Pakoon!

Jälkeenpäin ajateltuna majoituksen vaihtaminen osoittautui virheeksi. Ajattelin, että viikon itsekseen oleskelun jälkeen olisi mukava taas nähdä ihmisiä. Olin ollut joulun ajan omassa rauhassani Airbnb:ssä, joka oli pimeä ja kolkko, sillä kaikki ikkunat avautuivat vain pienelle ja suljetulle sisäpihalle. Mitä iloa on tulla tänne asti etelään, minä mietin, jos aurinko jää vain likaisen kellertävän betoniseinän taakse? En ole sitä paitsi koskaan ennen majoittunut samalla matkalla yhdessä kohteessa useammassa eri majoituksessa, joten jo pelkkä ajatus siitä, että pääsisin aistimaan majoituksen tunnelmaa myös Maltan toisissa osissa, oli houkutteleva.

Minulla on jo joitain vuosia ollut sääntö majoitusta varatessa: Älä koskaan majoitu halvimmissa hostelleissa. Varsinkin näin sesongin ulkopuolella hintahaitarin alapäässä hostellit livahtavat helposti matkailijoiden kohtauspisteestä kodittomien yömajoiksi tai siirtolaisten sijaismajoitukseksi. Tällä kertaa kuitenkin katsoin, että toiseksi halvimmalla oli poikkeuksellisen hyviä arvosteluja, enkä onnistunut niistä löytämään mitään erityisen hälyttävää. Toisin kuin siinä kaikken halvimmassa, jossa useampikin arvostelu kertoi omistajan pyörivän kaikki päivät hostellilla ympäripäissään ja riitelevän vaimonsa kanssa.

Eikä hostellissa sinänsä ollutkaan mitään vikaa. Henkilökunta oli todella mukavaa ja ystävällistä, ja vaikka talo olikin parhaat päivänsä jo nähnyt, siellä oli jopa poikkauksellisen siistiä. Olen ollut paljon kalliimmissakin hostelleissa, jopa isoissa kansainvälisissä ketjuissa, jotka kalpenevat puhtaudessa tämän rinnalla. Ala-aulan oleskelutilassa istui kyllä kaikki päivät vanha hippi, jonka paikka olisi ollut ehkä ennemmin sosiaalihuollon piirissä. Siinä hän katseli puhelimeltaan äärioikeistolaista salaliittopropagandaa (niin kun vanhat hipit nykyään aina tekevät), ja haisi niin, että jos hän itse itsensä joskus pesikin, niin vaatteet oli pesty viimeksi joskus koronaa edeltäneenä aikana. Mutta hostellin hyväntahtoinen omistaja vain vaivihkaisesti aina suihkutti tilat ilmanraikastimella aina kun mies nousi sohvaltaan, ja jos miehen ongelmallisuus otettiin puheeksi, hän vain totesi, että eipä miehellä ole muutakaan paikkaa mennä.

Mutta tämä on normaalia hostellielämää. Oli siellä toinenkin pahanhajuinen mies, joka tosin uudenvuoden alla pesi itsensä ja vaatteensa, lähinnä siksi, että huoneeseen tuli viikoksi majoittumaan hänen maannaisensa, johon hän selvästi halusi tehdä hyvän vaikutuksen. Ja oli siellä parikin ihmistä, jotka aamuyöllä alkoivat katsoa puhelimeltaan somevideoita ilman kuulokkeita. Ja tietysti moni kuorsasi, eiväthän he sille mitään voi, mutta sitten jotkut idiootit alkoivat korvatulppien käytön sijaan huutamaan keskellä yötä, että lopettakaa kuorsaaminen. Tämmöistä se on. Se ei parane, vaikka hakeutuisi kalliimpiinkin paikkoihin, eikä välttämättä parhaissa hotelleissakaan. Joitain ihmisiä vain ei ole luotu ottamaan toisia ihmisiä huomioon mitenkään. Vaikeita naapureita on kalliissa omistusasunnoissakin.

Se kohta, jossa kaikki lähti menemään väärin, oli se, kun uudenvuoden aatonaattona ruumiinlämpöni lähti kipuamaan taivaisiin, ja jämähdin päiväkausiksi sängynpohjalle. Sänky oli ihan hyvä nukkumiseen. Jos sängyssä vain käy kymmenisen tuntia päivässä kääntymässä, siihen ei kummoistakaan tilaa tarvita. Tämä oli vieläpä niitä parempia hostelleita, jossa sängyn ympärillä oli verhoilu, joten sinne sai edes jonkinlaisen pienen yksityisen tilan. Mutta jos siinä lojui 20 tuntia päivässä, se ei enää ollutkaan niin hyvä. Flunssaa monesti helpottaa, jos pääsee nukkumaan puoli-istuvaan asentoon, tai jos saa nostettua sängynpäätyä vähän ylöspäin (kuten kotonani olen tehnyt pysyvänä ratkaisuna), mutta tässä sängyssä siitä ei voinut edes haaveilla. Seinän ja sängynlaidan välissä oli niin suuri rako, että jo pelkkä seinään nojaten istuminen vaati tyynyn lisäksi peiton tai repun lisätueksi. Ei se erityisemmin haitannut vielä ensimmäisenä parina yönä, kun kuume huiteli 39 asteen tuolla puolen, mutta sitten kun aivot vähän taas palautuivat tähän maailmaan, eikä enää horrostanutkaan puoliksi tajuttomana ihan missä vain silmänsä sattui sulkemaan, parempi sänky ja tyyny ja peitto olisivat olleet tarpeellisia.

Isoin ongelma oli sosiaalinen. Toki jo se oli ikävää, että tunsin syyllisyyttä siitä, kun köhin ja räin ja köhisin läpi yön, ja näin mahdollisesti valvotin muita – ja jopa tartutin tautia heihin –  mutta itseni kannalta pahinta oli se, että kahdeksan hengen yhteismajoituksessa minun omat mahdollisuuteni vaikuttaa tilan lämpötilaan ja ilmanvaihtoon ovat aika vähäiset. En ollut suinkaan ainoa huoneessa, joka olisi halunnut nukkua parvekkeen ovi kiinni, niin että huoneen lämpötila pysyisi yölläkin edes lähellä kahtakymmentä astetta, mutta valitettavasti pahimman kurkkuärsytykseni aikana huoneessa majoittui yksi hyvin päättäväinen italialainen, joka ei missään tapauksessa ollut valmis hyväksymään suljettua ovea. Aina, kun joku sulki oven, tai edes veti verhon sen eteen vähän peittämään sisään puhaltavaa tuulta, niin hän kävi hyvin pian avaamassa sen uudelleen, apposen selälleen ja verho mahdollisimman syrjään rutistettuna. Ja kylmä ja kuiva tuuli ei tehnyt kurkkukivulleni hyvää. Kun ovi oli kiinni, nukuin onnellisena ja rauhallisena, mutta kun se oli auki, minä heräsin kymmenen minuutin jälkeen kakomiseen ja kurkkukipuun. Yritin nukkua peiton alla, yritin kietoa kaulahuivia hengitysteideni päälle, yritin löytää itselleni sellaisen seinää vasten käpertyneen asennon, että kylmä ilma ei pääsisi kurkkuuni, mutta ei. Ainoastaan oven sulkeminen auttoi, ja sitä mahdollisuutta ei ollut olemassa.

Hostellin sosiaalisuudenkin menetin viimeistään siinä vaiheessa, kun kurkkukipu alkoi tehdä puhumisesta vaikeampaa. Toki välttelin vähän ihmisiä jo heti kuumeen noustua, koska en halunnut tautiani heihin tartuttaa, ja kun kuumeiset aivoni eivät enää kyenneet kovin monipuoliseen englantiin (ei niin, että suomikaan erityisen hyvin korkeassa kuumeessa taittuisi). Mutta sitten, kun puhuminen alkoi sattua, ja varsinkin sitten, kun korvani menivät lukkoon enkä enää kuullutkaan mitään, käperryin yksin flunssaiseen maailmaani. Ihmisiä oli ympärillä, mutta hädin tuskin kiinnitin heihin mitään huomiota. Joskus vaihdoin sanan tai pari, pyysin jotakuta tarkistamaan, sainko leikattua hiukseni niskasta tasaisesti, tai kysyin saanko ottaa vedenkeittimestä heidän keittämäänsä vettä (tai kysyin, minne vedenkeitin on kadonnut tai milloinhan sähkö mahdollisesti palaa), mutta mitään pidempiä keskusteluja en enää käynyt.

Toki, kun pitkittynyt flunssa alkoi taas nostaa masennusoireita, ja minun luulotautinen ahdistukseni alkoi pelottelemaan minua kaikilla mahdollisilla vaarallisilla jälkitaudeilla, saatoin rauhoittaa itseäni sillä, että paikalla oli paljon ihmisiä. Jos saisin sydänlihastulehdusperäisiä rytmihäiriöitä tai sekoaisin aivokalvontulehdukseen, tai olisin tukehtumaisillani keuhkokuumeeseen, niin ehkä joku huomaisi ja soittaisi ambulanssin, vaikka en itse tilaani kuumehoureisena tajuaisikaan. Tosin se oli sikäli turhaa ahdistusta, että taudin pitkä kesto ja korvista hävinnyt kuulo poislukien flunssani on ollut aika tavanomainen. Yksikään oire ei missään välissä ole ollut mitenkään huolestuttava. Taudin vain jatkuessa ja jatkuessa ja jatkuessa ja jatkuessa ja jatkuessa ja jatkuessa ja jatkuessa, se on ollut vain ärsyttävä ja turhauttava ja tylsistyttävä. Ja masentava. Olin juuri alkanut saada matkustamisen ilosta kiinni, ja hetkeksi taas pystynyt jopa unohtamaan masennukseni – myös sen oikean eikä pelkästään kaamosmasennusta – mutta se on nyt mennyttä.

Alunperin minun oli tarkoitus poistua Maltalta 3. päivä. Lykkäsin lähtöäni seitsemänteen päivään. Onneksi lautan aikatauluja saa muuttaa ilman lisämaksuja niin usein kuin haluaa. Sitten siirsin sen yhdeksänteen päivään. Ja tällä hetkellä olen lähtemässä maanantaina 13. päivä. Joka kerta, kun lykkäsin lautan lähtöä, mietin myös majoituksen vaihtamista.

Kaikkein pahinta hostellimajoituksessani oli se, että se oli mäen päällä. Kauppoihin ja ravintoloihin ei ollut pitkä matka, puolen kilometrin sisään löytyi mitä vain, mutta paluumatka vaati viidenkymmenen metrin jyrkän nousun. Google Maps kyllä ystävällisesti aina valehteli, että matka on “enimmäkseen tasainen”, joten kun hostellille kiivetessä piti joka kerta kahdesti pysähtyä tasaamaan pulssia ja hengitystä, vaikka kuinka töpöttelin hiljakseen, sain lisäenergiaa hakkumalla ja kiroamalla typerää Googlea ja sen umpityperää karttaohjelmaa (joka ei edes näytä niitä katuja, joita pitkin ei pääse autolla). Ehkä se on paras, mitä löytyy, mutta se, että jokin on paras, ei tarkoita, että se olisi hyvä.

Majoituksen vaihtaminen vain tarvitsee energiaa. Se vaatii sen, että jaksaa ottaa selvää vaihtoehdoista, se vaatii sen, että jaksaa tehdä varauksen ja ottaa selville, missä majapaikka on, ja ennen kaikkea se vaatii, että sinne pitäisi jaksaa mennä, mielellään vielä matkatavaroiden kanssa. Lopulta löysin hotellihuoneen heti mäen alta, vain 400 metrin päästä, 25 euroa yö, ja totesin, että ei enää yhtään yötä siinä hostellissa. Pari yötä aiemmin hostellille oli majoittunut vieläpä joku oman elämänsä sankari, joka oli alkanut tupakoimaan öisin vessassa, joten tilat, joissa pystyi kurkkukivun kanssa hengittämään olivat rajoittuneet vielä entisestäänkin. Totta kai talo oli joka tapauksessa tupakoitsijoita täynnä, se on niitä halpojen hostellien tyypillisimpiä kiroja (tupakoitsijoiden kaikki rahat menevät tupakkaan, ei heillä ole varaa maksaa majoituksesta), ja savu oli leijaillut vuoteeseeni avonaisesta parvekkeenovesta koko oleskeluni ajan, mutta ulkoa tunkeutuva savu loppuu useimmiten heti, kun tupakointi loppuu, kun taas sisällä kiertävä savu jää sinne kiertämään tuntikausia, ja pahimmillaan pinttyy kiinni vaatteisiin ja lakanoihin ja lopulta jopa seiniin.

Se oli viimeinen pisara. Nyt en enää edes harkinnut majoitukseni jatkamista. Latasin puhelimelleni jopa taksisovelluksen, että jos voimani eivät muuten riittäisi muuttamiseen, niin käyttäisin taksia. Jaksoin kuitenkin kävellä lyhyen matkan alamäkeen reppujenkin kanssa.

Ja nyt olen hotellissa. Oma huone, oma yksityinen kylpyhuone ja vessa. Saan ihan itse päättää, kuinka kylmänä tai kuumana haluan huoneeni pitää. Kauniit merimaisemat olisivat hotellin toisella sivulla, jonka huoneet olisivat 30 euroa kalliimpia, mutta kyllä minunkin parvekkeeltani näkee ihan kauniita talonkattoja. Ilmastointikoneen puhaltama lämmin ilma kyllä sekin vähän kutittaa kurkkua, mutta kaukosäädin on sänkyni vierellä, ja virtanappia on helppo painaa. Kukaan toinen ei tule laittamaan sitä takaisin päälle, eikä avaamaan ulko-ovea. 

Ja en tiedä, onko se vain sattumaa, mutta nyt, vain yhden yön täällä nukuttuani, minusta vihdoin tuntuu, että tauti saattaisi olla helpottamassa. Lämpö ei ole tänä iltana noussut, kurkkuni ei ole tuskaisen kipeä, ja yskäkin tuntuu siltä, että se tulee valvottamaan vain hetkittäin ja vähän. 

Ehkä vielä saan vähän matkustettuakin. Tosin, kun suositus on, että flunssan jälkeen pitäisi välttää kovaa rasitusta yhtä monen päivän ajan kuin mitä flunssa on kestänyt, niin enpä minä enää ennen Suomeen paluuta kovin paljoa taida enää seikkailla. Haaveeni Etnalle kiipeämisestä pitää lopullisesti haudata.

Ärsyttävää. Olen nyt ollut matkalla 57 päivää. Niistä olen ollut flunssaisen puolikuntoinen tähän mennessä yli 20 päivää. Ei ole ollut tämänvuotinen matka kovinkaan kummoinen menestys. Pitää vain toivoa, etten enää loppumatkasta mitään uusia tauteja nappaisi. Kolmen viikon päästä minun pitäisi olla jo Suomessa.

Saavuin Maltaan väsyneenä, koko päivän matkustaneena. Lähdin Cataniasta puolilta päivin, matkustin Pozzalloon junalla (kolmen vartin vaihto Siracusassa), istuin pari tuntia satamassa ja laivalla odottamassa lähtöä, ja lopulta keinuin katamaraanissa puolitoista tuntia Maltalle. Olin perillä Airbnb:ssäni pitkälle iltakymmenen jälkeen. Kahdeksan kilometriä kävelyä rinkka selässä, alkumatkasta auringon hiostaessa minua säätilaan liian lämpimissä vaatteissani, ja loppumatkasta Maltassa jyrkkää mäkeä ylöspäin nousten.

Puhelimeni akku alkoi olla jo tyhjä. Olin laivalla jo tyhjentänyt vara-akkunikin, jota ilman puhelin olisi kuollut jo tunteja sitten, vaikka toki heti aamusta olin napsauttanut puhelimeni virransäästötilaan. Mutta ajattelin, että ei se olisi ongelma. Kunhan olisin majapaikassani, sitten sähköä saa seinästä. Saatoin aivan huoletta pitää Google Mapsia auki koko kävelymatkan ajan. Ja kun lopulta pääsin asunnolle, ja minulla oli pieniä vaikeuksia keksiä, mikä on minun huoneeni (tämä oli niitä majoituksia, joiden isäntää ei koskaan edes näe), en minä vieläkään murehtinut kännykkääni.

Vasta sitten, kun löysin huoneeni, laskin rinkkani alas, kaivoin laukustani laturin, ja aloin pistää puhelintani seinään, ymmärsin olleeni naiivi ja tyhmä. Tiesinhän toki, että Malta on brittiläinen maa. Mutta silti minulla ei ollut käynyt edes mielessä, että täällä käytettäisiin brittiläisiä töpseleitä. Seinältä minulle irvisti vain kolme suorakulmaista reikää kolmiomuodossaan, paljon kauempana toisistaan kuin tutussa manner-euroopan standardissa. Jo Italiassa minulla oli ollut pariin kertaan ongelma, että en saanut tietokonettani kiinni mihinkään, sillä maassa ei juurikaan tueta sitä isoa ja pyöreää pistokestandardia (tyyppi f, niille joille pistokkeiden aakkoset mitään sanovat), mutta en ollut silti edes hetkellisesti ajatellut, että Maltalla olisi täysin erilaiset pistorasiat.

Onneksi olin ladannut tietokoneenikin täyteen ennen lähtöä, joten sain otettua siitä puhelimeeni virtaa. Googlasin nopeasti, minkälaisen adapterin tarkalleen ottaen tarvitsen, mistä niitä saa ja millaiseen rahanmenoon minun pitää varautua. Ja heti, kun puhelimen käyttö ei ollut enää välttämätöntä, laskin sen yöpöydälle enkä käyttänyt sitä yhtään. Onneksi puhelin ei virransäästötilassa kuluta oikeastaan lainkaan sähköä. Ei tule mitään yöllisiä yllätyspäivityksiä, jotka yhtäkkiä syövät täydenkin akun melkein tyhjäksi.

Seuraavana aamuna siis heti, kun jaksoin nousta sängystä, lähdin adapteriostoksille. Aamun valossa, kun kaduille oli tullut elämää, mitä siellä ei loppuillasta ollut ollut, huomasin myös, että niin, täällähän on myös vasemmanpuoleinen liikenne. Pudistelin itselleni epäuskoisena päätä, miten ihmeessä en ollut sitä huomannut edellisiltana. Tietenkään autoja ei ollut yöllä juuri missään näkynyt, ja toisaalta, olin tullut Italian kaupungeista, joissa lähes kaikki tiet ovat aina yksisuuntaisia, tai niin kapeita, että suunnasta huolimatta autot ajavat aina samaa ajorataa, joten olin jo tottunut siihen, että autoja saattaisi tulla suunnasta mistä hyvänsä. Mutta olisi sen silti voinut päätellä ajoratojen maalauksista ja liikennemerkkien sijainneista.

Samalla huomasin myös sen, mitä olin jo vähän päätellyt edellisiltana: Malta on rakennettu autoille. Joka paikkaa halkoo monikaistaiset autotiet, joissa ei ole minkäänlaista ylitystä jalankulkijoille. Ja Maltalla on tympeä pohjoiseurooppalainen liikennekulttuuri, jossa auto on pyhä lehmä ja muita kulkijoita pidetään vain autoilua hidastavina esteinä. Pois se ihmisen kokoinen välimerellinen liikennekulttuuri, jossa autot ovat tasa-arvoinen osa liikennettä kaikkien muiden kanssa, ja jalankulkijoille annetaan aina tilaa siinä missä toisille autoillekin, ei, Maltalla autoilijat eivät ympärilleen katso. Italiassa totuin taas jo siihen, että oli tie kuin tie, niin autoilijat kyllä antoivat tietä, jos vain itsevarmasti näytin siltä, että haluan tien ylittää, mutta maltalaiset autoilijat painavat vain jarrun sijaan tööttiä ja kaahaavat rattiraivoisina ohi. Tässä maassa ei edes liikenneympyröissä ole suojateitä – mikä ilmeisesti on ihan brittiläinen ilmiö yleensäkin. (Törmäsin muutamia kuukausia sitten somessa keskusteluun, jossa britit kauhistelivat jonnekin päin Englantia rakennettua liikenneympyrää, joka toimi niin kuin joka ainoa liikenneympyrä Suomessa, eli autojen pitää väistää kevyttä liikennettä sekä ympyrään tullessa että lähtiessä, ja brittiläisten kommentoijien mielestä se oli täysin mahdoton hirvitys, joka tekee liikenteestä täysin mahdotonta.)

Onneksi Malta toimii kuitenkin niin kuin mikä tahansa ainoastaan yksityisautoilijoille rakennettu kaupunkiympäristö, jossa ei ole säällistä julkista liikennettä: Joka paikassa on täysin paikalleen jämähtäneitä ruuhkia, eivätkä autot koskaan etene minnekään. Useimmiten jumittuneiden autojen välistä saa pujoteltua isommankin kadun poikki, eikä se autoilijoita haittaa, jos he eivät ole etenemässä muutenkaan. Mutta siitä huolimatta sadan metrin tienylitykseen, että saa itselleen lähisähkökaupasta töpseliadapterin, joutuu kävelemään toista kilometriä, koska vaikka autojen läpi saisikin ehkä pujoteltua, niin tiet on reunustettu korkeilla aidoilla ja pensailla ja muilla kulkemista haittaavilla esteillä.

Adapterin kuitenkin lopulta sain. Se maksoi 2,50. Asiakaspalvelija kaivamassa adapteria kaupan laatikoista toi kyllä hieman mieleen Speden klassisen rautakauppasketsin, niin hidasta se oli, mutta se johtui siitä, että nainen ei tainnut ihan oikeasti tietää, missä merkitsemättömässä ruskeassa aaltopahvilaatikossa adapterit olivat (ja toinen asiakaspalvelija oli keskittynyt myymään karaokelaitteistoa ja jääkaappipakastinta minua paremmille asiakkaille). Kiinnitin kaupassa myös huomiota siihen, että vaikka maan kaikki seinien pistorasiat ovatkin brittiläismallisia, ainakin puolissa kaupassa myytävistä sähkölaitteista oli eurooppalaisen standardin mukaiset pistokkeet. Paikallisetkin selvästi tarvitsevat adaptereita jokapäiväisessä elämässään.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun olen vanhassa britannian alusmaassa. Olen ollut Intiassa, olen ollut Tansaniassa, olen ollut Etelä-Afrikassa. Ja myös Sambiassa ja Namibiassa ja pari tuntia Zimbabwen puolella Viktorian putouksilla. Niissäkin olen joskus nähnyt brittiläisiä pistorasioita, mutta ne eivät ole koskaan ollut ongelma. Joka paikassa on ollut ihan yhtä lailla myös eurooppalaisia töpseleitä käytettävissä, tai ainakin pistorasioiden reikiä on muotoiltu niin, että niihin normaalin europlugin saa kiinni. Ja niissä olen myös tottunut vasemmanpuoleiseen liikenteeseen – tai huomannut sen, kuinka vaikea siihen on tottua.

Ei se ole ongelma, että autot tulevat väärästä suunnasta. Tietä ylittäessä katsotaan joka tapauksessa molempiin suuntiin. Suomessakin jos vaikka autot useimmiten ajavatkin tien oikeaa reunaa, niin toisesta suunnasta voi ihan hyvin tulla pyöräilijöitä tai sähköpotkulautailijoita tai jalankulkijoita, ja niitäkin pitää väistää. Sama toimii myös vasemmanpuoleisessa liikenteessä. Vaikeaa on se, että autojen ratit ovat väärällä puolella. Kevyeen liikenteen käyttäjänä on usein tärkeää, että saa katsekontaktilla varmistettua, että autoilija on varmasti nähnyt minut. Mutta vasemmanpuoleisen liikenteen maissa katseeni hakeutuu helposti pelkääjän paikalla istuvan silmiin. Ja vaikka toki pelkääjän paikaltakin huudetaan nopeasti kuskille, jos kuski on ajamassa jalankulkijan päälle, niin siitä huolimatta ne ovat väärät silmät. Autokuski on se vaarallinen olento, jonka lupa tarvitaan suojatien ylittämiseen, ei hänen matkustajansa.

Erikoista Maltan vasemmanpuoleisessa liikenteessä on kuitenkin se, että toisin kuin muissa vierailemissani maissa, täällä jalankulkijat eivät kuitenkaan väistä vasemmalta. Sekä Intiassa että Tansaniassa jalkakäytävät menivät itselläni jatkuvaksi tanssiksi, kun kävelin aina vastaantulijoiden eteen, ja sitten yritimme kömpelösti edestakaisin sovitella kumpi menee ensin ja kummalta puolelta, mutta Maltalla sitä ongelmaa ei ole ollut kertaakaan. Ehkä se vain johtuu maahanmuuttajien suuresta määrästä. Maltan asukasluku on lähes kaksinkertaistunut viimeisen kolmenkymmen vuoden aikana, ja suurin osa tulijoista on tullut oikeanpuoleisen liikenteen maista. Perinteisetkin maltalaiset ovat joutuneet opettelemaan väistämään mantereelta tulleita idiotteja oikealta puolelta.

Onhan se kiva, että kulttuurieroja on. Vaikka ne vähän matkustamista vaikeuttavatkin. Auton alle tuskin jään, vaikka autojen tulosuunta aina välillä yllättääkin, mutta yhdellä adapterilla voi ladata vain yhtä laitetta kerrallaan, ja kun matkassa on puhelin, vara-akku, tietokone, kamera, langattomat kuulokkeet ja hiustrimmeri, joskus pitäisi saada useampikin laite yhtä aikaa seinään.

Samaan aikaan kuitenkin matkustamista helpottaa, että taas kaikki kyltit ja opasteet ovat englanniksi, ja suurin osa paikallisista englantia ainakin jonkin verran osaa. Yllättävän vähän, ja yllättävän huonosti, mutta totta kai Italiaan verrattuna tämä on täysin eri maailma.

Ja tiedän täysin hyvin, että vaikka olenkin täällä nyt vain pari viikkoa, niin heti kun olen taas Sisiliassa, minulla menee monta päivää taas opetella luottamaan siihen, että autot tulevat sieltä mistä niiden odottaakin tulevan. 

Jo ennen lähtöäni katselin, että minulla on pieni kenkäongelma. En ole ostanut uusia kenkiä useampaan vuoteen, ja molemmat mukaani ottamat kengät ovat palvelleet jalkojani varovaisestikin arvioiden pitkälle toista tuhatta kilometriä. Ne ovat vielä enimmäkseen ehjät, ja ne ovat molemmat edelleen vedenpitäviä (ainakin lätäköiden läpi kävellessä), mutta kyllä niiden pohja alkaa jo kovettua ja takaosat hapertua. Korkeavartisista vaelluskengistäni yksi kengännauhojen pidikkeistä on irronnut jo pari vuotta sitten, ja olen opetellut pyörittelemään vesemman kengän nauhoja moneen kertaan samoista lenksuista, että saan sen solmittua kiinni. Lisäksi on vain ajan kysymys, milloin kummastakin kenkäparistani kengännauhat katkeavat.

Ne ovat molemmat kuitenkin edelleen ihan kelpoja kenkiä kävelemiseen. Käveleminen tuntuu ihan mukavalta, pitkäkään tallustelu ei satu jalkapohjiin, eikä nilkka lähde muljahtelemaan vääriin suuntiin. Jo parinkymmenen vuoden ajan olen ostanut kaikki kenkäni retkeilykaupoista, enkä ole kahteenkymmeneen vuoteen ostanut yhtään kenkää, jonka normaalihinta olisi ollut alle kahdensadan euron, vaikka ne toki useimmiten aina vähintään 50 % alennuksella olen poistomyynnistä ostanut. Köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa, ja jos hyvästä kävelykengästä parikin sataa maksaa, niin se ei lopulta ole kovin montaa senttiä käveltyä kilometriä kohden.

Mutta ainakin matalampivartisemmat kenkäni ovat nyt selvästi viimeisellä maailmanmatkallaan. Kotiinpaluun jälkeen ne jaksavat enintään palvella enää yhden kesän, kunnes vihdoin taitaa olla viimeisten jäähyväisten aika, ja hyvin palvelleet kenkäystävät haudataan sekäjäteastian harmaaseen kitaan. 

Kotiinpaluun on kuitenkin vielä toista kuukautta, joten olen pitänyt silmiäni auki, jos jostain löytyisi kengilleni uudet kengännauhat. Kengännauhojen löytäminen ei olisi mikään ongelma Suomessa – sen kun menisin samaan Partioaittaan mistä olen kengätkin ostanut – eikä missään Keski- tai Itä-Euroopassa. Ne toimivat niin kuin Suomikin. Nissä on suuria ostoskeskuksia, ja massiivisia hypermarketteja, jotka toimivat enemmän tai vähemmän itsepalveluperiaatteella. Sen kuin etsin sen hyllyn, jossa on kengännauhoja, nappaan sopivannäköiset, kävelen tiskille ja maksan.

Italia sen sijaan on perinteisempi palveluyhteiskunta, jossa kaupat ovat pieniä, niitä on paljon, ja suuri osa tavaroista ostetaan toreilta. Ostoskeskuksista ei ole tietoakaan, ja mistään hypermarketeista ei ole kuultukaan (ainakaan kaupunkikeskustoissa). Catanian massiiviset päivittäismarkkinat, jotka leviävätvielä korttelikaupalla läheisiä katuja pitkin joka suuntaan kaupunkia, on muistuma siitä, millaista ostosten tekeminen on ollut kaikkialla vielä sata vuotta sitten. Suomen pienet torit myyvät nykyään lähinnä vain ruokaa, ja vieläpä enimmäkseen valmisruokaa ravintolateltoissa, ja sitten siinä on jokin yksittäinen ulkomaalaisen pyörittämä koju, jossa myydään juntteja huumoripaitoja tai koruja – mutta Catanian tori leviää hehtaarien alueelle, täynnä kaikkea mitä voi kuvitella. Toki suurelta osin hedelmiä ja vihanneksia, ja paljon on tarjolla vaatteita, mutta saa sieltä myös ompelutarvikkeita (tai ompelupalveluakin, jos sellaista tarvitsee), pienelektroniikkaa, piraatti-dvd:itä, koruja – ja jos kärsivällisesti jaksaa käydä kojuja läpi, niin lopulta jopa kengännauhoja.

Kengännauhat olivat yhdessä epämääräisessä krääsälaatikossa, johon oli heitelty vähän kaikkea muutakin, mutta siellä niitä oli. Valitettavasti vain väärän värisiä ja väärän kokoisia kengännauhoja, mutta löysin sentään jotain. Ne olivat lähinnä valkoisia lenkkarinnauhoja, sellaisia leveitä ja littanoita, mutta minun kenkäni nauhat – ja nauhojen reiät – ovat sellaiset ohuemmat, juhlakenkämalliset. En toki odota löytäväni juuri samanlaisia, se olisi epätodennäköistä, etenkin kun kengännauhojeni sävy on harvinainen tummanharmaa. Mutta kyllä uusien nauhojenkin pitäisi sentään vähän sointua kenkiini. Mustat voisivat olla ihan hyvät, tai ruskeat, mutta valkoiset eivät ole missään tapauksessa mahdolliset.

Toki olisin voinut ottaa puhelimestani selville, mitä kengännauha on italiaksi (lacci delle scarpe, sanoo Google Translate), ja kysellä vastaantulijoilta mistä sellaisia voisi löytää. Mutta valitettavasti tämä on Italia, joten se olisi vain turhauttavaa. Sillä, kuten olen tänne blogiinikin tainnut pariinkin otteeseen kirjoittaa, italialaiset ovat ystävällisiä ihmisiä, jotka mielellään neuvovat toisiaan, mutta joille neuvominen on vain sosiaalista small talkia. Ohjeiden ei ole tarkoituskaan olla totta. Näyttää aina siltä, että parasta viihdettä italialaisille on se, kun yksi ihminen kysyy tietä jonnekin, ja sitten ympärille kerääntyy seitsemän ihmistä, jotka alkavat keskenään kinastelemaan siitä, minne täytyisi  mennä. Ja, mikä tärkeintä, kenelläkään heistä ei ole aavistustakaan. Eli voisin toki kysyi italilaisilta, mistä kengännauhoja löytyy, ihan vain, koska italialaiset tykkäävät, kun heiltä kysytään asioita, mutta ei se kengännauhojen löytämiseen auttaisi yhtään.

Kävin toki myös muutamissa kenkäkaupoissakin katsomassa. Ilmeisesti kengännauhat ovat italiassa jotain, jota tykätään varastaa, sillä kaikissa kaupoissa kengännauhat on piilotettu kassan taakse, joten päästäkseni niihin käsiksi minun täytyi niellä intoverttiyteni ja suostua puhumaan asiakaspalvelijoille. Ja sitten vielä tuottaa heille pettymys, sillä kengännauhat ovat kaikki väärän värisiä ja muotoisia, ja jättää ne ostamatta. Onneksi Italia ei sentään ole ihan kunnon kehitysmaa, joten täällä sentään pääsee kaupasta helposti ulos, vaikkei ostaisikaan mitään. Kukaan ei jää tukkimaan ulospääsyä tai syyllistävästi tinkimään tuotteiden hintoja alemmas, toisin kuin vaikka Intiassa tai Marokossa, ihan kuin syy sille, etten osta mitään olisi se, että tavarat ovat liian kalliita, eikä se, että ne ovat rumia ja minä en tarvitse niitä. 

No, kengännauhoilla ei ole välttämättä kiirettä. Kenkäni nauhat ovat kuin Italian tulivuoret: joskus ne taas purkautuvat, mutta onko se heti huomenna vai vasta tuhannen vuoden päästä, sitä on vaikea tietää. On hyvin mahdollista, että vaikka kengännauhani ovatkin rispaantuneet keskivaiheiltaan ja niiden sisäosat ovat kerääntyneet pallomaisiksi kovikkeiksi ihan vääriin paikkoihin, niin tästä huolimatta ne kestävät käyttökelpoisina vielä elokuuhun asti. Eivät kengännauhat ole vielä edes esteettinen ongelma. Ei ainakaan siihen verrattuna, että kengät itsessään alkavat muutenkin jo näyttää vähän littaantuneilta ja epämuodostuneilta. Ihan kuin niillä olisi kävelty jo viisi vuotta ja satoja ja taas satoja kilometrejä.

Damokles oli hyvä ja uskollinen palvelija kuninkaalleen, mutta kuitenkin aina kadehti tämän asemaa ja vaurautta. Kuningas oli pääosin julma tyranni, mutta hyvä esimies, ja niinpä hän päätti antaa Damokleelle mahdollisuuden viettää päivän hänen elämäänsä. Ja niin Damokles teki. Hän nautiskeli yltäkylläisyydestä ja ruuasta ja naisista, ja mitä kaikkea kuninkaan elämään antiikin Kreikassa kuuluikaan, ja mietti, että tämähän on täydellistä. Mutta sitten hän huomasi yllään roikkumassa suuren miekan, joka oli kiinnitetty kattoon ainoastaan yhdellä hevosen häntäjouhella, millä hetkellä hyvänsä putoamassa hänen päähänsä.

Damokleen miekka on tietysti antiikin tunnetuimpia vertauskuvia, vaikka sen tulkinta aina vaihteleekin. Tarkoitetaanko sillä suoraviivaisesti sitä, että hallitsijan täytyy koko ajan pelätä salamurhaa tai vallankumousta? Eli vaikka ehkä hallitsetkin Syyriaa rautanyrkillä ja väkivaltakoneistolla 24 vuotta, niin millä hetkellä tahansa voit menettää sen, jos hetkeksikään sinun tai liittolaistesi huomio herpaantuu. Diktaattorin kruunu on painava, ja harvapa yksinvaltias uskaltaa syödä edes ruokaa ilman että esimaistaja kokeilee sitä ensin.

Vai onko se vertauskuva mistä tahansa yllättävästä sattumuksesta, joka tulee täysin tyhjästä ja tuhoaa kaikki suunnitelmat? Onko Damokleen miekka yhtä kuin Napolin alla kupliva Campi Flegrei, Euroopan suurin tulivuori, joka purkautuessaan tuhoaisi koko Napolin hetkessä, ja täydessä purkauksessaan tuhoaisi puoli Eurooppaa ja syöksisi koko maailman vuosien mittaiseen talveen ja globaaliin nälänhätään? Täällä minäkin vain lomailen, mutta millä hetkellä hyvänsä itse maapallo voi pettää alta. Tuossa vieressähän se kohoaa se maailmankuulu Vesuviuskin, joka kaksi tuhatta vuotta sitten lopetti tuhansien ihmisten elämän ihan vain yhtäkkiä kesken heidän arkisten askareidensa.

Tai pienimuotoisemmin, onko se vain mikä tahansa pienempikin vastoinkäyminen, joka tulee ja pilaa pienen ihmisen hybriksen? Onko se julkisesta kulkuneuvosta tarttuva flunssa, joka pistää matkasuunnitelmat uusiksi, ja jonka vuoksi joutuu puolikuntoisena raahaamaan painavaa rinkkaa ylös Napolin jyrkästi nousevia katuja, ihan vain koska matkailija typeryyttään menee tekemään suunnitelmia jopa kaksi päivää tulevaisuuteen. Niin minä vain olen ylimielisenä suunnitellut nopeasti pysähtyväni Napolissa, käyväni kurkkaamassa Pompeijin tai ehkä Herculaneumin raunioita, mutta jouhi ylläni katkeaa, flunssa putoaa ylleni, ja minä juuri ja juuri jaksan hitaasti köpötellä lähirantaan ottamaan pari kuvaa – ja sinnekin vain siksi, että hostellilleni nousevan mäen pääsee ylös myös hissillä.

Vai onko se sittenkin vertauskuva ihmisen peloista ja fobioista, jotka ovat joskus luulotautisia ja vainoharhaisiakin? Ei siinä tarinassakaan Damokleen miekka ole kuninkaan todellinen uhka – kuningas on tarkoituksellisesti roikotuttanut sen Damokleen ylle saadakseen Damokleen kokemaan, miltä kuninkaasta koko ajan tuntuu. Missään ei sanota, että kuninkaalla välttämättä olisi mitään oikeita uhkia elämässään, eikä hänellä ehkä olekaan. Ehkä hän vain on vain paranoidinen vanha diktaattori, joka pelkää liikaa kaikkea, eikä siksi osaa nauttia asemastaan ja olostaan.

Olen nyt matkallani joka keskiviikko, kello kaksi Keski-Euroopan aikaa, puhunut etäyhteydellä terapeuttini kanssa, ja keskustellut siitä, miten matkustaminen helpottaa kaamosmasennustani, ja ehkä joiltain osin oikeaa masennustakin. Yksi keskeinen matkustamiseen liittyvä masennusoireeni on toistuvat katastrofiajatukset, alitajunnastani mieleeni putkahtavat ajatukset siitä, että kaikki tulee menemään pieleen. Että laiva, johon nousen, kaatuu myrskyssä ja uppoaa; että juna, jossa istun, päätyy väärälle raiteelle ja törmää vastaantulevaan suurnopeusjunaan; että kaikista aseistetuista vartijoista ja läpivalaisulaitteista huolimatta Vatikaanin Pietarinkirkkoon tehdään massiivinen terrori-isku juuri, kun olen siellä; että joku venäläinen ohjus harhautuu reitiltään tuhansia kilometrejä, ja Kiovan sijaan paukahtaakin Krakovaan, juuri siihen kaupunginosaan ja taloon, missä minä olen – tai kuinka juuri silloin, kun minä pysähdyn pari päivää Napolissa, juuri silloin Campi Flegrei ottaa ja täysin ennalta varoittamatta räjähtää. Nämä eivät ole sellaisia pelkoja, jotka lamauttaisivat minua, eivät sentään, ne ovat vain sellaisia pelkoja, jotka vähän putkahtelevat ei-toivottuina ajatuksina aivoihini. Ne ovat lähinnä vain mielessäni rakentuvia fiktiivisiä tarinoita kaikesta siitä epäonnesta, mitä minulle saattaisi tapahtua. Lähimmäksi oikeaa pelkotilaa pääsin, kun kiipesin 20-kiloisen rinkkani kanssa Napolin rinteitä puolikuntoisena, ja aivoni alkoivat hokea sydänlihastulehdusta ja keuhkokuumetta ja kaikkia muita flunssan vaarallisia jälkitauteja, joiden takia sairaana pitäisi ymmärtää levätä. Mutta onneksi sekään ei lopulta vaikuttanut mihinkään muuhuin kuin siihen, että kävelin rauhallisesti ja hitaasti ja pysähtelin aina välillä hetkeksi lepäämään.

Mutta on se silti häiritsevää. Miksi aivoni haluavat koko ajan keskittyä ylläni roikkuvaan miekkaan, eivätkä ollenkaan hovin yltäkylläisyyteen? Miksi kehittelen mielessäni tarinoita siitä, että kymmeniä tuhansia vuosia nukkunut, enintään joskus hiljakseen höyrynnyt tulivuori nyt yhtäkkiä ottaa ja räjähtää, enkä vaikka siitä, että tapaan Napolissa jonkun ihanan naisen ja elämäni rakkauden ja saan elämääni suunnan ja tarkoituksen ja elän elämäni onnellisena loppuun asti ilman ensimmäistäkään masennusoiretta enää ikinä? Jälkimmäinen on totta kai äärimmäisen epätodennäköinen tapahtuma, mutta silti huomattavan paljon Campi Flegrein täysivoimaista purkautumista todennäköisempi.

Pessimisti ei pety, kyllä, ja jos aivoni odottavat maailmanloppua, niin isommatkin vastoinkäymiset ovat vain positiivisia yllätyksiä. Näin se toimii. Mutta olisihan se joskus kivaa odottaa jotain kivaa ja mukavaakin. Terapeuttikin sanoi, että aamuisin, kun masennukseni on pahimmillaan ja mieleni manaa vain kaikkea, mitä elämässäni on mennyt pieleen, minun pitäisi tietoisesti harjoitella keskittymään kaikkeen siihen kivaan, jota uusi päivä saattaisi eteeni tuoda. Ei tietenkään mihinkään epärealistiseen – on turha haaveilla lottovoitosta tai tyhjästä iskevästä rakkaudesta ensi silmäyksellä – mutta voisin vaikka jo heti sängyssä miettiä, että ehkä minä tänään näen luotettavasti italianvarpusen tai etelänharmaalokin, kun kerran uusien lintulajien bongaus minua aina ainakin lyhyiksi hetkiksi piristää. Tai voisin pohtia, että ehkä tänään näen museossa jonkin oikeasti inspiroivan taideteoksen, tai jonkin ilahduttavan tarinan alueen historiasta, tai ehkäpä minä voisin vaikka löytää jonkun hyvän ravintolan, jonka ruoka saa minut iloiseksi. Tosin tämä viimeinen on epätodennäköistä, sillä olen Italiassa. Italia ja hyvä ruoka eivät oikein viihdy samassa lauseessa. 

Onneksi flunssassa ei yleensä jaksa olla masentunut. Kummallisten katastrofiajatusten sijaan flunssainen pää valittaa fyysisiä kipujaan, ja nieluun valuvaa räkää, ja nukkumista haittaavaa kurkkukipua. Niitä minä olen viime päivät lähinnä ajatellut. Campi Flegrei ei ole käynyt edes mielessäkään. Miekka saa heilua ylläni ihan rauhassa, sillä nyt minä olen vain lepäillyt nuhakuumettani pois. 

Yöjunat ovat paras tapa matkustaa. Budjettia auttaa, jos yöpaikan ja siirtymisen voi yhdistää yhdeksi laskuksi (ainakin, mikäli yöjuna on mitenkään järkevän hintaista), ja lisäksi mitäpä muutakaan sitä pitkän matkan aikana voi juuri tehdä muuta kuin nukkua. Matkusti sitten mihin vuorokauden aikaan tahansa, yleensä osan matkasta nukkuu jo ihan pelkästään tylsyyden takia.

Mutta jostain syystä viitisentoista vuotta sitten yöjunat menivät pois muodista. Yhtäkkiä päätettiin, että junien täytyy kilpailla lentokoneiden kanssa nopeudessa eikä matkustusmukavuudessa, ja sen sijaa, että matkustamista olisi voinut tehdä mukavasti nukkuen, kaikkialla alettiin panostaa huomattavan epämukaviin, täriseviin ja jytiseviin, neljättäsataa kilometriä tunnissa syöksyviin turboputkiloihin, joista ei voi nopeuden vuoksi edes juuri maisemia katsella. Yöjunat lakkautettiin lähinnä siksi, että ne eivät olleet trendikkäitä. Trendikästä on ollut nopeuttaa junien nopeuksia. (Senhän takia Suomessakin tehtaillaan poliittisessa ohjauksessa absurdeja suunnitelmia, jossa halutaan polttaa miljardi, että saataisiin nopeutettua Helsinki – Tampere -välin yhteyttä varttitunnilla.)

Onneksi kuitenkin Keski-Euroopassa tultiin nopeasti takaisin järkiin. Yöjunien käyttökatko ei kestänyt kymmentä vuotta, kun niitä alettiin taas tuoda tohinalla takaisin. Olen nyt jo parina viime vuonna erittäin iloisena matkustanut Itävallan rautatieyhtiön ÖBB:n Nightjet -junilla, jotka järkevään hintaan ja järkevässä aikataulussa kulkevat Keski-Eurooppaa pitkin poikin. Viime vuonna tuksutin Budapestistä Berliiniin, ja nyt Wienistä Roomaan.

Suomessakin olen aikoinaan matkustanut yöjunilla paljonkin, nuorempana lähes aina Helsingissä käydessäni, mutta en enää vuosiin. VR on nykyisin yrityksenä täysin käsittämätön, jonka bisnesratkaisut viimeisen viidentoista vuoden ajalta voi ymmärtää ainoastaan silloin, jos VR:n johtajat on tarkoituksellisesti valittu ajamaan yrityksen toiminta alas, koska he periaatteellisesti vastustavat sekä valtionyhtiöiden että julkisen liikenteen olemassaoloa. Yöjuna Oulusta Helsinkiin oli järkevä silloin, kun makuupaikka maksoi 50 euroa, lähti Oulusta kymmeneltä ja saapui Helsinkiin vähän ennen kahdeksaa – mutta nykyään jo pelkkä istumapaikka maksaa 150 euroa, vuodepaikkoja ei edes myydä (koska pari vuotta sitten oli korona joten jaetuissa hyteissä saa kuolemantaudin), ja makuuhytin saa kolmeensataan euroon. Lisäksi aikataulu lähtee Oulusta puoli kahdeltatoista ja on Helsingissä perillä jo pian viiden jälkeen. Miksi ihmeessä maksaisin kolmesataa euroa yöjunasta, jossa saa parhaassakin tapauksessa pikaisesti suljettua silmänsä vähän yli neljäksi tunniksi? Samalla hinnalla lentää Helsinkiin ja yöpyy siellä hotellissa. Ja linja-auto maksaa kaksi kymppiä. Aiemmin ainakin Kajaani – Helsinki yöjuna ihan järkevästi pysähtyi moneksi tunniksi Pieksämäelle nimenomaisena tarkoituksena pidentää matka-aikaa, mutta kun nyt on isolla rahalla rakennettu nopeampi päärata, niin sitten se ilmeisesti pitää ajaa täysillä yöaikaankin. 

Mutta onneksi julkisen liikenteen poliittinen vastustaminen on vain suomen omaa amerikkalaisuutta. Koska Suomi kuvittelee olevansa vain Yhdysvaltojen etäinen osavaltio, jossa sanomalehdetkin kirjoittavat viikossa enemmän tekstejä Yhdysvaltain presidentin hallitusnimityksistä kuin vuodessa mitään Euroopan Parlamenttiin liittyvää, on täysin luontevaa, että Suomeenkin halutaan tuoda amerikkalaista julkisen liikenteen vastustamista. Siinä missä koko muu Eurooppa on jo alkanut tuhota sodanjälkeisten vuosikymmenten älyttömimpiä ylilyöntejä – Utrecht palautti kymmenillä miljoonilla euroilla aikoinaan moottoritieksi muutetun kanaalin takaisin joeksi, Wienin Mariahilfer Strasse on jo viidentoista vuoden ajan vuosi vuodelta muuttunut enemmän ja enemmän yksinomaan kävelykaduksi, ja Roomassakin kaikki Mussolinin rakennuttamat keskustaa halkovat monikaistaiset tiet ovat vähän kerrassaan katoamassa (Vatikaanin ympäri kulkenut autotiekin on nyt katolisen kirkon riemuvuoden alla jalankulkijoille) – mutta Suomessa yksityisauto ja autotie on edelleen pyhä ja koskematon, ja jos vain punavihreät ituhipit saataisiin kuriin, niin eiköhän se Töölönlahtikin vielä saataisi 1960-luvun suunnitelmien mukaan täytettyä autoille parkkipaikoiksi. Jo pelkkä julkisen kaupunkiliikenteen kehittäminen vaatii loputtoman riitelyn valtuustoissa. Ja sitten valtuustopoliitikot ihan tosissaan toistelevat amerikkalaisesta somesta löytämiään idioottimaisuuksia, kuinka julkista liikennettä käyttävät vain köyhät juopot ja maahanmuuttajat, ja kuinka sinne ei keskiluokkaiset edes uskalla mennä, koska siellä on niin rauhatonta ja vaarallista.

Itävallassakin on oikeistohallitus, ja vieläpä vähintään yhtä populistinen ja rasistinen öyhääjähallitus kuin Suomessakin – mutta julkinen liikenne sen kuin paranee. ÖBB:n Nightjet -juniinkin on nyt vanhojen couchette -vaunujen tilalle (joissa istumapaikat vain yön ajaksi pyöräytettiin nukkumalaveteiksi), tullut kapselihotellityyppisiä majoituskopeja. Ne eivät ole ihan loppuun asti mietittyjä, ne ovat kapeita ja ahtaita, ja juuri ja juuri sopivan mittaisia minun lyhyelle varrelleni – mutta jos joku 190-senttinen niihin yrittäisi ahtautua, niin aika solmussa pitäisi nukkua. Mutta nykyiseen äärimmäiseen yksityisyyden aikaan, jolloin VR:kin perustelee (vain vähän valehdellen) junien yhteismajoitetuista vuodepaikoista luopumista sillä, että “ihmiset haluavat oman hytin”, tällaiset pienet matkustusarkut ovat juuri sitä, mitä suuri yleisö haluaa. Mutta ennen kaikkea, ne ovat uusia. Ne ovat tietoista uutta kehitystä yöjunien parantamiseksi. Ei ole enää puhettakaan, että yöjunista luovuttaisiin, ei, nyt tuotetta halutaan kehittää.

Juna lähti Wienistä iltaseitsemältä ja oli perillä Roomassa yhdeltätoista. Hyvin pieni osa matkustajista Roomaan asti matkusti, mutta Firenzeen ja Bolognaankin tultiin aamuseitsemän ja kahdeksan välillä, niin että hekin saivat junassa oikeasti nukuttua. Ja samalla se palveli tietysti myös istumapaikalla lyhyempiä matkoja matkustavia matkalaisia. Koko matka olisi ollut Münchenistä Wienin kautta Roomaan, mutta koska Wienin ja Münchenin välinen rataosuus on remontoitavana, sitä osuutta ei tänä talvena nyt kuljeta.

Tietysti nyt, kun kaikki yöpyivät omissa laatikoissaan, sosiaalisuudesta ei ollut tietoakaan. Ainoa kanssakäyminen ihmisten kanssa oli pariminuuttinen ihmettely, kun yritimme keksiä, miten lukittavan matkatavaralokeron (ja kenkälokeron) saa auki. Kopin sisällä seinässä ollutta avainkorttia piti näyttää käytävän puolella olevaan lukijaan, jonka jälkeen oli noin 15 sekuntia aikaa avata – täysin eri paikassa olleiden – lokeroiden ovi. Mutta siinä se. Sen jälkeen katselin vain pienen kapselini harmaita seiniä. Istumaan mahtui juuri ja juuri, puolimakaavassa asennossa. Ikkunakin oli niin pieni, ettei siitä voinut maisemia katsella. Tosin koska oli yö, niin eipä siitä olisi mitään näkynytkään.

Mutta kyllä! Yöjunia, kiitos. Lisää! Mielellään Suomeenkin.

Tosin, kun VR nykyään on mitä on, niin Suomesta aika lailla puuttuu junaliikenne ylipäätään. Tänä vuonna ensimmäistä kertaa koskaan matkustin Oulu – Helsinki -välin bussilla. Halvin junalippu olisi maksanut 80 euroa, suurin osa satasesta ylöspäin, mutta bussilippu maksoi 20e. Aika paljon olen valmis maksamaan junan mukavuudesta ekstraa, mutta raja se on minullakin.

Olin loppukesästä mielenterveyskuntoutuksessa. Viikko täysihoidolla Kempeleessä, jopa kymmenen kilometrin päässä kotoa, oli tervetullutta vaihtelua elämääni. Kuntoutus pohjautui ensisijaisesti vertaistukeen, siihen, että juttelimme omista masennuksistamme toisten saman taudin tallomien kanssa, ja kerroimme omista tuntemuksistamme ja keinoistamme taistella mustaa mieltämme vastaan. Yksi kurssilaisista, muutamia vuosia minua vanhempi mies, kertoi ensimmäisestä ulkomaanmatkastaan. Hän oli vastikään, muutamia viikkoja aiemmin, käynyt vaimonsa kanssa Krakovassa. Oli kuulemma ollut upea reissu, ja suunnilleen ensimmäinen kerta, kun masennuksen sumuverho oli edes hetkeksi yhtään raottanut hänen yllään, sen jälkeen kun tuo kirottu tauti oli asettunut hänen riesakseen.

Totta kai hänen kertomuksensa kuulosti korviini hieman naiivilta. Hän ihasteli kaupungin kauneutta, ja sen kahviloita, ja ravintoloita, ja kaikkea sitä sellaista, mitä nyt ensimmäisellä ulkomaanmatkalla ihastellaan. Jos ei ole koskaan ennen Keski-Euroopassa käynyt, niin onhan se jo itsessään maaginen kokemus. Osin kateellisenakin kuuntelin hänen ihasteluaan, ja pystyin jossain syvällä mielessäni vielä tavoittamaan sen nuoren Kimmon, joka ensimmäistä kertaa matkusteli ulkomailla. Ulkomaat olivat sellainen häkellyttävän kaunis, historiaa haviseva vanha maailma, jota aiemmin oli nähnyt vain elokuvissa. Mutta siitä on jo kaksikymmentä vuotta.

Minäkin toki kertoilin matkoistani siellä sitten. Tarinoita on kertynyt, ja tarinankertoja olen, joten voisin jaaritella reissuistani paljon pidempään kuin kukaan koskaan haluaisi kuunnella – mutta kerta toisensa jälkeen päädyin vain siihen, että Krakovassa en ole käynyt. Se on suunnilleen viimeinen niistä Keski-Euroopan keskeisistä turistikaupungeista, joka on toistaiseksi jäänyt väliin. Ainoa Puolan kaupunki, jossa olen käynyt, on Varsova, ja se on armottoman ruma, toisen maailmansodan ja neuvostososialismin ruhjoma kaupunki, eikä varmastikaan eduksi maalleen. Olin Puolallekin velkaa sen, että kävisin muuallakin kuin Varsovassa.

Joten nyt sitten tulin tänne. Että voin sitten palattuani kertoa, kun taas helmikuun alussa toiselle kuntoutusjaksolle menen, että minäkin nyt sitten kävin Krakovassa. Nyt sekin on nähty.

Siihen on syynsä, miksen ole Krakovassa koskaan aiemmin käynyt. Ne ovat pitkälti ne samat syyt, miksen ole koskaan Pietarissa käynyt (joka on asia, mitä olen monen monta kertaa joutunut selittämään matkoillani tapaamilleni venäläisille). Lyhyt versio: Krakova, kuten Pietari, on liian pohjoisessa. Pidempi versio: Krakova, kuten Pietari, on matkareiteiltäni syrjässä. Kumpikaan ei ole luontevia pysähdyspaikkoja, jos on matkalla Etelä-Eurooppaan.

Nytkin olen kiroillut aika paljon sen kanssa, että Krakova on ihan täysi pussinperä. Jos matkustaisin maitse Baltian halki, ja matkani pää olisi Itä-Euroopassa, Krakova voisi olla luonteva pysähdyspaikka. Mutta Pohjois-Saksasta tullessa olen tuijotellut juna- ja bussiaikatauluja tuntikausia, ja täältä ei oikein pääse mihinkään. Idässä on Ukraina, ja vaikka Lviv varmasti kaupunkina onkin hurmaava ja vierailun arvoinen, niin tällä hetkellä se ei ole mahdollinen. Pohjoisessa puolestaan on Slovakia, jossa on kauniita vuoria ja upea luontoa, mutta ei juurikaan pohjois–etelä -suuntaista julkista liikennettä. Krakovasta pääsee Slovakian halki bussilla Budapestiin, mutta se vie seitsemän tuntia. Tai sitten Krakovasta pääsee bussilla Wieniin, joka vie vielä vähän enemmän. Tai sitten Krakovasta pääsee junalla takaisin Tsekkiin, mistä tänne tulinkin. Pussinperä kuin pussinperä.

Mutta kaunis Krakova toki on. Vanha kaupunki on kiistatta Euroopan kauneimpia, eikä edes täysin turismin tukahduttama. Matkamuistokauppojen, rahanvaihtopisteiden ja ylihintaisten ravintoloiden lisäksi siellä on paikallisillekin jotain syytä olla. Verrattuna Prahan hirvittävään turistihelvettiin, Krakovan vanha kaupunki oli jopa miellyttävä. Ja vanhan kaupungin eteläpuolella olevat Krakovan vanhat juutalaiskorttelit, vanhaa kaupunkia hillitymmät mutta hyvinkin yhtä kauniit, ovat oikeasti elävät. Niissä kuulee enemmän puolaa kuin muita kieliä (ei niin, että osaisin erottaa tsekkiä ja slovakiaa äkkiseltään puolasta, tai välttämättä ukrainan länsimurteitakaan).

Erikoisinta Krakovassa on kuitenkin se, kuinka vahvasti sen turismiteollisuus on keskittynyt kaupallistamaan holokausia. Toki tämä on lähellä Auschwitzia, joka on jättänyt mitä synkimmän jälkensä ihmiskunnan kollektiiviseen tajuntaan, mutta muutenkin, kun kaupungin matkaoppaita selailee, ne keskittyvät kerta toisensa perään toisen maailmansodan kauhuihin. Jopa Krakovan kaupunginmuseo tunnetaan Oskar Schindlerin museona, ja sitten kaikki matkailijat netissä pettyneinä valittavat, kuinka museossa hädin tuskin puhuttiin Schindleristä mitään, esiteltiin vain Krakovan muuta historiaa. Itse en siellä käynyt, joten en voi omakohtaisesti museon sisältöä kommentoida, mutta näin olen lukenut.

Kaupunki on myös täynnä holokaustin muistomerkkejä, jotka tällä hetkellä kaupungin juutalaiset (tai juutalaismieliset) ovat ottaneet tämänhetkisen Israelin politiikan propagandavälineiksi. Yhdelläkin torilla oli tyhjiä tuoleja, juutalaisten joukkotuhon muistomerkkinä, ja nyt niihin oli kaikkiin teipattu Hamasin vuosi sitten iskussaan ottamien panttivankien kuvia. Itse koin tämän vain ja ainoastaan surullisena: Mitään ei ole ihmiskunta oppinut. Kansanmurhasta toiseen me vain kuljemme. Joukkomurhaajien laji on homo sapiens.

En käynyt Auschwitzissakaan. Krakova on liian pohjoisessa, aurinko liian alhaalla, ja mieleni liian masentunut. Auschwitz ei ole hyvän mielen paikka, enkä muutenkaan tarvitse ihmisvihassani lisää todisteita siitä, että me olemme kauttaaltaan läpimätiä olentoja. Kävin sen sijaan parissa taidemuseossa, ja ylipäätään vain käveleskelemässä kaupungilla, nauttien aurinkoisista päivistä. Aurinko nousi taivaalle samalle korkeudelle kuin Suomessa lokakuun alussa. Ei tarpeeksi korkealle, että sateisina päivinä pysyisin hereillä, eikä edes niin korkealle, että keskipäivälläkään voisin tuntea kiven vierähtävän rinnaltani, mutta niin korkealla, että auringon paistaessa olen toimintakykyinen ja lyhyiden hetkien ajan jopa lähes onnellinen.

Toissapäivänä kävelin kadulla, ja huomasin kaikkien vastaantulijoiden olevan kauniita. Se on aina hyvä merkki. Mielialani ei rumenna maailmaa vastaamaan masentunutta ihmisvihaani. Ja eilen näin korkeassa havupuussa hyppelevät kaksi pähkinänakkelia. Se on kaunis lintu.

Krakova on ihan hyvä kaupunki.

Minulla on viimeiset viisitoista vuotta ollut aina tapana sanoa, että jalkani jaksavat mitä vain, ne ovat jäntevät ja pontevat, mutta lantiosta ylöspäin minulla ei ole yhtään lihaksia. Ne pari sormilihasta, jolla soitetaan pianoa ja naputellaan näppäimistöä, niissä on pikkuriikkinen häivähdys voimantapaista, mutta muuten lihaksistoni löytyy yksinomaan jaloista.

Tämä on totta nykyäänkin. Ei mikään ole sikäli muuttunut. Mutta nyt huomaan, että ne jalatkaan eivät jaksa mitä tahansa.

Tai, jos totta puhutaan, huomasin sen jo kaksi vuotta sitten, kun koronavuosien jälkeen taas lähdin maailmalle. Silloin olin vielä nykyistäkin huonommassa kunnossa, ja jo rinkan kantaminen oli alkumatkasta kuntoni rajoilla. Mutta se ei ollut yllätys. Olin maannut edeltävät kaksi vuotta masentuneena sängyssä, hädin tuskin huoneeni ovelle asti liikkuen. Liikunnallisina päivinä jaksoin kävellä keittiöön asti, parhaina ihan olohuoneeseenkin. Totta kai se väsytti, kun pakkasin 20 kiloa tavaraa selkään ja lähdin yhtäkkiä tallustamaan viidentoista kilometrin päivämatkoja,

Olin minä kuitenkin kaksi vuottakin sitten paremmassa kunnossa kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Kun sanon, että makasin koronavuosina kaksi vuotta sängyssä, niin huonoimmat kuukaudet poislukien se toki sisältää lähes päivittäin tehdyt kuuden kilometrin kävelylenkit ja joitain parinkymmenen kilometrin pyöräreissuja. Kaksikymmentä vuotta sitten istuin illat tietokoneella pelaamassa ja päivisin kävelin kilometrin yliopistolle ja takaisin, jos sitäkään. Silloin, jos kävin kymmenen kilometrin pyörälenkillä, se oli lihaksilleni äärimmäinen rutistus, jonka jälkeen en jaksanut enää loppupäivänä kävellä. Mutta silloin olin kuitenkin kaksikymmentä vuotta nuorempi. Ehkä jalkalihakseni alkoivat valittaa nopeammin kuin nykyisin, mutta ne myös palautuivat paljon nopeammin. Ei ollut tarvetta pitää lepopäiviä jalkojen takia. Toki oli päiviä, joiden aikana piti ottaa vähän rauhallisemmin – esimerkiksi interrail-matkallamme veljieni lähdettyä toista päivää peräkkäin Innsbruckissa Alpeille vaeltamaan, minä jättäydyin suosiolla pitämään pyykkipäivää – mutta rauhalliset päivät eivät tarkoittaneet sitä, että lopettaisin oikeasti kävelemästä. Se vain tarkoitti, etten kävellyt ylös vuoristoon.

Olen ollut matkalla vasta viikon. Puhelimeni mukaan olen tämän viikon aikana kävellyt 83 kilometriä – joista kuusikymmentä viimeisen neljän päivän aikana Prahassa ja täällä Ostravassa. Se on ihan normaalia käveleskelyä matkoilleni. Ja tämä ei todellakaan suurimmaksi osaksi ole mitään erityisen reipasta kävelyä, ei, tästä vähintään kaksi kolmasosaa on hidasta tallustelua nähtävyyksiä, museoita tai pensaikossa piileskeleviä lintusia katsellen. Ei poikkea juuri mitenkään siitä, kun kotona ollessani käveleskelen ajatuksissani asuntoa edestakaisin läpi vuorokauden.

Kerrotaan kuvaus tämänpäiväisistä kävelyistäni täällä Ostravassa: Jalkani olivat jo aamusta hieman väsyneet, joten ihan oikeasti harkitsin raitiovaunulla matkustamista. Lopulta kuitenkin totesin, että ensimmäiselle pysähdykselleni syömään lounasta Dhaba Beasissa (oikein miellyttävä tsekkiläinen kasvisravintolaketju, jonka ravintoloissa olen aina käynyt Prahassa pysähtyessäni) on vain puolentoista kilometrin matka, joten sinne oli aivan sama kävellä. Välillä pysähdyin ottamaan valokuvia Ostravan uudesta kaupungintalosta ja bongaamastani vihertikasta. Ja kun ravintolaan olin kävellyt, niin päivän pääkohteeseeni – suureen vanhaan terästehtaaseen, joka on nykyisin osin museoitu, osin muutettu taidegallerioiksi ja vastaaviksi – oli enää vajaa kolme kilometriä. Tuntui hassulta hypätä raitiovaunuun niin lyhyttä matkaa varten. Etenkin, kun olin jo heti aamusta bongannut sen vihertikan, jollaista en ole koskaan ennen nähnyt. Ei vihertikkoja voi nähdä raitiovaunun ikkunoista.

Joten kävelin tehtaalle. Kuljeskelin edestakaisin parin neliökilometrin aluetta, otin siellä valokuvia, tein lumiukkoja ja otin niistä valokuvia, ja ihastelin koko romanttisesti ruostunutta tehdaskompleksia kaikista mahdollisista kuvakulmista. Yritin jostain etsiä myös alueen päärakennusta, turisti-infoa, josta saattaisi päästä opastetulle kierrokselle, ja ostamaan liput korkeimman masuunin päälle rakennettuun näköalakahvilaan, joten kävelin aluetta ympäri ja ympäri ja ympäri, netistä löytynyttä karttaakin tuijottaen, enkä löytänyt mitään. Opastekyltit osoittivat kaikki lähinnä alueen ulkopuolelle, ja alkoi vaikuttaa siltä, että joku mielestään hauska varhaisteini on varmaan keppostellut opasteet vääriin suuntiin. Yhden betonikolossin seinälle oli nostettu alueen kartta, mutta jotenkin en silti onnistunut hahmottamaan sitä. Talot olivat väärän muotoisia ja väärissä paikoissa, ja mihinkään ei oltu merkitty, missä minä tällä hetkellä olen.

Lopulta, taas jo pari kilometriä ympyrää vaelleskeltuani, löysin vihdoin perille infoon. Olin kulkenut sen ohi jo pari kertaa, mutta kun infoa ei oltu merkitty ollenkaan kyltillä, jossa lukisi ‘info’, vaan sen sijaan kyltillä, jossa luki ‘pizza salami e peperoni’, en typeryyttäni ollut ymmärtänyt olevani perillä.

Valitettavasti vain opastetut kierrokset olivat ainoastaan tsekiksi, kuten olin odottanutkin, kun kerran olen paitsi turistisesongin, myös turistialueiden ulkopuolella. Ja masuunin päälle rakennettu näköalatasanne näytti tämänhetkisessä mielenterveydessä vain paikalta, jossa olisin maksanut rahaa saadakseni pahan ahdistuskohtauksen, joten jätin menemättä. Taidegallerian näyttelykin näytti ikkunan läpi olevan jokseenkin yhdentekeviä geometrisiä kuvioita, joita olen elämässäni ihan riittämiin nähnyt, joten päätin säästää senkin rahan johonkin innostavampaan.

Tässä vaiheessa järkevä ihminen olisi tietysti hypännyt vihdoin siihen raitiovaunuun ja matkustanut takaisin hostelliini, jalkani kun kerran olivat jo alkaneet protestoida jopa kivuliaasti – mutta ei. Lähdin kävelemään pidempää reittiä takaisin, koska se meni puiston läpi, ja joenviertä pitkin. Linnuntunnistusohjelmani lupasi, että siellä saattaisi pystyä näkemään pyrstötiaisen ja kuningaskalastajan, ehkä jopa nokkavarpusen, uivelon tai afrikanhanhen.

Näin puluja, sinisorsan, mustarastaan ja joitain lokkeja. Lenteli siellä myös joku haukka, mutta niin kaukana, ettei sitä voinut edes yrittää tunnistaa.

Lopulta kävelin (puhelimeni mukaan) 22 065 askelta, ja 15,77 kilometriä. Jalkoihini sattuu. Pohjelihakset ovat kovia ja jäykkiä, ja etureidessä jokin lihas tai jänne ottaa kiinni niin, että kävely hetkittäin vähän vihloo. Ja huomenna pitäisi taas heittää rinkka selkään ja seikkailla ensin täällä Ostravassa rautatieasemalle (alle kilometri), ja sitten Krakovassa rautatieasemalta majapaikkaani (useampi kilometri täysin uudessa kaupungissa). Ja jos käveleminen on raskasta ihan vain omaa kuuttakymmentä kiloani kannatellen, niin kahdenkymmenen lisäkilon kanssa se vasta onkin.

Tosin, jos viimeiseen kahteen vuoteen on uskominen, tämä on lähinnä alkumatkan ongelma. Kunhan jalat taas tottuvat käveleskelyyn, niin loppumatkasta päivämatkat vielä tuplaantuvat, eivätkä ne enää sitten tunnu missään. Senhän takia ne eivät viime vuosikymmenelläkään olleet koskaan väsyneet: kävelin ja pyöräilin töissä kymmeniä kilometrejä päivässä. Viidentoista kilometrin rauhallinen tallustelu pitkin Ostravan tasaisia ja loskaisia katuja olisi silloin ollut pelkkä lepopäivä.

Vajaa viikko ennen tämänvuotista lähtöäni, Amber saapui matkoillaan Ouluun.

Ensimmäisen kerran tapasin Amberin Lissabonissa. Satuimme majoittumaan samassa majapaikassa, joka oli hurmaavan sosiaalinen. Aamiaispöytiä oli ainoastaan yksi, jonka ääreen meidät kaikki laitettiin istumaan, ja omistajatkin istuivat siinä seuranamme, joten väistämättä ajauduimme juttelemaan niitä näitä. Totta kai puhelimme enimmäkseen Lissabonista ja Portugalista, mutta kaikista muistakin paikoista, joihin olemme matkoillamme päätyneet – ja kaikesta muusta maan ja taivaan välillä, niin kuin jutellessa aina tapahtuu. Niiden parin päivän aikana tapaamistani ihmisistä Amber ei ole edes ainoa, joka on jäänyt kummittelemaan sosiaalisen mediani nurkkiin. Sitä majapaikkaa ei enää ole, tai ainakaan sitä ei enää Bookingista löydy, mutta kaikista majoituksista joissa olen koskaan yöpynyt, se on ehdottomasti yksi parhaista. (Vaikka toki sänky oli vähän kova ja huoneessa ei ollut lainkaan ulos avautuvaa ikkunaa ja äänieristyksestä ei ollut tietoakaan.)

En muista Amberista lopulta paljoakaan ensitapaamiseltani. Muistan, että hän oli pukeutunut jonkinlaiseen itäeurooppalaiseen perinneasuun, kertoi ostaneensa Ukrainasta Kiovan läheltä itselleen talon, kertoi pitävänsä möhkäkaloista yli kaiken (hän suositteli minua sen takia käymään Lissabonin akvaariossa), ja hehkutti Suomen talven pimeyttä ja kylmyyttä. Nämä ovat vain viisi sekuntia faktoja useamman tunnin keskusteluista. Kertoi hän toki jo silloin fanittavansa Lauri Tähkää ja esitteli osaavansa sanoa Suomeksi “anteeksi, puhutteko englantia”. Yritin kertoa hänelle, että ei se ole tarpeellinen lause Suomessa, sen kuin puhut vain – ja etenkään, älä teitittele, se on outoa – mutta niin vain hän sen lauseen vielä nytkin osasi ja sitä käytti.

Lissabonin jäätyä jo kauas taakse seurailin naisen seikkailuja Facebookin syötteessä, kun hän suunnilleen yhtä usein kuin minäkin kierteli maailmaa ristiin rastiin. Hänen matkansa toki ovat aina olleet omiani laajempia, sillä lentopelko ei rajoita hänen kulkuaan, ja aina järjestelmällisemmin suunniteltuja ja toteutettuja. Hän on niitä ihmisiä, jotka varaavat kaikki lennot ja kaikki majapaikat jo hyvissä ajoin ennen lähtöä, jota itse pitäisin lähinnä kahlitsevana. Aina silloin tällöin kommentoin jotain hänen päivityksiään, joskus niitä, joissa hän esitteli kissaansa (Kisumisu! Miumaumiumau! Pörpörpör!), ja joskus niitä, joissa hän oli joissain tutuissa paikoissa missä olen itsekin käynyt. Kerran, kun hän oli matkoillaan nopeasti pysähtymässä Turussa, vihjaisin hänelle, että Lauri Tähkällä olisi siellä samoihin aikoihin keikka, mutta sinne hän ei matkasuunnitelmiensa vuoksi silloin ehtinyt. Sen siitä saa, kun varaa kaikki liput etukäteen.

Tapasimme uudelleen ohimennen Helsingissä, kun Amber oli myöhemmin tullut Suomeen nimenomaisesti käymään Lauri Tähkän keikalla. Hän oli kertomansa mukaan tutustunut ensimmäisen kerran Tähkän ääneen, kun hän oli Suomen Lapissa katsellut televisiosta jonkin Disney-elokuvan suomenkielistä dubbausta, ja hän oli niin pitänyt äänestä, että oli googlannut miehen. Hän oli pitänyt miehen naamastakin, ja netistä löytämistään levytyksistä, ja alkanut ehkä ainoana amerikkalaisena miehen musiikkia fanittamaan. Silloin hän yritti houkutella minuakin mukaan keikalle, mutta a) en erityisemmin välitä Lauri Tähkästä (etenkään miehen soolotuotannosta), ja b) tämä tapahtui korona-ajan lopuilla, kun mielenterveyteni oli vielä pahasti helisemässä. En kokenut, että kannatti maksaa viittäkymppiä siitä, että pääsisin itkemään jonkin satunnaisen uusimaalaisen keikkapaikan vessaan pahan ahdistuskohtauksen kynsissä.

Ja nyt tapasimme taas. Nyt Oulussa.

On aina siistiä tavata kavereita satunnaisissa paikoissa. Jo se, että törmää sattumalta vanhaan ystävään Helsingin keskustassa on hienoa, puhumattakaan siitä, että järjestämme tarkoituksellinen tapaamisen jossain päin Eurooppaa, jossa satumme yhtä aikaa olemaan. Siinä paitsi saa iloisen jälleennäkemisen, myös todellisuuden hahmottamista ravistavan kokemuksen, kun yhtäkkiä eri maailmat kohtaavat. Maailmanmatkaajaminä kohtaa yhtäkkiä toisen minun jotain ihan toisaalta. Tai sitten, niin kuin nyt Amberin putkahtaessa Ouluun, maailmanmatkaajaminä löysi itsensä yhtäkkiä Oulusta, kotikaupungistani, jossa olen elämästäni asunut jo viitisentoista vuotta.

Viime kesänä jossain välissä kuljeskelin kamerani kanssa ympäri Oulua. Halusin yrittää nähdä kotikaupunkini turistin silmin. Aivan tietoisesti yritin löytää sisältäni Amberin, joka aina matkoiltaan ottaa jokaisesta pysähtymispaikastaan Facebookiin kymmeniä ja taas kymmeniä kuvia sukulaistensa ja ystäviensä iloksi. Yritin pitää silmiäni auki, ja toistelin itselleni, “mitä Amber kuvaisi, jos olisi täällä”. En silloin tiennyt, että hän olisi kaupunkiin mahdollisesti joskus tulossa, tai ylipäätään Suomeen, emme pidä niin säännöllisesti yhteyttä. Ei hän nytkään kertonut minulle olevansa tulossa Ouluun ennen kuin oli jo matkansa aloittanut ja kaikki liput ja majoituksensa varannut. Mutta Amber oli ihminen, jonka olin nähnyt ennenkin julkaisevan kuvia tutuista ympäristöistä, sekä Suomesta että maailmasta, joten yritin ajatella, miten hän näkisi minulle niin tutun, ja suurimmaksi osaksi ankean ruman, Oulun kaikkialta eksoottista kauneutta etsivän kameransa linssin lävitse.

Ja onhan Oulussakin kauniita taloja. Kaupungintalo on kaunis. Keskustassa on siellä täällä yksittäisiä vanhoja puutaloja, ja joitain Puistolan kaltaisia yli satavuotiaita kivitalojakin. Tähtitorni Oulun linnan raunioilla on satulinnamaisen nätti. Joitain ihan edustavia funktionalistisiakin taloja löytyy sieltä täältä. Ja onhan se Toripolliisi kiva patsas. Kyllä se maamerkiksi kelpaa.

On vaikeaa olla turisti kotonaan. Onneksi Amber siis tuli nyt. Minun ei pitänytkään enää yrittää keksiä, mitä Amber valokuvaisi, minä pystyin katsomaan vierestä. Mitä pystyin katsomaan hänen somensa kuvavirrasta, mitä kaikkea hän oli etsimeensä hakenut sillä aikaa kun minä vielä palailin isänpäivän vietosta, ja kun kävimme kävelyllä, minä pystyin vierestä katsomaan, mistä hän nappaili kuviaan kun talojen tai patsaiden ohi kävelimme.

Päivä oli harmaa ja ankea, ja mielialani marraskuinen. Olin iloinen jälleennäkemisestä, mutta niin syvällä masennukseni syövereissä, että se tuskin näkyi ulospäin. Kun hän hehkutti Suomen marraskuuta, toki pystyin itsekin näkemään, että onhan luontokin kaunista. Jäisen hyhmän peittämä meri kuolleiden puiden ympäröimänä, yksittäisen sinisorsan pestessä itseään rantakivikolla pystyyn mädäntyneen kaislikon keskellä – on siinä kauneutensa. Se on sellaista karismaattista rumuutta, jota olen aina ihastellut kaikkialla, hylätyissä rakennuksissa, metsään unohtuneissa autonraadoissa, tai kuivatun joenuoman pohjalta pitkistävissä ruosteisissa polkupyöränjämissä. Jos vain saisin aivoni uskomaan sen, minkä järkeni yrittää minulle vakuuttaa, voisin ehkä pitääkin marraskuusta.

Totta kai sanoin Amberille, että tyhmä amerikatar, älä tule Suomeen marraskuussa. Pelkkä masokisti olet. Tulisit milloin tahansa muulloin. Jos pidät kylmästä ja pimeästä, niin tammikuussa niitäkin olisi enemmän. Mutta totta kai se oli leikillistä puhelua, osittain paitsi muistuma omasta kaamosmasennuksestani, myös opittu kulttuurinen rooli. Suomalaisten pitää väheksyä ja vihata marraskuuta. Ikävistä ikävin, Miljoonasadekin laulaa, ja kaipuun kaljakori. Etkö tiedä, voi yksinäisen miehen viedä marraskuu.

Satoi tihkusadetta, ja olin huolissani Amberin ohuesta puuvillaisesta paidasta. Kohta hän saisi kuolemantaudin. Koronakin on taas lähtenyt kiertämään. Taisin itsekin taas sairastaa sen pari viikkoa sitten. Mutta kerroin hänelle tarinoita Oulusta. Kerroin ‘Oulun pammauksesta’, joka räjäytti Oulun linnan ruutitynnyrit 1700-luvun lopulla, kerroin kulttuuripääkaupunkivuodesta 2026, joka on sulkenut nyt kaikki paikat ja laittanut jokaisen maiseman remonttiin, kerroin tiernapoikaperinteestä (blackface, Betlehemin lastenmurha ja tsaari Aleksanteri toisen ylistys), ja harmittelin hieman hukassa ollutta englantiani.

Niin kuin kunnon turisti, hän osti poronlihaa kauppatorilta ja kyseli, mistä löytää tervalikööriä. Kerroin hänelle, että tilastojen mukaan suomalaiset syövät poronlihaa keskimäärin 400 grammaa vuodessa – eli käytännössä me emme sitä syö – ja että lapsenakaan en sitä juuri syönyt, koska Tsernobyl saastutti Pohjois-Suomen jäkälät ja sitä ei lapsille suositeltu, mutta ei se häntä haitannut. Hän halusi Suomessa syödä poronlihaa. Kuulemma se on hyvää.

Ja sitten hän jatkoi matkaansa, kertoi lentävänsä seuraavana päivänä Puolaan, ja halasimme hyvästiksi. Esitin, että halaaminen on mielestäni vähän vierasta ja outoa, koska se kuuluu suomalaisen miehen stereotyyppiin ja hän sitä odotti – ja helposti pystyn halaamisen vierauden vielä teinivuosieni kömpelistä muistoista kaivamaan – ja sitten hän meni.

Käveleskelin Rotuaaria pitkin kotiin, katselin ympärilleni, vilkaisin Rotuaarin palloa ja esiintymislavaa, ja mietin, että nyt on Oulu nähty. Kesällä tämä on ihan kivakin kaupunki.

Pimeään aikaan olen mieluummin jossain muualla.

Matka on taas alkamassa.