Positiivisen kautta

Kun jälkikäteen muistelen tämänkertaista matkaani, muistan tietysti parhaiten sisilialaisen sairaalan, ja sen turhautuneen ärtymyksen, kun flunssa jatkuu ja jatkuu ja jatkuu, ja sitten uusiutuu, ja yhä vain jatkaa jatkumistaan. Mutta toki matkallani oli myös paljon muutakin. Ei matkani ollut pelkkä sairastelumatka, jossa makasin pahoinvoivana sängyn pohjalla ja katselin puhelimen ruudulta Netflixiä. Kyllä siellä oli ihan matkustamiseenkin liittyviä kohokohtia, hienoja hetkiä, joissa olin onnellinen, että olin siellä.

Eli heitetään sisäsyntyisellä pessimismilläni vesilintua (ei hätää, lintujen refleksit ovat nopeita, ne kyllä ehtivät väistää), ja keskitytään positiiviiseen.

Matkani vierailupaikkojen viisi kohokohtaa, satunnaisessa järjestyksessä:

1. Krakovan teknologiamuseo.

Museovierailut jäivät tällä kertaa aika vähiin. Suurelta osin tietysti sairasteluni takia, mutta myös budjettini oli tänä vuonna erityisen tiukka, joten tietoisesti rajasin museokäyntejäni sellaisiin paikkoihin, jossa etukäteisgooglauksen perusteella odotin näkeväni jotain oikeasti mielenkiintoista. Sairasteluni tietysti loppumatkasta kasvatti budjettiani huomattavasti, taksimatkustamisineen ja vähän tavallista kalliimpine majoittumisineen, joten rahojen puolesta on ihan hyvä, etten kovin monessa museossa käynyt alkumatkastakaan. Mutta Krakovan teknologiamuseossa kävin. Se oli pieni, ja keskittyi monin osin aivan liikaa seinille nostettuihin ylitäyteen kirjoitettuihin tekstiplakaatteihin, mutta sitten kun siellä pääsi 1960-kuvun puolalaista autoteollisuutta esittelevään tilaan, sitten minä innostuin. Entismaailmassa autotkin olivat maasta toiseen erinäköisiä, ja itäeurooppalaisten autojen pyöristetyn neliskanttiset muodot olivat jotain aivan omaansa. Jos joskus auton ostaisin, niin haluaisin, että se olisi Mikrus MR-300:n näköinen. Oli siellä myös kauniita vanhoja kirjoituskoneita ja puhelimia, lystikkäitä putkientutkimisrobotteja ja yksi viherkasviseinä, jollainen olisi siistiä saada omaan kotiin. Teknologiamuseot ovat usein jännittäviä ja inspiroiviakin paikkoja, ja siinä suhteessa Krakovan teknologiamuseo ei ollut pettymys.

2. Ħaġar Qim

Heti alkuun sanon, että ylläolevaa väliotsikkoa lukuunottamatta en tule sen enempää käyttämään maltalaisten aakkosten erikoiskirjaimia. Hagar Qim on tästä lähin Hagar Qim, ilman h-kirjaimen kaksoisviivoja tai g:n päälle aseteltavia pisteitä.

Maltan kivikautinen muinaishistoria oli jotain, josta en ole koskaan ennen kuullutkaan, mutta heti kun siitä kuulin, se oli nähtävä. En ole koskaan ennen käynyt missään paleoliittisen megaliittikulttuuriin liittyvässä rakennelmassa, joten se jo itsessään oli kiinnostavaa. Eihän Hagar Qimistä (joka luultavasti on ollut jonkinlainen temppeli) tietenkään ollut kovinkaan paljoa jäljellä, ainoastaan isoja kiviä antamassa kuvaa siitä, missä rakennuksen seinät ovat olleet, mutta kuusituhatta vuotta vanha rakennelma on kuusituhatta vuotta vanha rakennelma. Silloin Suomessa ensimmäiset ihmiset vasta asuttivat niemimaata jäätiköiden hiljalleen vetäytyessä poispäin.

Suurimmat aarteet, kuten patsaat ja koristeisimmat kivet, oli tietenkin siirretty museoon turvaan. Ja hyvästä syystä, sillä Hagar Qimin viereinen sisartemppeli Mnajdra joutui vuonna 2001 ehkä käsittämättömimmän vandalismin kohteeksi, mistä olen koskaan kuullut. Kolme oman elämänsä sankaria tunkeutui alueelle sorkkaraudoin ja spraymaalein varustautuneina, ja kaatoi alueen pystyssä seisovista megaliiteistä suurimman osan ja töhri ne tägeillään. Kivet ovat tuhansien kilojen painoisia, joten niiden kaataminen ei ole ollut helppoa, mutta vaikeinta minun on kuitenkin ymmärtää, mitä liikkuu ihmisen päässä, joka päättää ihan vain huvikseen mennä yhden ihmiskunnan vanhimmista tunnetuista rakennuksista.

Kävin luonnollisesti myös arkeologisessa museossa katsastamassa miltä temppelien pullukat patsaat olivat näyttäneet. Ja kävin myös Mnajdrassa, ja Tarxienissa, ja olisin yhdellä ja samalla lipulla käynyt vilkaisemassa vielä pari pienempääkin kivipaasikokoelmaa, mutta sitten sairastuin. Kivirakennelmat olivat yhtä kaikki hienoja. Ja Mnajdran ja Hagar Qimin ympäristö oli myös kaunista: karua ja kivikkoista kyllä, mutta jyrkkien kallioiden reunustamaa jylhää merimaisemaa. Tämä oli myös matkan ainoa päivä, jolloin tein pidemmän kävelylenkin luontoympäristössä, joka jo tietysti itsessään nostaa sen matkan kohokohtien joukkoon.

3. Napolin arkeologinen museo.

Pompeii oli mielenkiintoinen vierailukohde. Neliökilometrien kokoisen muinaiskaupungin kokonaiset rauniot, jossa käveleskelemällä sai tuntuman siitä, millaisia antiikin roomalaiskaupungit ovat olleet. Kaupungin laidalla oli suuri amfiteatteri gladiaattoritaisteluille ja vastaaville, toisella laidalla lähes yhtä suuri teatteri näytelmille. Temppeleitä oli siellä täällä, ja asuinalueet kylpylöineen ja ravintoloineen levisivät 12 neliökilometrin alueelle. Sääkin oli kaunis, ja joulukuun puolivälin arkipäivänä alueella ei ollut liiemmin turistejakaan. Marraskuun puolivälistä alkaen raunioiden päivittäinen kävijämäärä rajoitettiin enintään 20 000:een päivässä, mutta se on lähinnä kesäajan rajoitus. Vaikka aurinko helli ja lämpötila oli viidentoista tietämissä, minun vierailupäivänäni Pompeijissa oli hyvä jos kahta tuhatta vierailijaa.

Kaikesta hyvästä huolimatta Pompeiji on kuitenkin vain roomalaisia raunioita, joita maailma on täynnä. Niitä on kaikkialla, ja niitä olen nähnyt jo kymmeniä ellen satoja. Mutta Napolin arkeologinen museo, jonne oli kerätty Pompeijin ja Herculaneumin suurimpia aarteita, se oli hieno. Joitain antiikin mosaiikkitöitä olen ennenkin nähnyt, mutten koskaan mitään yhtä hienoja kuin mitä Napolin arkeologisessa museossa oli näytteillä. Taidehistorian opinnoissa olen oppinut, että antiikin Kreikassa ja Roomassa maalaustaide oli taiteista se kaikkein arvostetuin, mutta ne ovat enimmäkseen hävinneet ajan virtaan – paitsi tulivuorenpurkauksen alle jääneiden kaupunkien seinämaalauksissa. Ja niistä parhaita tämä museo esitteli. Ja parhaista parhaat olivat oikeasti hienoja.

Toki museossa oli myös iänikuisia pylväitä ja saaveja ja kaikkea muuta arkeologisten museoiden peruskauraa, ja vain pieni osa suuren talon näyttelytilasta sisälsi mitään mielenkiintoista, mutta silloin kun näyttelyt pääsivät itse asiaan, se oli sellainen upea kurkkaus menneeseen maailmaan, jota en ole koskaan ennen päässyt kurkkaamaan.

4. Ostravan vanha terästeollisuusalue.

Vanhat, ruostuneet asiat ovat aina vedonneet minuun, aivan kuten suurikokoiset rakennelmat. Joten jos jokin saa sydämeni läpättämään, niin se on vanhat, hylätyt teollisuusalueet. Ostravan suuret masuunit eivät olleet edes kovin vanhoja, osa oli 1990-luvun alusta, ja vanhimmatkin vain muutamia vuosikymmeniä vanhempia, mutta silti niitä oli ilo katsella, ja annoin kamerani nakuttaa satojen kuvien verran. Mutta harvoinpa sitä pääsee kävelemään suuriin teollisuusalueisiin, olivatpa ne käytössä tai eivät, ja ajan ruosteinen patina teki kaikista rakennelmista vielä entistäkin kauniimpia. Kymmenien metrien korkuiset ruskenharmaat putkistot ja jättimäiset sammiot saivat minut tuntemaan itseni vain pieneksi nisäkkääksi teollisen vallankumouksen dinosaurusten jaloissa. Oli kuin olisi päässyt kulkemaan postapokalyptisessä steampunk -maailmassa, mitä nyt muutaman muunkin ihmisen kulkiessa kameransa kanssa tallentamassa näkemäänsä Instagramiin.

Päivä oli koko matkani ainoita lumisia päiviä, joten pääsin tekemään vielä lumiukkojakin. Ja näin samana päivänä vihertikan, joka sekin toki kohottaa päivää korkemmalle.

5. Rooma

En pysähtynyt tämänkertaisella matkallani kovinkaan monessa eri paikassa. Yli yön mittaisen pysähdyksen tein ainoastaan Ostravassa, Krakovassa, Roomassa, Napolissa, Cataniassa, Maltalla ja Syrakusassa, ja pikaisesti pysähdyin Hampurissa, Wienissä ja Pozzallossa (ja Modican sairaalassa). Ostrava oli pikkukaupunki, jossa oli hyviä kasvisravintoloita, mutta tehdasalueensa lisäksi siellä ei juuri ole mitään syytä käydä. Napoli oli kaupunkina lähinnä tympeä, vaikka siellä olikin tämänkertaisen matkani ehkä paras hostelli: Se oli sosiaalinen, siinä oli hyvä keittiö, ja siellä oli miellyttävä, suurehko puutarha (ja ennen kaikkea: piano, kissoja, ja pupu). Krakovasta ja Cataniasta pidin molemmista, tosin eri syistä. Krakova oli kaunis ja eloisa kaupunki, jossa oli paljon nähtävää ja tekemistä, mikä varsinkin alkumatkasta on matkustaessa hyvinkin tärkeää. Cataniassa tekemistä oli vähemmän, mutta sää oli kaunis, majoitukseni matkani sosiaalisin, kaupunki mukavan kompakti, ja vaikka italialainen kaupunki olikin, sieltä löytyi melko hyviä intialaisia ravintoloita. Syrakusa vaikutti myös ihastuttavalta pikkukaupungilta, ja siellä oli matkani paras italialainen vegaaniravintola, mutta toipilaana en siellä juurikaan jaksanut mitään tehdä.

Ehkä kuitenkin tällä kertaa pysähdyspaikoistani mukavin oli tuttua tutumpi Rooma. Ja pitkälti juuri tuttuutensa ansiosta. Roomahan on suurelta osin aika tympeä ja kallis turistirysä, jossa ruuan löytäminen on vaikeaa siksi, että suurin osa ravintoloista keskittyy ydinbisneksenään huijaamaan turisteilta rahat pois. Siellä katselee ihan lupaavan näköisen ravintolan menua, jossa on kiitettävästi kasvisruokia – mutta sitten huomaa taulun alareunassa maininnan coperto 6,5 euroa/puoli annosta. En edes tiedä, miten kattausmaksu voidaan laskuttaa puolen annoksen mukaan, mutta kyllähän se kuulosti siltä, että olisin joutunut maksamaan 13 euroa jo siitä ilosta, että istahdan pöytään. En istahtanut.

Roomassa olen kuitenkin kuukausia elämästäni viettänyt, joten siellä tiesin, mitä missäkin on. Tiesin, missä on kauniita kirkkoja ja puistoja, ja missä on väentungoksia ja missä rauhallista, ja tiesin senkin, minne alueelle mennä, jos haluaa syödä ilman että tulee kovin pahasti ryöstetyksi. Roomassa oli kodikas olo. Kaikesta ärsyttävyydestään huolimatta se oli kuitenkin tuttu ja turvallinen. En pidä Italiasta maana, eikä Rooma edelleenkään kuulu Euroopan suosikkikaupunkieni top kymppiin, hyvä jos top-20:een, mutta jostain syystä juuri tänä talvena, juuri tällä matkalla, siellä oli mukava pysähtyä.

Toki se oli myös se paikka, jossa aurinko ensimmäisen kerran paistoi niin korkealta, että kaamosmasennukseni vihdoin oikeasti hellitti, joka aina jättää minulle positiivisen kuvan, oli paikka minkälainen läävä tahansa.

Ja lopuksi palasin Ouluun. Jos olisin yhä matkailija, niin eihän Oulussa olisi mitään syytä pysähtyä. Aika kuollut pikkukaupunkihan tämä on, kaupunkikuvaltaan täynnä toinen toistaan rumempia betonikuutioita. Mutta tämä on kuitenkin kotikaupunki, jossa olen asunut kaikkineen pitkälle toistakymmentä vuotta. Ja koti on aina koti. Vaikka aurinko ei nousisikaan, ja talvisen pakkasilman kuivuus saisi rystyset ja kyynärpäät vuotamaan verta.

Matka on päättynyt.

Reppuni rupiset riimit

Ostin rinkkani alkukesästä 2003, vain pari päivää ennen interrail-matkamme alkua. En tiennyt rinkoista mitään, ja matkustamisesta tiesin vielä vähemmän. Mutta siihen maailmanaikaan oli tapana matkustaa Euroopassa rinkka selässä, joten sellaisen ostin. Tommillakin (veljelläni) sellainen jo oli, sillä hän oli jo käynyt ulkomailla, jopa pariin otteeseen, joten hänen asiantuntemukseensa nojaten minäkin rinkan ostin. 

Näin jälkikäteen ajateltuna rinkka oli käyttötarkoitukseensa järjettömän iso. Me olimme lähdössä yhden kuukauden mittaiselle junamatkalle kesäiseen Eurooppaan, joten 65 litran rinkka oli parikymmentä litraa turhan iso. Varmasti sain sen silloin pakattua ihan täyteen, mutta se johtui vain siitä, etten tiennyt yhtään, mitä matkalle saattaisi tarvita. Tosin luulen, että rinkkaa ostaessani varauduin myös myöhemmin samana vuonna olleeseen vaihto-opiskelusyksyyni Miskolcissa, jolloin olin matkoilla nelisen kuukautta ja jouduin ottamaan talvivaatteitakin mukaan.  (Muistan kuitenkin, että Unkarissa ollessani ostin matkan aikana ison kasan kirjoja, jotka olen saanut pakattua rinkkaani paluumatkalla – ja lentokoneeseenkin ilman lisämaksuja – joten selvästi siellä on ollut tyhjää tilaa.) Ja jos rinkka siihen ensimmäiseen reissuunsa olikin liian iso, viime vuosina, kun laukkuun on kertynyt paljon lisää elektroniikkaa ja latureita ja johtoja, se on hädin tuskin enää riittänyt tavaramäärälleen.

Se on kuitenkin ollut minulla kohta 22 vuotta. Niin pitkään on rinkkani minua palvellut uskollisesti. Intiassa se kiersi selässäni ympäri niemimaan eteläosan. Koko puoli vuotta minua piinanneet vatsavaivat haihduttivat painostani matkan aikana kymmenen kiloa, mutta en silti muista, että rinkan paino olisi ollut minulle hetkeäkään ongelma. Mutta se oli tietysti Intia vuonna 2007, ja kaikki yhtään pidemmät matkat kuljin puoli-ilmaisilla riksakyydeillä. Ja sen kolme kuukautta, jonka olin tien päällä, olin tietoisesti jättänyt osan painavimmista tavaroistani, kuten tietokoneeni, Kundapuraan odottamaan. Tämä tosin tapahtui ennen nykyistä internetiä, joten ostin matkalla ajanvietteeksi noin kirjan viikossa, joten paino kasvoi kasvamistaan koko matkan ajan. Lentokoneeseen en toki kirjoja enää ottanut, vaan postitin ne laivalla Suomeen, ja sitten lähemmäs puoli vuotta Suomessa oltuani, kun olin kirjat ehtinyt jo kokonaan unohtaa, ne vihdoin tulivat perässä.

Ei rinkka ole koskaan ollut keskeisessä roolissa matkoillani. Se on ollut vain apuväline. Jotain, jossa kuljettaa matkatavarat. Se on palvellut minua 22 vuotta, mutta ei minulla ole siihen koskaan muodostunut sen kummempaa tunnesidettä. Joskus flunssaisina päivinä, tai niinä päivinä, kun on nukkunut huonosti eikä ole saanut mahdutettua kunnollista ruokailua kalenteriin kohta pariin päivään, rinkka on ollut painava ja raskas ja uuvuttava, mutta sitten taas toisina energisinä päivinä, kun on kävellyt märkää ja kuoppaista mukulakivikatua pitkin, on ollut yksinomaan kiitollinen siitä, ettei joudu taistelemaan perässävedettävän matkalaukun kanssa.

Paljon se on kuitenkin maailmaa jo nähnyt. Kaiken sen, minkä minäkin. Eteläisen Intian, Tansanian, Marokon, lähes kaikki EU-maat, nyt Malta mukaan lukien. Olen viettänyt viimeisestä 22 vuodesta noin neljä vuotta Suomen ulkopuolella rinkkani kanssa – ja toki olen joskus käyttänyt rinkkaa myös Suomessakin. Mutta siinä, missä 22 vuotta on tehnyt nuoresta tuuheatukkaisesta ja finninaamaisesta Kimmo-pojasta kaljun, harmaantuneen keski-ikäisen miehen, ne vuodet ovat olleet rinkalle vielä raskaampia. Yksi rinkan vuosi on vähintään kolme ihmisvuotta, ehkä neljäkin. Repustani on tullut parhaat vuotensa nähnyt raihnainen rinkkavanhus.

Rinkkani on ollut laadukasta työtä. Haltin vahva ja tukeva rinkka, luotettava säässä kuin säässä. Yksikään vetoketju ei ole koskaan rikkoutunut. Olen ylipakannut sivutaskuja ja sulkenut niitä väkivalloin kiinni, ja vetänyt vetoketjua hampaat irvessä kaksin käsin, mutta kertaakaan en ole edes joutunut miettimään, että vetoketju minut pettäisi. Aurinko on haalistanut rinkan värit, ja selän puolella vuosikymmenten hikoilu on jättänyt laukkuun kiinteästi pinttyneet likatahrat, ja toki painovoima on saanut rinkan taskujen jämäkän muotoilun lösähtämään epämääräisiksi pussukoiksi, mutta laatutyötä rinkkani on ollut kautta linjan. Ei se ikuinen kuitenkaan ole. Suurin osa kuminauhoista on menettänyt joustonsa, ja on hapertunut repun perässä laahaaviksi, rakeisiksi nyöreiksi, jotka olen solminut kiinteiksi solmuiksi rinkan lenkkeihin kiinni. Ja terävät kulmat ja ruokailuvälineet ovat puhkoneet kankaaseen pari pientä reikää, laukun päällimmäiseen taskuun yhden isommankin.

22 vuoden aikana rinkat ovat myös kadonneet katukuvasta. Ei nykynuoriso enää matkalle lähtiessään kävele rinkkakauppaan. Vaikka backpacking on edelleen se englanninkielinen termi, mitä halvemmasta matkustelusta käytetään, niin reppureissaaminen on jäänyt suomessa lähinnä meidän keski-ikäisten jäärien vanhentuneeseen sanavarastoon – ihan niin kuin rinkatkin. Harvoinpa olen viime vuosikymmenen aikana ketään itseäni nuorempaa nähnyt rinkka selässä. Hyvin harvoin edes itseni ikäistä, kyllä reppuselät ovat useimmiten olleet 1960- ja 1970-luvulla syntyneitä. Rinkat ovat nuoruuteensa unohtuneiden keski-ikäisten kyvyttömyyttä elää aikansa mukana. Nuorisolla on kaikilla nelirenkaiset matkalaukut. Ja miksei olisi? Junamatkustus on vaihtunut lentomatkustamiseen, eivätkä lentoyhtiöt ole koskaan rinkoista pitäneet. Kyllä minä perässävedettävät laukut olen aina ymmärtänyt. Mutta sitä osaa nuorisosta, joka matkustaa putkikassia olallaan raahaten, sitä minä en kyllä ymmärrä en mitenkään. Ehkä se vielä teini-iän lopulla hetken ajan menee, mutta sääliksi käy heidän selkäänsä heti kun ikää tulee edes 25 vuotta. Rinkka on aina ollut raskas ensimmäisen viikon, mutta sitten hartiat ja reisilihakset ovat siihen tottuneet. En usko, että putkikassi toimisi samoin.

Ehkä rinkkani vielä yhden tai kaksi reissua kestää. Ainakin, jos siihen ompelisi pari pientä paikkaa kiinni. Niitä kuminauhoja en ole koskaan käyttänyt mihinkään, joten niitä en kaipaa. Mutta silti, viikko sitten, kun sairaalareissuni jälkeen olin epätoivoisen väsyneenä raahannut rinkkaani majapaikasta taksiin ja taksista junalle, ja kuntoni ei riittänyt edes laukun nostamiseen selkääni, minun oli pakko luovuttaa. Rinkan kanssa en jaksaisi kotiin asti. Rinkan kanssa joutuisin kulkemaan joka paikkaan taksilla. Kävelin kauppaan ja ostin itselleni matkalaukun. Sellaisen, jossa on renkaat alla. 

Se on huono matkalaukku, joka tuskin kestää tätä yhtä matkaa pidempään. Syrakusan ainoa oikea matkalaukkukauppa oli ostoskeskuksessa, joka oli kaukana lähiöissä, ja jonne ei päässyt kuin autolla. Keskusta-alueen ainoa kauppa, mistä löysin matkalaukkuja, oli suuri Kiina-kauppa, eli näitä kiinalaisten pyörittämiä epämääräisiä sekatavarakauppoja, joissa myydään halvalla kaikenlaista pääsääntöisesti huonolaatuista krääsää. Koputtelin kyllä laukun kylkiä, vetelin vetoketjuja auki ja kiinni ja kokeilin, voisiko se edes teoriassa kestää mitään, ja huolellisesti pyöritellen ja koputellen tarkastin laukun renkaiden laadun. Ihan hyvältä se tuntui; vaikka yksi tai kaksi rengasta hajoaisi tai lukkiutuisi, laukkua silti voisi käyttää. Kyllä sen kanssa pitäisi kymmenen päivää saada matkustettua. Ei se sellainen ollut, joka hajoaisi jo heti kaupan pihaan. Ja se maksoi vain 40 euroa, joten ajattelin, että jos se kestäisi edes yhden siirtymän Syrakusasta Roomaan, säästäisin tuon samaisen 40 euroa taksikuluissa.

Hetken ajan olin jo hyvästelemässä rinkkaani. Sisiliaan asti se oli minua palvellut, uskollisena, ja nyt olin hylkäämässä sitä. Enkä edes sen vuoksi, että se olisi peruuttamattomasti tuhoutunut, vaan vain siksi, että tilapäisesti en jaksanut sitä kantaa. Mutta sitten ajattelin, että rinkkani tulee todennäköisesti kestämään iästään huolimatta pidempään kuin tämä heikkolaatuinen uusi matkalaukkuni, ja pakkasin rinkan laukkuni sisälle. Ahtaaksi se kävi, ja matkalaukun vetoketjut eivät tuntuneet lainkaan yhtä anteeksiantavilta väkipakolla kiinnivetämistä kohtaan kuin rinkkani vetoketjut, mutta kun järjestelin matkalaukun sisällön pari kertaa uusiksi, sain kuin sainkin sekä rinkkani että sen sisällön mahtumaan laukun sisälle.

Joten ei, tämä ei ole jäähyväiskirje 22-vuotiaalle rinkkavanhukselleni. Ei, tämä on vain yksi kertomus rinkan vuosien varrelta. Se kertomus, jossa rinkka sai hetken levätä matkalaukun sisällä. Se matka, kun se sai kerrankin olla pakattuna laukun sisään, sen sijaan että se olisi itse joutunut kantamaan kaiken sisällään.

Koska kyllähän rinkka nyt perässävedettävää matkalaukkua kätevämpi on. Kyllä, se on fyysisesti raskaampi kuljettaa, ja sen kanssa on vaikeampi pysähtyä lepäämään jos ylämäki on liian pitkä ja jyrkkä, mutta paljon uskollisemmin se kulkee mukana. Se ei jää jumiin kadun kuoppiin, ja sen kanssa ei joudu aina pyörittelemään renkaita ja etsimään kantokahvaa jokaisen katukiveyksen kohdalla. Se on paljon helpompi nostaa junaan, ja sen kanssa on paljon helpompi pujotella ihmispaljouden läpi.

Enkä minä nyt vielä niin vanha ole, etteikö minun pitäisi ainakin vielä toiset 22 vuotta jaksaa rinkkaa kantaa. Vaikka nykyinen rinkkani ei välttämättä sinne asti enää kestäkään.

Sairaala

Lopulta, kun olin maannut sairaalassa kaksi päivää, ja minua jo toisen kerran oltiin kotiuttamassa, kohdalleni sattui lääkäri, joka puhui hyvää englantia. Minulla ei ole keuhkokuumetta, hän sanoi, toisin kuin se aiempi lääkäri joka ei puhunut englantia ollenkaan, mutta olin todennäköisesti vain saanut uuden keuhkoputkentulehduksen vanhan jatkoksi, tai jotain.

En tiedä, oliko se merkityksellinen tieto minulle. Onko parempi sairastaa pahaa keuhkoputkentulehdusta vai lievää keuhkokuumetta? Ehkä keuhkojen ja kokonaisterveyden kannalta on parempi olla ilman keuhkokuumetta. Keuhkoputkentulehdus on arkisempi tauti.

Oli joka tapauksessa hyvä päästä pois. Haisin jo aika pahalle. En ollut peseytynyt kolmeen päivään, enkä vaihtanut vaatteitani koko aikana, mutta sen sijaan olin hikoillut itseni likomäräksi useaankin kertaan. Pystyin tuntemaan nihkeän vanhan hien ihollani ja vaatteissani iljettävän selvästi, ja hampaittenikin pinta tuntui karhealta ja peitteiseltä.

Yksi hoitajista, tai mikä lie olikaan, auttoi minulle silmälasit ja hatun päähän, kengät jalkaan, passin ja kännykän taskuuni, ja varmisti ettei mitään unohtuisi. Sanoin grazie ja lähdin kävelemään uloskäyntiä kohden. Minulla ei ollut aavistustakaan, missä se olisi – saavuin ambulanssilla – mutta ei ollut kovin montaa vaihtoehtoa. Yhden suunnan tiesin olevan umpikuja, ja toisessa suunnassa luki isolla “ei uloskäyntiä”. Kävelin hyvin lyhyin ja hitain, töpöttelevin askelin, mutta jo parinkymmenen metrin päästä minun piti pysähtyä lepäämään. Ei minulla ollut ollut mitään illuusiota siitä, että voisin poistua sairaalasta ilman taksia, mutta nyt huomasin, että hädin tuskin jaksan kävellä edes taksille saakka.

Ei keuhkokuumetta, hyvä. Mutta jos kunto on romahtanut siihen pisteeseen, että sadan metrin kävely on juuri ja juuri toimintakyvyn rajoissa, niin kotimatkastani tulee hyvin vaikea.

Vuodenvaihteessa alkanut flunssani oli alkanut vihdoin hellittää. Olin jo muutaman päivän ajan käynyt pitkilläkin kävelyillä Maltalla. Kävelin toki paljon tavallista rauhallisemmin, ja yritin vältellä mäkiä ja portaita, mutta jaksoin olla ongelmitta jalkeilla suurimman osan päivästä. Monta kertaa lykkäämäni paluulautta Pozzalloon tuntui vihdoin realistiselta – ainakin jos kulkisin osan matkaa suosiolla taksilla.

Ja niin minä tein. Maltalla kuljin linja-autolla niin lähelle satamaa kuin pääsin, ja Sisilian päässä maksoin 15 euroa neljän kilometrin taksimatkasta. Minusta tuntui, että olisin ehkä pystynyt kävelemään sen ilmankin, mutta miksi riskeerata toipumista, minä mietin. Niin kauan kun yskä jatkuu limaisena ja syvältä henkitorvesta, liikuntaa pitäisi kuulemma vältellä.

Tarkoitukseni oli olla Pozzallossa vain lyhyesti yksi yö, hypätä junaan ja matkustaa Syrakusaan. Mutta jos matkan jumalat eivät ole tähän mennessä suostuneet minua yhtään auttamaan, niin miksipä he olisivat nyt niin tehneet. Saapumisiltanani myrsky oli katkaissut rautatien Pozzallon ja Syrakusan väliltä, ja missään ei ollut tietoa, milloin se mahdollisesti korjattaisiin. Mistään ei nopeasti löytynyt myöskään mitään muita julkisen liikenteen yhteystietoja pois Pozzallosta. Olin jumissa merenrannalla olevassa pikkukylässä, joka oli turistisesongin ulkopuolella täysin kuollut. Lähes kaikki ravintolat olivat lounasaikaan kiinni, ja ikkunoihin teipatut laput lupailivat seuraavaa avautumista helmi-maaliskuun taitteeseen. Yksi ravintola oli auki, mutta tarjoili yksinomaan kalliita kalaruokia. Pitserioita kylässä oli muutamia, mutta tässä osassa Italiaa pitsa on selvästi illallisruokaa, ja ne ovat auki ainoastaan iltaisin. Ja siinä vaiheessa, kun totesin, että lounas minun pitäisi hoitaa itse kaupasta välipalaa hakemalla, kaupat olivat kaikki jo jääneet kolmituntiselle siestalle iltaan asti.

Yhtäkkiä olin nälkäisenä keskellä ei-mitään, ilman mitään mahdollisuutta saada minkäänlaista ruokaa. Ja samalla huomasin, että yskäni oli taas pahenemassa. Parin paremman yön jälkeen olin taas yskinyt läpi edellisyön, ja nukkunut vähän huonosti. Menin huoneeseeni päiväunille, lepäämään siestan yli, että edes ruokakaupat avautuisivat – ja siinä se sitten olikin.

Olo lähti huononemaan ja huononemaan, heikkenin heikkenemistäni, kunnes lopulta aamuyöllä kahden aikoihin soitin itselleni ambulanssin ja minut vietiin sairaalaan. Leposyke takoi päälle 130 ja pienikin asennonvaihto nosti sitä entisestään, ja olo oli flunssaiseksikin poikkeuksellisen vetämätön. Tiesin toki, että suuri osa äärimmäistä heikotustani varmasti johtui vain siitä, etten ollut saanut syötyä oikeastaan mitään puoleentoista vuorokauteen – mutta samalla myös tiesin, että olin niin huonossa kunnossa, että Pozzallosta en ruokaa tulisi mistään saamaan.

Sairaalassa minulta otettiin verikokeita, kuvattiin keuhkoja ja tarkistettiin sydän. Osastolle minua ei otettu, makoilin vain koko kaksi vuorokautta kovalla patjalla sairaalan käytävällä. Tyynyä ei ollut , eikä mitään pehmusteita. Patja oli niin kova ja huono, että takapuoleeni sattuu edelleen, viikko kotiutumisen jälkeen. Peittona oli ohut, kultaisena kiiltävä ja kahiseva eristyspeitto, joka esti varmasti ruumiinlämmön karkaamisen, mutta pienenkin ilmavirran myötä lennähti pois päältä ja jätti minut hytisemään hetkittäin hyvinkin vetoisalle käytävälle.

Oudointa oli ehkä se, että minulle ei tehty mitään hoitotoimenpiteitä. En saanut mitään korkean kuumeen alentamiseksi, minulle ei laitettu tippaa korvaamaan huomattavan hikoilun tuottamaa nestehukkaa, eikä minulle annettu edes vettä juotavaksi ilman että sitä moneen kertaan erikseen pyysin. Ruokaa tuotiin kaksi kertaa päivässä, mikä oli hyvä, sillä ruokaa tarvitsin, mutta sen ravintoarvot olivat hyvin lähellä nollaa. Höyrytettyä kesäkurpitsaa, jonkinlaisia vehnäpalleroita keittoliemessä, ja omena. Siinä oli lounas ja päivällinen. Joskus sain kesäkurpitsan sijaan perunaa tai porkkanaa. Ja yhden kerran tarjoiltiin jopa pastaa, ihan vain perus-penneä pienellä lorauksella tomaattikastiketta.

Ehkä se johtui siitä, että tämä on Italia. Siinä päivystyksen käytävällä makoillessani huomasin pian, että olin ainoa, jolla ei ollut ystäviä ja sukulaisia mukanaan. Ajatus oli selvästi, että sukulaiset hoitavat sellaiset asiat kuin juotavan tai välipalat, ja käyvät toistuvasti hoputtamassa hoitajia tai lääkäreitä, että hoidetaankohan tätä minun kaveria vai ei. Ihmiset röyhkeästi koputtelivat jopa ensiapuhuoneen ovelle, oven jopa oma-aloitteisesti aukaisten, kysyäkseen hoitajilta mitä milloinkin. Tämä ei ole maa, jossa ihmiset osaisivat jonottaa rauhassa, ja se yltää myös sairaalan käytäville. Ja tämä on maa, jossa ollaan ihan eri tavalla yhteisöllisiä kuin Suomessa. Kaverit kävivät tosiaan katsomassa toisiaan ihan päivystyksen käytävällä, ja koko ajan ja kaikkialla, aamulla, päivällä ja yöllä, ihmiset jutustelivat tuttujen ja tuntemattomien kesken niitä näitä. Minä en osannut kielitaidottomana osallistua, mutta usein ymmärsin sen verran, että he kertoivat toisilleen minun olevan suomalainen.

Puolentoista vuorokauden kohdalla minua oltiin kotiuttamassa ensimmäisen kerran. Tutkimukset oli tutkittu, ja mitään hälyttävää ei oltu löydetty. Tässä vaiheessa oletin, että minulla on vielä lievä keuhkokuume. Mutta kun jaksoin hädin tuskin pysyä pystyssä, kerroin, että matkustan yksin ja yövyn satunnaisessa majatalossa, ja leposykkeeni takoi edelleen 124, he päättivät pitää minua vielä yhden yön. Se oli varmasti oikea päätös.

Kun seuraavana päivänä lopulta poistuin, minä olin jo paljon paremmassa kunnossa. Ainakin aivoni toimivat jo täysin normaalisti – mitä nyt masentunut turhautuminen teki välillä vaikeaksi nähdä miten pystyn pääsemään takaisin Suomeen kahdessa viikossa. Minkäänlaista yleiskuntoa minulla ei ollut, mutta kun tarpeeksi usein pysähtyi lepäämään, sain käytyä kaupassa ja syötyä ja juotua itseäni takaisin elävien kirjoihin.

Siitä on nyt viikko. Taistelin itseni jo seuraavana päivänä Syrakusaan. Rautatie oli saatu korjattua sairaalakäyntini aikana, mutta minulle 500 metrin kävelymatka rautatieasemalle oli liikaa. Matkustin taksilla Pozzallon asemalle, 10 euroa, ja Syrakusan päässä matkustin kilometrin päähän majapaikkaani toisella taksilla, 15 euroa. Rinkkaa raahasin kaksi askelta kerrallaan maata pitkin. Sen nostaminen selkään oli huomattavasti toimintakykyni yläpuolella. Syrakusan rautatieasemalla kuljin laiturilta päärakennukselle lyhyinä etappeita. Ensin kannoin reppuni kymmenen metriä, ja jätin sen penkille, sitten hain rinkkani ja toin sen perässä. Sitten lepäsin muutaman minuutin. Sitten toistin. 50 metrin matkaan käytin 20 minuuttia.

Mutta Syrakusassa on ravintoloita, Syrakusassa on kauppoja, ja Syrakusassa on majapaikka, jossa käytössäni on edes jääkaappi, mikroaaltouuni ja vedenkeitin. Pozzallossa en onnistunut näkemään, miten siellä selviäisin, Syrakusassa sentään jotenkin. Ja Syrakusassa sekä sää että kaupunki ovat olleet kauniita. Vaikka kunto ei juuri mihinkään riitäkään, niin mikäpä täällä on ollut istuskellessa suurten baobabien varjossa, Välimeren liplatellessa vanhan kaupungin muurien juurella. Lämpötila on ollut 16 astetta, auringonpaisteen nostaessa sen ihan kesäiseksi asti. Sillä vaikka matka ei ehkä ole ollut kaikilta osin täysi menestys tällä kertaa, niin on täällä silti aurinko.

Ja on se kuntokin jo vähän palannut. Olen taas samassa kunnossa kuin Maltalta lähtiessäni. Jaksan pysyä jalkeilla ihan hyvin, ja hiljakseen käveleskelemällä jaksan taas vähän kierrelläkin, ihan pitkähköjäkin päivämatkoja. Yskin edelleen limaa syvältä keuhkoputkista, ja annettu antibioottikuuri sai mahan sekaisin, mutta isoin ongelma on lähinnä energiavajaus. Sairastelu on kestänyt jo viikkoja, enkä ole aina jaksanut syödä tarpeeksi. Ja nyt kun on taas Italiassa, pitsa ja pasta ovat alkaneet jo nopeasti pursuta korvista ulos. 

Ensi yönä matkustan Roomaan. Tiistai-iltana matkustan sieltä Wieniin, ja keskiviikkona päivällä jo Hampuriin. Perjantaina aamuyöllä nousen Travemündessä laivaan, ja lauantaiaamuna olen Suomessa.  

Sellainen oli Malta

No, milllainen se Malta sitten oli?

Suurimman osan historiastaan Malta on ollut osa Afrikkaa. Aina siitä päivästä asti, kun antiikin kreikkalaiset alkoivat jakaa maailmaa Euroopaksi, Aasiaksi ja Afrikaksi, Malta kuului itsestäänselvästi Afrikkaan. Maltasta tuli osa Eurooppaa vasta Napoleonin sotien jälkeen, kun se pariviikkoisen ranskalaismiehityksen jälkeen päätyi brittien käsiin. Britannian armeija maksoi siihen maailmanaikaan korotettua palkkaa sotilailleen, joiden palveluspaikka oli Euroopan ulkopuolella, joten toinen päivä heinäkuuta 1801 Britannian parlamentti sääti lain, jonka mukaan tästä lähin Malta on osa Eurooppaa. Se oli halvempi niin. 

Ja siitä asti Malta on ollut eurooppalainen. Vuodesta 2004 jopa EU- ja Schengen-maa.

En ole tiennyt Maltasta oikeastaan mitään ennen tänne tuloani. Joitain yksittäisiä uutisotsikoita olen vuosien varrella nähnyt, silloin kun Helsingin Sanomat vielä uutisoi joskus jotain muutakin kuin Yhdysvaltain sisäpolitiikkaa, mutta muuten olen tiennyt vain, että se on pieni saarivaltio jossain Välimerellä. Hädin tuskin olisin osannut sitä edes kartalle laittaa. Luultavasti olisin veikannut, että se olisi jossain lähempänä Kyprosta, jossain Egyptin ja Kreikan välissä. Mutta ei, se on 80 kilometriä Sisiliasta etelään.

Matkailu kuitenkin avartaa. Viimeisten vuosien aikana sekä Marokko että Albania ovat tulleet paljon aiempaa tutummaksi, ja nyt Maltakin. Pienen pieni saari, jolla on 8000 vuotta historiaa takanaan, josta mistään en ollut koskaan aiemmin kuullutkaan. Saarelle on saapunut ihmisiä kautta vuosituhansien, kulttuureja on noussut ja kadonnut, jo kauan ennen historiallisen ajan alkuakin. Tarxienin muinainen megaliittirakennelma, jonka alkuperäistä käyttötarkoitusta ei voi kuin arvailla, rakennettiin noin 3000 eaa., ja puoli vuosituhatta myöhemmin, kun rakennelman alkuperäinen merkitys oli jo sen rakentaneen kulttuurin kadottua unohtunut, sitä alettiin käyttää ruumiiden polttohautaukseen. Kunnes se taas unohdettiin, ja siitä tuli vain kivikasa, jonka luona toisinaan istuskeltiin, ja sitten se hiljalleen hautautui maakerrosten alle, peltojen alle, ja vain maanviljelijät toisinaan kirosivat kun heidän auransa kolahti jättimäisen suuriin maanalaisiin kiviin. Ja nyt sen ympärillä kohoaa kokonainen moderni kaupunki, suurimmaksi osaksi rakennettu viimeisten muutaman vuosikymmenen aikana, ja ellei rakennelmaa olisi 1900-luvun alussa satuttu löytämään ja kaivamaan esiin, siellä se nyt varmaan makaisi taas yhden Maltan historiallisen kerrostuman alla unohdettuna.

Ja jos jostain Maltalla ennen kaikkea pidin, niin se oli se kerrostumien runsaus ja monipuolisuus.

Maltan asukasluku on 550 000. Viisitoista vuotta sitten se oli 150 000 vähemmän. Valtio on kohta 20 vuotta kasvanut kymmenellä tuhannella asukkaalla vuodessa, turismin kasvaessa jopa hieman nopeammin. Vuonna 2010 Maltalla vieraili 1,3 miljoonaa matkailijaa, ja 2023 luku oli noussut 2,9 miljoonaan.

Se näkyy täällä. En ole koskaan käynyt missään, missä olisi yhtä paljon rakennusnostureita joka puolella. Maassa on historialliset osansa, kivikaudelta ja keskiajalta, ja vanhat johanniittain ritarikunnan rakentamat linnoituskaupungit ovat suurelta osin samassa historiallisessa asussa kuin 1700-luvullakin, kuten esimerkiksi kokonaisuudessaan Unescon maailmanperintökohteeksi asetettu pääkaupunki Valletta, mutta se on myös täynnä jokapuolelle pursuavia uusia kaupunkeja, jotka kasvavat korkeutta myös ylöspäin.

Monin paikoin tuntuu, ettei kaupunkien kasvamisessa ole edes mitään suunnitelmaa, niihin on vain putkahtanut uusia taloja. Sähköntuotanto laahaa perässä, uusi tehokkaampi sähkökaapeli Maltan ja Italian välille on vasta suunnitteilla, ja juomavesi, vaikka ehkä juomakelpoista teoriassa onkin, on maultaan puhdasta klooria. Saarella, jossa ei ole yhtä ainoaa järveä eikä edes lampea, käyttövesi täytyy luonnollisesti valmistaa merivedestä, joka syö energiaa, jota maassa ei muutenkaan tarpeeksi ole.

Ja korruptio on ongelma. Joka ainoa uutisotsikko, jota olen Maltasta ennen tänne tuloani lukenut, on käsitellyt lähinnä maan korruptiota. Äärimmäinen tapaus on tietysti 2017 tapahtunut järjestäytyneen rikollisuuden ja hallinnon välistä korruptiota paljastaneen toimittaja Daphne Caruana Galizian murha, jonka lonkerot ylsivät maan korkeimpaan johtoon asti – mutta se on tietysti vain jäävuoren huippu. Vallettassa huomasin suuria lakanoita, joissa vaadittiin oikeutta jollekin rakennustyöntekijälle. Googlasin miehen nimen, ja sain tietää, että mies oli ollut työntekijänä rakentamassa kerrostaloa, jossa ei ollut ollut minkäänlaisia kantavia rakenteita pitämässä taloa pystyssä, ja talo oli, ei mitenkään yllättäen, romahtanut hänen päällensä. Nettihakuja jatkamalla tuli nopeasti selväksi, että tämä ei todellakaan ollut yksittäistapaus. Maassa kuolee kymmenittäin rakentajia rakennusonnettomuuksissa joka vuosi, ja pahimmillaan romahtava rakennus tuhoaa myös naapuritalot – ja tappaa niiden asukkaat.

Maltalla on toimiva ja vapaa englanninkielinen media (vaikka hallinto ehkä yrittääkin välillä murhata kriitikkojaan), joka aika avoimesti kertoo, mikä maassa on pielessä, ja rakentamisessa tuntuu olevan lähes kaikki väärin. Vielä kun otetaan huomioon, että Malta sijaitsee potentiaalisesti vaarallisella maanjäristysalueella (vaikka merkittäviä maanjäristyksiä saarella ei ole historiallisena aikana juuri koettukaan), jonain päivänä tälle maalle ja sen asukkaille voi käydä katastrofaalisen köpelösti.

Malta vaikuttaa muutenkin pikkukylältä, vanhalta maaseudulta, joka on yhtäkkiä lähtenyt kasvamaan suurkaupungiksi. Liikennesuunnittelua täällä jo kirosin aiemmassa tekstissäni. Julkinen liikenne on toki olemassa, ja sillä teoriassa pääsee joka paikkaan – mutta etuajo-oikeutta sillä ei missään ole, joten sekin jämähtää ruuhkiin, ja autot ovat jopa nyt, täysin turistisesongin ulkopuolella, niin täyteen pakattuja, että osa ihmisistä pitää jättää pysäkille odottamaan. Kuten vaikka Oulun junttilassa, täälläkin näyttää siltä, bussiliikennettä pidetään lähinnä siirtolaisten ja nuorison välttämättömänä pahana, josta he kasvavat ohi heti kunhan saavat ostettua itselleen auton, niin kuin kaikkien kunnon ihmisten kuuluu. 

Toinen tyypillinen maaseutumainen piirre täällä on suhtautuminen viheralueisiin jättömaana ja kaatopaikkana. Vallettassa on pieni puisto, ja keskiaikaisen Mdinan linnoituksen kupeessa isompikin, mutta suurimmaksi osaksi tässä maassa viheralueet ovat vain unohdettuja ryteikköjä odottamassa, että kaupunki kaavoittaisi sen päälle kerrostaloja. Vallettan vieressä oli pieni metsikkö, joka on ollut paras lintubongausalue, jonka olen täällä nähnyt – mutta sielläkin käyskennellessä tuli valitettavan selväksi, että sitä ei ole luonnon ihailuun tarkoitettu. Se on vain unohdettu pensaikko, jossa paikalliset homomiehet etsivät seksiseuraa. Kiinnitin jo pian sinne käveltyäni huomiota siihen, että siellä istuskeli miehiä yksikseen siellä täällä, jotenkin omituisesti sijoittuen ja toisiaan ja minua katsellen. Oletin, että he ovat varmaan huumekauppiaita, joten keskityin vain pikkulintuihin. Mutta sitten kun yksi heistä tuli minulle juttelemaan, suht’ avoimesti taskubiljardia samalla nytkyttäen, ja jäi seuramaan minua kuin odottaen, että johdattaisin hänet rauhalliseen piilopaikkaan, jossa voisimme homoseksuaalista haureutta harjoittaa, asia tuli selväksi. Yritin käydä puistossa vielä toisenkin kerran, koska se todellakin oli saaren paras paikka nähdä pikkulintuja, mutta silloinkin siellä seisoskelevat miehet katselivat minua sen näköisenä, että siihen metsikköön tullaan yleensä etsimään ihan jotain muuta kuin mustapääkerttua. Pahoittelen, Maltan homomiehet, minä tykkään naisista, ja vaikka pitäisin miehistäkin, niin satunnainen seksiseura jossain epämääräisessä ryteikössä ei ole minun juttuni. (Ja miksi he siellä päivystivät? Maltalla homous on täysin laillista ja ongelmatonta, joten kai seuraa luulisi löytyvän nettisovelluksista tai vaikka jostain baarista.)

Joka tapauksessa heti, kun täältä löytyy viheralue, se on vain unohdettu, likainen pusikko. Slieman kaupungin kupeessa on isohko Manoelin saari. En oikein tiedä, mikä sen tarina on, mutta se on täynnä hylättyjä rakennuksia ja levotonta ryteikköä. Se olisi erinomainen paikka puistolle, mutta sitä ei selvästikään ole suunnitelmissa. Sen sijaan saari on täynnä kylttejä, joissa kerrotaan, että saarella oleskelua ei ole erikseen kielletty, ja portitkin on ihan tarkoituksella jätetty auki, mutta siellä vierailu on täysin omalla vastuulla.

Positiivista Maltan nopeassa kasvussa on se, että se elää tässä päivässä. Sen historia on, paitsi 8000 vuotta menneisyydessä, ja foinikialaisten aikana, ja johanniittain ritarikunnan aikana, myös tänään, tässä ja nyt. Julkinen taide juhlistaa tätä päivää ja tämän päivän tapahtumia. Muistomerkit ovat tämän päivän pääministereille, ja tämän päivän tapahtumille. Parlamentin edessä on suuri patsas muistuttamassa vuonna 2015 pidetystä kansainvälisestä kokouksesta, jossa Välimeren alueen ja Euroopan johtajat kokoontuivat keskustelemaan maahanmuuttokriisistä. Covid-19 on saanut paitsi patsaan taudin uhreille, myös yhden mukaansa nimetyn puiston vankilan kupeeseen. Daphne Caruana Galizia, se murhattu toimittaja, on toki saanut muistokylttinsä näkyvälle paikalle, ja kokonainen kadunpätkä on omistettu naisiin kohdistuvan väkivallan uhreille siinä, missä viitisen vuotta sitten yksi nuori nainen raiskattiin ja murhattiin. Yksi patsas juhlistaa rantapromenadin avajaisia vain kymmenen vuotta sitten, ja toinen – no, osa patsaista on selitetty vain maltaksi, joten se menisi vain arvailuksi, enkä ole jokaista niihin kirjoitettua nimeä jaksanut hakukoneeseen kirjoittaa.

Mutta Suomessa, jossa suurmiehet saavat patsaita saa pääsääntöisesti vasta kuolemansa jälkeen, ja julkiset muistomerkit ovat ennemmin juhlistamassa jonkin aikoja sitten tapahtuneen tapahtuman historiallista muistopäivää kuin jotain mitä olisi tapahtunut tässä ja nyt, on virkistävää nähdä maa, joka rakentaa jälkipolville historiallista muistumaa nimenomaan tästä päivästä.

Tosiasia kuitenkin on, että olen nähnyt vain pienen osan Maltasta. Malta on pikkuriikkinen saari, pääsaaren ollessa Hailuodon kokoluokkaa, mutta niistä kolmesta viikosta, jotka saarella vietin, yli puolet olen vain lojunut sängylläni katsellen Netflixistä Young Sheldonia ja Monkia. Ne ovat juuri sopivan höttöistä flunssakatsomista, mutta ne käsittelevät suorastaan pöyristyttävän heikosti Maltan maantiedettä ja kulttuurihistoriaa. Monessa paikassa olin suunnitellut käyväni, haaveilin viettäväni jopa pari päivää Maltan pienemmällä toisella saarella, Gozolla, mutta se ei nyt toteutunut.

Sen voin kuitenkin sanoa, että jos saarelle koskaan palaan, niin lupaan ja vannon pysyväni kaukana St. Julianin kaupungista. Siellä on suurin osa saaren majoituskapasiteetista, hintaluokasta riippumatta, mutta mitään muuta sieltä ei sitten löydykään. Asuinrakennuksetkin ovat ovensuussa olevista avainlokerikoista päätellen lähes poikkeuksetta Airbnb:n tappamia. Tai, no, on siellä kasinoita (niitä, joiden hallitusta lahjovat omistajat murhaavat toimittajia), ja yökerhoja ja baareja ja loputtomasti pieniä terveydenhuoltoasemia jotka isoin kyltein mainostavat ihmisille nopeita ja anonyymejä sukupuolitautitestejä – mutta jos haluaa jotain muuta kuin viinaa ja uhkapelejä ja sukupuolitauteja, St. Julian on ympäristönä lähinnä luotaantyötävä. Se on juuri näitä kaupunkeja, jotka on rakennettu nopeasti viimeisten parinkymmenen vuoden aikana, yhtään estetiikasta tai miellyttävyydestä välittämättä, ja on vain ja ainoastaan tympeä.

Onneksi majoituin ensimmäisen viikon jossain muualla, Hamrunin paljon elävämmässä, enimmäkseen intialaisten ja arabisiirtolaisten kansoittamassa kaupungissa, sillä jos olisin ollut koko ajan St. Julianissa, olisin vihannut saarta alusta asti. Ei niin, että Hamrunista St. Julianiin olisi enempää kuin neljä kilometriä matkaa. Malta on pieni, ja sen kooltaan pienen pienet kaupungit ovat käytännössä vain yhden suuren kaupungin kaupunginosia.

Sellainen oli Malta.

Flunssa ja hostelli

Jälkeenpäin ajateltuna majoituksen vaihtaminen osoittautui virheeksi. Ajattelin, että viikon itsekseen oleskelun jälkeen olisi mukava taas nähdä ihmisiä. Olin ollut joulun ajan omassa rauhassani Airbnb:ssä, joka oli pimeä ja kolkko, sillä kaikki ikkunat avautuivat vain pienelle ja suljetulle sisäpihalle. Mitä iloa on tulla tänne asti etelään, minä mietin, jos aurinko jää vain likaisen kellertävän betoniseinän taakse? En ole sitä paitsi koskaan ennen majoittunut samalla matkalla yhdessä kohteessa useammassa eri majoituksessa, joten jo pelkkä ajatus siitä, että pääsisin aistimaan majoituksen tunnelmaa myös Maltan toisissa osissa, oli houkutteleva.

Minulla on jo joitain vuosia ollut sääntö majoitusta varatessa: Älä koskaan majoitu halvimmissa hostelleissa. Varsinkin näin sesongin ulkopuolella hintahaitarin alapäässä hostellit livahtavat helposti matkailijoiden kohtauspisteestä kodittomien yömajoiksi tai siirtolaisten sijaismajoitukseksi. Tällä kertaa kuitenkin katsoin, että toiseksi halvimmalla oli poikkeuksellisen hyviä arvosteluja, enkä onnistunut niistä löytämään mitään erityisen hälyttävää. Toisin kuin siinä kaikken halvimmassa, jossa useampikin arvostelu kertoi omistajan pyörivän kaikki päivät hostellilla ympäripäissään ja riitelevän vaimonsa kanssa.

Eikä hostellissa sinänsä ollutkaan mitään vikaa. Henkilökunta oli todella mukavaa ja ystävällistä, ja vaikka talo olikin parhaat päivänsä jo nähnyt, siellä oli jopa poikkauksellisen siistiä. Olen ollut paljon kalliimmissakin hostelleissa, jopa isoissa kansainvälisissä ketjuissa, jotka kalpenevat puhtaudessa tämän rinnalla. Ala-aulan oleskelutilassa istui kyllä kaikki päivät vanha hippi, jonka paikka olisi ollut ehkä ennemmin sosiaalihuollon piirissä. Siinä hän katseli puhelimeltaan äärioikeistolaista salaliittopropagandaa (niin kun vanhat hipit nykyään aina tekevät), ja haisi niin, että jos hän itse itsensä joskus pesikin, niin vaatteet oli pesty viimeksi joskus koronaa edeltäneenä aikana. Mutta hostellin hyväntahtoinen omistaja vain vaivihkaisesti aina suihkutti tilat ilmanraikastimella aina kun mies nousi sohvaltaan, ja jos miehen ongelmallisuus otettiin puheeksi, hän vain totesi, että eipä miehellä ole muutakaan paikkaa mennä.

Mutta tämä on normaalia hostellielämää. Oli siellä toinenkin pahanhajuinen mies, joka tosin uudenvuoden alla pesi itsensä ja vaatteensa, lähinnä siksi, että huoneeseen tuli viikoksi majoittumaan hänen maannaisensa, johon hän selvästi halusi tehdä hyvän vaikutuksen. Ja oli siellä parikin ihmistä, jotka aamuyöllä alkoivat katsoa puhelimeltaan somevideoita ilman kuulokkeita. Ja tietysti moni kuorsasi, eiväthän he sille mitään voi, mutta sitten jotkut idiootit alkoivat korvatulppien käytön sijaan huutamaan keskellä yötä, että lopettakaa kuorsaaminen. Tämmöistä se on. Se ei parane, vaikka hakeutuisi kalliimpiinkin paikkoihin, eikä välttämättä parhaissa hotelleissakaan. Joitain ihmisiä vain ei ole luotu ottamaan toisia ihmisiä huomioon mitenkään. Vaikeita naapureita on kalliissa omistusasunnoissakin.

Se kohta, jossa kaikki lähti menemään väärin, oli se, kun uudenvuoden aatonaattona ruumiinlämpöni lähti kipuamaan taivaisiin, ja jämähdin päiväkausiksi sängynpohjalle. Sänky oli ihan hyvä nukkumiseen. Jos sängyssä vain käy kymmenisen tuntia päivässä kääntymässä, siihen ei kummoistakaan tilaa tarvita. Tämä oli vieläpä niitä parempia hostelleita, jossa sängyn ympärillä oli verhoilu, joten sinne sai edes jonkinlaisen pienen yksityisen tilan. Mutta jos siinä lojui 20 tuntia päivässä, se ei enää ollutkaan niin hyvä. Flunssaa monesti helpottaa, jos pääsee nukkumaan puoli-istuvaan asentoon, tai jos saa nostettua sängynpäätyä vähän ylöspäin (kuten kotonani olen tehnyt pysyvänä ratkaisuna), mutta tässä sängyssä siitä ei voinut edes haaveilla. Seinän ja sängynlaidan välissä oli niin suuri rako, että jo pelkkä seinään nojaten istuminen vaati tyynyn lisäksi peiton tai repun lisätueksi. Ei se erityisemmin haitannut vielä ensimmäisenä parina yönä, kun kuume huiteli 39 asteen tuolla puolen, mutta sitten kun aivot vähän taas palautuivat tähän maailmaan, eikä enää horrostanutkaan puoliksi tajuttomana ihan missä vain silmänsä sattui sulkemaan, parempi sänky ja tyyny ja peitto olisivat olleet tarpeellisia.

Isoin ongelma oli sosiaalinen. Toki jo se oli ikävää, että tunsin syyllisyyttä siitä, kun köhin ja räin ja köhisin läpi yön, ja näin mahdollisesti valvotin muita – ja jopa tartutin tautia heihin –  mutta itseni kannalta pahinta oli se, että kahdeksan hengen yhteismajoituksessa minun omat mahdollisuuteni vaikuttaa tilan lämpötilaan ja ilmanvaihtoon ovat aika vähäiset. En ollut suinkaan ainoa huoneessa, joka olisi halunnut nukkua parvekkeen ovi kiinni, niin että huoneen lämpötila pysyisi yölläkin edes lähellä kahtakymmentä astetta, mutta valitettavasti pahimman kurkkuärsytykseni aikana huoneessa majoittui yksi hyvin päättäväinen italialainen, joka ei missään tapauksessa ollut valmis hyväksymään suljettua ovea. Aina, kun joku sulki oven, tai edes veti verhon sen eteen vähän peittämään sisään puhaltavaa tuulta, niin hän kävi hyvin pian avaamassa sen uudelleen, apposen selälleen ja verho mahdollisimman syrjään rutistettuna. Ja kylmä ja kuiva tuuli ei tehnyt kurkkukivulleni hyvää. Kun ovi oli kiinni, nukuin onnellisena ja rauhallisena, mutta kun se oli auki, minä heräsin kymmenen minuutin jälkeen kakomiseen ja kurkkukipuun. Yritin nukkua peiton alla, yritin kietoa kaulahuivia hengitysteideni päälle, yritin löytää itselleni sellaisen seinää vasten käpertyneen asennon, että kylmä ilma ei pääsisi kurkkuuni, mutta ei. Ainoastaan oven sulkeminen auttoi, ja sitä mahdollisuutta ei ollut olemassa.

Hostellin sosiaalisuudenkin menetin viimeistään siinä vaiheessa, kun kurkkukipu alkoi tehdä puhumisesta vaikeampaa. Toki välttelin vähän ihmisiä jo heti kuumeen noustua, koska en halunnut tautiani heihin tartuttaa, ja kun kuumeiset aivoni eivät enää kyenneet kovin monipuoliseen englantiin (ei niin, että suomikaan erityisen hyvin korkeassa kuumeessa taittuisi). Mutta sitten, kun puhuminen alkoi sattua, ja varsinkin sitten, kun korvani menivät lukkoon enkä enää kuullutkaan mitään, käperryin yksin flunssaiseen maailmaani. Ihmisiä oli ympärillä, mutta hädin tuskin kiinnitin heihin mitään huomiota. Joskus vaihdoin sanan tai pari, pyysin jotakuta tarkistamaan, sainko leikattua hiukseni niskasta tasaisesti, tai kysyin saanko ottaa vedenkeittimestä heidän keittämäänsä vettä (tai kysyin, minne vedenkeitin on kadonnut tai milloinhan sähkö mahdollisesti palaa), mutta mitään pidempiä keskusteluja en enää käynyt.

Toki, kun pitkittynyt flunssa alkoi taas nostaa masennusoireita, ja minun luulotautinen ahdistukseni alkoi pelottelemaan minua kaikilla mahdollisilla vaarallisilla jälkitaudeilla, saatoin rauhoittaa itseäni sillä, että paikalla oli paljon ihmisiä. Jos saisin sydänlihastulehdusperäisiä rytmihäiriöitä tai sekoaisin aivokalvontulehdukseen, tai olisin tukehtumaisillani keuhkokuumeeseen, niin ehkä joku huomaisi ja soittaisi ambulanssin, vaikka en itse tilaani kuumehoureisena tajuaisikaan. Tosin se oli sikäli turhaa ahdistusta, että taudin pitkä kesto ja korvista hävinnyt kuulo poislukien flunssani on ollut aika tavanomainen. Yksikään oire ei missään välissä ole ollut mitenkään huolestuttava. Taudin vain jatkuessa ja jatkuessa ja jatkuessa ja jatkuessa ja jatkuessa ja jatkuessa ja jatkuessa, se on ollut vain ärsyttävä ja turhauttava ja tylsistyttävä. Ja masentava. Olin juuri alkanut saada matkustamisen ilosta kiinni, ja hetkeksi taas pystynyt jopa unohtamaan masennukseni – myös sen oikean eikä pelkästään kaamosmasennusta – mutta se on nyt mennyttä.

Alunperin minun oli tarkoitus poistua Maltalta 3. päivä. Lykkäsin lähtöäni seitsemänteen päivään. Onneksi lautan aikatauluja saa muuttaa ilman lisämaksuja niin usein kuin haluaa. Sitten siirsin sen yhdeksänteen päivään. Ja tällä hetkellä olen lähtemässä maanantaina 13. päivä. Joka kerta, kun lykkäsin lautan lähtöä, mietin myös majoituksen vaihtamista.

Kaikkein pahinta hostellimajoituksessani oli se, että se oli mäen päällä. Kauppoihin ja ravintoloihin ei ollut pitkä matka, puolen kilometrin sisään löytyi mitä vain, mutta paluumatka vaati viidenkymmenen metrin jyrkän nousun. Google Maps kyllä ystävällisesti aina valehteli, että matka on “enimmäkseen tasainen”, joten kun hostellille kiivetessä piti joka kerta kahdesti pysähtyä tasaamaan pulssia ja hengitystä, vaikka kuinka töpöttelin hiljakseen, sain lisäenergiaa hakkumalla ja kiroamalla typerää Googlea ja sen umpityperää karttaohjelmaa (joka ei edes näytä niitä katuja, joita pitkin ei pääse autolla). Ehkä se on paras, mitä löytyy, mutta se, että jokin on paras, ei tarkoita, että se olisi hyvä.

Majoituksen vaihtaminen vain tarvitsee energiaa. Se vaatii sen, että jaksaa ottaa selvää vaihtoehdoista, se vaatii sen, että jaksaa tehdä varauksen ja ottaa selville, missä majapaikka on, ja ennen kaikkea se vaatii, että sinne pitäisi jaksaa mennä, mielellään vielä matkatavaroiden kanssa. Lopulta löysin hotellihuoneen heti mäen alta, vain 400 metrin päästä, 25 euroa yö, ja totesin, että ei enää yhtään yötä siinä hostellissa. Pari yötä aiemmin hostellille oli majoittunut vieläpä joku oman elämänsä sankari, joka oli alkanut tupakoimaan öisin vessassa, joten tilat, joissa pystyi kurkkukivun kanssa hengittämään olivat rajoittuneet vielä entisestäänkin. Totta kai talo oli joka tapauksessa tupakoitsijoita täynnä, se on niitä halpojen hostellien tyypillisimpiä kiroja (tupakoitsijoiden kaikki rahat menevät tupakkaan, ei heillä ole varaa maksaa majoituksesta), ja savu oli leijaillut vuoteeseeni avonaisesta parvekkeenovesta koko oleskeluni ajan, mutta ulkoa tunkeutuva savu loppuu useimmiten heti, kun tupakointi loppuu, kun taas sisällä kiertävä savu jää sinne kiertämään tuntikausia, ja pahimmillaan pinttyy kiinni vaatteisiin ja lakanoihin ja lopulta jopa seiniin.

Se oli viimeinen pisara. Nyt en enää edes harkinnut majoitukseni jatkamista. Latasin puhelimelleni jopa taksisovelluksen, että jos voimani eivät muuten riittäisi muuttamiseen, niin käyttäisin taksia. Jaksoin kuitenkin kävellä lyhyen matkan alamäkeen reppujenkin kanssa.

Ja nyt olen hotellissa. Oma huone, oma yksityinen kylpyhuone ja vessa. Saan ihan itse päättää, kuinka kylmänä tai kuumana haluan huoneeni pitää. Kauniit merimaisemat olisivat hotellin toisella sivulla, jonka huoneet olisivat 30 euroa kalliimpia, mutta kyllä minunkin parvekkeeltani näkee ihan kauniita talonkattoja. Ilmastointikoneen puhaltama lämmin ilma kyllä sekin vähän kutittaa kurkkua, mutta kaukosäädin on sänkyni vierellä, ja virtanappia on helppo painaa. Kukaan toinen ei tule laittamaan sitä takaisin päälle, eikä avaamaan ulko-ovea. 

Ja en tiedä, onko se vain sattumaa, mutta nyt, vain yhden yön täällä nukuttuani, minusta vihdoin tuntuu, että tauti saattaisi olla helpottamassa. Lämpö ei ole tänä iltana noussut, kurkkuni ei ole tuskaisen kipeä, ja yskäkin tuntuu siltä, että se tulee valvottamaan vain hetkittäin ja vähän. 

Ehkä vielä saan vähän matkustettuakin. Tosin, kun suositus on, että flunssan jälkeen pitäisi välttää kovaa rasitusta yhtä monen päivän ajan kuin mitä flunssa on kestänyt, niin enpä minä enää ennen Suomeen paluuta kovin paljoa taida enää seikkailla. Haaveeni Etnalle kiipeämisestä pitää lopullisesti haudata.

Ärsyttävää. Olen nyt ollut matkalla 57 päivää. Niistä olen ollut flunssaisen puolikuntoinen tähän mennessä yli 20 päivää. Ei ole ollut tämänvuotinen matka kovinkaan kummoinen menestys. Pitää vain toivoa, etten enää loppumatkasta mitään uusia tauteja nappaisi. Kolmen viikon päästä minun pitäisi olla jo Suomessa.

Malta, pieni Britannia

Saavuin Maltaan väsyneenä, koko päivän matkustaneena. Lähdin Cataniasta puolilta päivin, matkustin Pozzalloon junalla (kolmen vartin vaihto Siracusassa), istuin pari tuntia satamassa ja laivalla odottamassa lähtöä, ja lopulta keinuin katamaraanissa puolitoista tuntia Maltalle. Olin perillä Airbnb:ssäni pitkälle iltakymmenen jälkeen. Kahdeksan kilometriä kävelyä rinkka selässä, alkumatkasta auringon hiostaessa minua säätilaan liian lämpimissä vaatteissani, ja loppumatkasta Maltassa jyrkkää mäkeä ylöspäin nousten.

Puhelimeni akku alkoi olla jo tyhjä. Olin laivalla jo tyhjentänyt vara-akkunikin, jota ilman puhelin olisi kuollut jo tunteja sitten, vaikka toki heti aamusta olin napsauttanut puhelimeni virransäästötilaan. Mutta ajattelin, että ei se olisi ongelma. Kunhan olisin majapaikassani, sitten sähköä saa seinästä. Saatoin aivan huoletta pitää Google Mapsia auki koko kävelymatkan ajan. Ja kun lopulta pääsin asunnolle, ja minulla oli pieniä vaikeuksia keksiä, mikä on minun huoneeni (tämä oli niitä majoituksia, joiden isäntää ei koskaan edes näe), en minä vieläkään murehtinut kännykkääni.

Vasta sitten, kun löysin huoneeni, laskin rinkkani alas, kaivoin laukustani laturin, ja aloin pistää puhelintani seinään, ymmärsin olleeni naiivi ja tyhmä. Tiesinhän toki, että Malta on brittiläinen maa. Mutta silti minulla ei ollut käynyt edes mielessä, että täällä käytettäisiin brittiläisiä töpseleitä. Seinältä minulle irvisti vain kolme suorakulmaista reikää kolmiomuodossaan, paljon kauempana toisistaan kuin tutussa manner-euroopan standardissa. Jo Italiassa minulla oli ollut pariin kertaan ongelma, että en saanut tietokonettani kiinni mihinkään, sillä maassa ei juurikaan tueta sitä isoa ja pyöreää pistokestandardia (tyyppi f, niille joille pistokkeiden aakkoset mitään sanovat), mutta en ollut silti edes hetkellisesti ajatellut, että Maltalla olisi täysin erilaiset pistorasiat.

Onneksi olin ladannut tietokoneenikin täyteen ennen lähtöä, joten sain otettua siitä puhelimeeni virtaa. Googlasin nopeasti, minkälaisen adapterin tarkalleen ottaen tarvitsen, mistä niitä saa ja millaiseen rahanmenoon minun pitää varautua. Ja heti, kun puhelimen käyttö ei ollut enää välttämätöntä, laskin sen yöpöydälle enkä käyttänyt sitä yhtään. Onneksi puhelin ei virransäästötilassa kuluta oikeastaan lainkaan sähköä. Ei tule mitään yöllisiä yllätyspäivityksiä, jotka yhtäkkiä syövät täydenkin akun melkein tyhjäksi.

Seuraavana aamuna siis heti, kun jaksoin nousta sängystä, lähdin adapteriostoksille. Aamun valossa, kun kaduille oli tullut elämää, mitä siellä ei loppuillasta ollut ollut, huomasin myös, että niin, täällähän on myös vasemmanpuoleinen liikenne. Pudistelin itselleni epäuskoisena päätä, miten ihmeessä en ollut sitä huomannut edellisiltana. Tietenkään autoja ei ollut yöllä juuri missään näkynyt, ja toisaalta, olin tullut Italian kaupungeista, joissa lähes kaikki tiet ovat aina yksisuuntaisia, tai niin kapeita, että suunnasta huolimatta autot ajavat aina samaa ajorataa, joten olin jo tottunut siihen, että autoja saattaisi tulla suunnasta mistä hyvänsä. Mutta olisi sen silti voinut päätellä ajoratojen maalauksista ja liikennemerkkien sijainneista.

Tärkeä muistutus mannereurooppalaisille.

Samalla huomasin myös sen, mitä olin jo vähän päätellyt edellisiltana: Malta on rakennettu autoille. Joka paikkaa halkoo monikaistaiset autotiet, joissa ei ole minkäänlaista ylitystä jalankulkijoille. Ja Maltalla on tympeä pohjoiseurooppalainen liikennekulttuuri, jossa auto on pyhä lehmä ja muita kulkijoita pidetään vain autoilua hidastavina esteinä. Pois se ihmisen kokoinen välimerellinen liikennekulttuuri, jossa autot ovat tasa-arvoinen osa liikennettä kaikkien muiden kanssa, ja jalankulkijoille annetaan aina tilaa siinä missä toisille autoillekin, ei, Maltalla autoilijat eivät ympärilleen katso. Italiassa totuin taas jo siihen, että oli tie kuin tie, niin autoilijat kyllä antoivat tietä, jos vain itsevarmasti näytin siltä, että haluan tien ylittää, mutta maltalaiset autoilijat painavat vain jarrun sijaan tööttiä ja kaahaavat rattiraivoisina ohi. Tässä maassa ei edes liikenneympyröissä ole suojateitä – mikä ilmeisesti on ihan brittiläinen ilmiö yleensäkin. (Törmäsin muutamia kuukausia sitten somessa keskusteluun, jossa britit kauhistelivat jonnekin päin Englantia rakennettua liikenneympyrää, joka toimi niin kuin joka ainoa liikenneympyrä Suomessa, eli autojen pitää väistää kevyttä liikennettä sekä ympyrään tullessa että lähtiessä, ja brittiläisten kommentoijien mielestä se oli täysin mahdoton hirvitys, joka tekee liikenteestä täysin mahdotonta.)

Onneksi Malta toimii kuitenkin niin kuin mikä tahansa ainoastaan yksityisautoilijoille rakennettu kaupunkiympäristö, jossa ei ole säällistä julkista liikennettä: Joka paikassa on täysin paikalleen jämähtäneitä ruuhkia, eivätkä autot koskaan etene minnekään. Useimmiten jumittuneiden autojen välistä saa pujoteltua isommankin kadun poikki, eikä se autoilijoita haittaa, jos he eivät ole etenemässä muutenkaan. Mutta siitä huolimatta sadan metrin tienylitykseen, että saa itselleen lähisähkökaupasta töpseliadapterin, joutuu kävelemään toista kilometriä, koska vaikka autojen läpi saisikin ehkä pujoteltua, niin tiet on reunustettu korkeilla aidoilla ja pensailla ja muilla kulkemista haittaavilla esteillä.

Adapterin kuitenkin lopulta sain. Se maksoi 2,50. Asiakaspalvelija kaivamassa adapteria kaupan laatikoista toi kyllä hieman mieleen Speden klassisen rautakauppasketsin, niin hidasta se oli, mutta se johtui siitä, että nainen ei tainnut ihan oikeasti tietää, missä merkitsemättömässä ruskeassa aaltopahvilaatikossa adapterit olivat (ja toinen asiakaspalvelija oli keskittynyt myymään karaokelaitteistoa ja jääkaappipakastinta minua paremmille asiakkaille). Kiinnitin kaupassa myös huomiota siihen, että vaikka maan kaikki seinien pistorasiat ovatkin brittiläismallisia, ainakin puolissa kaupassa myytävistä sähkölaitteista oli eurooppalaisen standardin mukaiset pistokkeet. Paikallisetkin selvästi tarvitsevat adaptereita jokapäiväisessä elämässään.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun olen vanhassa britannian alusmaassa. Olen ollut Intiassa, olen ollut Tansaniassa, olen ollut Etelä-Afrikassa. Ja myös Sambiassa ja Namibiassa ja pari tuntia Zimbabwen puolella Viktorian putouksilla. Niissäkin olen joskus nähnyt brittiläisiä pistorasioita, mutta ne eivät ole koskaan ollut ongelma. Joka paikassa on ollut ihan yhtä lailla myös eurooppalaisia töpseleitä käytettävissä, tai ainakin pistorasioiden reikiä on muotoiltu niin, että niihin normaalin europlugin saa kiinni. Ja niissä olen myös tottunut vasemmanpuoleiseen liikenteeseen – tai huomannut sen, kuinka vaikea siihen on tottua.

Ei se ole ongelma, että autot tulevat väärästä suunnasta. Tietä ylittäessä katsotaan joka tapauksessa molempiin suuntiin. Suomessakin jos vaikka autot useimmiten ajavatkin tien oikeaa reunaa, niin toisesta suunnasta voi ihan hyvin tulla pyöräilijöitä tai sähköpotkulautailijoita tai jalankulkijoita, ja niitäkin pitää väistää. Sama toimii myös vasemmanpuoleisessa liikenteessä. Vaikeaa on se, että autojen ratit ovat väärällä puolella. Kevyeen liikenteen käyttäjänä on usein tärkeää, että saa katsekontaktilla varmistettua, että autoilija on varmasti nähnyt minut. Mutta vasemmanpuoleisen liikenteen maissa katseeni hakeutuu helposti pelkääjän paikalla istuvan silmiin. Ja vaikka toki pelkääjän paikaltakin huudetaan nopeasti kuskille, jos kuski on ajamassa jalankulkijan päälle, niin siitä huolimatta ne ovat väärät silmät. Autokuski on se vaarallinen olento, jonka lupa tarvitaan suojatien ylittämiseen, ei hänen matkustajansa.

Erikoista Maltan vasemmanpuoleisessa liikenteessä on kuitenkin se, että toisin kuin muissa vierailemissani maissa, täällä jalankulkijat eivät kuitenkaan väistä vasemmalta. Sekä Intiassa että Tansaniassa jalkakäytävät menivät itselläni jatkuvaksi tanssiksi, kun kävelin aina vastaantulijoiden eteen, ja sitten yritimme kömpelösti edestakaisin sovitella kumpi menee ensin ja kummalta puolelta, mutta Maltalla sitä ongelmaa ei ole ollut kertaakaan. Ehkä se vain johtuu maahanmuuttajien suuresta määrästä. Maltan asukasluku on lähes kaksinkertaistunut viimeisen kolmenkymmen vuoden aikana, ja suurin osa tulijoista on tullut oikeanpuoleisen liikenteen maista. Perinteisetkin maltalaiset ovat joutuneet opettelemaan väistämään mantereelta tulleita idiotteja oikealta puolelta.

Onhan se kiva, että kulttuurieroja on. Vaikka ne vähän matkustamista vaikeuttavatkin. Auton alle tuskin jään, vaikka autojen tulosuunta aina välillä yllättääkin, mutta yhdellä adapterilla voi ladata vain yhtä laitetta kerrallaan, ja kun matkassa on puhelin, vara-akku, tietokone, kamera, langattomat kuulokkeet ja hiustrimmeri, joskus pitäisi saada useampikin laite yhtä aikaa seinään.

Samaan aikaan kuitenkin matkustamista helpottaa, että taas kaikki kyltit ja opasteet ovat englanniksi, ja suurin osa paikallisista englantia ainakin jonkin verran osaa. Yllättävän vähän, ja yllättävän huonosti, mutta totta kai Italiaan verrattuna tämä on täysin eri maailma.

Ja tiedän täysin hyvin, että vaikka olenkin täällä nyt vain pari viikkoa, niin heti kun olen taas Sisiliassa, minulla menee monta päivää taas opetella luottamaan siihen, että autot tulevat sieltä mistä niiden odottaakin tulevan. 

Minun kenkäni

Jo ennen lähtöäni katselin, että minulla on pieni kenkäongelma. En ole ostanut uusia kenkiä useampaan vuoteen, ja molemmat mukaani ottamat kengät ovat palvelleet jalkojani varovaisestikin arvioiden pitkälle toista tuhatta kilometriä. Ne ovat vielä enimmäkseen ehjät, ja ne ovat molemmat edelleen vedenpitäviä (ainakin lätäköiden läpi kävellessä), mutta kyllä niiden pohja alkaa jo kovettua ja takaosat hapertua. Korkeavartisista vaelluskengistäni yksi kengännauhojen pidikkeistä on irronnut jo pari vuotta sitten, ja olen opetellut pyörittelemään vesemman kengän nauhoja moneen kertaan samoista lenksuista, että saan sen solmittua kiinni. Lisäksi on vain ajan kysymys, milloin kummastakin kenkäparistani kengännauhat katkeavat.

Ne ovat molemmat kuitenkin edelleen ihan kelpoja kenkiä kävelemiseen. Käveleminen tuntuu ihan mukavalta, pitkäkään tallustelu ei satu jalkapohjiin, eikä nilkka lähde muljahtelemaan vääriin suuntiin. Jo parinkymmenen vuoden ajan olen ostanut kaikki kenkäni retkeilykaupoista, enkä ole kahteenkymmeneen vuoteen ostanut yhtään kenkää, jonka normaalihinta olisi ollut alle kahdensadan euron, vaikka ne toki useimmiten aina vähintään 50 % alennuksella olen poistomyynnistä ostanut. Köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa, ja jos hyvästä kävelykengästä parikin sataa maksaa, niin se ei lopulta ole kovin montaa senttiä käveltyä kilometriä kohden.

Mutta ainakin matalampivartisemmat kenkäni ovat nyt selvästi viimeisellä maailmanmatkallaan. Kotiinpaluun jälkeen ne jaksavat enintään palvella enää yhden kesän, kunnes vihdoin taitaa olla viimeisten jäähyväisten aika, ja hyvin palvelleet kenkäystävät haudataan sekäjäteastian harmaaseen kitaan. 

Kotiinpaluun on kuitenkin vielä toista kuukautta, joten olen pitänyt silmiäni auki, jos jostain löytyisi kengilleni uudet kengännauhat. Kengännauhojen löytäminen ei olisi mikään ongelma Suomessa – sen kun menisin samaan Partioaittaan mistä olen kengätkin ostanut – eikä missään Keski- tai Itä-Euroopassa. Ne toimivat niin kuin Suomikin. Nissä on suuria ostoskeskuksia, ja massiivisia hypermarketteja, jotka toimivat enemmän tai vähemmän itsepalveluperiaatteella. Sen kuin etsin sen hyllyn, jossa on kengännauhoja, nappaan sopivannäköiset, kävelen tiskille ja maksan.

Italia sen sijaan on perinteisempi palveluyhteiskunta, jossa kaupat ovat pieniä, niitä on paljon, ja suuri osa tavaroista ostetaan toreilta. Ostoskeskuksista ei ole tietoakaan, ja mistään hypermarketeista ei ole kuultukaan (ainakaan kaupunkikeskustoissa). Catanian massiiviset päivittäismarkkinat, jotka leviävätvielä korttelikaupalla läheisiä katuja pitkin joka suuntaan kaupunkia, on muistuma siitä, millaista ostosten tekeminen on ollut kaikkialla vielä sata vuotta sitten. Suomen pienet torit myyvät nykyään lähinnä vain ruokaa, ja vieläpä enimmäkseen valmisruokaa ravintolateltoissa, ja sitten siinä on jokin yksittäinen ulkomaalaisen pyörittämä koju, jossa myydään juntteja huumoripaitoja tai koruja – mutta Catanian tori leviää hehtaarien alueelle, täynnä kaikkea mitä voi kuvitella. Toki suurelta osin hedelmiä ja vihanneksia, ja paljon on tarjolla vaatteita, mutta saa sieltä myös ompelutarvikkeita (tai ompelupalveluakin, jos sellaista tarvitsee), pienelektroniikkaa, piraatti-dvd:itä, koruja – ja jos kärsivällisesti jaksaa käydä kojuja läpi, niin lopulta jopa kengännauhoja.

Kengännauhat olivat yhdessä epämääräisessä krääsälaatikossa, johon oli heitelty vähän kaikkea muutakin, mutta siellä niitä oli. Valitettavasti vain väärän värisiä ja väärän kokoisia kengännauhoja, mutta löysin sentään jotain. Ne olivat lähinnä valkoisia lenkkarinnauhoja, sellaisia leveitä ja littanoita, mutta minun kenkäni nauhat – ja nauhojen reiät – ovat sellaiset ohuemmat, juhlakenkämalliset. En toki odota löytäväni juuri samanlaisia, se olisi epätodennäköistä, etenkin kun kengännauhojeni sävy on harvinainen tummanharmaa. Mutta kyllä uusien nauhojenkin pitäisi sentään vähän sointua kenkiini. Mustat voisivat olla ihan hyvät, tai ruskeat, mutta valkoiset eivät ole missään tapauksessa mahdolliset.

Toki olisin voinut ottaa puhelimestani selville, mitä kengännauha on italiaksi (lacci delle scarpe, sanoo Google Translate), ja kysellä vastaantulijoilta mistä sellaisia voisi löytää. Mutta valitettavasti tämä on Italia, joten se olisi vain turhauttavaa. Sillä, kuten olen tänne blogiinikin tainnut pariinkin otteeseen kirjoittaa, italialaiset ovat ystävällisiä ihmisiä, jotka mielellään neuvovat toisiaan, mutta joille neuvominen on vain sosiaalista small talkia. Ohjeiden ei ole tarkoituskaan olla totta. Näyttää aina siltä, että parasta viihdettä italialaisille on se, kun yksi ihminen kysyy tietä jonnekin, ja sitten ympärille kerääntyy seitsemän ihmistä, jotka alkavat keskenään kinastelemaan siitä, minne täytyisi  mennä. Ja, mikä tärkeintä, kenelläkään heistä ei ole aavistustakaan. Eli voisin toki kysyi italilaisilta, mistä kengännauhoja löytyy, ihan vain, koska italialaiset tykkäävät, kun heiltä kysytään asioita, mutta ei se kengännauhojen löytämiseen auttaisi yhtään.

Kävin toki myös muutamissa kenkäkaupoissakin katsomassa. Ilmeisesti kengännauhat ovat italiassa jotain, jota tykätään varastaa, sillä kaikissa kaupoissa kengännauhat on piilotettu kassan taakse, joten päästäkseni niihin käsiksi minun täytyi niellä intoverttiyteni ja suostua puhumaan asiakaspalvelijoille. Ja sitten vielä tuottaa heille pettymys, sillä kengännauhat ovat kaikki väärän värisiä ja muotoisia, ja jättää ne ostamatta. Onneksi Italia ei sentään ole ihan kunnon kehitysmaa, joten täällä sentään pääsee kaupasta helposti ulos, vaikkei ostaisikaan mitään. Kukaan ei jää tukkimaan ulospääsyä tai syyllistävästi tinkimään tuotteiden hintoja alemmas, toisin kuin vaikka Intiassa tai Marokossa, ihan kuin syy sille, etten osta mitään olisi se, että tavarat ovat liian kalliita, eikä se, että ne ovat rumia ja minä en tarvitse niitä. 

No, kengännauhoilla ei ole välttämättä kiirettä. Kenkäni nauhat ovat kuin Italian tulivuoret: joskus ne taas purkautuvat, mutta onko se heti huomenna vai vasta tuhannen vuoden päästä, sitä on vaikea tietää. On hyvin mahdollista, että vaikka kengännauhani ovatkin rispaantuneet keskivaiheiltaan ja niiden sisäosat ovat kerääntyneet pallomaisiksi kovikkeiksi ihan vääriin paikkoihin, niin tästä huolimatta ne kestävät käyttökelpoisina vielä elokuuhun asti. Eivät kengännauhat ole vielä edes esteettinen ongelma. Ei ainakaan siihen verrattuna, että kengät itsessään alkavat muutenkin jo näyttää vähän littaantuneilta ja epämuodostuneilta. Ihan kuin niillä olisi kävelty jo viisi vuotta ja satoja ja taas satoja kilometrejä.

Damokleen miekka

Damokles oli hyvä ja uskollinen palvelija kuninkaalleen, mutta kuitenkin aina kadehti tämän asemaa ja vaurautta. Kuningas oli pääosin julma tyranni, mutta hyvä esimies, ja niinpä hän päätti antaa Damokleelle mahdollisuuden viettää päivän hänen elämäänsä. Ja niin Damokles teki. Hän nautiskeli yltäkylläisyydestä ja ruuasta ja naisista, ja mitä kaikkea kuninkaan elämään antiikin Kreikassa kuuluikaan, ja mietti, että tämähän on täydellistä. Mutta sitten hän huomasi yllään roikkumassa suuren miekan, joka oli kiinnitetty kattoon ainoastaan yhdellä hevosen häntäjouhella, millä hetkellä hyvänsä putoamassa hänen päähänsä.

Damokleen miekka on tietysti antiikin tunnetuimpia vertauskuvia, vaikka sen tulkinta aina vaihteleekin. Tarkoitetaanko sillä suoraviivaisesti sitä, että hallitsijan täytyy koko ajan pelätä salamurhaa tai vallankumousta? Eli vaikka ehkä hallitsetkin Syyriaa rautanyrkillä ja väkivaltakoneistolla 24 vuotta, niin millä hetkellä tahansa voit menettää sen, jos hetkeksikään sinun tai liittolaistesi huomio herpaantuu. Diktaattorin kruunu on painava, ja harvapa yksinvaltias uskaltaa syödä edes ruokaa ilman että esimaistaja kokeilee sitä ensin.

Vai onko se vertauskuva mistä tahansa yllättävästä sattumuksesta, joka tulee täysin tyhjästä ja tuhoaa kaikki suunnitelmat? Onko Damokleen miekka yhtä kuin Napolin alla kupliva Campi Flegrei, Euroopan suurin tulivuori, joka purkautuessaan tuhoaisi koko Napolin hetkessä, ja täydessä purkauksessaan tuhoaisi puoli Eurooppaa ja syöksisi koko maailman vuosien mittaiseen talveen ja globaaliin nälänhätään? Täällä minäkin vain lomailen, mutta millä hetkellä hyvänsä itse maapallo voi pettää alta. Tuossa vieressähän se kohoaa se maailmankuulu Vesuviuskin, joka kaksi tuhatta vuotta sitten lopetti tuhansien ihmisten elämän ihan vain yhtäkkiä kesken heidän arkisten askareidensa.

Tai pienimuotoisemmin, onko se vain mikä tahansa pienempikin vastoinkäyminen, joka tulee ja pilaa pienen ihmisen hybriksen? Onko se julkisesta kulkuneuvosta tarttuva flunssa, joka pistää matkasuunnitelmat uusiksi, ja jonka vuoksi joutuu puolikuntoisena raahaamaan painavaa rinkkaa ylös Napolin jyrkästi nousevia katuja, ihan vain koska matkailija typeryyttään menee tekemään suunnitelmia jopa kaksi päivää tulevaisuuteen. Niin minä vain olen ylimielisenä suunnitellut nopeasti pysähtyväni Napolissa, käyväni kurkkaamassa Pompeijin tai ehkä Herculaneumin raunioita, mutta jouhi ylläni katkeaa, flunssa putoaa ylleni, ja minä juuri ja juuri jaksan hitaasti köpötellä lähirantaan ottamaan pari kuvaa – ja sinnekin vain siksi, että hostellilleni nousevan mäen pääsee ylös myös hissillä.

Vai onko se sittenkin vertauskuva ihmisen peloista ja fobioista, jotka ovat joskus luulotautisia ja vainoharhaisiakin? Ei siinä tarinassakaan Damokleen miekka ole kuninkaan todellinen uhka – kuningas on tarkoituksellisesti roikotuttanut sen Damokleen ylle saadakseen Damokleen kokemaan, miltä kuninkaasta koko ajan tuntuu. Missään ei sanota, että kuninkaalla välttämättä olisi mitään oikeita uhkia elämässään, eikä hänellä ehkä olekaan. Ehkä hän vain on vain paranoidinen vanha diktaattori, joka pelkää liikaa kaikkea, eikä siksi osaa nauttia asemastaan ja olostaan.

Olen nyt matkallani joka keskiviikko, kello kaksi Keski-Euroopan aikaa, puhunut etäyhteydellä terapeuttini kanssa, ja keskustellut siitä, miten matkustaminen helpottaa kaamosmasennustani, ja ehkä joiltain osin oikeaa masennustakin. Yksi keskeinen matkustamiseen liittyvä masennusoireeni on toistuvat katastrofiajatukset, alitajunnastani mieleeni putkahtavat ajatukset siitä, että kaikki tulee menemään pieleen. Että laiva, johon nousen, kaatuu myrskyssä ja uppoaa; että juna, jossa istun, päätyy väärälle raiteelle ja törmää vastaantulevaan suurnopeusjunaan; että kaikista aseistetuista vartijoista ja läpivalaisulaitteista huolimatta Vatikaanin Pietarinkirkkoon tehdään massiivinen terrori-isku juuri, kun olen siellä; että joku venäläinen ohjus harhautuu reitiltään tuhansia kilometrejä, ja Kiovan sijaan paukahtaakin Krakovaan, juuri siihen kaupunginosaan ja taloon, missä minä olen – tai kuinka juuri silloin, kun minä pysähdyn pari päivää Napolissa, juuri silloin Campi Flegrei ottaa ja täysin ennalta varoittamatta räjähtää. Nämä eivät ole sellaisia pelkoja, jotka lamauttaisivat minua, eivät sentään, ne ovat vain sellaisia pelkoja, jotka vähän putkahtelevat ei-toivottuina ajatuksina aivoihini. Ne ovat lähinnä vain mielessäni rakentuvia fiktiivisiä tarinoita kaikesta siitä epäonnesta, mitä minulle saattaisi tapahtua. Lähimmäksi oikeaa pelkotilaa pääsin, kun kiipesin 20-kiloisen rinkkani kanssa Napolin rinteitä puolikuntoisena, ja aivoni alkoivat hokea sydänlihastulehdusta ja keuhkokuumetta ja kaikkia muita flunssan vaarallisia jälkitauteja, joiden takia sairaana pitäisi ymmärtää levätä. Mutta onneksi sekään ei lopulta vaikuttanut mihinkään muuhuin kuin siihen, että kävelin rauhallisesti ja hitaasti ja pysähtelin aina välillä hetkeksi lepäämään.

Mutta on se silti häiritsevää. Miksi aivoni haluavat koko ajan keskittyä ylläni roikkuvaan miekkaan, eivätkä ollenkaan hovin yltäkylläisyyteen? Miksi kehittelen mielessäni tarinoita siitä, että kymmeniä tuhansia vuosia nukkunut, enintään joskus hiljakseen höyrynnyt tulivuori nyt yhtäkkiä ottaa ja räjähtää, enkä vaikka siitä, että tapaan Napolissa jonkun ihanan naisen ja elämäni rakkauden ja saan elämääni suunnan ja tarkoituksen ja elän elämäni onnellisena loppuun asti ilman ensimmäistäkään masennusoiretta enää ikinä? Jälkimmäinen on totta kai äärimmäisen epätodennäköinen tapahtuma, mutta silti huomattavan paljon Campi Flegrein täysivoimaista purkautumista todennäköisempi.

Pessimisti ei pety, kyllä, ja jos aivoni odottavat maailmanloppua, niin isommatkin vastoinkäymiset ovat vain positiivisia yllätyksiä. Näin se toimii. Mutta olisihan se joskus kivaa odottaa jotain kivaa ja mukavaakin. Terapeuttikin sanoi, että aamuisin, kun masennukseni on pahimmillaan ja mieleni manaa vain kaikkea, mitä elämässäni on mennyt pieleen, minun pitäisi tietoisesti harjoitella keskittymään kaikkeen siihen kivaan, jota uusi päivä saattaisi eteeni tuoda. Ei tietenkään mihinkään epärealistiseen – on turha haaveilla lottovoitosta tai tyhjästä iskevästä rakkaudesta ensi silmäyksellä – mutta voisin vaikka jo heti sängyssä miettiä, että ehkä minä tänään näen luotettavasti italianvarpusen tai etelänharmaalokin, kun kerran uusien lintulajien bongaus minua aina ainakin lyhyiksi hetkiksi piristää. Tai voisin pohtia, että ehkä tänään näen museossa jonkin oikeasti inspiroivan taideteoksen, tai jonkin ilahduttavan tarinan alueen historiasta, tai ehkäpä minä voisin vaikka löytää jonkun hyvän ravintolan, jonka ruoka saa minut iloiseksi. Tosin tämä viimeinen on epätodennäköistä, sillä olen Italiassa. Italia ja hyvä ruoka eivät oikein viihdy samassa lauseessa. 

Onneksi flunssassa ei yleensä jaksa olla masentunut. Kummallisten katastrofiajatusten sijaan flunssainen pää valittaa fyysisiä kipujaan, ja nieluun valuvaa räkää, ja nukkumista haittaavaa kurkkukipua. Niitä minä olen viime päivät lähinnä ajatellut. Campi Flegrei ei ole käynyt edes mielessäkään. Miekka saa heilua ylläni ihan rauhassa, sillä nyt minä olen vain lepäillyt nuhakuumettani pois. 

Lisää yöjunia, kiitos!

Yöjunat ovat paras tapa matkustaa. Budjettia auttaa, jos yöpaikan ja siirtymisen voi yhdistää yhdeksi laskuksi (ainakin, mikäli yöjuna on mitenkään järkevän hintaista), ja lisäksi mitäpä muutakaan sitä pitkän matkan aikana voi juuri tehdä muuta kuin nukkua. Matkusti sitten mihin vuorokauden aikaan tahansa, yleensä osan matkasta nukkuu jo ihan pelkästään tylsyyden takia.

Mutta jostain syystä viitisentoista vuotta sitten yöjunat menivät pois muodista. Yhtäkkiä päätettiin, että junien täytyy kilpailla lentokoneiden kanssa nopeudessa eikä matkustusmukavuudessa, ja sen sijaa, että matkustamista olisi voinut tehdä mukavasti nukkuen, kaikkialla alettiin panostaa huomattavan epämukaviin, täriseviin ja jytiseviin, neljättäsataa kilometriä tunnissa syöksyviin turboputkiloihin, joista ei voi nopeuden vuoksi edes juuri maisemia katsella. Yöjunat lakkautettiin lähinnä siksi, että ne eivät olleet trendikkäitä. Trendikästä on ollut nopeuttaa junien nopeuksia. (Senhän takia Suomessakin tehtaillaan poliittisessa ohjauksessa absurdeja suunnitelmia, jossa halutaan polttaa miljardi, että saataisiin nopeutettua Helsinki – Tampere -välin yhteyttä varttitunnilla.)

Onneksi kuitenkin Keski-Euroopassa tultiin nopeasti takaisin järkiin. Yöjunien käyttökatko ei kestänyt kymmentä vuotta, kun niitä alettiin taas tuoda tohinalla takaisin. Olen nyt jo parina viime vuonna erittäin iloisena matkustanut Itävallan rautatieyhtiön ÖBB:n Nightjet -junilla, jotka järkevään hintaan ja järkevässä aikataulussa kulkevat Keski-Eurooppaa pitkin poikin. Viime vuonna tuksutin Budapestistä Berliiniin, ja nyt Wienistä Roomaan.

Suomessakin olen aikoinaan matkustanut yöjunilla paljonkin, nuorempana lähes aina Helsingissä käydessäni, mutta en enää vuosiin. VR on nykyisin yrityksenä täysin käsittämätön, jonka bisnesratkaisut viimeisen viidentoista vuoden ajalta voi ymmärtää ainoastaan silloin, jos VR:n johtajat on tarkoituksellisesti valittu ajamaan yrityksen toiminta alas, koska he periaatteellisesti vastustavat sekä valtionyhtiöiden että julkisen liikenteen olemassaoloa. Yöjuna Oulusta Helsinkiin oli järkevä silloin, kun makuupaikka maksoi 50 euroa, lähti Oulusta kymmeneltä ja saapui Helsinkiin vähän ennen kahdeksaa – mutta nykyään jo pelkkä istumapaikka maksaa 150 euroa, vuodepaikkoja ei edes myydä (koska pari vuotta sitten oli korona joten jaetuissa hyteissä saa kuolemantaudin), ja makuuhytin saa kolmeensataan euroon. Lisäksi aikataulu lähtee Oulusta puoli kahdeltatoista ja on Helsingissä perillä jo pian viiden jälkeen. Miksi ihmeessä maksaisin kolmesataa euroa yöjunasta, jossa saa parhaassakin tapauksessa pikaisesti suljettua silmänsä vähän yli neljäksi tunniksi? Samalla hinnalla lentää Helsinkiin ja yöpyy siellä hotellissa. Ja linja-auto maksaa kaksi kymppiä. Aiemmin ainakin Kajaani – Helsinki yöjuna ihan järkevästi pysähtyi moneksi tunniksi Pieksämäelle nimenomaisena tarkoituksena pidentää matka-aikaa, mutta kun nyt on isolla rahalla rakennettu nopeampi päärata, niin sitten se ilmeisesti pitää ajaa täysillä yöaikaankin. 

Mutta onneksi julkisen liikenteen poliittinen vastustaminen on vain suomen omaa amerikkalaisuutta. Koska Suomi kuvittelee olevansa vain Yhdysvaltojen etäinen osavaltio, jossa sanomalehdetkin kirjoittavat viikossa enemmän tekstejä Yhdysvaltain presidentin hallitusnimityksistä kuin vuodessa mitään Euroopan Parlamenttiin liittyvää, on täysin luontevaa, että Suomeenkin halutaan tuoda amerikkalaista julkisen liikenteen vastustamista. Siinä missä koko muu Eurooppa on jo alkanut tuhota sodanjälkeisten vuosikymmenten älyttömimpiä ylilyöntejä – Utrecht palautti kymmenillä miljoonilla euroilla aikoinaan moottoritieksi muutetun kanaalin takaisin joeksi, Wienin Mariahilfer Strasse on jo viidentoista vuoden ajan vuosi vuodelta muuttunut enemmän ja enemmän yksinomaan kävelykaduksi, ja Roomassakin kaikki Mussolinin rakennuttamat keskustaa halkovat monikaistaiset tiet ovat vähän kerrassaan katoamassa (Vatikaanin ympäri kulkenut autotiekin on nyt katolisen kirkon riemuvuoden alla jalankulkijoille) – mutta Suomessa yksityisauto ja autotie on edelleen pyhä ja koskematon, ja jos vain punavihreät ituhipit saataisiin kuriin, niin eiköhän se Töölönlahtikin vielä saataisi 1960-luvun suunnitelmien mukaan täytettyä autoille parkkipaikoiksi. Jo pelkkä julkisen kaupunkiliikenteen kehittäminen vaatii loputtoman riitelyn valtuustoissa. Ja sitten valtuustopoliitikot ihan tosissaan toistelevat amerikkalaisesta somesta löytämiään idioottimaisuuksia, kuinka julkista liikennettä käyttävät vain köyhät juopot ja maahanmuuttajat, ja kuinka sinne ei keskiluokkaiset edes uskalla mennä, koska siellä on niin rauhatonta ja vaarallista.

Itävallassakin on oikeistohallitus, ja vieläpä vähintään yhtä populistinen ja rasistinen öyhääjähallitus kuin Suomessakin – mutta julkinen liikenne sen kuin paranee. ÖBB:n Nightjet -juniinkin on nyt vanhojen couchette -vaunujen tilalle (joissa istumapaikat vain yön ajaksi pyöräytettiin nukkumalaveteiksi), tullut kapselihotellityyppisiä majoituskopeja. Ne eivät ole ihan loppuun asti mietittyjä, ne ovat kapeita ja ahtaita, ja juuri ja juuri sopivan mittaisia minun lyhyelle varrelleni – mutta jos joku 190-senttinen niihin yrittäisi ahtautua, niin aika solmussa pitäisi nukkua. Mutta nykyiseen äärimmäiseen yksityisyyden aikaan, jolloin VR:kin perustelee (vain vähän valehdellen) junien yhteismajoitetuista vuodepaikoista luopumista sillä, että “ihmiset haluavat oman hytin”, tällaiset pienet matkustusarkut ovat juuri sitä, mitä suuri yleisö haluaa. Mutta ennen kaikkea, ne ovat uusia. Ne ovat tietoista uutta kehitystä yöjunien parantamiseksi. Ei ole enää puhettakaan, että yöjunista luovuttaisiin, ei, nyt tuotetta halutaan kehittää.

Juna lähti Wienistä iltaseitsemältä ja oli perillä Roomassa yhdeltätoista. Hyvin pieni osa matkustajista Roomaan asti matkusti, mutta Firenzeen ja Bolognaankin tultiin aamuseitsemän ja kahdeksan välillä, niin että hekin saivat junassa oikeasti nukuttua. Ja samalla se palveli tietysti myös istumapaikalla lyhyempiä matkoja matkustavia matkalaisia. Koko matka olisi ollut Münchenistä Wienin kautta Roomaan, mutta koska Wienin ja Münchenin välinen rataosuus on remontoitavana, sitä osuutta ei tänä talvena nyt kuljeta.

Tietysti nyt, kun kaikki yöpyivät omissa laatikoissaan, sosiaalisuudesta ei ollut tietoakaan. Ainoa kanssakäyminen ihmisten kanssa oli pariminuuttinen ihmettely, kun yritimme keksiä, miten lukittavan matkatavaralokeron (ja kenkälokeron) saa auki. Kopin sisällä seinässä ollutta avainkorttia piti näyttää käytävän puolella olevaan lukijaan, jonka jälkeen oli noin 15 sekuntia aikaa avata – täysin eri paikassa olleiden – lokeroiden ovi. Mutta siinä se. Sen jälkeen katselin vain pienen kapselini harmaita seiniä. Istumaan mahtui juuri ja juuri, puolimakaavassa asennossa. Ikkunakin oli niin pieni, ettei siitä voinut maisemia katsella. Tosin koska oli yö, niin eipä siitä olisi mitään näkynytkään.

Mutta kyllä! Yöjunia, kiitos. Lisää! Mielellään Suomeenkin.

Tosin, kun VR nykyään on mitä on, niin Suomesta aika lailla puuttuu junaliikenne ylipäätään. Tänä vuonna ensimmäistä kertaa koskaan matkustin Oulu – Helsinki -välin bussilla. Halvin junalippu olisi maksanut 80 euroa, suurin osa satasesta ylöspäin, mutta bussilippu maksoi 20e. Aika paljon olen valmis maksamaan junan mukavuudesta ekstraa, mutta raja se on minullakin.

Krakova

Olin loppukesästä mielenterveyskuntoutuksessa. Viikko täysihoidolla Kempeleessä, jopa kymmenen kilometrin päässä kotoa, oli tervetullutta vaihtelua elämääni. Kuntoutus pohjautui ensisijaisesti vertaistukeen, siihen, että juttelimme omista masennuksistamme toisten saman taudin tallomien kanssa, ja kerroimme omista tuntemuksistamme ja keinoistamme taistella mustaa mieltämme vastaan. Yksi kurssilaisista, muutamia vuosia minua vanhempi mies, kertoi ensimmäisestä ulkomaanmatkastaan. Hän oli vastikään, muutamia viikkoja aiemmin, käynyt vaimonsa kanssa Krakovassa. Oli kuulemma ollut upea reissu, ja suunnilleen ensimmäinen kerta, kun masennuksen sumuverho oli edes hetkeksi yhtään raottanut hänen yllään, sen jälkeen kun tuo kirottu tauti oli asettunut hänen riesakseen.

Totta kai hänen kertomuksensa kuulosti korviini hieman naiivilta. Hän ihasteli kaupungin kauneutta, ja sen kahviloita, ja ravintoloita, ja kaikkea sitä sellaista, mitä nyt ensimmäisellä ulkomaanmatkalla ihastellaan. Jos ei ole koskaan ennen Keski-Euroopassa käynyt, niin onhan se jo itsessään maaginen kokemus. Osin kateellisenakin kuuntelin hänen ihasteluaan, ja pystyin jossain syvällä mielessäni vielä tavoittamaan sen nuoren Kimmon, joka ensimmäistä kertaa matkusteli ulkomailla. Ulkomaat olivat sellainen häkellyttävän kaunis, historiaa haviseva vanha maailma, jota aiemmin oli nähnyt vain elokuvissa. Mutta siitä on jo kaksikymmentä vuotta.

Minäkin toki kertoilin matkoistani siellä sitten. Tarinoita on kertynyt, ja tarinankertoja olen, joten voisin jaaritella reissuistani paljon pidempään kuin kukaan koskaan haluaisi kuunnella – mutta kerta toisensa jälkeen päädyin vain siihen, että Krakovassa en ole käynyt. Se on suunnilleen viimeinen niistä Keski-Euroopan keskeisistä turistikaupungeista, joka on toistaiseksi jäänyt väliin. Ainoa Puolan kaupunki, jossa olen käynyt, on Varsova, ja se on armottoman ruma, toisen maailmansodan ja neuvostososialismin ruhjoma kaupunki, eikä varmastikaan eduksi maalleen. Olin Puolallekin velkaa sen, että kävisin muuallakin kuin Varsovassa.

Joten nyt sitten tulin tänne. Että voin sitten palattuani kertoa, kun taas helmikuun alussa toiselle kuntoutusjaksolle menen, että minäkin nyt sitten kävin Krakovassa. Nyt sekin on nähty.

Siihen on syynsä, miksen ole Krakovassa koskaan aiemmin käynyt. Ne ovat pitkälti ne samat syyt, miksen ole koskaan Pietarissa käynyt (joka on asia, mitä olen monen monta kertaa joutunut selittämään matkoillani tapaamilleni venäläisille). Lyhyt versio: Krakova, kuten Pietari, on liian pohjoisessa. Pidempi versio: Krakova, kuten Pietari, on matkareiteiltäni syrjässä. Kumpikaan ei ole luontevia pysähdyspaikkoja, jos on matkalla Etelä-Eurooppaan.

Nytkin olen kiroillut aika paljon sen kanssa, että Krakova on ihan täysi pussinperä. Jos matkustaisin maitse Baltian halki, ja matkani pää olisi Itä-Euroopassa, Krakova voisi olla luonteva pysähdyspaikka. Mutta Pohjois-Saksasta tullessa olen tuijotellut juna- ja bussiaikatauluja tuntikausia, ja täältä ei oikein pääse mihinkään. Idässä on Ukraina, ja vaikka Lviv varmasti kaupunkina onkin hurmaava ja vierailun arvoinen, niin tällä hetkellä se ei ole mahdollinen. Pohjoisessa puolestaan on Slovakia, jossa on kauniita vuoria ja upea luontoa, mutta ei juurikaan pohjois–etelä -suuntaista julkista liikennettä. Krakovasta pääsee Slovakian halki bussilla Budapestiin, mutta se vie seitsemän tuntia. Tai sitten Krakovasta pääsee bussilla Wieniin, joka vie vielä vähän enemmän. Tai sitten Krakovasta pääsee junalla takaisin Tsekkiin, mistä tänne tulinkin. Pussinperä kuin pussinperä.

Mutta kaunis Krakova toki on. Vanha kaupunki on kiistatta Euroopan kauneimpia, eikä edes täysin turismin tukahduttama. Matkamuistokauppojen, rahanvaihtopisteiden ja ylihintaisten ravintoloiden lisäksi siellä on paikallisillekin jotain syytä olla. Verrattuna Prahan hirvittävään turistihelvettiin, Krakovan vanha kaupunki oli jopa miellyttävä. Ja vanhan kaupungin eteläpuolella olevat Krakovan vanhat juutalaiskorttelit, vanhaa kaupunkia hillitymmät mutta hyvinkin yhtä kauniit, ovat oikeasti elävät. Niissä kuulee enemmän puolaa kuin muita kieliä (ei niin, että osaisin erottaa tsekkiä ja slovakiaa äkkiseltään puolasta, tai välttämättä ukrainan länsimurteitakaan).

Erikoisinta Krakovassa on kuitenkin se, kuinka vahvasti sen turismiteollisuus on keskittynyt kaupallistamaan holokausia. Toki tämä on lähellä Auschwitzia, joka on jättänyt mitä synkimmän jälkensä ihmiskunnan kollektiiviseen tajuntaan, mutta muutenkin, kun kaupungin matkaoppaita selailee, ne keskittyvät kerta toisensa perään toisen maailmansodan kauhuihin. Jopa Krakovan kaupunginmuseo tunnetaan Oskar Schindlerin museona, ja sitten kaikki matkailijat netissä pettyneinä valittavat, kuinka museossa hädin tuskin puhuttiin Schindleristä mitään, esiteltiin vain Krakovan muuta historiaa. Itse en siellä käynyt, joten en voi omakohtaisesti museon sisältöä kommentoida, mutta näin olen lukenut.

Kaupunki on myös täynnä holokaustin muistomerkkejä, jotka tällä hetkellä kaupungin juutalaiset (tai juutalaismieliset) ovat ottaneet tämänhetkisen Israelin politiikan propagandavälineiksi. Yhdelläkin torilla oli tyhjiä tuoleja, juutalaisten joukkotuhon muistomerkkinä, ja nyt niihin oli kaikkiin teipattu Hamasin vuosi sitten iskussaan ottamien panttivankien kuvia. Itse koin tämän vain ja ainoastaan surullisena: Mitään ei ole ihmiskunta oppinut. Kansanmurhasta toiseen me vain kuljemme. Joukkomurhaajien laji on homo sapiens.

En käynyt Auschwitzissakaan. Krakova on liian pohjoisessa, aurinko liian alhaalla, ja mieleni liian masentunut. Auschwitz ei ole hyvän mielen paikka, enkä muutenkaan tarvitse ihmisvihassani lisää todisteita siitä, että me olemme kauttaaltaan läpimätiä olentoja. Kävin sen sijaan parissa taidemuseossa, ja ylipäätään vain käveleskelemässä kaupungilla, nauttien aurinkoisista päivistä. Aurinko nousi taivaalle samalle korkeudelle kuin Suomessa lokakuun alussa. Ei tarpeeksi korkealle, että sateisina päivinä pysyisin hereillä, eikä edes niin korkealle, että keskipäivälläkään voisin tuntea kiven vierähtävän rinnaltani, mutta niin korkealla, että auringon paistaessa olen toimintakykyinen ja lyhyiden hetkien ajan jopa lähes onnellinen.

Toissapäivänä kävelin kadulla, ja huomasin kaikkien vastaantulijoiden olevan kauniita. Se on aina hyvä merkki. Mielialani ei rumenna maailmaa vastaamaan masentunutta ihmisvihaani. Ja eilen näin korkeassa havupuussa hyppelevät kaksi pähkinänakkelia. Se on kaunis lintu.

Krakova on ihan hyvä kaupunki.

« Older posts

© 2025 Pakoon!

Theme by Anders NorenUp ↑