Kun jälkikäteen muistelen tämänkertaista matkaani, muistan tietysti parhaiten sisilialaisen sairaalan, ja sen turhautuneen ärtymyksen, kun flunssa jatkuu ja jatkuu ja jatkuu, ja sitten uusiutuu, ja yhä vain jatkaa jatkumistaan. Mutta toki matkallani oli myös paljon muutakin. Ei matkani ollut pelkkä sairastelumatka, jossa makasin pahoinvoivana sängyn pohjalla ja katselin puhelimen ruudulta Netflixiä. Kyllä siellä oli ihan matkustamiseenkin liittyviä kohokohtia, hienoja hetkiä, joissa olin onnellinen, että olin siellä.
Eli heitetään sisäsyntyisellä pessimismilläni vesilintua (ei hätää, lintujen refleksit ovat nopeita, ne kyllä ehtivät väistää), ja keskitytään positiiviiseen.
Matkani vierailupaikkojen viisi kohokohtaa, satunnaisessa järjestyksessä:
1. Krakovan teknologiamuseo.
Museovierailut jäivät tällä kertaa aika vähiin. Suurelta osin tietysti sairasteluni takia, mutta myös budjettini oli tänä vuonna erityisen tiukka, joten tietoisesti rajasin museokäyntejäni sellaisiin paikkoihin, jossa etukäteisgooglauksen perusteella odotin näkeväni jotain oikeasti mielenkiintoista. Sairasteluni tietysti loppumatkasta kasvatti budjettiani huomattavasti, taksimatkustamisineen ja vähän tavallista kalliimpine majoittumisineen, joten rahojen puolesta on ihan hyvä, etten kovin monessa museossa käynyt alkumatkastakaan. Mutta Krakovan teknologiamuseossa kävin. Se oli pieni, ja keskittyi monin osin aivan liikaa seinille nostettuihin ylitäyteen kirjoitettuihin tekstiplakaatteihin, mutta sitten kun siellä pääsi 1960-kuvun puolalaista autoteollisuutta esittelevään tilaan, sitten minä innostuin. Entismaailmassa autotkin olivat maasta toiseen erinäköisiä, ja itäeurooppalaisten autojen pyöristetyn neliskanttiset muodot olivat jotain aivan omaansa. Jos joskus auton ostaisin, niin haluaisin, että se olisi Mikrus MR-300:n näköinen. Oli siellä myös kauniita vanhoja kirjoituskoneita ja puhelimia, lystikkäitä putkientutkimisrobotteja ja yksi viherkasviseinä, jollainen olisi siistiä saada omaan kotiin. Teknologiamuseot ovat usein jännittäviä ja inspiroiviakin paikkoja, ja siinä suhteessa Krakovan teknologiamuseo ei ollut pettymys.

2. Ħaġar Qim
Heti alkuun sanon, että ylläolevaa väliotsikkoa lukuunottamatta en tule sen enempää käyttämään maltalaisten aakkosten erikoiskirjaimia. Hagar Qim on tästä lähin Hagar Qim, ilman h-kirjaimen kaksoisviivoja tai g:n päälle aseteltavia pisteitä.
Maltan kivikautinen muinaishistoria oli jotain, josta en ole koskaan ennen kuullutkaan, mutta heti kun siitä kuulin, se oli nähtävä. En ole koskaan ennen käynyt missään paleoliittisen megaliittikulttuuriin liittyvässä rakennelmassa, joten se jo itsessään oli kiinnostavaa. Eihän Hagar Qimistä (joka luultavasti on ollut jonkinlainen temppeli) tietenkään ollut kovinkaan paljoa jäljellä, ainoastaan isoja kiviä antamassa kuvaa siitä, missä rakennuksen seinät ovat olleet, mutta kuusituhatta vuotta vanha rakennelma on kuusituhatta vuotta vanha rakennelma. Silloin Suomessa ensimmäiset ihmiset vasta asuttivat niemimaata jäätiköiden hiljalleen vetäytyessä poispäin.
Suurimmat aarteet, kuten patsaat ja koristeisimmat kivet, oli tietenkin siirretty museoon turvaan. Ja hyvästä syystä, sillä Hagar Qimin viereinen sisartemppeli Mnajdra joutui vuonna 2001 ehkä käsittämättömimmän vandalismin kohteeksi, mistä olen koskaan kuullut. Kolme oman elämänsä sankaria tunkeutui alueelle sorkkaraudoin ja spraymaalein varustautuneina, ja kaatoi alueen pystyssä seisovista megaliiteistä suurimman osan ja töhri ne tägeillään. Kivet ovat tuhansien kilojen painoisia, joten niiden kaataminen ei ole ollut helppoa, mutta vaikeinta minun on kuitenkin ymmärtää, mitä liikkuu ihmisen päässä, joka päättää ihan vain huvikseen mennä yhden ihmiskunnan vanhimmista tunnetuista rakennuksista.
Kävin luonnollisesti myös arkeologisessa museossa katsastamassa miltä temppelien pullukat patsaat olivat näyttäneet. Ja kävin myös Mnajdrassa, ja Tarxienissa, ja olisin yhdellä ja samalla lipulla käynyt vilkaisemassa vielä pari pienempääkin kivipaasikokoelmaa, mutta sitten sairastuin. Kivirakennelmat olivat yhtä kaikki hienoja. Ja Mnajdran ja Hagar Qimin ympäristö oli myös kaunista: karua ja kivikkoista kyllä, mutta jyrkkien kallioiden reunustamaa jylhää merimaisemaa. Tämä oli myös matkan ainoa päivä, jolloin tein pidemmän kävelylenkin luontoympäristössä, joka jo tietysti itsessään nostaa sen matkan kohokohtien joukkoon.

3. Napolin arkeologinen museo.
Pompeii oli mielenkiintoinen vierailukohde. Neliökilometrien kokoisen muinaiskaupungin kokonaiset rauniot, jossa käveleskelemällä sai tuntuman siitä, millaisia antiikin roomalaiskaupungit ovat olleet. Kaupungin laidalla oli suuri amfiteatteri gladiaattoritaisteluille ja vastaaville, toisella laidalla lähes yhtä suuri teatteri näytelmille. Temppeleitä oli siellä täällä, ja asuinalueet kylpylöineen ja ravintoloineen levisivät 12 neliökilometrin alueelle. Sääkin oli kaunis, ja joulukuun puolivälin arkipäivänä alueella ei ollut liiemmin turistejakaan. Marraskuun puolivälistä alkaen raunioiden päivittäinen kävijämäärä rajoitettiin enintään 20 000:een päivässä, mutta se on lähinnä kesäajan rajoitus. Vaikka aurinko helli ja lämpötila oli viidentoista tietämissä, minun vierailupäivänäni Pompeijissa oli hyvä jos kahta tuhatta vierailijaa.
Kaikesta hyvästä huolimatta Pompeiji on kuitenkin vain roomalaisia raunioita, joita maailma on täynnä. Niitä on kaikkialla, ja niitä olen nähnyt jo kymmeniä ellen satoja. Mutta Napolin arkeologinen museo, jonne oli kerätty Pompeijin ja Herculaneumin suurimpia aarteita, se oli hieno. Joitain antiikin mosaiikkitöitä olen ennenkin nähnyt, mutten koskaan mitään yhtä hienoja kuin mitä Napolin arkeologisessa museossa oli näytteillä. Taidehistorian opinnoissa olen oppinut, että antiikin Kreikassa ja Roomassa maalaustaide oli taiteista se kaikkein arvostetuin, mutta ne ovat enimmäkseen hävinneet ajan virtaan – paitsi tulivuorenpurkauksen alle jääneiden kaupunkien seinämaalauksissa. Ja niistä parhaita tämä museo esitteli. Ja parhaista parhaat olivat oikeasti hienoja.
Toki museossa oli myös iänikuisia pylväitä ja saaveja ja kaikkea muuta arkeologisten museoiden peruskauraa, ja vain pieni osa suuren talon näyttelytilasta sisälsi mitään mielenkiintoista, mutta silloin kun näyttelyt pääsivät itse asiaan, se oli sellainen upea kurkkaus menneeseen maailmaan, jota en ole koskaan ennen päässyt kurkkaamaan.

4. Ostravan vanha terästeollisuusalue.
Vanhat, ruostuneet asiat ovat aina vedonneet minuun, aivan kuten suurikokoiset rakennelmat. Joten jos jokin saa sydämeni läpättämään, niin se on vanhat, hylätyt teollisuusalueet. Ostravan suuret masuunit eivät olleet edes kovin vanhoja, osa oli 1990-luvun alusta, ja vanhimmatkin vain muutamia vuosikymmeniä vanhempia, mutta silti niitä oli ilo katsella, ja annoin kamerani nakuttaa satojen kuvien verran. Mutta harvoinpa sitä pääsee kävelemään suuriin teollisuusalueisiin, olivatpa ne käytössä tai eivät, ja ajan ruosteinen patina teki kaikista rakennelmista vielä entistäkin kauniimpia. Kymmenien metrien korkuiset ruskenharmaat putkistot ja jättimäiset sammiot saivat minut tuntemaan itseni vain pieneksi nisäkkääksi teollisen vallankumouksen dinosaurusten jaloissa. Oli kuin olisi päässyt kulkemaan postapokalyptisessä steampunk -maailmassa, mitä nyt muutaman muunkin ihmisen kulkiessa kameransa kanssa tallentamassa näkemäänsä Instagramiin.
Päivä oli koko matkani ainoita lumisia päiviä, joten pääsin tekemään vielä lumiukkojakin. Ja näin samana päivänä vihertikan, joka sekin toki kohottaa päivää korkemmalle.

5. Rooma
En pysähtynyt tämänkertaisella matkallani kovinkaan monessa eri paikassa. Yli yön mittaisen pysähdyksen tein ainoastaan Ostravassa, Krakovassa, Roomassa, Napolissa, Cataniassa, Maltalla ja Syrakusassa, ja pikaisesti pysähdyin Hampurissa, Wienissä ja Pozzallossa (ja Modican sairaalassa). Ostrava oli pikkukaupunki, jossa oli hyviä kasvisravintoloita, mutta tehdasalueensa lisäksi siellä ei juuri ole mitään syytä käydä. Napoli oli kaupunkina lähinnä tympeä, vaikka siellä olikin tämänkertaisen matkani ehkä paras hostelli: Se oli sosiaalinen, siinä oli hyvä keittiö, ja siellä oli miellyttävä, suurehko puutarha (ja ennen kaikkea: piano, kissoja, ja pupu). Krakovasta ja Cataniasta pidin molemmista, tosin eri syistä. Krakova oli kaunis ja eloisa kaupunki, jossa oli paljon nähtävää ja tekemistä, mikä varsinkin alkumatkasta on matkustaessa hyvinkin tärkeää. Cataniassa tekemistä oli vähemmän, mutta sää oli kaunis, majoitukseni matkani sosiaalisin, kaupunki mukavan kompakti, ja vaikka italialainen kaupunki olikin, sieltä löytyi melko hyviä intialaisia ravintoloita. Syrakusa vaikutti myös ihastuttavalta pikkukaupungilta, ja siellä oli matkani paras italialainen vegaaniravintola, mutta toipilaana en siellä juurikaan jaksanut mitään tehdä.
Ehkä kuitenkin tällä kertaa pysähdyspaikoistani mukavin oli tuttua tutumpi Rooma. Ja pitkälti juuri tuttuutensa ansiosta. Roomahan on suurelta osin aika tympeä ja kallis turistirysä, jossa ruuan löytäminen on vaikeaa siksi, että suurin osa ravintoloista keskittyy ydinbisneksenään huijaamaan turisteilta rahat pois. Siellä katselee ihan lupaavan näköisen ravintolan menua, jossa on kiitettävästi kasvisruokia – mutta sitten huomaa taulun alareunassa maininnan coperto 6,5 euroa/puoli annosta. En edes tiedä, miten kattausmaksu voidaan laskuttaa puolen annoksen mukaan, mutta kyllähän se kuulosti siltä, että olisin joutunut maksamaan 13 euroa jo siitä ilosta, että istahdan pöytään. En istahtanut.
Roomassa olen kuitenkin kuukausia elämästäni viettänyt, joten siellä tiesin, mitä missäkin on. Tiesin, missä on kauniita kirkkoja ja puistoja, ja missä on väentungoksia ja missä rauhallista, ja tiesin senkin, minne alueelle mennä, jos haluaa syödä ilman että tulee kovin pahasti ryöstetyksi. Roomassa oli kodikas olo. Kaikesta ärsyttävyydestään huolimatta se oli kuitenkin tuttu ja turvallinen. En pidä Italiasta maana, eikä Rooma edelleenkään kuulu Euroopan suosikkikaupunkieni top kymppiin, hyvä jos top-20:een, mutta jostain syystä juuri tänä talvena, juuri tällä matkalla, siellä oli mukava pysähtyä.
Toki se oli myös se paikka, jossa aurinko ensimmäisen kerran paistoi niin korkealta, että kaamosmasennukseni vihdoin oikeasti hellitti, joka aina jättää minulle positiivisen kuvan, oli paikka minkälainen läävä tahansa.

Ja lopuksi palasin Ouluun. Jos olisin yhä matkailija, niin eihän Oulussa olisi mitään syytä pysähtyä. Aika kuollut pikkukaupunkihan tämä on, kaupunkikuvaltaan täynnä toinen toistaan rumempia betonikuutioita. Mutta tämä on kuitenkin kotikaupunki, jossa olen asunut kaikkineen pitkälle toistakymmentä vuotta. Ja koti on aina koti. Vaikka aurinko ei nousisikaan, ja talvisen pakkasilman kuivuus saisi rystyset ja kyynärpäät vuotamaan verta.
Matka on päättynyt.