhaan kaupunkiin nähden kuin mitä olin kuvitellut. Luulin sen olevan itsestäni etelään, mutta se olikin itään.

Ja sitten puhelin sammui. Ihan yhtäkkiä, odottamatta. Akku oli näyttänyt vielä 40 prosenttia, ei se voinut siitä johtua. Puhelin vain kaatui. Pimeni mustaksi, eikä hetkeen reagoinut mitenkään mihinkään. Ajattelin kirosanan, ehkä kolmannenkin.

Lopulta sain puhelimen vähän virkoamaan. Nyt akku näytti kymmentä prosenttia. Hienoa. Sekoileva puhelin on juuri se, mitä matkalla tarvitsee. Etenkin silloin, kun on kiire eikä tiedä missä on. Käynnistin puhelimen, ja sitten, yhtäkkiä, ensimmäistä kertaa varmaan koskaan, se päätti kysyä SIM-korttini PIN-koodia.

Naputtelin koodin. Sen saman, mikä minulla on ollut viimeiset kaksikymmentä vuotta. Puhelin ei hyväksynyt sitä. Ehkä näpyttelin sen väärin. Puhelin ei hyväksynyt uuttakaan yritystä. Kolmannella kerralla kirjoitin variaation tunnusluvusta, jota olisin saattanut jossain mielenhäiriössä käyttää.

Puhelin kysyin PUK-koodia.

Nyt sanoin kirosanoja jo ääneen, ja monta.

Onneksi olin ehtinyt nähdä puhelimen kartasta sentään tarvittavan ilmansuunnan. Itään. Lähdin kävelemään polkua suuntaan, johon ehdin nähdä puhelimen minua aluksi neuvoneen. Kävelin polkua pitkin eteenpäin. Polku jakaantui useampaan haaraan. Siinä oli opaste, mutta mikään ei opastanut minnekään, mikä olisi tarkoittanut mitään, enkä voinut olla edes varma, mihin suuntaan opasteiden nuolet olivat osoittavinaan. Jatkoin polkua eteenpäin, ja päädyin taas hylätylle mäkihyppytornille. Se ei ollut hyvä asia, koska se oli täysin eri suunnassa kuin mihin yritin päästä. Onneksi se kuitenkin oli paikka, jossa olin jo käynyt, joten saatoin yrittää kulkea takaisinpäin niitä polkuja, joita olin tullessani seurannut.

Ljublanan Tivoli-puisto suurine metsikköineen ei ole paikka, jossa on tarkoitus päästä jonnekin. Se on ulkoilualue, jossa on tarkoitus tallustella rauhassa, ehkä koiran kanssa, ehkä piknik-koria kantaen. Se ei ole paikka, jossa polut olisi selkeästi merkitty määränpäätä ajatellen, jos ylipäätään. Se ei ole paikka, jossa polut kulkisivat suorinta tietä haluttuun paikkaan, ei, vaan se on paikka, jossa polut mutkitellen kiertelevät mäenrinteitä rauhallisen päämäärättömästi. Sinne tullaan vapaapäivänä ulkoilemaan, ei kiirehtimään linja-autoasemalle.

Palautin mieleeni taas ne taidot, joilla suunnistin kaupungeissa ennen kännykkäkarttoja, ja otin suunnan auringosta. Jos pitäisin auringon oikealla puolellani, kävelisin itään. Ja jos kävelen itään, ennemmin tai myöhemmin minun pitäisi päätyä metsiköstä takaisin Tivolin hoidetummalle, puistomaisemmalle viheralueelle. Mutta polku kääntyi etelään, ja sitten se pyörähti pohjoista kohden, ja sitten huomasin käveleväni länteen, ja sitten aloin hokea vittuperkelesaatana joka ainoalla askeleella. Ne polut eivät johtaneet mihinkään. 

Hylkäsin isot polut, ja lähdin jääräpäisesti tallustamaan suoraan itään päin. En tiennyt edes mitä kello oli, sillä olin laittanut puhelimeni reppuuni latautumaan. Onneksi olin sentään aiempien matkojeni virheistä oppinut jo sen verran, että ostin puhelimelleni varavirta-akun. Puhelimeni äkillistä kaatumista en voi estää, mutta pelkkään akun loppumiseen ei matkani etenemisen pitäisi enää tyssätä.

Päädyin jonkin hylätyn talon pihaan, alueelle, jossa ei ole ollut mitään ihmiselämää vuosikymmeniin. Jos minulla ei olisi ollut kiire, olisin ollut innoissani. Mikä olisi kauniimpaa kuin hylätyt, hiljakseen raunioituvat talot. Mutta nyt vain kiroiluni yltyi. Tämä ei ollut todellakaan se paikka, minne halusin. Se oli vieläpä suljettu umpikuja.

Yritin kuikuilla puiden väleistä edes maamerkkejä. Kaupungissa, jonka korkeimmalla paikalla kohoaa maamerkkinä suuri linna, oikea suunta pitäisi olla helppo löytää. Sinne linnalle olin menossa. Sen juurella kiemurtelevan joen rannalle. Mutta ei. Ei näkynyt sen enempää linnaa kuin Trg Republican ahdistavia, korkeita, parhaimman sosialistisen opin mukaan luotaantyöntäviä pilvenpiirtäjiäkään. Vain tuntemattomia savupiippuja ja lähetinmastoja. 

Aloin jo luovuttaa. Päässäni pyöri jo suunnitelmia siitä, että jäisin kaupunkiin yöksi tai pariksikin. Jäisin sänkyyn makaamaan kunnes minusta taas tuntuisi siltä, että elämässä edes jokin onnistuu. Mutta en ollut vielä luovuttamismoodissa. Minä olin ongelmanratkaisumoodissa. Vaikka kaikki olikin tähän asti mennyt pieleen, se ei ollut todiste siitä, että kaikki myöhemmätkin yritykset epäonnistuisivat. Sänkyyn itkemään jääminen sai edelleen pysytellä B-suunnitelmana. Ihan varteenotettavana sellaisena, mutta silti vasta siinä tapauksessa, että A-suunnitelma epäonnistuisi. 

Silloin vihdoin löysin edes yksittäisen polun, jolla pääsin metsiköstä pois. En tunnistanut suuntaa, jonne polku vei, mutta jo metsästä ulos pääseminen oli peräksiantamattomuuden ja jääräpäisyyden voitto pahantahtoista maailmaa vastaan. Metsän ulkopuolella olisi helpompi suunnistaa. Metsän ulkopuolella oli suorien teiden muodostama ruutukaava, ei mäkien rinteillä kiemurtelevia satunnaispolkuja.

Lähdin seuraamaan metsänreunaa itäänpäin maanteitä pitkin, ja lopulta löysin sen Tivoli-puiston puistomaisemmankin osan. Sen saman, mistä olin metsikköön alun alkaen lähtenyt.

Sen saman, josta olin jo tullessani katsellut, että sieltä ei oikein pääse pois, eikä sinne pääse sisään.

Ljubljana on itäeurooppalainen kaupunki. Ihan niin kuin vaikka Suomen kaupungit, se on suunniteltu vain ja ainoastaan autoille. Tosin siinä missä Suomessa 1960-luvulla lopulta järki voitti, ja Helsingin keskustaa ei suunnitelmista huolimatta korvattukaan kahdeksankaistaisella moottoritiellä, Itä-Euroopassa ei ollut demokratiaa hidastamassa trendikkäimpien idioottimaisuuksien toteutumista. Vuonna 2010 Ljubljanan vanha kaupunki on suljettu autoilta, ja se on palautettu ihmisille, mutta sen ulkopuolella jalankulkijat ovat edelleen vain sujuvan autoilusuunnitelun riesana olevia ärsyttäviä esteitä.

Mutta se oli vain hidaste. Kyllä minä suomalaisena osaan taistellen kävellä läpi kevyttä liikennettä vihaavan kaupunkisuunnittelun. Olen kasvanut siihen.

Nyt näin jo linnankin. Tiesin, mihin suuntaan piti kulkea, ja kävelin vain puiston autotiestä erottavan muurin reunaa niin pitkään, että siinä tuli vastaan ensimmäinen aukko. Ja sitten vain kävelin linnaa kohden. Kello oli vartin yli yhden. Olin harhaillut vain parikymmentä minuuttia ylimääräistä. Sen ajan, minkä olin suunnitellut käyttävän ruokailuun. Ehtisin vielä hyvin bussiini.

Hostellini ulko-ovella (sisään en enää päässyt, avaimen jo palautettuani) käytin seinän läpi hostellin langatonta verkkoa ja hain Elisan nettisivuilta heidän PUK-koodinsa. Se oli kiireellisintä, se oli välttämätöntä. Kaikki, mitä tarvitsin, oli netissä. Myös bussilippuni. Ilman puhelinta ei nykyisin voi selvitä. Ilman nettiä vähän aikaa voisi, mutta siihen pitäisi varautua etukäteen. Sitten juoksin majoituksen respaan – joka oli sata metriä edempänä – ja hain sieltä matkatavarani. Ja sitten kävelin linja-autoasemalle.

Ei minulla kiirettä ollut enää tässä välissä. Ruokailu vain jäi välistä. Aamupalakseni syömälläni jugurtilla ja hummuksella päällystämilläni riisikakuilla pitäisi nyt pärjätä iltaan asti.

Toivottavasti huomenna ei tulisi migreeni. Toivottavasti en lyhistyisi Zagrebissa rinkkani painon alle väsyneenä ja heikkona. Verensokerin laskiessa kaikesta tulee tarpeettoman vaikeaa.

Tätähän tämä matkustaminen on. Ei kukaan ole koskaan väittänyt, että se olisi mukavaa ja rentouttavaa. Tai ehkä mukavaa, mutta rentouttavaa tuskin koskaan.    

Laivamatkan päätyttyä aivoni jäivät vielä keinumaan. Vielä kaksi vuorokautta myöhemmin sänky keinui silmien sulkeuduttua kuin kovemmassakin myrskyssä. Se on hassua. Joskus käy näin.

Loputon keinuminen alkoi kuitenkin ärsyttää minua niin paljon, että aloin selvitellä, mistä se johtuisi. Miksi maailma keinuu nyt, kymmeniä kertoja saman lyhyen laivamatkan tehneenä, kun silloin kymmenisen vuotta sitten, kun olin heittelehtinyt 19 päivää paljon suuremman avomeren paljon suuremmilla aalloilla, maalle paluuseen sopeutui heti? Tällä kertaa meri toki osan matkasta höykytti laivaa niin, että minun piti mennä sänkyyn ja laittaa silmät kiinni, mutta se kesti vain pari tuntia kolmenkymmenen tunnin laivamatkasta. Olen paljon pahemmillakin matkoilla ollut. Silloin Afrikasta palatessani laiva ei myrskyn takia päässyt edes satamaan. Jouduimme odottelemaan vuorokauden meren höykyteltävänä keskellä Välimerta.

Googlasin. Nettisivut kertoivat, että sitä sattuu. Joskus tasapainoaisti vain menee sekaisin. Joskus, onneksi harvoin, se voi kuulemma jäädä päälle ihan pysyvästikin, kuukausiksi, vuosiksi, vaikka loppuelämäksi, jos oikein huono tuuri käy. Mutta, nopeasti vilkuilemani nettisivut kertoivat, yleensä se menee nopeasti ohi, kunhan vain pitää huolta hyvistä yöunista ja hyvästä nesteytyksestä.

Ah. Se. Hyvä nesteytys.

Veden saanti on aina jonkinasteinen ongelma tien päällä eläessä. Ei niin, etteikö vettä saisi hanasta kuin hanasta. Euroopan vesijohtovedet ovat aina juotavia – joskin paikoin niin voimakkaasti kloorattuja, että ei niitä ilokseen juo. Jopa laivoilla hanojen vedet on aina lähtösataman vesiä – Helsinki – Travemünde -väliä seilatessa se on aina Helsingin hanavettä. Ongelma on ennemmin se, että vesi painaa. Päiväreppuun tai -kassiin ei kovin suurta vesipulloa voi ottaa mukaan, jos haluaa, että seuraavana päivänä tekee muutakin kuin kiroaa niska- ja hartiakipujaan. Olen toisinaan puolitoistalitraisia vesipulloja läpi päivän kanniskellut, ja aina katunut seuraavana päivänä. 

Totta kai vettä aina saa. Joka ainoa kauppa ja kioski ja ravintola myy vesipulloja. Jos ylenpalttinen muovijäte ei tuottaisi syyllisyydentuntoja, ja budjetti antaisi myöten siihen, että käytän kymmenen euroa päivässä pieniin vesipulloihin, ei olisi mitään ongelmaa. Sen kuin joisin vesipullon tyhjäksi, heittäisin lähimpään roskakoriin, ja seuraavan janon tullessa ostaisin uuden. Kapitalismi kiittää. Luonto ei.

Ruokaillessa tietysti yleensä saa vettä. Sitä vain ei voi koskaan varmuudella etukäteen tietää, minkälaista vettä. Ranskassa voi aina pyytää vesikannun pöytään, ihan hanavettä ja vielä ilmaiseksi (ainakin pahimpien turistialueiden ulkopuolella), mutta kaikkialla se ei käy. Jossain paikoin ravintolat alkavat painokkaasti inttämään, että ei, kyllä sinun on nyt vain pakko ostaa tämä Euroopan toiselta laidalta lennätetty puolentoista desin San Pellegrino -pullo kolmella ja puolella eurolla. Ja sitten minä ostan sen. Ja sitten minulla on jano, koska puolitoista desiä vettä kattaa enintään kymmenesosan päivän tarpeesta. Ja senkin vain sellaisina päivinä, ettei hikoile.

Ja minähän hikoilen. Minä olen hikoileva hirvitys, pelkkä litimärkä lätäkkö vaatteitteni alla. Jo kaksikymmentä vuotta sitten muistan, kuinka veljeni nauroivat selkääni repun ja hien piirtämää jäniksenkuvaa jo lyhyen käveleskelyn jälkeen. Rinkkaa ei montaa sataa metriä voi kantaa, ennen kuin vähintään aluspaitani on jo likomärkä.

Sitä luulisi, että talvella matkustaminen auttaisi hikoiluun, mutta se edellyttäisi sitä, että Keski- ja Etelä-Euroopassa ymmärrettäisiin jotain sisätilojen lämmityksestä. On mahdotonta pukeutua joka tilanteeseen sopivasti, kun ulkona on nolla astetta ja tihkusadetta, ja joka ainoa sisätila on hehkutettu kolmeenkymmeen asteeseen. Kävin Leipzigin eläintarhan trooppisten eläinten osastolla, jossa erikseen varoitettiin, että tilassa on lämmintä ja kosteaa, koska talon eläimet vaativat sellaisia olosuhteita – mutta voin vaikka vannoa, että siellä oli huomattavasti viileämpää kuin yhdessäkään bussissa tai majapaikassa, missä olen tällä matkallani ollut.

Varsinkin pitkän matkan bussit ovat kaikki saunoja. Jos heittäisin löylyä lämpöpattereiden päälle, ne varmasti sihahtaisivat pistävästi. Kilometri kilometriltä vähennän vaatekappaleita, kunnes lopulta häveliäisyys ja lainsäädännöllä määrätty soveliaisuus tulevat vastaan. Lahkeita voi ehkä kääriä ylöspäin, mutta housuja ei voi enää poistaa. Hikoilen kuin pieni porsas, tunnen syyllisyyttä kenkien pois ottamisesta ja kanssamatkustajien altistamisesta sukkahielleni, mutta olen varma että lemuan jo muutenkin läpi linja-auton. Ja sillä vedenhukalla mikään määrä vettä ei olisi riittävä. Eikä etenkään se puolen litran pullo lähtiessäni nappaamaa hanavettä, joka on juotu loppuun jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. 

Ja sitten kun ne yöpaikatkin ovat aina kuumia. Yölläkin tekisi mieli heittää kaikki vaatteet pois, mutta jos yöpyy jaetussa sekamajoituksessa, taas kerran yhteiskunnan säännöt ja normit estävät muuten välttämättömän naturismin. Etenkin näin nykyisin, kun on vanhentunut rumaksi keski-ikäiseksi setämieheksi, maailma ei antaisi itsensäpaljasteluani ikinä anteeksi, #metoo jahtaisi minua koko loppuelämäni ajan. Peitotkin ovat talvisin erityisen paksuja, koska jostain syystä talvella kolmenkymmenen asteen sisälämpö on keskieurooppalaisille liian kylmä.

Tällä hikoilulla vettä pitäisi juoda vähintään kolme litraa päivässä, mutta hyvä, jos saa juotua litran.

Varmastikin nesteytyksellä on yhteytensä maailman keinumiseen. Minä uskon tohtori Googlea. Sillä nyt, kun vihdoin olin päässyt merimatkan huimauksesta eroon, matkustin bussilla Leipzigista Prahaan: nelituntisen matkan, sisälämpö vähintään kaksisataakuusikymmentäneljä astetta celsiusta, ja nyt bussimatkastakin jäi keinuminen päälle. Ja jano. Ja nelituntisesta saunomisesta luontaisesti seuraava migreeni.

Ja sitten, jos ei juo, alkaa närästämään, ja rintakivuista tulee ahdistusta, ja nestehukasta ja ahdistuksesta tulee vatsakipuja, ja vatsakipujen takia ei saa syötyä, ja syömättömyydestä tulee migreeni, ja yhtäkkiä matkustaminen ei olekaan yhtään kivaa.

Joten pitäisi juoda enemmän.

Ei se oikeasti ole vaikeaa. Mutta siihen pitää vain erikseen osata kiinnittää huomiota, ja aina matkojen alussa se hetkeksi unohtuu.

Kirjoitin tämän junamatkalla Prahasta Wieniin. Junalipun hintaan (12,4 euroa) kuului ilmainen vesipullo. Olen kiitollinen.

Tosin Wienissä kävelen taas pari kilometriä rinkkani kanssa, jolloin hikoilen varmasti enemmän kuin tuon juomani kolmanneslitran. Koskaan ei voi onnistua.

Lähdön lähestyessä aloin miettiä kaikkia aiempia kertoja, kun olen lähtenyt maailmalle. Tämä on yhdestoista talvi, kun olen Suomen jättämässä, tai kolmastoista kerta kun aikuisiällä olen ylipäätään yli kahdeksi viikoksi Suomen rajojen ulkopuolelle lähtemässä. Olen lähtenyt jo monen monta kertaa. Mutta en onnistunut muistamaan lähdöistäni oikeastaan ainuttakaan.

Voisi ajatella, että ainakin ensimmäisistä maailmallelähdöistäni olisi jäänyt vahvakin muistijälki, mutta ei. Vaikka kuinka kaivelemalla kaivelin muistini kätköjä, en onnistunut muistamaan, miltä tuntui lähteä 2003 interrailille, tai myöhemmin samana vuonna Unkariin vaihtoon.  Interraililla muistan meidät Tukholmassa, ja Unkariin lähdöstä muistan lyhyitä hetkiä Helsingistä, ja paljonkin heti sen jälkeen, kun lentokone laskeutui Budapestiin, mutta itse lähtö, se hetki, kun astun kotiovesta ulos, siitä ei ole mitään muistijälkeä. Muistan kyllä perille saapumisen, mutta lähtö on hävinnyt ajan sumuun. Aivan varmasti minulla on ollut pelkoja ja epävarmuuksia ja jännitystä, ehkä innostusta ja jopa onnellisuuttakin matkalle lähdöstä, mutta se kaikki on unohtunut. Uuteen maailmaan astumisen mullistava vieraus on peittänyt kaiken kotona aiemmin koetun alleen.

Toki neljä ensimmäistä kertaa kun lähdin maailmalle, joka kerralla irtisanoin vuokrasopimukseni ja vein omaisuuteni johonkin varastoon. Lähtiessäni minulla ei siis ollut enää kotia. Ovi oli suljettu perässä, avaimet palautettu, ja muuttokuorma purettukin hyvissä ajoin ennen lähtöä. En lähtenyt maailmalle kotoa. Selkeää lähdön hetkeä ei edes ole. Se voi selittää jotain. Mutta kun nyt muistelen niitä aikoja, ja johan niistä alkaa olla kaksikymmentä vuotta, en oikeastaan muista edes asunnoistani poismuuttoa. Luulisi, että ensimmäisestä omasta asunnosta pois muuttaminen olisi niin iso tapaus, että siitä olisi jäänyt jokin muistijälki (muutakin kuin muisto yhdestä valokuvasta, jonka otin lähtiessäni jo osin tyhjentyneestä huoneesta), mutta ei. On myös mahdollista, että muutin asunnosta pois jo keväällä, vaikka lähdin Unkariin vasta syyskuussa, mutta en pysty muistamaan edes vuodenaikaa. Ja toinen muuttoni, silloin kun lähdin puoleksi vuodeksi Intiaan, siitäkään en muista mitään. Muistan kyllä, kun muutin sisään siihen asuntoon Unkarista palattuani, ja raahasimme kaverin kanssa sänkyä kapeita portaita pitkin ylös aina kahdeksanteen kerrokseen, mutta poismuuttoa en muista koskaan edes tapahtuneen.

Sen tunteen sen sijaan muistan, kun ensimmäisten matkojeni lopussa lähdin paluumatkalle takaisin kotiin. Se on ollut voimakas tunne. Muistan miskolcilaisen asuntolan ovella iskeneen pakahduttavan tunteen, kuinka yksi elämänvaihe oli pysyvästi takana, ja vastaavan tunteen, mutta lievempänä, kun lopullisesti lähdin Kundapurasta. Ne ovat tallentuneet. 

Toki voisin psykoanalysoida itseäni, ja arvuutella johtuuko tämä siitä, etten ole koskaan juurikaan kokenut aikuiselämääni omakseni. Kun olen lähtenyt Suomesta, olen lähestulkoon aina lähtenyt pois jostain, missä minulla ei oikeastaan ole mitään, ja maailmalta kotiinpalaamisen surun voimakkuus on johtunut ihan jo siitäkin, etten oikeastaan edes halua palata. Joillain matkoillani tuo pitää jonkin verran paikkansakin, mutta laajassa perspektiivissä se on vain fiktiota. Ehkä todenmukaisemmin tämä johtuu vain siitä, että Suomi on koti, ja koti on rakkaimmillaankin tylsä. Elämä Suomessa on “varsinaista elämää”, ja matkat maailmalla ovat mielenkiintoismpia, vaihtelevia väliaikanumeroita, jotka kuitenkin loppuvat ajallaan. Matka on muusta elämästä itsenäinen tarina, joka alkaa kun pääsee perille, ja päättyy kun sieltä lähtee pois. Kun katson Netflixistä elokuvaa, en minä muista miltä tuntui alkaa selailla Netflixin valikoita, tai miltä tuntui sammuttaa televisio elokuvan jälkeen – kyllä minä muistan ainoastaan sen elokuvan. 

Vuosi vuodelta syksy on myös tuntunut aina raskaammalta. Kun kaamosmasennus on tarpeeksi ottanut syliinsä, ei mikään tunnu enää miltään. Minä vain lähden. Jossain takaraivossani on pieni toivon pilkahdus, että etelän aurinko toisi elämääni taas edes ripauksen iloa – ja elämänkokemus kertoo, että se on tähän asti joka vuosi aina auttanut – mutta vastentahtoisesti pakottaen minä liikkeelle lähden. Ei lähteminen ole mikään suuri hetki – onneksi. Sillä jos se ei olisi jo rutiinia, se olisi tänäkin vuonna jäänyt varmasti tekemättä.

Mutta ei lähtö ollut tällaista silloin ensimmäisillä kerroilla, ei tietenkään. Ei minulla ollut rutiinia. Minulla ei ollut oikeastaan edes vielä kaamosmasennusta, pelkkä kaamosväsymys vain. Sen takia onkin hämmentävää, etten lähtöjä muista.

Toki muistan joihinkin lähtöihini liittyviä hetkiä vuosien varrelta: Kuten sen kerran, kun yhtäkkiä lähdettyäni huomasin, etten ollut ollenkaan kurkannut pakastimeeni ennen kuin irrotin sen seinästä. Päässäni pyöri vain mielikuvia katastrofaalisesta vesivahingosta, joten soitin taloyhtiön hallituksen puheenjohtajalle (jolla oli yleisavain), että voisiko hän käydä vilkaisemassa. Tai Tansaniaan lähdöstäni muistan sen, että nukuin lähtöä edeltävän yön lentokentällä – osittain tietysti lentopelostanikin johtuen, mutta etenkin säästääkseni taksimatkan hinta.

Hämmentävää.

Ehkä maailmalle lähteminen ei vain ole yhtä iso juttu kuin siellä oleminen.

Tai toisaalta tämä voi johtua myös ihan näistä blogeistanikin. Kaikki alkupään blogini alkoivat vasta siitä tilanteesta, kun olen jo perillä. Olen sanallistanut muistoni vasta perille päästyäni, ja aivan kuten valokuvien ottaminen, myös ajatusten ylös kirjoittaminen auttaa muistojen rakentamisessa. Ovatko kirjoitetut muistot totta, sen enempää kuin valokuvatutkaan, siitä voi tietysti aina keskustella, mutta ne ovat kuitenkin muistoja. Ja muisto, joka on olemassa, on parempi kuin muisto, joka on unohtunut. Eivätkä muistot pääsääntöisesti totta ole koskaan.

Tänä vuonna viimeisenä aamuna kävelin asuntoa ympäri, ja yritin keksiä mitä vielä olen unohtanut pakata mukaan. Tarkistin moneen kertaan, että kaikki välttämätön on mukana. Aina kun keksin vielä jotain, heitin sen nopeasti jonnekin laukkuihini. Kaikki edellisen päivän rinkan tasapainottamiset menivät täysin hukkaan. Kiehautin itselleni nopeasti purkkihernekeittoa, ja tyhjensin huoneeni roskakorin. Sitten huomasin, että kohta myöhästyn junasta, jätin loppusotkujeni siivoamisen veljeni hommaksi, heitin rinkan selkään, repun vatsapuolelle, ja lähdin kävelemään asemaa kohden.

En minä ajatellut mitään. Enintään sitä, että nyt pitää mennä. Aurinko pilkahteli kaupungin kattojen takaa. Ahdistuskin oli kurissa. Edes käteni ei tärissyt.

Näin minä lähdin tällä kertaa.

Aloitin pakkaamisen passista, kuten aina. Laitoin Facebookiin kuvan pakkaamisen aloittamisesta, jossa yksinäinen passini lojui muuten vielä tyhjän valkoisen muovikorin pohjalla. Olen jo vuosia pakannut pidemmille matkoille ottamalla pari viikkoa etukäteen esiin korin, johon aina pudottelen yksi kerrallaan tavaroita, sitä mukaa kun muistan niitä matkalla tarvitsevani. Passi, eurooppalainen sairausvakuutuskortti, käteistä rahaa, lakanoita, kevyet retkiruokailuvälineet, kiikarit, ja niin edespäin.

Koska päivitykseni kuvassa oli vain passi, sitä kommentoitiin, että hammasharja puuttui. Oletan sen olleen viittaus 1990-luvulla televisiossa pyörineeseen Passi ja hammasharja -visailuohjelmaan, joka muistaakseni oli jopa aikakautensa suomalaiseksi viihdeohjelmaksi melkoisen yhdentekevä ja turha. Enkä oikeastaan koko ohjelmasta mitään muuta muistakaan, kuin sen nimen, joka on uponnut ikäisteni sukupolvikokemukseen syvälle ja pysyvästi.

Passi on tietysti matkalle lähtiessä välttämätön. Ainakin, jos edes harkitsee, että matkalla voisi mahdollisesti jossain välissä käväistä Schengen-alueen ulkopuolella. Ja niin kauan, kun Suomessa henkilökortin hinta on merkittävästi passia kalliimpi, hankin suosiolla itselleni pelkän passin (niin kuin suurin osa suomalaisista). Mutta hammasharja, se ei ole pakatessa prioriteettilistalla kovinkaan korkealla.

Kun googlailin tietoa Passi ja hammasharja -ohjelmasta, sain selville paitsi sen, että sen logo oli järkyttävän ruma, myös sen, että se perustui brittiläiseen Don’t Forget Your Toothbrush -formaattiin. Ja aloin miettiä, mikä on tämä pakkomielle hammasharjan muistamiseen. Siis toki pakkaan itse hammasharjani aina mukaan, ja jos unohdan sen, harmittelen sitä hetken kunnes hetimiten käyn ostamassa uuden, mutta kai hammasharja on matkalta mahdollisesti unohtuvien esineiden listalla yksi kaikista merkityksettömimmistä.

Jos unohdan passin, en voi matkustaa; jos unohdan pankkikorttini, en voi tehdä mitään; jos unohdan ottaa housut mukaan, poliisi tulee ja pidättää. Jos unohdan ottaa mukaan munalukon, minun täytyy – taas kerran – ostaa itselleni matkan varrelta uusi munalukko kaikkien niiden aiemmin ostamieni jatkoksi, ja sitten minulla on jo kohta kymmenen munalukkoa vaikka yksikin riittäisi ihan hyvin. Minulle on kerääntynyt tarpeettoman monta USB-muistitikkua ja muistikortinlukijaa varastoihini ihan vain koska olen unohtanut ottaa niitä pakatessa mukaan. Ja joka ainoa ostos on ollut pohjimmiltaan turha, sillä tosiasiallisesti en uutta olisi tarvinnut, jos vain olisin muistanut ottaa jo omistamani lähtiessä mukaan.

Hammasharjat sen sijaan ovat käyttötavaroita. Jokaiselle ostetulle hammasharjalle on aina käyttöä. Jos unohdan hammasharjani kotiin, ja joudun ostamaan uuden matkalta, sitten minulla vain on hammasharja kotona odottamassa. Kumpikaan ei jää turhaksi, kumpikin käytetään loppuun asti. Uusia hammasharjoja on ostettava joka tapauksessa parin kuukauden välein, kun harjakset alkavat harottaa ja kerätä epämääräisiä likatahroja sisäänsä. Olen kerran elämässäni pessyt hampaani homehtuneella hammasharjalla, ja sen oksenteluntäyteisen yön jälkeen en toivo sitä virhettä toistavani.

En muista, että olisin koskaan unohtanut ottaa hammasharjaa mukaan pidemmille matkoilleni. Toki kotimaan sisällä, kun vaikka olen joskus äitini luona käynyt kylässä, olen unohtanut pahimmillaan suurin piirtein kaiken mahdollisen lähtiessä kotiin, mutta kahden päivän reissuihin ei pakata kovinkaan huolellisesti. Ja silloinkin hammasharjaongelma on ratkennut yksinkertaisesti sillä, että olen yhden aamun harmitellut likaiselta tuntuvia hampaitani, ja sitten käynyt ostamassa kaupasta uuden hammasharjan.

Hammastahnan unohdin viime vuonna Helsinkiin, veljeni vessan käsienpesualtaan reunalle. Ostin laivasta uutta. Näitä sattuu. Sateenvarjoja olen unohtanut tai hukannut useammankin pitkin maailmaa. Hanskoja myös, totta kai. Etenkin nuorempana olin matkustaessani hyvinkin leväperäinen, ja unohdin koko ajan jotain joka paikkaan – mutta onneksi kaiken arvokkaan olen useimmiten saanut takaisin. Sellaista elämä on, jos minun hajamielisten aivojeni kanssa on syntynyt.

Mutta jos jotain unohtuu lähtiessä, tai jotain unohtuu matkalle, niin toivon koko sydämestäni, että se olisi hammasharja. Tai sukat. Sukat olisivat ehkä vielä hammasharjaakin harmittomampia unohdettavia. Jos joskus olenkin unohtanut sukkiani johonkin majapaikkaan tai pudottanut ne laukuntaskusta tai housunlahkeesta jonnekin rautatieaseman lattialle, niin en minä ole sitä edes huomannut. Sukkia nyt hukkuu jopa matkalla pesukoneesta pyykkinarullekin, ja se on vain koko ihmiskunnalle samaistuttava hupaisan hämmentävä mysteeri.

Joka tapauksessa hammasharja, aivan kuten kaikki hygieniavälineet – saippua, kosteusvoiteet, deodorantti, mitä niitä nyt on – pakataan ihan viimeisinä. Ne eivät ole esineitä, joita erityisesti tarvitsisi matkustaessa, vaan ne ovat esineitä, joita tarvitaan ylipäätään elämässä koko ajan ja joka päivä. Niiden paikka on kylpyhuoneessa vakiopaikoillaan aina lähtöä edeltävään iltaan asti, jolloin siirrän ne meikkilaukkuuni odottamaan lähtöä.

En minä hammasharjaa halua unohtaa. Mutta jos se jää, niin, no, tuskin sitä sen enempää edes mietin. Lähtiessä tarkistan moneen kertaan, että passi on mukana, ja pankkikortti, ja puhelin, ja puhelimen laturi – ehkä jopa varmistan, että vesivärit ovat mukana, ja kiikari, ja mitä muita harrastus- ja hupivälineitä mukaan olen ottamassakaan – mutta hammasharja vilkaistaan sitten vasta illalla kun on hammaspesun aika.

Paitsi ehkä tällä kertaa, sillä olen huomannut miettineeni huomattavasti tavallista enemmän hammasharjan pakkaamista. Kirjoitin siitä jopa blogitekstin.

Kun aikoinani olin Unkarissa vaihto-opiskelijana, silloin viisi elämää sitten, nuorena miehenä joka ei tiennyt vielä mistään mitään, luimme amerikkalaisen kirjallisuuden kurssilla Herman Melvillen novellin Bartleby the Scrivener. Se on maineikas novelli, kovin tunnettu, ja erinomainen harjoitusteksti helpohkoihin tekstianalyyseihin kirjallisuuden alkeiskursseilla. Se kertoo miehestä, Bartlebystä, lakitoimiston kirjurista, joka uudessa työpaikassaan on ensin ahkera ja luotettava työntekijä, toimiston parhaimmistoa, mutta yhtäkkiä, näennäisesti ilman mitään syytä, alkaakin vastata jokaiseen pyyntöön “I would prefer not to”, mieluummin en.

Kun sitä silloin luin, arvostin tekstin sujuvan kaunista kieltä ja mielenkiintoista ihmiskuvaa, mutta pidin sitä lähinnä absurdina kertomuksena ihmisestä, joka reagoi ja käyttäytyy väärin. Toki se on sitä nykyisinkin, ja kukaan, joka on koskaan sarjakuviani lukenut, tietää, että tilanteissa väärin käyttäytyvät ihmiset ovat aina huumorintajuni ytimessä. Mutta en olisi uskonut silloin, että voisin jonain päivänä samaistua tuohon tuskastuttavaan mieheen, joka ei tee mitään, ei nouse edes porraskäytävän lattialta ylös, tai ei syö, ihan vain, koska “mieluummin ei” niin tee.

Nykyisin tuo lause, jonka luin kertomuksessa kaksikymmentä vuotta sitten, on se lause, jota vastaan joudun pääni sisällä taistelemaan joka päivä. Heräisinkö aamulla? Mieluummin en. Avaisinko jääkaapin, että voisin ottaa sieltä levitteen leipien voiteluun? Mieluummin en. Söisinkö jotain? Mieluummin en. En toki toimi kuten Bartleby, minä en kuuntele aivojani, aivoni ovat tyhmät. Jos kyse on vain siitä, että aivoni eivät mieluummin tee jotain, jätän sen yksinkertaisesti huomiotta ja laitan itseni tekemään. Jos taas kyse on aivojeni uhmaikäisistä itkupotkuraivareista, jolloin aivot kirkuvat täydessä vastarinnassa, että en halua laittaa kenkiä jalkaan! en halua nostaa lattialle pudonnutta leipää biojäteastiaan! en halua syödä mitään!, silloin minä olen kuin rauhallinen, malttinsa säilyttävä vanhempi, joka tyynesti toteaa, että taistelunsa pitää valita. Ei sitten laiteta kenkiä jalkaan. Kokeillaan parinkymmenen minuutin päästä uudelleen.

Haluaisinko nyt laittaa kengät jalkaan?

Mieluummin en.

No hyvä, nyt voin sentään neuvotella itseni kanssa.

Toki olin jo Unkariin lähtiessäni tarponut läpi ensimmäisen lievän masennuskauteni. Olin ymmärtänyt, että saamattomuuteni ja ilottomuuteni ei ollut normaalia. Se ei ollut minulle ominainen persoonallisuuspiirre, jotain, mitä minä nyt vain satuin olemaan, vaan se oli oire. Tämän oivallettuani minä otinkin ja lähdin Unkariin, hakemaan vauhtia jostain muualta, hakemaan alakuloiselle mielelleni piristystä vaihto-opiskelun tuomasta vaihtelusta. Olin silloin jo onnistunut hahmottamaan jo senkin, että Suomen talvi ei sovi minulle. Olin osannut laskea yksi plus yksi, ja huomannut, että joka marraskuu lihomani viisi kiloa, joka keväällä aina suli pois talvilumien mukana, ei ollut sekään normaalin rajoissa. Aivan kuten olin huomannut, että marraskuussa puoleen vuorokauteen kohonnut unentarpeeni ei ollut sekään tervettä. Jo silloin matkani tarina oli se, että halusin matkustaa auringon perässä etelään. Jo silloin näin itseni oman elämäni Nuuskamuikkusena, tai lintuna, joka talven tullen muuttaa etelään.

Ei niin, että olisin tehnyt talvisista pakomatkoistani silloin itselleni vielä mitään normia. Seuraavan kerran lähdin ulkomaille neljä vuotta myöhemmin. Ja sitä seuraavan kerran taas kolmen vuoden päästä. Mutta vuosi vuodelta kaamosmasennukseni ovat vain syventyneet, ja oikeatkin masennuskaudet pahentuneet. Pienestä väsymyksestä ja tahdottomuudesta on tullut lamauttavaa taistelua omia aivoja vastaan, ja vähäisestä harmituksesta on tullut pahimpina päivinä kaiken estävä läpipääsemätön muuri.

2010 olin Etelä-Ranskassa, 2011 olin Tansaniassa, 2013 olin Roomassa, 2014 myös, 2016 kävin Espanjassa ja Portugalissa, 2017 palasin Unkariin ja sen lähialueille, 2018 kävin vain lyhyesti Budapestissä, 2019 matkasin syvemmälle Balkanille, aina Kreikkaan asti — ja kahden masentuneeseen sumuun kadonneen suljetun vuoden jälkeen kävin 2022 taas Espanjassa ja Marokossa.

Tänä vuonna lähden taas.

Ihmiset kyselevät, minne suuntaan. Millaisen matkasuunnitelman olen tehnyt?

Minun varmaankin pitäisi tehdä suunnitelma.

Mutta mieluummin en.

Masennuksen ikävimpiä piirteitä on se, että siinä menettää kyvyn nähdä tulevaisuuteen. Tällä hetkellä olen “vain” kaamosmasentunut, joten näen, että keväällä taas pystyn mihin vain, mutta siihen asti ei ole mitään. On vain päivä kerrallaan. En minä pysty nyt näkemään, mitä etelässä on, ja mitä siellä teen. Mutta tiedän, että kunhan vain matkustan etelään, ja näen taas itselleni niin rakkaan talon kattojen yläpuolelle kohoavan auringon, silloin näen myös taas tulevaisuuden, näen, minne haluan mennä ja mitä tehdä. Sinne asti minä vain matkustan jonnekin etelään päin, jotenkin, joskus tässä marraskuussa.

Haluanko lähteä etelään? Mieluummin en.

Bartleby oli surullinen mies, joka uskoi omaan masentuneeseen haluttomuuteensa. Minä onneksi en ole.