Lisää yöjunia, kiitos!

Yöjunat ovat paras tapa matkustaa. Budjettia auttaa, jos yöpaikan ja siirtymisen voi yhdistää yhdeksi laskuksi (ainakin, mikäli yöjuna on mitenkään järkevän hintaista), ja lisäksi mitäpä muutakaan sitä pitkän matkan aikana voi juuri tehdä muuta kuin nukkua. Matkusti sitten mihin vuorokauden aikaan tahansa, yleensä osan matkasta nukkuu jo ihan pelkästään tylsyyden takia.

Mutta jostain syystä viitisentoista vuotta sitten yöjunat menivät pois muodista. Yhtäkkiä päätettiin, että junien täytyy kilpailla lentokoneiden kanssa nopeudessa eikä matkustusmukavuudessa, ja sen sijaa, että matkustamista olisi voinut tehdä mukavasti nukkuen, kaikkialla alettiin panostaa huomattavan epämukaviin, täriseviin ja jytiseviin, neljättäsataa kilometriä tunnissa syöksyviin turboputkiloihin, joista ei voi nopeuden vuoksi edes juuri maisemia katsella. Yöjunat lakkautettiin lähinnä siksi, että ne eivät olleet trendikkäitä. Trendikästä on ollut nopeuttaa junien nopeuksia. (Senhän takia Suomessakin tehtaillaan poliittisessa ohjauksessa absurdeja suunnitelmia, jossa halutaan polttaa miljardi, että saataisiin nopeutettua Helsinki – Tampere -välin yhteyttä varttitunnilla.)

Onneksi kuitenkin Keski-Euroopassa tultiin nopeasti takaisin järkiin. Yöjunien käyttökatko ei kestänyt kymmentä vuotta, kun niitä alettiin taas tuoda tohinalla takaisin. Olen nyt jo parina viime vuonna erittäin iloisena matkustanut Itävallan rautatieyhtiön ÖBB:n Nightjet -junilla, jotka järkevään hintaan ja järkevässä aikataulussa kulkevat Keski-Eurooppaa pitkin poikin. Viime vuonna tuksutin Budapestistä Berliiniin, ja nyt Wienistä Roomaan.

Suomessakin olen aikoinaan matkustanut yöjunilla paljonkin, nuorempana lähes aina Helsingissä käydessäni, mutta en enää vuosiin. VR on nykyisin yrityksenä täysin käsittämätön, jonka bisnesratkaisut viimeisen viidentoista vuoden ajalta voi ymmärtää ainoastaan silloin, jos VR:n johtajat on tarkoituksellisesti valittu ajamaan yrityksen toiminta alas, koska he periaatteellisesti vastustavat sekä valtionyhtiöiden että julkisen liikenteen olemassaoloa. Yöjuna Oulusta Helsinkiin oli järkevä silloin, kun makuupaikka maksoi 50 euroa, lähti Oulusta kymmeneltä ja saapui Helsinkiin vähän ennen kahdeksaa – mutta nykyään jo pelkkä istumapaikka maksaa 150 euroa, vuodepaikkoja ei edes myydä (koska pari vuotta sitten oli korona joten jaetuissa hyteissä saa kuolemantaudin), ja makuuhytin saa kolmeensataan euroon. Lisäksi aikataulu lähtee Oulusta puoli kahdeltatoista ja on Helsingissä perillä jo pian viiden jälkeen. Miksi ihmeessä maksaisin kolmesataa euroa yöjunasta, jossa saa parhaassakin tapauksessa pikaisesti suljettua silmänsä vähän yli neljäksi tunniksi? Samalla hinnalla lentää Helsinkiin ja yöpyy siellä hotellissa. Ja linja-auto maksaa kaksi kymppiä. Aiemmin ainakin Kajaani – Helsinki yöjuna ihan järkevästi pysähtyi moneksi tunniksi Pieksämäelle nimenomaisena tarkoituksena pidentää matka-aikaa, mutta kun nyt on isolla rahalla rakennettu nopeampi päärata, niin sitten se ilmeisesti pitää ajaa täysillä yöaikaankin. 

Mutta onneksi julkisen liikenteen poliittinen vastustaminen on vain suomen omaa amerikkalaisuutta. Koska Suomi kuvittelee olevansa vain Yhdysvaltojen etäinen osavaltio, jossa sanomalehdetkin kirjoittavat viikossa enemmän tekstejä Yhdysvaltain presidentin hallitusnimityksistä kuin vuodessa mitään Euroopan Parlamenttiin liittyvää, on täysin luontevaa, että Suomeenkin halutaan tuoda amerikkalaista julkisen liikenteen vastustamista. Siinä missä koko muu Eurooppa on jo alkanut tuhota sodanjälkeisten vuosikymmenten älyttömimpiä ylilyöntejä – Utrecht palautti kymmenillä miljoonilla euroilla aikoinaan moottoritieksi muutetun kanaalin takaisin joeksi, Wienin Mariahilfer Strasse on jo viidentoista vuoden ajan vuosi vuodelta muuttunut enemmän ja enemmän yksinomaan kävelykaduksi, ja Roomassakin kaikki Mussolinin rakennuttamat keskustaa halkovat monikaistaiset tiet ovat vähän kerrassaan katoamassa (Vatikaanin ympäri kulkenut autotiekin on nyt katolisen kirkon riemuvuoden alla jalankulkijoille) – mutta Suomessa yksityisauto ja autotie on edelleen pyhä ja koskematon, ja jos vain punavihreät ituhipit saataisiin kuriin, niin eiköhän se Töölönlahtikin vielä saataisi 1960-luvun suunnitelmien mukaan täytettyä autoille parkkipaikoiksi. Jo pelkkä julkisen kaupunkiliikenteen kehittäminen vaatii loputtoman riitelyn valtuustoissa. Ja sitten valtuustopoliitikot ihan tosissaan toistelevat amerikkalaisesta somesta löytämiään idioottimaisuuksia, kuinka julkista liikennettä käyttävät vain köyhät juopot ja maahanmuuttajat, ja kuinka sinne ei keskiluokkaiset edes uskalla mennä, koska siellä on niin rauhatonta ja vaarallista.

Itävallassakin on oikeistohallitus, ja vieläpä vähintään yhtä populistinen ja rasistinen öyhääjähallitus kuin Suomessakin – mutta julkinen liikenne sen kuin paranee. ÖBB:n Nightjet -juniinkin on nyt vanhojen couchette -vaunujen tilalle (joissa istumapaikat vain yön ajaksi pyöräytettiin nukkumalaveteiksi), tullut kapselihotellityyppisiä majoituskopeja. Ne eivät ole ihan loppuun asti mietittyjä, ne ovat kapeita ja ahtaita, ja juuri ja juuri sopivan mittaisia minun lyhyelle varrelleni – mutta jos joku 190-senttinen niihin yrittäisi ahtautua, niin aika solmussa pitäisi nukkua. Mutta nykyiseen äärimmäiseen yksityisyyden aikaan, jolloin VR:kin perustelee (vain vähän valehdellen) junien yhteismajoitetuista vuodepaikoista luopumista sillä, että “ihmiset haluavat oman hytin”, tällaiset pienet matkustusarkut ovat juuri sitä, mitä suuri yleisö haluaa. Mutta ennen kaikkea, ne ovat uusia. Ne ovat tietoista uutta kehitystä yöjunien parantamiseksi. Ei ole enää puhettakaan, että yöjunista luovuttaisiin, ei, nyt tuotetta halutaan kehittää.

Juna lähti Wienistä iltaseitsemältä ja oli perillä Roomassa yhdeltätoista. Hyvin pieni osa matkustajista Roomaan asti matkusti, mutta Firenzeen ja Bolognaankin tultiin aamuseitsemän ja kahdeksan välillä, niin että hekin saivat junassa oikeasti nukuttua. Ja samalla se palveli tietysti myös istumapaikalla lyhyempiä matkoja matkustavia matkalaisia. Koko matka olisi ollut Münchenistä Wienin kautta Roomaan, mutta koska Wienin ja Münchenin välinen rataosuus on remontoitavana, sitä osuutta ei tänä talvena nyt kuljeta.

Tietysti nyt, kun kaikki yöpyivät omissa laatikoissaan, sosiaalisuudesta ei ollut tietoakaan. Ainoa kanssakäyminen ihmisten kanssa oli pariminuuttinen ihmettely, kun yritimme keksiä, miten lukittavan matkatavaralokeron (ja kenkälokeron) saa auki. Kopin sisällä seinässä ollutta avainkorttia piti näyttää käytävän puolella olevaan lukijaan, jonka jälkeen oli noin 15 sekuntia aikaa avata – täysin eri paikassa olleiden – lokeroiden ovi. Mutta siinä se. Sen jälkeen katselin vain pienen kapselini harmaita seiniä. Istumaan mahtui juuri ja juuri, puolimakaavassa asennossa. Ikkunakin oli niin pieni, ettei siitä voinut maisemia katsella. Tosin koska oli yö, niin eipä siitä olisi mitään näkynytkään.

Mutta kyllä! Yöjunia, kiitos. Lisää! Mielellään Suomeenkin.

Tosin, kun VR nykyään on mitä on, niin Suomesta aika lailla puuttuu junaliikenne ylipäätään. Tänä vuonna ensimmäistä kertaa koskaan matkustin Oulu – Helsinki -välin bussilla. Halvin junalippu olisi maksanut 80 euroa, suurin osa satasesta ylöspäin, mutta bussilippu maksoi 20e. Aika paljon olen valmis maksamaan junan mukavuudesta ekstraa, mutta raja se on minullakin.

Krakova

Olin loppukesästä mielenterveyskuntoutuksessa. Viikko täysihoidolla Kempeleessä, jopa kymmenen kilometrin päässä kotoa, oli tervetullutta vaihtelua elämääni. Kuntoutus pohjautui ensisijaisesti vertaistukeen, siihen, että juttelimme omista masennuksistamme toisten saman taudin tallomien kanssa, ja kerroimme omista tuntemuksistamme ja keinoistamme taistella mustaa mieltämme vastaan. Yksi kurssilaisista, muutamia vuosia minua vanhempi mies, kertoi ensimmäisestä ulkomaanmatkastaan. Hän oli vastikään, muutamia viikkoja aiemmin, käynyt vaimonsa kanssa Krakovassa. Oli kuulemma ollut upea reissu, ja suunnilleen ensimmäinen kerta, kun masennuksen sumuverho oli edes hetkeksi yhtään raottanut hänen yllään, sen jälkeen kun tuo kirottu tauti oli asettunut hänen riesakseen.

Totta kai hänen kertomuksensa kuulosti korviini hieman naiivilta. Hän ihasteli kaupungin kauneutta, ja sen kahviloita, ja ravintoloita, ja kaikkea sitä sellaista, mitä nyt ensimmäisellä ulkomaanmatkalla ihastellaan. Jos ei ole koskaan ennen Keski-Euroopassa käynyt, niin onhan se jo itsessään maaginen kokemus. Osin kateellisenakin kuuntelin hänen ihasteluaan, ja pystyin jossain syvällä mielessäni vielä tavoittamaan sen nuoren Kimmon, joka ensimmäistä kertaa matkusteli ulkomailla. Ulkomaat olivat sellainen häkellyttävän kaunis, historiaa haviseva vanha maailma, jota aiemmin oli nähnyt vain elokuvissa. Mutta siitä on jo kaksikymmentä vuotta.

Minäkin toki kertoilin matkoistani siellä sitten. Tarinoita on kertynyt, ja tarinankertoja olen, joten voisin jaaritella reissuistani paljon pidempään kuin kukaan koskaan haluaisi kuunnella – mutta kerta toisensa jälkeen päädyin vain siihen, että Krakovassa en ole käynyt. Se on suunnilleen viimeinen niistä Keski-Euroopan keskeisistä turistikaupungeista, joka on toistaiseksi jäänyt väliin. Ainoa Puolan kaupunki, jossa olen käynyt, on Varsova, ja se on armottoman ruma, toisen maailmansodan ja neuvostososialismin ruhjoma kaupunki, eikä varmastikaan eduksi maalleen. Olin Puolallekin velkaa sen, että kävisin muuallakin kuin Varsovassa.

Joten nyt sitten tulin tänne. Että voin sitten palattuani kertoa, kun taas helmikuun alussa toiselle kuntoutusjaksolle menen, että minäkin nyt sitten kävin Krakovassa. Nyt sekin on nähty.

Siihen on syynsä, miksen ole Krakovassa koskaan aiemmin käynyt. Ne ovat pitkälti ne samat syyt, miksen ole koskaan Pietarissa käynyt (joka on asia, mitä olen monen monta kertaa joutunut selittämään matkoillani tapaamilleni venäläisille). Lyhyt versio: Krakova, kuten Pietari, on liian pohjoisessa. Pidempi versio: Krakova, kuten Pietari, on matkareiteiltäni syrjässä. Kumpikaan ei ole luontevia pysähdyspaikkoja, jos on matkalla Etelä-Eurooppaan.

Nytkin olen kiroillut aika paljon sen kanssa, että Krakova on ihan täysi pussinperä. Jos matkustaisin maitse Baltian halki, ja matkani pää olisi Itä-Euroopassa, Krakova voisi olla luonteva pysähdyspaikka. Mutta Pohjois-Saksasta tullessa olen tuijotellut juna- ja bussiaikatauluja tuntikausia, ja täältä ei oikein pääse mihinkään. Idässä on Ukraina, ja vaikka Lviv varmasti kaupunkina onkin hurmaava ja vierailun arvoinen, niin tällä hetkellä se ei ole mahdollinen. Pohjoisessa puolestaan on Slovakia, jossa on kauniita vuoria ja upea luontoa, mutta ei juurikaan pohjois–etelä -suuntaista julkista liikennettä. Krakovasta pääsee Slovakian halki bussilla Budapestiin, mutta se vie seitsemän tuntia. Tai sitten Krakovasta pääsee bussilla Wieniin, joka vie vielä vähän enemmän. Tai sitten Krakovasta pääsee junalla takaisin Tsekkiin, mistä tänne tulinkin. Pussinperä kuin pussinperä.

Mutta kaunis Krakova toki on. Vanha kaupunki on kiistatta Euroopan kauneimpia, eikä edes täysin turismin tukahduttama. Matkamuistokauppojen, rahanvaihtopisteiden ja ylihintaisten ravintoloiden lisäksi siellä on paikallisillekin jotain syytä olla. Verrattuna Prahan hirvittävään turistihelvettiin, Krakovan vanha kaupunki oli jopa miellyttävä. Ja vanhan kaupungin eteläpuolella olevat Krakovan vanhat juutalaiskorttelit, vanhaa kaupunkia hillitymmät mutta hyvinkin yhtä kauniit, ovat oikeasti elävät. Niissä kuulee enemmän puolaa kuin muita kieliä (ei niin, että osaisin erottaa tsekkiä ja slovakiaa äkkiseltään puolasta, tai välttämättä ukrainan länsimurteitakaan).

Erikoisinta Krakovassa on kuitenkin se, kuinka vahvasti sen turismiteollisuus on keskittynyt kaupallistamaan holokausia. Toki tämä on lähellä Auschwitzia, joka on jättänyt mitä synkimmän jälkensä ihmiskunnan kollektiiviseen tajuntaan, mutta muutenkin, kun kaupungin matkaoppaita selailee, ne keskittyvät kerta toisensa perään toisen maailmansodan kauhuihin. Jopa Krakovan kaupunginmuseo tunnetaan Oskar Schindlerin museona, ja sitten kaikki matkailijat netissä pettyneinä valittavat, kuinka museossa hädin tuskin puhuttiin Schindleristä mitään, esiteltiin vain Krakovan muuta historiaa. Itse en siellä käynyt, joten en voi omakohtaisesti museon sisältöä kommentoida, mutta näin olen lukenut.

Kaupunki on myös täynnä holokaustin muistomerkkejä, jotka tällä hetkellä kaupungin juutalaiset (tai juutalaismieliset) ovat ottaneet tämänhetkisen Israelin politiikan propagandavälineiksi. Yhdelläkin torilla oli tyhjiä tuoleja, juutalaisten joukkotuhon muistomerkkinä, ja nyt niihin oli kaikkiin teipattu Hamasin vuosi sitten iskussaan ottamien panttivankien kuvia. Itse koin tämän vain ja ainoastaan surullisena: Mitään ei ole ihmiskunta oppinut. Kansanmurhasta toiseen me vain kuljemme. Joukkomurhaajien laji on homo sapiens.

En käynyt Auschwitzissakaan. Krakova on liian pohjoisessa, aurinko liian alhaalla, ja mieleni liian masentunut. Auschwitz ei ole hyvän mielen paikka, enkä muutenkaan tarvitse ihmisvihassani lisää todisteita siitä, että me olemme kauttaaltaan läpimätiä olentoja. Kävin sen sijaan parissa taidemuseossa, ja ylipäätään vain käveleskelemässä kaupungilla, nauttien aurinkoisista päivistä. Aurinko nousi taivaalle samalle korkeudelle kuin Suomessa lokakuun alussa. Ei tarpeeksi korkealle, että sateisina päivinä pysyisin hereillä, eikä edes niin korkealle, että keskipäivälläkään voisin tuntea kiven vierähtävän rinnaltani, mutta niin korkealla, että auringon paistaessa olen toimintakykyinen ja lyhyiden hetkien ajan jopa lähes onnellinen.

Toissapäivänä kävelin kadulla, ja huomasin kaikkien vastaantulijoiden olevan kauniita. Se on aina hyvä merkki. Mielialani ei rumenna maailmaa vastaamaan masentunutta ihmisvihaani. Ja eilen näin korkeassa havupuussa hyppelevät kaksi pähkinänakkelia. Se on kaunis lintu.

Krakova on ihan hyvä kaupunki.

Jalkoja väsyttää

Minulla on viimeiset viisitoista vuotta ollut aina tapana sanoa, että jalkani jaksavat mitä vain, ne ovat jäntevät ja pontevat, mutta lantiosta ylöspäin minulla ei ole yhtään lihaksia. Ne pari sormilihasta, jolla soitetaan pianoa ja naputellaan näppäimistöä, niissä on pikkuriikkinen häivähdys voimantapaista, mutta muuten lihaksistoni löytyy yksinomaan jaloista.

Tämä on totta nykyäänkin. Ei mikään ole sikäli muuttunut. Mutta nyt huomaan, että ne jalatkaan eivät jaksa mitä tahansa.

Tai, jos totta puhutaan, huomasin sen jo kaksi vuotta sitten, kun koronavuosien jälkeen taas lähdin maailmalle. Silloin olin vielä nykyistäkin huonommassa kunnossa, ja jo rinkan kantaminen oli alkumatkasta kuntoni rajoilla. Mutta se ei ollut yllätys. Olin maannut edeltävät kaksi vuotta masentuneena sängyssä, hädin tuskin huoneeni ovelle asti liikkuen. Liikunnallisina päivinä jaksoin kävellä keittiöön asti, parhaina ihan olohuoneeseenkin. Totta kai se väsytti, kun pakkasin 20 kiloa tavaraa selkään ja lähdin yhtäkkiä tallustamaan viidentoista kilometrin päivämatkoja,

Olin minä kuitenkin kaksi vuottakin sitten paremmassa kunnossa kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Kun sanon, että makasin koronavuosina kaksi vuotta sängyssä, niin huonoimmat kuukaudet poislukien se toki sisältää lähes päivittäin tehdyt kuuden kilometrin kävelylenkit ja joitain parinkymmenen kilometrin pyöräreissuja. Kaksikymmentä vuotta sitten istuin illat tietokoneella pelaamassa ja päivisin kävelin kilometrin yliopistolle ja takaisin, jos sitäkään. Silloin, jos kävin kymmenen kilometrin pyörälenkillä, se oli lihaksilleni äärimmäinen rutistus, jonka jälkeen en jaksanut enää loppupäivänä kävellä. Mutta silloin olin kuitenkin kaksikymmentä vuotta nuorempi. Ehkä jalkalihakseni alkoivat valittaa nopeammin kuin nykyisin, mutta ne myös palautuivat paljon nopeammin. Ei ollut tarvetta pitää lepopäiviä jalkojen takia. Toki oli päiviä, joiden aikana piti ottaa vähän rauhallisemmin – esimerkiksi interrail-matkallamme veljieni lähdettyä toista päivää peräkkäin Innsbruckissa Alpeille vaeltamaan, minä jättäydyin suosiolla pitämään pyykkipäivää – mutta rauhalliset päivät eivät tarkoittaneet sitä, että lopettaisin oikeasti kävelemästä. Se vain tarkoitti, etten kävellyt ylös vuoristoon.

Olen ollut matkalla vasta viikon. Puhelimeni mukaan olen tämän viikon aikana kävellyt 83 kilometriä – joista kuusikymmentä viimeisen neljän päivän aikana Prahassa ja täällä Ostravassa. Se on ihan normaalia käveleskelyä matkoilleni. Ja tämä ei todellakaan suurimmaksi osaksi ole mitään erityisen reipasta kävelyä, ei, tästä vähintään kaksi kolmasosaa on hidasta tallustelua nähtävyyksiä, museoita tai pensaikossa piileskeleviä lintusia katsellen. Ei poikkea juuri mitenkään siitä, kun kotona ollessani käveleskelen ajatuksissani asuntoa edestakaisin läpi vuorokauden.

Kerrotaan kuvaus tämänpäiväisistä kävelyistäni täällä Ostravassa: Jalkani olivat jo aamusta hieman väsyneet, joten ihan oikeasti harkitsin raitiovaunulla matkustamista. Lopulta kuitenkin totesin, että ensimmäiselle pysähdykselleni syömään lounasta Dhaba Beasissa (oikein miellyttävä tsekkiläinen kasvisravintolaketju, jonka ravintoloissa olen aina käynyt Prahassa pysähtyessäni) on vain puolentoista kilometrin matka, joten sinne oli aivan sama kävellä. Välillä pysähdyin ottamaan valokuvia Ostravan uudesta kaupungintalosta ja bongaamastani vihertikasta. Ja kun ravintolaan olin kävellyt, niin päivän pääkohteeseeni – suureen vanhaan terästehtaaseen, joka on nykyisin osin museoitu, osin muutettu taidegallerioiksi ja vastaaviksi – oli enää vajaa kolme kilometriä. Tuntui hassulta hypätä raitiovaunuun niin lyhyttä matkaa varten. Etenkin, kun olin jo heti aamusta bongannut sen vihertikan, jollaista en ole koskaan ennen nähnyt. Ei vihertikkoja voi nähdä raitiovaunun ikkunoista.

Joten kävelin tehtaalle. Kuljeskelin edestakaisin parin neliökilometrin aluetta, otin siellä valokuvia, tein lumiukkoja ja otin niistä valokuvia, ja ihastelin koko romanttisesti ruostunutta tehdaskompleksia kaikista mahdollisista kuvakulmista. Yritin jostain etsiä myös alueen päärakennusta, turisti-infoa, josta saattaisi päästä opastetulle kierrokselle, ja ostamaan liput korkeimman masuunin päälle rakennettuun näköalakahvilaan, joten kävelin aluetta ympäri ja ympäri ja ympäri, netistä löytynyttä karttaakin tuijottaen, enkä löytänyt mitään. Opastekyltit osoittivat kaikki lähinnä alueen ulkopuolelle, ja alkoi vaikuttaa siltä, että joku mielestään hauska varhaisteini on varmaan keppostellut opasteet vääriin suuntiin. Yhden betonikolossin seinälle oli nostettu alueen kartta, mutta jotenkin en silti onnistunut hahmottamaan sitä. Talot olivat väärän muotoisia ja väärissä paikoissa, ja mihinkään ei oltu merkitty, missä minä tällä hetkellä olen.

Lopulta, taas jo pari kilometriä ympyrää vaelleskeltuani, löysin vihdoin perille infoon. Olin kulkenut sen ohi jo pari kertaa, mutta kun infoa ei oltu merkitty ollenkaan kyltillä, jossa lukisi ‘info’, vaan sen sijaan kyltillä, jossa luki ‘pizza salami e peperoni’, en typeryyttäni ollut ymmärtänyt olevani perillä.

Valitettavasti vain opastetut kierrokset olivat ainoastaan tsekiksi, kuten olin odottanutkin, kun kerran olen paitsi turistisesongin, myös turistialueiden ulkopuolella. Ja masuunin päälle rakennettu näköalatasanne näytti tämänhetkisessä mielenterveydessä vain paikalta, jossa olisin maksanut rahaa saadakseni pahan ahdistuskohtauksen, joten jätin menemättä. Taidegallerian näyttelykin näytti ikkunan läpi olevan jokseenkin yhdentekeviä geometrisiä kuvioita, joita olen elämässäni ihan riittämiin nähnyt, joten päätin säästää senkin rahan johonkin innostavampaan.

Tässä vaiheessa järkevä ihminen olisi tietysti hypännyt vihdoin siihen raitiovaunuun ja matkustanut takaisin hostelliini, jalkani kun kerran olivat jo alkaneet protestoida jopa kivuliaasti – mutta ei. Lähdin kävelemään pidempää reittiä takaisin, koska se meni puiston läpi, ja joenviertä pitkin. Linnuntunnistusohjelmani lupasi, että siellä saattaisi pystyä näkemään pyrstötiaisen ja kuningaskalastajan, ehkä jopa nokkavarpusen, uivelon tai afrikanhanhen.

Näin puluja, sinisorsan, mustarastaan ja joitain lokkeja. Lenteli siellä myös joku haukka, mutta niin kaukana, ettei sitä voinut edes yrittää tunnistaa.

Lopulta kävelin (puhelimeni mukaan) 22 065 askelta, ja 15,77 kilometriä. Jalkoihini sattuu. Pohjelihakset ovat kovia ja jäykkiä, ja etureidessä jokin lihas tai jänne ottaa kiinni niin, että kävely hetkittäin vähän vihloo. Ja huomenna pitäisi taas heittää rinkka selkään ja seikkailla ensin täällä Ostravassa rautatieasemalle (alle kilometri), ja sitten Krakovassa rautatieasemalta majapaikkaani (useampi kilometri täysin uudessa kaupungissa). Ja jos käveleminen on raskasta ihan vain omaa kuuttakymmentä kiloani kannatellen, niin kahdenkymmenen lisäkilon kanssa se vasta onkin.

Tosin, jos viimeiseen kahteen vuoteen on uskominen, tämä on lähinnä alkumatkan ongelma. Kunhan jalat taas tottuvat käveleskelyyn, niin loppumatkasta päivämatkat vielä tuplaantuvat, eivätkä ne enää sitten tunnu missään. Senhän takia ne eivät viime vuosikymmenelläkään olleet koskaan väsyneet: kävelin ja pyöräilin töissä kymmeniä kilometrejä päivässä. Viidentoista kilometrin rauhallinen tallustelu pitkin Ostravan tasaisia ja loskaisia katuja olisi silloin ollut pelkkä lepopäivä.

Amber

Vajaa viikko ennen tämänvuotista lähtöäni, Amber saapui matkoillaan Ouluun.

Ensimmäisen kerran tapasin Amberin Lissabonissa. Satuimme majoittumaan samassa majapaikassa, joka oli hurmaavan sosiaalinen. Aamiaispöytiä oli ainoastaan yksi, jonka ääreen meidät kaikki laitettiin istumaan, ja omistajatkin istuivat siinä seuranamme, joten väistämättä ajauduimme juttelemaan niitä näitä. Totta kai puhelimme enimmäkseen Lissabonista ja Portugalista, mutta kaikista muistakin paikoista, joihin olemme matkoillamme päätyneet – ja kaikesta muusta maan ja taivaan välillä, niin kuin jutellessa aina tapahtuu. Niiden parin päivän aikana tapaamistani ihmisistä Amber ei ole edes ainoa, joka on jäänyt kummittelemaan sosiaalisen mediani nurkkiin. Sitä majapaikkaa ei enää ole, tai ainakaan sitä ei enää Bookingista löydy, mutta kaikista majoituksista joissa olen koskaan yöpynyt, se on ehdottomasti yksi parhaista. (Vaikka toki sänky oli vähän kova ja huoneessa ei ollut lainkaan ulos avautuvaa ikkunaa ja äänieristyksestä ei ollut tietoakaan.)

En muista Amberista lopulta paljoakaan ensitapaamiseltani. Muistan, että hän oli pukeutunut jonkinlaiseen itäeurooppalaiseen perinneasuun, kertoi ostaneensa Ukrainasta Kiovan läheltä itselleen talon, kertoi pitävänsä möhkäkaloista yli kaiken (hän suositteli minua sen takia käymään Lissabonin akvaariossa), ja hehkutti Suomen talven pimeyttä ja kylmyyttä. Nämä ovat vain viisi sekuntia faktoja useamman tunnin keskusteluista. Kertoi hän toki jo silloin fanittavansa Lauri Tähkää ja esitteli osaavansa sanoa Suomeksi “anteeksi, puhutteko englantia”. Yritin kertoa hänelle, että ei se ole tarpeellinen lause Suomessa, sen kuin puhut vain – ja etenkään, älä teitittele, se on outoa – mutta niin vain hän sen lauseen vielä nytkin osasi ja sitä käytti.

Lissabonin jäätyä jo kauas taakse seurailin naisen seikkailuja Facebookin syötteessä, kun hän suunnilleen yhtä usein kuin minäkin kierteli maailmaa ristiin rastiin. Hänen matkansa toki ovat aina olleet omiani laajempia, sillä lentopelko ei rajoita hänen kulkuaan, ja aina järjestelmällisemmin suunniteltuja ja toteutettuja. Hän on niitä ihmisiä, jotka varaavat kaikki lennot ja kaikki majapaikat jo hyvissä ajoin ennen lähtöä, jota itse pitäisin lähinnä kahlitsevana. Aina silloin tällöin kommentoin jotain hänen päivityksiään, joskus niitä, joissa hän esitteli kissaansa (Kisumisu! Miumaumiumau! Pörpörpör!), ja joskus niitä, joissa hän oli joissain tutuissa paikoissa missä olen itsekin käynyt. Kerran, kun hän oli matkoillaan nopeasti pysähtymässä Turussa, vihjaisin hänelle, että Lauri Tähkällä olisi siellä samoihin aikoihin keikka, mutta sinne hän ei matkasuunnitelmiensa vuoksi silloin ehtinyt. Sen siitä saa, kun varaa kaikki liput etukäteen.

Tapasimme uudelleen ohimennen Helsingissä, kun Amber oli myöhemmin tullut Suomeen nimenomaisesti käymään Lauri Tähkän keikalla. Hän oli kertomansa mukaan tutustunut ensimmäisen kerran Tähkän ääneen, kun hän oli Suomen Lapissa katsellut televisiosta jonkin Disney-elokuvan suomenkielistä dubbausta, ja hän oli niin pitänyt äänestä, että oli googlannut miehen. Hän oli pitänyt miehen naamastakin, ja netistä löytämistään levytyksistä, ja alkanut ehkä ainoana amerikkalaisena miehen musiikkia fanittamaan. Silloin hän yritti houkutella minuakin mukaan keikalle, mutta a) en erityisemmin välitä Lauri Tähkästä (etenkään miehen soolotuotannosta), ja b) tämä tapahtui korona-ajan lopuilla, kun mielenterveyteni oli vielä pahasti helisemässä. En kokenut, että kannatti maksaa viittäkymppiä siitä, että pääsisin itkemään jonkin satunnaisen uusimaalaisen keikkapaikan vessaan pahan ahdistuskohtauksen kynsissä.

Ja nyt tapasimme taas. Nyt Oulussa.

On aina siistiä tavata kavereita satunnaisissa paikoissa. Jo se, että törmää sattumalta vanhaan ystävään Helsingin keskustassa on hienoa, puhumattakaan siitä, että järjestämme tarkoituksellinen tapaamisen jossain päin Eurooppaa, jossa satumme yhtä aikaa olemaan. Siinä paitsi saa iloisen jälleennäkemisen, myös todellisuuden hahmottamista ravistavan kokemuksen, kun yhtäkkiä eri maailmat kohtaavat. Maailmanmatkaajaminä kohtaa yhtäkkiä toisen minun jotain ihan toisaalta. Tai sitten, niin kuin nyt Amberin putkahtaessa Ouluun, maailmanmatkaajaminä löysi itsensä yhtäkkiä Oulusta, kotikaupungistani, jossa olen elämästäni asunut jo viitisentoista vuotta.

Viime kesänä jossain välissä kuljeskelin kamerani kanssa ympäri Oulua. Halusin yrittää nähdä kotikaupunkini turistin silmin. Aivan tietoisesti yritin löytää sisältäni Amberin, joka aina matkoiltaan ottaa jokaisesta pysähtymispaikastaan Facebookiin kymmeniä ja taas kymmeniä kuvia sukulaistensa ja ystäviensä iloksi. Yritin pitää silmiäni auki, ja toistelin itselleni, “mitä Amber kuvaisi, jos olisi täällä”. En silloin tiennyt, että hän olisi kaupunkiin mahdollisesti joskus tulossa, tai ylipäätään Suomeen, emme pidä niin säännöllisesti yhteyttä. Ei hän nytkään kertonut minulle olevansa tulossa Ouluun ennen kuin oli jo matkansa aloittanut ja kaikki liput ja majoituksensa varannut. Mutta Amber oli ihminen, jonka olin nähnyt ennenkin julkaisevan kuvia tutuista ympäristöistä, sekä Suomesta että maailmasta, joten yritin ajatella, miten hän näkisi minulle niin tutun, ja suurimmaksi osaksi ankean ruman, Oulun kaikkialta eksoottista kauneutta etsivän kameransa linssin lävitse.

Ja onhan Oulussakin kauniita taloja. Kaupungintalo on kaunis. Keskustassa on siellä täällä yksittäisiä vanhoja puutaloja, ja joitain Puistolan kaltaisia yli satavuotiaita kivitalojakin. Tähtitorni Oulun linnan raunioilla on satulinnamaisen nätti. Joitain ihan edustavia funktionalistisiakin taloja löytyy sieltä täältä. Ja onhan se Toripolliisi kiva patsas. Kyllä se maamerkiksi kelpaa.

On vaikeaa olla turisti kotonaan. Onneksi Amber siis tuli nyt. Minun ei pitänytkään enää yrittää keksiä, mitä Amber valokuvaisi, minä pystyin katsomaan vierestä. Mitä pystyin katsomaan hänen somensa kuvavirrasta, mitä kaikkea hän oli etsimeensä hakenut sillä aikaa kun minä vielä palailin isänpäivän vietosta, ja kun kävimme kävelyllä, minä pystyin vierestä katsomaan, mistä hän nappaili kuviaan kun talojen tai patsaiden ohi kävelimme.

Päivä oli harmaa ja ankea, ja mielialani marraskuinen. Olin iloinen jälleennäkemisestä, mutta niin syvällä masennukseni syövereissä, että se tuskin näkyi ulospäin. Kun hän hehkutti Suomen marraskuuta, toki pystyin itsekin näkemään, että onhan luontokin kaunista. Jäisen hyhmän peittämä meri kuolleiden puiden ympäröimänä, yksittäisen sinisorsan pestessä itseään rantakivikolla pystyyn mädäntyneen kaislikon keskellä – on siinä kauneutensa. Se on sellaista karismaattista rumuutta, jota olen aina ihastellut kaikkialla, hylätyissä rakennuksissa, metsään unohtuneissa autonraadoissa, tai kuivatun joenuoman pohjalta pitkistävissä ruosteisissa polkupyöränjämissä. Jos vain saisin aivoni uskomaan sen, minkä järkeni yrittää minulle vakuuttaa, voisin ehkä pitääkin marraskuusta.

Totta kai sanoin Amberille, että tyhmä amerikatar, älä tule Suomeen marraskuussa. Pelkkä masokisti olet. Tulisit milloin tahansa muulloin. Jos pidät kylmästä ja pimeästä, niin tammikuussa niitäkin olisi enemmän. Mutta totta kai se oli leikillistä puhelua, osittain paitsi muistuma omasta kaamosmasennuksestani, myös opittu kulttuurinen rooli. Suomalaisten pitää väheksyä ja vihata marraskuuta. Ikävistä ikävin, Miljoonasadekin laulaa, ja kaipuun kaljakori. Etkö tiedä, voi yksinäisen miehen viedä marraskuu.

Satoi tihkusadetta, ja olin huolissani Amberin ohuesta puuvillaisesta paidasta. Kohta hän saisi kuolemantaudin. Koronakin on taas lähtenyt kiertämään. Taisin itsekin taas sairastaa sen pari viikkoa sitten. Mutta kerroin hänelle tarinoita Oulusta. Kerroin ‘Oulun pammauksesta’, joka räjäytti Oulun linnan ruutitynnyrit 1700-luvun lopulla, kerroin kulttuuripääkaupunkivuodesta 2026, joka on sulkenut nyt kaikki paikat ja laittanut jokaisen maiseman remonttiin, kerroin tiernapoikaperinteestä (blackface, Betlehemin lastenmurha ja tsaari Aleksanteri toisen ylistys), ja harmittelin hieman hukassa ollutta englantiani.

Niin kuin kunnon turisti, hän osti poronlihaa kauppatorilta ja kyseli, mistä löytää tervalikööriä. Kerroin hänelle, että tilastojen mukaan suomalaiset syövät poronlihaa keskimäärin 400 grammaa vuodessa – eli käytännössä me emme sitä syö – ja että lapsenakaan en sitä juuri syönyt, koska Tsernobyl saastutti Pohjois-Suomen jäkälät ja sitä ei lapsille suositeltu, mutta ei se häntä haitannut. Hän halusi Suomessa syödä poronlihaa. Kuulemma se on hyvää.

Ja sitten hän jatkoi matkaansa, kertoi lentävänsä seuraavana päivänä Puolaan, ja halasimme hyvästiksi. Esitin, että halaaminen on mielestäni vähän vierasta ja outoa, koska se kuuluu suomalaisen miehen stereotyyppiin ja hän sitä odotti – ja helposti pystyn halaamisen vierauden vielä teinivuosieni kömpelistä muistoista kaivamaan – ja sitten hän meni.

Käveleskelin Rotuaaria pitkin kotiin, katselin ympärilleni, vilkaisin Rotuaarin palloa ja esiintymislavaa, ja mietin, että nyt on Oulu nähty. Kesällä tämä on ihan kivakin kaupunki.

Pimeään aikaan olen mieluummin jossain muualla.

Matka on taas alkamassa.

Numeroita

Heräsin aamulla, kun pihalla auringonnousun ensimmäiset valonsäteet hehkuivat hentoina horisontin takaa. Tiesin, että kello olisi jo suhteellisen paljon, sillä olin palannut kotiin. Napsautin puhelimen päälle, ja katsoin kelloa.

8:15, se sanoi.

Käänsin kylkeäni ja jatkoin nukkumista. Minua väsytti. Matkustamisenergia loppui jo pari viikkoa sitten, ja viimeiset päivät pakotin itseäni eteenpäin vain tahdonvoimalla. Kun tulin kotiin, iskeydyin sänkyyn, ja päätin nukkua kolme päivää.

Mutta koska heräsin hetkeksi katsomaan Uuden musiikin kilpailua, tässä vähän numeroita, kaikille tilasto-orientoituneille lukijoilleni:

Aloitetaan askelista: Kiitos iPhoneni, taskussani on koko ajan laite, joka yrittää arvailla otettujen askelieni määrää. Tiedän aivan hyvin, että puhelimen antamat askelmäärät ovat hyvin suuntaa antavia, ja niissä on varmasti jopa parinkymmenen prosentin heittoja todellisuuteen nähden. Puhelin kertoo myös, montako kerrosta portaita olen kävellyt, mutta ne laite vetäisee täysin hatusta, eivätkä ne pohjaudu yhtään mihinkään. Sama määrä samoja portaita on yhtenä päivänä viisi kerrosta ja toisena 27, ja joskus olen maannut koko päivän sängyllä, mutta silti saanut kaksi kerrosta kiipeämistä. Eli minkäänlaista tieteellistä tarkastelua puhelimen tarjoamat numerot eivät kestä, mutta viihteellisenä matkanseurantana ne ovat ihan mielenkiintoisia.

Keskimäärin kävelin matkani aikana päivittäin noin 17 000 askelta. Kilometreinä se on minulle normaalisti jonkin verran päälle kymmenen, mutta koska askelten pituus vaihtelee hyvinkin paljon, se on jotain kahdeksan ja viidentoista kilometrin välillä. Askeleet tietysti muutenkin ovat huono mittari mihinkään, sillä liikunnan kannalta 10 000 askelta tunnissa, rinkka selässä, mäkisessä kaupungissa, on täysin eri asia kuin 10 000 askelta kuudessa tunnissa taidemuseon gallerioita hissukseen haahuillen. Matkallani on päiviä, jolloin olen kävellyt 12 000 askelta, ja jalkani ovat huutaneet armoa ja rukoilleet lepopäivää, ja sitten päiviä, jolloin olen kävellyt 15 000 askelta, ja ne ovat olleet niitä armollisia lepopäiviä. Keskimäärin kävelin enemmän askelia loppumatkasta kuin alkumatkasta – totta kai. Noin puolivälissä matkaa jalkani alkoivat taas tottua näihin askelmääriin, joten kävely ei tuottanut enää minkäänlaista väsymystä, ainakaan jalkojeni lihaksiin. 

Eniten askelia yhtenä päivänä kävelin yhdeksäs päivä joulukuuta, 31 844 askelta, 20,3 kilometriä. Olin silloin Kroatian Splitissä, ja kävelin pitkin Splitin melko ankeita lähiöitä katsastamaan muinaisen roomalaisen Salonan kaupungin rauniot. Rauniot olivat miellyttävät, juuri sellainen yksinkertainen, arkisen unohdettu puisto millaisia rauniot parhaimmillaan ovat, mutta muuten osoittautui, että Split ei vanhan kaupunkinsa ulkopuolella ole miltään osin näkemisen arvoinen. Se ei missään tapauksessa ollut matkani pidemmistä kävelyreissuista kaunein tai mukavin, mutta selvästikin pisin.  

Runsaimpien askelmäärieni kakkos- ja kolmossija ovat molemmat Podgoricasta: 19. Joulukuuta (30 263 askelta, 21,02 km) ja 20. Joulukuuta (29 456 askelta, 19,3 km). Kaupungin keuhkoissa rahisevat ilmansaasteet tekivät kävelemisestä hetkittäin tuskaista, mutta onneksi molempina päivinä suurin osa askelista on otettu kaupungin saasteisimpien alueiden ulkopuolella. Ensimmäisenä päivänä kävelin kaupungin keskustan lähistöllä olleessa suuressa puistossa, josta oli kauniit näköalat savusumuiseen kaupunkiin – sillä, kuten hyvin tiedetään, ilmansaasteet tekevät auringonlaskuista erityisen kauniita. Ja toisena päivänä tein pitkähkön linturetken kaupungin ulkopuolisilla laajoilla tasangoilla, joskaan kovin montaa lintua en nähnyt.

Sellaisia päiviä, jolloin olen kävellyt vähemmän kuin myyttiset 10 000 askelta oli matkallani kahdeksan kappaletta (laivapäivät poislukien). Niistä noin puolet ovat flunssapäiviä, ja loput ovat hieman liian harvinaisia puhdasoppisia lepopäiviä, jolloin olen lojunut vain AirBnb:ssäni kirjoja lukien ja Netflixiä katsellen. Pienimmän askelmäärän otin 14. Joulukuuta Budvassa, 941 askelta, jossa sattui olemaan myös koko matkani paras yksityiskäytössäni ollut majapaikka. Näillä asioilla on selkeä yhteys. Mitä miellyttävämpi majapaikka, sitä paremmin siellä viihtyy lähtemättä ulos. Mutta vähäisistä askelista puhuttaessa täytyy huomauttaa, että etenkin sellaisina päivinä, jolloin olen pysytellyt lähinnä majapaikassani, askelten määrä on reippaasti alakanttiin. Sillä levottomana ihmisenä kävelen aina ja koko ajan edestakaisin, mutta jos olen kotioloissa, en tietenkään pidä puhelinta koko aikaa taskussa. Vaikka ei pienessä asunnossa haahuilusta tietenkään tule kuin enintään pari tuhatta askelta, mutta silti. 

Kamerallani otin 1974 valokuvaa, ja puhelimellani 2086. Puhelimella otetut kuvat toki sisältävät myös kaikki muistiin otetut kuitit ja netin salasanat ja tavarakaappien numerot, ja myös kaikki vahingossa napatut kuvankaappaukset puhelimeni avausruudusta. Ja tietysti olen tuhonnut muutamia satoja ottamiani kuvia jo matkan varrella, joten luvut ovat niiden kuvien määrä, jotka tulivat mukanani kotiin asti. Tulen tuhoamaan niitä useita satoja lisää kunhan käyn niitä läpi.

Rahaa käytin matkaani 4013 euroa ja viisi senttiä. Tämä sisältää kaikki menot siitä päivästä lähtien, kun nousin Oulussa junaan kohti Helsinkiä. Koska osa maksuista on maksettu vierailla valuutoilla, summa ei ole täysin eksakti, sillä käyttämäni budjettiohjelma käyttää välillä aika erikoisia muuntokertoimia, ja toisinaan pankkini lisäilee valuuttamaksuihin joitain lisäprosentteja, joita en ole ohjelmaani merkinnyt. Ja lisäksi olen varmasti unohtanut kirjata joitain ravintolakäyntejä ja tehnyt joitain kirjausvirheitä. Siitä huolimatta voin sanoa, että pysyin melko tarkkaan budjetissani, jonka olin laskenut 45 euroon päivässä (4050 euroa), sallitulla tuhannen euron yllätysmenolisällä.

Näistä noin 4000 eurosta suunnilleen 500 euroa on käytetty Suomen sisällä tai Suomesta pois pääsemiseen ja paluuseen. Junaliput ovat Suomessa täysin absurdin hintaisia, eikä Travemünden lauttakaan halpa ole. Ravintolaruokailu Suomessa sen sijaan on edelleen yleiseen tulotasoon suhteutettuna Euroopan halvimpia, ja absoluuttisestikin halpaa. Ruokailu Kroatiassa maksaa saman verran kuin Suomessa, joskus enemmänkin, mutta siinä missä kroatialaisten mediaanitulot ovat noin 1100 euroa kuussa, suomalaisten vastaava on 3300.

Käyttämistäni rahoista 36,6%, 1467,59 euroa, meni ruokaan. Majoittumiseen meni 33% (1321,37), liikennevälineisiin 23%, 906,45 euroa (joista Suomen sisällä lähes puolet), museokäynteihin, pääsymaksuihin, elokuviin, kirjallisuuteen 4%, 190,66 euroa, ja ryhmään muu – mikä sisältää lähinnä pankkiautomaatimaksuja, jotka Albaniassa olivat todella suuria, ja uuden iPhone-laturin hukkaamani tilalle – 2%, 124,10 euroa.

Noita lukuja katsellessa huomaa, että jos ryhtyisin oikeasti pihistelemään, matkabudjetista saisi helposti vielä tuhat euroa pois. Ruokailuun käytetystä rahasta 282,76 euroa on mennyt ruokakauppoihin – joka sisältää siis kaiken itse tehdyn ruuan, aamiaiset, välipalat ja suklaalevyt. Ja  tästä rahamäärästä ehkä vain noin 50 euroa on mennyt varsinaiseen ruokaan, lähinnä pastaan ja erinäisiin lisukkeisiin mitä syödä pastan kanssa. Loput 1200 euroa olen kuluttanut ravintoloissa, joten jos tekisin itse ruokani, saisin menoja laskettua huomattavasti. En halua niin tehdä, enkä koe sitä tavoittelemisen arvoisena, mutta se olisi mahdollista.

Olen lajitellut tilastoissani ravintolatkin etnisyyden mukaan, ja tällä kertaa olen onnistunut pitämään ruokailuryhmän “muut” isoimpana (278,32 e). Tämä sisältää kaikki ne vegaani- tai kasvisravintolat, joiden ruokalista tarjoilee kaikenlaisia ruokia ympäri maailmaa, ja myös paikallisia kasvisruokia tai niiden lihankorvikeversioita. Nämä ovat pääsääntöisesti ne hyvät ravintolat, joista löytyvät matkan parhaat ruokailukokemukset. Tämä oli aiemmin matkalla vielä korkeammalla, mutta jossain välissä matkaa irrotin albanialaisen ruuan erilliseen sarakkeeseen (101,60 e).

Surukseni joudun tällläkin kertaa toteamaan, että heti ryhmän muu jälkeen eniten rahaa olen käyttänyt pitsaan ja pastaan. Italialainen ruoka, joka matkallani enimmäkseen koostuu pitsoista, kulutti rahojani 226,85 euroa. Pyydän anteeksi kulinarismin jumalilta, mutta valitettavasti tien päällä kasvissyöjän vaihtoehdot ovat toisinaan aika vähissä. Italialainen keittiö on tietysti maailman ruokakulttuurien vihoviimeinen ryönäpesäke, mutta se on universaalisti saatavilla ja sisältää lakto-ovo-kasvissyöjälle soveltuvia standardeja, joten sitä ei voi välttää.

Sitä seuraavat intialaiset ravintolat (166,23 e), jotka tällä kertaa sisältävät ilahduttavasti myös joitain eteläintialaisia ruokalajeja. Nämä ovat tietysti aina kasvissyöjälle helppoja vaihtoehtoja, ruoka on useimmiten hyvää ja monipuolista, ja valkuaisaineita saa muualtakin kuin juustosta.

Hampurilaisravintoliin ja vastaaviin leipäravintoloihin (kuten Subway tai Suomen Cafe Picnic) meni 132,92 euroa. Näistä täytyy erikseen mainita Bulgarian Rusessa kokeilemani hampurilaisravintolaketju Hesburger. Ravintola sekä näytti että tuntui täysin samalta kuin Suomessakin, ikkunoiden ja pakkausmateriaalien suomenkielisiä tekstejä myöten, ja kasvisvaihtoehdot tunnettiin sielläkin samalla nolostuttavan juntilla “Veke(tm)”-nimellä. Soijatortilla maistui täsmälleen samalta, tosin Suomen Heseistä saa parempaa appelsiinimehua.

Ruokabudjetissani hampurilaisia seurasi, kuten sanottua, albanialainen keittiö 101,60 eurolla, mutta toki ruokailuiden määrässä albanialaiset ravintolat ovat rahamääräänsä korkeammalla. Albaniassa ravintolat ovat suhteellisen halpoja, ja ravintolaruokailuun meni useimmiten noin 10 euroa, joskus vähemmänkin.

Salaatit 63,83e, sisältää tietysti kaikki nykytrendiset “bowlit”, mutta koostuu ensisijaisesti kreikkalaisista salaateista. Sekä “kreikkalaisesta salaatista”, joka on se fetajuustojuttu, jota kaikkialta saa, että ylipäätään salaateista, joita söin Kreikassa. Kreikassa kasvissyöjälle ehdottomasti parasta ovatkin monipuoliset salaatit.

Falafeleihin kului 36,60, mutta pieni summa tietysti johtuu siitä, että ne ovat Euroopassa halpaa katuruokaa – jopa Saksassa saa vielä nykyisinkin falafelrullan seitsemään euroon. Texmex (eli lähinnä burritot) vei rahoistani 35,50e; kiinalaiset ravintolat 35,10e; ja ryhmään juotava, mikä sisältää sekä yksittäiset, ilman muuta ruokaa ostetut vesi- ja limsapullot, että teekupposet kahviloissa, kului 23,22e.

Majoituskuluista 782,12 euroa meni hostellien yhteismajoitukseen. 448,26 euroa meni AirBnb-tyyppisiin asuntoihin, ja ihan perushotelleihin 90,99 euroa. Käytetyt rahamäärät eivät tietenkään kerro ajankäytöstä mitään, sillä hotelleissa yövyin yhteensä kuusi yötä, AirBnb-tyyppisissä asunnoissa 25 yötä, ja hostellien dormeissa vähän yli 50 yötä. Ja koska tilastossa on myös Suomen sisäinen osa matkasta, siinä on myös kolme yötä sukulaisten nurkissa, yhteensä nolla euroa.

Liikennevälineisiin kului 909,45 euroa. Junamatkoihin meni 321,68e, joista Suomen sisällä 125,7e. Linja-autoilla huristelin 307,14 euron edestä, joka sisältää lähes kaikki matkan aikana tekemäni siirtymiset. Länsi-Balkanilla ei käytännössä ole junaratoja, joten joulukuun alusta tammikuun loppupuolelle matkustin yksinomaan busseilla. Kuten myös Saksassa, koska bussit ovat siellä halpoja ja junat kalliita (eli noin puolet Suomen hinnoista).

Paikallisliikenteen maksuja maksoin 49,36e, josta 19,48e kertyi Helsingissä. Taksiin sorruin yhtenä sateisena päivän Gjirokasterissa, joka laskutti minulta neljä euroa (josta noin puolet on huijarihintaa).

Museoihin käytin 145,19e, joista lähes kaikki tällä kertaa muita kuin taidemuseoita – lähinnä koska Länsi-Balkanilla ei ole taidemuseoita. Museoiden puute on osasyy siihen, että olen pysynyt budjetissani. Yleensä niihin menee paljon enemmän rahaa. Leipzigin eläintarhan sisäänpääsy kustansi 14e. Elokuvissa kävin kerran, Poor Things Thessalonikissa, mikä maksoi 8,50e. Matkamuistoihin käytin 23 euroa.

Matkalla luin vähän vajaa kuusi kirjaa, kaikki vanhoja ilmaisia kirjoja puhelimen ruudulta, ladattuna Project Gutenbergistä: Johannes Linnankosken Pakolaiset, Charlotte Brontën Jane Eyre: An Autobiography, Oscar Wilden The Picture of Dorian Gray, Charles Dickensin The Christmas Carol, Juhani Ahon Juha, ja George Eliotin Middlemarch (edelleen vähän kesken). Molemmat suomalaiset ovat erinomaisia psykologisia ihmiskuvauksia vanhemmasta miehestä, joka menee naimisiin nuoren naisen kanssa ilman molemminpuolista rakkautta; Dickensin Joulukertomuksen kolmannen hengen kyyninen julmuus hieman yllätti muuten läpeensä tutussa tarinassa; The Picture of Dorian Gray ei ole romaanina kovinkaan hyvä, siinä ei oikein ole tarinaa eikä tarkoitusta, mutta Wilde loistaa lukuisissa siteeraamiskelpoisissa sananlaskumaisissa virkkeissään; Jane Eyren luki sujuvasti, se oli paikoin äärimmäisen viihdyttävää luettavaa, mutta tarina oli aika yhdentekevä ja loppupuoli lähinnä tyhmä; ja Middlemarch on hetkittäin puisevasti kirjoitettu mutta ihmiskuvaukseltaan erinomainen kuvaus 1820-luvun lopun kyläyhteisöstä – ja vanhemmasta miehestä joka menee naimisiin nuoren naisen kanssa ilman molemminpuolista rakkautta. Lukemassani kirjallisuudessa on selkeästi toistuva teema. Ehkä maailmankaikkeus yrittää kertoa minulle, että minun pitäisi löytää itselleni nuori vaimo, joka ei rakasta minua, ja sitten voisin kuolla onnettomana, katkerana ja vaimooni pettyneenä. Tosin Jane Eyressäkin on nuori nainen ja kaksikymmentä vuotta vanhempi mies, mutta he ovat onnellisia – kunhan mies ensin vammautuu ja sokeutuu.

Bongattuja lintulajeja olen kirjoittanut listaani 47, joista 13 on itselleni uusia lajeja: Peukaloinen, etelänsatakieli, virtavästäräkki, mustaleppälintu, töyhtökiuru, harmaahaikara, pikkumerimetso, jalohaikara, silkkihaikara, myskisorsa, turkinkyyhky, pikku-uikku ja kuningaskalastaja. Kuningaskalastajia toki näin aikoinaan Intiassa paljonkin, mutta lasken bongausteni alkavan vuodesta 2020, jolloin aloin lintuja harrastuksenomaisesti tunnistamaan. Aivan varmasti olen nähnyt aiemmin myös turkinkyyhkyjä, mutta nyt vasta kiinnitin niihin yhtään enemmän huomiota, enkä pitänyt niitä vain arkisesti puluina. Albaniassa tähän aikaan vuodesta turkinkyyhkyt, pikkumerimetsot, mustaleppälinnut ja virtavästäräkit olivat hyvin arkisia tuttavuuksia, joita näkyi kaikkialla, kuten myös tietysti varpusia, talitiaisia, sinitiaisia, västäräkkejä, punarintoja ja pulujakin. Nokikanoja näin varmasti sata kertaa enemmän kuin olen nähnyt tähän mennessä yhteensä, sillä niitä oli alueen järvissä tuhansittain. Erilaisia lokkeja näin myös tietysti paljon, mutta Välimeren lokkien tunnistamista en edes yritä. Toinen toistaan samannäköisempien lokkilajien erottaminen toisistaan on sellaista turhaa pätemistä, joka ei ole opettelemisen arvoista. Osaan pääsääntöisesti erottaa Suomen tavanomaiset lokkilajit toisistaan (kunhan ne eivät risteydy keskenään), ja se riittää. 

Google Mapsin mukaan kuljin matkallani (Suomen osuus poislukien) 2747 kilometriä junalla, kävelin 554 kilometriä, ja söin 37 eri ravintolassa. Mainitsen tämän vain siksi, että jos teitä pelottaa, että internetin bisnesjätit, kuten Google emoyhtiö Alphabet, tietävät teistä kaiken, niin ei hätää. Joko Google ei tiedä minun matkastani oikeastaan mitään, tai sitten se vain valehtelee olevansa tietämättä. Oikeasti olen tietysti kävellyt vähintään 400 kilometriä enemmän, syönyt noin sadassa ravintolassa, ja, no, junakilometreistä minulla ei ole aavistustakaan. Matkustuskilometrejä junissa ja busseissa yhteensä on kuitenkin väkisinkin vähintään 5000, Suomen junat ja Travemünden lautat mukaanlukien nelisen tuhatta lisää.

Minua väsyttää. En ole varma, johtuuko se pelkästään matkaväsymyksestä, vai liittyykö siihen myös kaamosoireilua. Huomasin kyllä Helsingissä, että käteni tärisi, ja säpsähtelin jokaista pientäkin liikettä ja ääntä joka ympärilläni vilahti, joten kaamosmasennukseen liittyvät ahdistusoireet ovat palanneet.

Olen soitellut paljon pianoa. Se on se, mitä minulla on tien päällä aina eniten ikävä. Tosin liika soittaminen sattuu tauon jälkeen käsien lihaksiin, ja väsyneet sormet eivät pysy tahdissa eivätkä osu koskettimiin. Kyllä pianonsoittokin liikunnasta käy.

Onneksi aurinko on paistanut viime päivät. Tosin keskipäivälläkin aurinko punertaa auringonlaskun väreissä. Olen suosiolla pysytellyt sisällä, ja nukkunut 11 tuntia vuorokaudessa. Toistaiseksi se on tehnyt vain hyvää.

Onneksi päivät pitenevät nopeasti. Vain kolmen viikon päästä on jo melko hyvä.

Luteita!

Majoitukseni Brasovissa näytti ensisilmäykseltä vallan hurmaavalta: Melko tuoreeltaan remontoitu omakotitalo, puhdas ja hyvällä maulla sisustettu. Oven suussa pyydettiin jopa ottamaan kengät pois jalasta, joka suomalaiseen sieluuni tuntui lämpöisen kodikkaalta. Se oli nuorehkon unkarinkielisen pariskunnan pyörittämä AirBnb-bisnes, pihalla seisoi viitisen pientä mökkiä yksityishuoneina, ja vintillä oli yhteismajoitus, jossa pystyi yöpymään noin kymmenen ihmistä omissa, verhoin rajatuissa sängyissään. Ensivaikutelma oli erinomainen. Aamiainenkin kuului hintaan, ja he osasivat erikseen kysyä mahdollista kasvisruokavaliota etukäteen. Jopa suihkusta tuli lämmintä vettä nopeasti, ja termostaatti oli looginen ja oikeasti sääteli veden lämpötilaa.

Mutta sitten tuli yö, ja menin nukkumaan, ja heräsin tunti nukahtamisen jälkeen jalkaterän kutiamiseen. Ja vähän myöhemmin heräsin säären kutiamiseen. Ja vähän myöhemmin kyynärpään. Silmät kiinni tunnustelin kutiamiskohtia, ja seurasin puremapaukamien jonoa pitkin käsivarttani. Luteitahan ne. Ihan tyylipuhtaita luteita, kulkemassa pitkin raajojeni verisuonia ja näykkäisemässä aina parin senttimetrin välein.

Yritin selvitä kutinasta, ja saada taas unenpäästä kiinni meditoimalla, keskittymällä johonkin sellaiseen tarkkarajaiseen ruumiinosaan, johon ei kutiaisi. Mietin vasemman isovarpaani päätä, ja laskin numeroita. Pakotin silmäni näkemään hyppiviä lampaita, hyppimässä aidan yli, niin kuin nukahtaessa kuuluu tehdä, ja siinä vaiheessa kun ne alkoivat oma-aloitteisesti tehdä kärrynpyöriä, ja lopulta siirtyivät mäkihyppymäkeen, tiesin nukahtamisen olevan lähellä.

Ehkä nukahdinkin. Mutta heräsin taas, kun kämmeneeni kutisi, ja vasemmanpuoleiseen hartiaani.

Tämä ei tietenkään ole ensimmäinen kerta elämässäni, kun luteet ovat purreet minua. Ei edes kymmenes. Mutta yksi pahimmista varmasti. Aamulla laskin, että vähintään kuusi eri ludetta oli kiipeillyt pitkin vartaloani imemässä vertani. Tai sitten vain yksi, joka oli kiertänyt kuudessa eri paikassa. Yleensä puremia on tullut vain yhteen raajaan, yhdessä jonossa, tai pahimmillaan kahteen, mutta nyt kutisin joka paikasta.

Ennen nukkumaanmenoa olin harkinnut, että voisin alkavan flunssan takia pysähtyä paikoilleni, ja nukkua tässä mukavassa talossa pari yötä pidempäänkin; levätä hetken Brasovissa ja matkustaa suoraan yöjunalla Budapestiin. Enää en harkinnut sitä. Lähinnä vain kirosin, että olin jo varannut seuraavankin yön – ja sitä, että flunssaisena en juuri jaksanut nousta sängystä ollenkaan. Onneksi luteet syövät vain öisin.

Luteista tuli viime kesänä taas trendieläimiä, kun jostain syystä pariisilaiset keksivät, että Pariisissa on paljon luteita, ja se päätyi ylittämään jopa kansainvälisen uutiskynnyksen. En tiedä, mikä tällä kertaa Pariisin ludekeskustelun laukaisi – ehkä niitä jopa oli enemmän kuin aiemmin – mutta Pariisin kokoisessa kaupungissa, jossa hygieniataso ei yleensäkään ole sama kuin Suomessa, ja jossa käy miljoonia ja taas miljoonia turisteja vuosittain, joista suuri osa yöpyy hostelleissa ja hotelleissa jotka ovat hinta–laatu -suhteeltaan varmasti maailman huonoimpia, olen aivan varma, että luteet eivät ole kaupunkia koskaan hetkeksikään hylänneet. En äkkiä muista, että olisin koskaan Pariisissa joutunut luteitten syömäksi, mutta olisin yllättynyt, jos en ole. Olen noin kymmenessä eri majapaikassa Pariisissa vuosien aikana yöpynyt, ja vain kahdesta minulle on jäänyt sellainen olo, että ne eivät olleet aivan kauheita. (Kumpikaan eivät olleet lähelläkään keskustaa.)

Suomessakin siis keskusteltiin paljon luteista, koska Helsingin Sanomathan lähinnä kopioi uutisaiheensa aina The Guardianista, jossa puolestaan seurataan jonkin verran ranskalaistakin mediaa. Tässä ei sinänsä ole mitään yllättävää. Luteet ovat niitä hiljaisen uutiskauden aiheita, jotka aina parin vuoden välein mediassa nostetaan esiin, kun mitään muuta ei tapahdu. Helsingin Sanomatkin kirjoitti monta pelotteluartikkelia, joissa kerrottiin, kuinka luteita tulee aina maailmalta Suomeen, ja luteet ovat merkittävästi lisääntyneet, ja kaikki matkatavarat täytyy viedä vuorokaudeksi lämpimään saunaan tai viikoksi pakastimeen. Pahimmissa tapauksissa ääneen päästetään joku paranoidinen ihmispolo, joka vakavissaan kertoo, että jos yksikin luteenpurema ilmestyy, niin heti täytyy tuhota kaikki mahdollinen irtaimisto kännyköitä ja televisioita myöten, ja mielellään purkaa koko talo ja eristää koko kaupunginosa seitsemäksi sukupolveksi.

Luin jotain ludeartikkelia, jossa pääkaupunkiseudun tuholaistorjujat kertoivat yllättävänkin rehellisesti, kuinka Pariisin ludekohun myötä heidän palveluitaan on alettu tilaamaan kotitalouksiin enemmän – tosin luteiden määrä ei sinänsä ollut yhtään lisääntynyt, he sanoivat, ainoastaan ihmisten paniikki. Mikä on luonnollisesti hyvä bisnekselle. Eivät he valittaneet.

En tietenkään halua luteita kotiini tuoda. Yleensä aina olen heti ensimmäisenä Suomeen palattuani työntänyt vaatteeni pesukoneeseen, jättänyt rinkan joksikin aikaa pakkaseen jos sellaista on ollut, ja vähän ravistellut laukkuani aina silloin tällöin matkan varrellakin, että pahimmat loiseliöt jäisivät sinne mistä ovat lähtöisinkin. Mutta en minä niistä koskaan ole erityisemmin stressannut. Todennäköisyys, että toisin matkatavaroideni mukana luteita kotiin on aika hirvittävän pieni.

Mihin perustan väitteeni? Siihen, että olen matkustellut kuukausia, jopa vuosia maailmalla, joskus kehitysmaissakin, ja olen joutunut luteiden järsimäksi kymmeniä kertoja, enkä ole niitä koskaan mukanani Suomeen tuonut. Tämä itsessään on tietysti vain anekdootti, jonka todistusvoima on nolla jopa itselleni, mutta se, kuinka harvoin olen luteiden syömäksi matkoillani joutunut, kertoo jo jotain. Tänä talvena, tähän mennessä, olen yöpynyt kahdessa ludehostellissa. Toinen oli nyt Brasovissa, toinen oli alkumatkasta Prahassa. Olen yöpynyt kerta toisensa jälkeen hostelleissa, joissa samassa huoneessa yöpyy joskus jopa toistakymmentä ihmistä, jotka hekin ovat kiertäneet Euroopan halpoja hostelleita, osa jopa vuosia yhteen menoon, ja varmasti joutuneet useammankin kerran luteiden syömäksi – ja silti hostellissa ei ole luteita. Mikäli luteiden tarttuminen matkalaukkuun olisi jotenkin todennäköistä, ja ne kulkisivat yleisesti matkailijoiden mukana maasta toiseen, joka ainoassa majapaikassa, varsinkin yhteismajoituksessa, pitäisi olla massiivinen ludeongelma. Koska eivät ne Prahasta saadut luteet enää tässä vaiheessa minun rinkassani köllisi odottamassa Suomeen pääsyä, kyllä ne olisivat jääneet jo aikaa sitten johonkin matkan varren majapaikkaan.

Totta kai nyt Brasovin jälkeen, kun ötököitä oli runsaasti, otin tarkoituksellisesti ja ravistelin tavaroitani päästäkseni mahdollisista vapaamatkustajista eroon, mutta yleisesti en ole asiaa mitenkään tien päällä huomioinut. Ja luulen kuuluvani ylipäätään melko harvinaiseen ihmisryhmään sikäli, että asiaa edes ajattelen. Siihen nähden, minkälainen siisteystaso monilla matkaajilla on, en usko, että suurin osa heistä edes kiinnittää huomiota muutamiin kutiseviin paukamiin yön jäljiltä. Ja siitä huolimatta olen tälläkin matkalla vain kahdessa majapaikassa luteisiin törmännyt.

En ole erityisen huolissani.

Vaikka toki se harmittavaa olisi, jos niitä mukanani Suomeen toisin. Hävittäähän ne pitäisi. Ja jos se menisi siihen pisteeseen, että tuholaistorjujia oikeasti tarvitaan, niin kalliiksihan se tulisi. Joten koputtelen puuta. 

Ja rapsuttelen edelleen kutisevaa kättäni. Poistuin Brasovista jo pari päivää sitten, mutta käsi kutisee vieläkin. Samaan vasempaan kämmeneen, jota jo ensimmäisenä Brasovin-yönä purtiin, tuli seuraavana yönä toinenkin eläinystävä, ja teki viereen toisen paukamajonon. On se jo helpottamaan päin, mutta ikävä se on yhä.

Kerroin tämän loppukaneetin ihan vain vakuuttaakseni teidät siitä, että – mitättömien todennäköisyyksien korostamisesta huolimatta – en minä luteita kotiini halua tuoda. 

Pelastakaa sosialistinen arkkitehtuuri!

Olen vähän huolissani, että ennen kuin itäeurooppalaiset huomaavat, kuinka hienoja ja vaikuttavia parhaat heidän kommunistisen kauden hallintorakennuksistaan ovat, he ovat jo purkaneet ne.

Pysähdyin päiväksi Pohjois-Bulgarian Ruseen, lähinnä koska siitä pääsee kätevästi rajan yli Romaniaan, enkä jaksanut istua kymmentä tuntia yhtä mittaa junassa tai bussissa. Ruse itsessään on aika yhdentekevä pikkukaupunki, jossa ei juuri ole syytä pysähtyä. Googlailun perusteella keskeinen syy, miksi matkailijat Rusessa käyvät, on lähinnä se, että se on päivämatkan päässä Bukarestista, ja niin saa näppärästi kerättyä yhden vieraillun valtion lisää matkustuslistaan. Sääli vain Bulgarian puolesta, että Ruse ei anna Bulgariasta mitenkään erityisen edustavaa kuvaa. Kovasti se mainostaa itseään Bulgarian Wieninä, mutta kaupungin ainoa yhteys Itävallan hurmaavaan pääkaupunkiin on se, että Rusenkin ohitse virtaa sama Tonava kaunoinen. Tosin Wienin kohdalla se on huomattavan paljon kaunoisempi kuin Rusessa, jossa se on arkisen tylsähkö, leveä, satamien reunustama rajajoki.

Myönnettäköön, että on Rusessa myös yksittäisiä taloja, jotka Jugend-tyylissään saattavat tuoda hetkittäin muistumia Wienistä, mutta enemmän siellä on taloja, jotka tuovat mieleen Itä-Euroopan 1970-lukulaisen elementtitalorakentamisen. Ja köyhyys ja vuosikymmenten välinpitämättömyys näkyy: Ydinkeskustassakin suuri osa taloista, niin kauniista kuin rumistakin, on tyhjillään ja romahtamisen partaalla.

Itse asiassa Ruse toi mieleen kaksi muuta alueen pikkukaupunkia turistireittien ulkopuolelta, joissa olen käynyt: Miskolcin ja Satu Maren. Ruse oli yhtä rähjäinen kuin Miskolc, ja en puhu nyt Miskolcista viisi vuotta sitten, jolloin kaupunkia oli puhdistettu paljonkin EU-rahoilla, vaan puhun Miskolcista vuonna 2003. Kaupungissa näkyi voimakkaita muistumia siitä kauniista kaupungista, joka se oli ollut vuosisata aiemmin, mutta nyt jäljellä on lähinnä vain romanttisia raunioita uudemman, ruman kaupungin jaloissa. Ja Satu Marea Ruse muistutti sikäli, että Rusessakin on vaikuttava, mittakaavoiltaan valtava sosialistinen hallintorakennus, jykevä ja mahtipontinen, rakennettu aikoinaan muistuttamaan hallintoalamaisia siitä, kuinka pieniä ja merkityksettömiä he ovat kaikkivoivan valtiokoneiston edessä.

Rusen hallintorakennus, arkkitehteinä Alexander Barov, Kosto Kostov, Nadezha Barova, Maria Stoitseva, suunniteltu alunperin vuonna 1967, valmistunut 1983.

Ei Ruse kuitenkaan yhtä ikimuistettava ole kuin Satu Mare. Siinä missä Satu Maren hallintokortteli on eheä kokonaisuus, aivan yhtä tyly ja julma joka suuntaan katsottaesa, Rusen kaupungintalo on vain yksi ympäristöönsä sopimaton mötikkä muuten 1800-luvun lopulla rakennetun puistoaukion reunalla. Satu Maren hallintokortteli on oikeasti riittävä syy pysähtyä Satu Mareen jos sattuu olemaan seudulla, Rusessa kaupungintalo on vain mielenkiintoinen talo, jota voi ohimennen ihastella, jos kaupunkiin on jostain syystä päätynyt.

Myös se yhdistää Rusea ja Satu Marea, että kumpikaan kaupunki ei markkinoinnissaan puhu kaupunkinsa mielenkiintoisimmista rakennuksista yhtään mitään. Satu Maressa turistiopasteet ja nettisivut esittelivät ylpeinä toinen toisensa perään täysin tavanomaisia kirkkoja ja porvaristaloja, jotka eivät mitenkään eroa tuhansien muiden itäisen Keski-Euroopan kaupunkien kirkoista ja porvaristaloista, mutta ainutlaatuisen erinomaisesta arkkitehtonisesta helmestään ne vaikenivat tyystin. Sama Rusessa: kadunvarren turistikarttoihin oli merkitty kaupungintalon aukiolta joka ainoa muu rakennus, paitsi se persoonallisin ja jännittävin. Hostellillani oli erillinen opas, johon oli listattu kaikki kaupungin merkkirakennukset, ja kaupungintalo listattiin viimeisenä, ohimennen sanottuna väheksyvänä heittona, että no, on meillä tietysti joku tämmöinenkin.

Ymmärrän toki paikallisiakin. Jos on elänyt läpi Ceaucescun läpikorruptoituneen tyrannian, ei välttämättä halua juhlistaa sen tylyimpiä rakennustaiteellisia monumentteja. Mutta eipä Pariisin Versailles’n palatsiakaan nykymittapuulla hyvä ja kaikkien kansalaistensa rakastama hallitsija ole rakennuttanut. Suuri osa maailman suurimmista arkkitehtonisista ihmeistä on ihmishirviöiden rakentamia pönkittääkseen omaa henkilöpalvontaansa. Varmasti egyptiläiselle orjatyövoimallekin olisi ollut yleishyödyllisempää käyttöä kuin rakentaa jättimäisiä hautamuistomerkkejä faaraolleen. Jossain vaiheessa historiasta tulee vain historiaa, palatseista palatseja, ja pyramideista pyramideja.

Toivottavasti romanialaiset – ja bulgarialaiset (ja unkarilaiset, slovakialaiset, puolalaiset ja niin edespäin) – huomaavat kommunistisen rakennusperinnön arvon ennen kuin on liian myöhäistä. Ennen kuin talot rapistuvat pystyyn ja homehtuvat käyttökelvottomiksi. Sillä selvästikään näiden talojen julkisivuremontit eivät tällä hetkellä ole mitenkään korkealla prioriteettilistalla. Ei ole Satu Maren hallintokorttelia haettu Unescon maailmanperintökohteeksi – vaikka olen varma, että se sinne hyväksyttäisiin heti, yhtenä aikakautensa rakennustyylin parhaista esimerkeistä. Jopa Bukarestin keskellä jököttävä mittasuhteiltaan käsittämätön Ceaucescun hallintopalatsi on nykyisin lähinnä tyhjillään, vaikka Bukarestin tunnetuin maamerkki onkin.

Jotain toivoa sentään on siinä, että internetistä löytyy runsaasti kommunistisen arkkitehtuurin harrastajia, joista moni osaa arvostaa sekä Satu Maren, että Rusenkin hallintorakennuksen hienoutta.

Ioannina

Bussi kiemurteli kapeita syrjäteitä pitkin Luoteis-Kreikan maaseutua. Sain käsityksen, että reittiä ajanut albanialainen bussiyhtiö oli riidoissa Kreikan (kai lähinnä Matkahuoltoa vastaavan) KTELin kanssa, ja oli sen vuoksi siirtänyt reittinsä kulkemaan pääteiltä syrjään. Balkanilla valtionrajojen ylittäminen on aina vaikeaa, joten olin iloisesti yllättynyt, että Sarandësta oli ylipäätään mahdollista päästä linja-autolla Kreikan puolelle. Alkuperäinen suunnitelmani oli ollut matkustaa lautalla Korfulle ja sieltä Igoumenitsaan, mutta tarkemmin selittämättömästä syystä laivat eivät juuri tällä viikolla kulkeneet lainkaan Sarandën ja Korfun väliä. Toinen vaihtoehtoni olisi ollut matkustaa takaisin Gjirokastëriin, josta mahdollisesti, ehkä, olisi päässyt bussilla Ioanninaan, mutta Gjirokastërin nettiin kirjoitetut bussiaikataulut eivät todistettavasti olleet kovinkaan luotettavia. Mutta nyt siis pääsin bussilla Igoumenitsaan, josta jatkaisin iltapäivällä Ioanninaan. Kreikan aikataulujen oletin olevan luotettavia. 

Kun bussi ajoi rajan yli, ja me matkustajat olimme jonottaneet vaaditut kaksi kertaa passejamme vilauttamaan, paljon muuttui. Heti ensimmäisenä naputtelin puhelimeni asetuksista internetin takaisin taskuuni, ja olin taas yhteyksissä maailmaan kaikkialla ja kaiken aikaa. Se tekee heti maailmasta erilaisen. Ja maantie muuttui huonommaksi. Albanian puolella tästäkin raja-asemasta selvästi haluttaisiin ihan oikea yleisessä käytössä oleva raja-asema, kun taas kreikkalaisia ei juuri kiinnosta.

Luonto ei tietenkään muuttunut lainkaan. Eläimet ja kasvillisuus eivät valtionrajoista välitä, eivätkä täällä maastonmuodotkaan. Albanian ja Kreikan rajaviiva kulkee vuorten huippuja pitkin, mutta ilman mitään sen selkeämpää logiikkaa tai johdonmukaisuutta. Vuoret jatkuvat samanlaisina molemmin puolin rajaa. Täällä ei ole edes rajajokea. Molemmin puolin rajaa näin bussin ikkunasta syrjäsilmälläni haukkoja liitelemässä kumpuilevien peltojen yllä, ja harmittelin, etten vieläkään osannut tunnistaa petolintuja lainkaan. Mutta vaikka luonto itsessään ei muuttunutkaan, ihmisen jälki siinä muuttui paljonkin. Talot kylläkin näyttivät samanlaisilta, ja autokanta pysyi samanikäisenä, mutta kun katsoin kreikkalaisten kylien halki virtaavia pieniä puroja, se oli kuin olisin herännyt kuukauden kestäneestä painajaisesta. Puro oli puhdas! Ei lainkaan muovipusseja, ei riekaleista muoviseittiä pensaissa, ei loputtomia pullovuoria ja makeiskääreitä ojanreunoilla.

Ei Kreikka mikään erityisen puhdas maa ole. Päinvastoin. Jos olisin lentänyt tänne suoraan Suomesta, ilman vuosien maailmanmatkojani, olisin varmasti juuri nyt kirjoittamassa blogitekstiä Kreikan törkyisyydestä ja sen likaisista tienreunoista. Mutta minä saavuin Albaniasta, ja minä olen elämäni varrella surrut maailman saasteisuutta Afrikan ja Intian välinpitämättömyydessä, joten nyt Kreikassa minusta tuntui lähes kuin olisin palannut kotiin.

Ioanninassa hostelliemäntäni Thina ihasteli minulle Suomea ja suomalaisia, kuinka me olemme paljon kreikkalaisia paremmin kosketuksissa luonnon kanssa, ja se näkyy suomalaisen luonnon puhtaudessa erityisen hyvin. Minä tietysti, suomalainen kun olen, torjuin moiset kehut ja sanoin, että on Suomessakin sottapyttynsä, eikä niitä mitenkään vähän ole – mutta toki suomalaiset hieman kreikkalaista paremmin laittaa roskansa niille tarkoitettuihin astioihin. Ja sanoin myös, että minä tulen juuri Albaniasta, joten höps pöps Thinaseni, ihan turhaan lyttäät jaloa maatasi. Aina voisi parempi olla, mutta Albaniaan verrattuna Kreikka on luonnonpuhdas paratiisi.

Ioannina on rakennettu suuren järven rannalle, kauniille kukkuloiden ja lumihuippuisten vuorten rajaamalle tasangolle, ja Albanian jälkeen kaupungissa näki heti, että täällä ihmiset arvostivat ympäristöään. Kaupungissa oli laajoja puistoja rakennettuina parhaille näköalapaikoille, hyvät ulkoilureitit reunustivat järvenrantaa, ja kahviloiden ja ravintoloiden laajat terassit avautuivat vesistön ja vuorten jylhään yhteismaisemaan. Vesi oli kirkasta ja puhdasta, ja sadat elleivät tuhannet pikkulokit, nokikanat, silkkiuikut, liejukanat, ja jopa yksittäiset kyhmyjoutsenet ainakin ulkoisesti onnellisina polskuttelivat järven rantaviivoja myöten.

Oli Albaniassakin lintuja, en minä sitä sano. Varsinkin nokikanoja siellä näkyi loputtomasti, etenkin Skutarijärvi oli kauttaaltaan täynnä noita pieniä mustia, valkonokkaisia täpliä. Mutta silti Ioannina-järven lintupaljous ilahdutti kuin Suomen huhti-toukokuinen metsikkö pitkän hiljaisen talven jälkeen. Ja ainakaan näitä lintuja ei käynyt yhtälailla sääliksi kuin niitä Albanian likaisissa lammikoissa lölliviä lintupoloisia. Yhtä Ioanninan joutsenta katsoin hetken surkutellen, kun huomasin hänen kaulassaan olevan jotain, mutta lähemmin tarkasteltuani huomasin senkin olevan rengastusrengas.

(Yritin kirjata havantoni rengastettujen joutsenten tietokantaan siinä toivossa, että löytäisin sieltä kyseisen kyhmyjoutsenen elämäkerran, mutta joko en osannut käyttää tietokantaa – mikä on todennäköistä – tai sitten joutsenesta ei löytynyt mitään tietoa.)

Ei Ioannina tietenkään tammikuun puolivälissä mikään lintubongarin paratiisi ollut. Kolusin rantoja muutamia tunteja kahtena eri päivänä, ja havaitsin ehkä parikymmentä eri lintulajia. Lähes kaikkia niistä näin myös Albaniassa. Ainoastaan silkkiuikut, jotka Ioanninan kaislikoissa nytkyttelivät kaulojaan soidintanssin tahtiin, jäivät Albaniassa näkemättä. Ja merimetsot – mutta toisaalta Albania oli täynnä pikkumerimetsoja. Tammikuu on Kreikassakin väärä vuodenaika lintubongaukseen.

Mutta muuten Ioannina oli kyllä ihana. En tiedä, johtuiko se vain suhteelliseesta kotiinpaluun tunteesta vai kaupungista itsestään. Kreikassa on tuttu oma valuutta, taas kaikkialla käyvä pankkikortti ilman absurdeja lisämaksuja, ja tutut yleiseurooppalaiset vaatemerkit, jotka saavat vastaantulijat näyttämään samalta kuin Suomessakin. Vai johtuiko se poikkeuksellisen ihastuttavasta majapaikastani, joogastudion nurkassa olleesta dormista, jossa sain yöpyä yksin omassa rauhassani. Jutustelin siellä hostellin hurmaavan emännän kanssa, joka itse asui samassa huoneistossa, jonka elämäntarinat olivat yhtä aikaa sekä samaistuttavia että kadehdittavia. Samaistuttavia siksi, että hänkin oli ollut hukassa, kärsinyt monipuolisesta ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista, ja kiertänyt maailmaa etsien paikkaansa ja paeten pahaa oloaan. Kadehdittavia siksi, että hän oli lopulta löytänyt itselleen sopivan kodin ja elämän, työn josta piti, miesystävän joka tuki ja kannusti, ja jopa pullean leppoisan koiravanhuksen, entisen katukoiran joka oli valinnut hänet emännäkseen. Aivan kuten Sarandëssa jutellessani vegaaniravintolaa ylläpitäneelle pariskunnalle, Thinankin tarinoita kuunnellessani minut valtasi halu saada olla hän. Minä halusin hänen elämänsä. Ja jokin hänen lempeässä, ehkä vuosien joogaopettajana toimimisen tuomassa rauhallisuudessaan sai minutkin uskomaan, että ehkä minullakin voisi olla mahdollisuus johonkin vastaavaan. Vielä joskus. Mutta nyt vain hetkellisesti innostuneena tyydyin kuuntelemaan hänen, ja Sarandën vegaanipariskunnan, kertomuksia, ja myötäelin heidän onnelliselta kuulostavassa arjessaan.

Hostellin koiravanhus Rex oli myös yksi selkeä ero Kreikan ja Albanian välillä. Molemmat ovat enemmän katukoirien kuin -kissojen maita (toisin kuin Kroatia ja Montenegro, jotka ovat leimallisesti kissojen valtakuntia), mutta siinä missä Albanian katujen eläimet ovat johdonmukaisesti riutuvia ja surullisia, Ioanninan katukoirat ovat suurimmaksi osaksi lihavia, ja jokainen vastaantullut kissa oli kiiltäväturkkinen, hyvinvoiva ja puhdas. Ja museot! Tarkoitukseni on ollut kirjoittaa asiasta pidempikin teksti, mutta Albanian ja entisen Jugoslavian hämmentävän museottomuuden jälkeen oli kovin virkistävää tulla taas johonkin, jossa paitsi oli museoita, niiden esillepano oli monipuolista ja mielenkiintoista pienuudestaan huolimatta. Pienen pieni Ali Pashan kuolinpaikan museo oli kaikin tavoin vaikuttavampi ja mielenkiintoisempi kuin Albanian kansallismuseo.

Tai ehkä Ioannina oli ihana vain siksi, että se oli tämänvuotisen matkani eteläisin pysähdyspiste. Se oli viimeinen eteläisen auringon alainen turvasatama ennen vääjäämättömän paluumatkan alkua. Suru seikkailun päättymisestä saattoi korottaa kaupungin korkeammalle, kuin mihin se muuten olisi kuulunut.

Älkää käsittäkö väärin. Ei Suomeen paluu ole mikään painajainen. Toki palaan liian aikaisin, ja väistämättä tulen taas masentumaan päivien lyhentyessä pohjoista päin kulkiessani, mutta muuten palaan ihan mielelläni. Tänä vuonna olen hetkittäin huomannut jopa kaipaavani Ouluun. Siellä on ihmisiä, tapahtumia ja tekemistä.

Mutta matkan loppu on silti matkan loppu, ja se on surullinen. Paluumatkan aloittaminen on aina raskasta. Tämä on se osuus, jolloin haluaisin uskaltaa lentää. Että saisin vain repäistyä laastarin kerralla irti, ja olisin saman tien kotona. Ei pitäisi suunnitella ja järjestää pitkää ja monipuolista reittiä halki maanosan. Ei pitäisi yrittää selvitellä, miten ihmeessä Balkanilla pääsee julkisilla liikennevälineillä valtionrajojen yli. Ei pitäisi kärsiä mielialan synkkenemisestä päivien lyhentyessä leveyspiiri leveyspiiriltä, ei pitäisi kylmentyä hitaasti ilmaston kylmetessä kilometri kilometriltä.

Nyt olen jo sata kilometriä Ioanninasta pohjoisempana, Thessalonikissa. Näitä sanoja kirjoittaessani ulkona sataa räntää. Sääennustuksista päätellen seuraavan lämpimän päivän tulen kohtaamaan vasta sitten toukokuussa, kun Pohjois-Suomeenkin tulee vihdoin kevät.

Paluumatka on alkanut.

Anteeksipyyntö Albanialle

Tämä alkaa olla jo perinne. Joka talvi, kun matkustan maailmalle, joudun kirjoittamaan tekstin, jossa pyydän anteeksi matkakohteeltani niitä ennakkoluuloja, joita minulla sitä kohtaan on ennen ollut. Olen pyytänyt anteeksi Romanialta, ja olen pyytänyt anteeksi Marokolta, ja nyt pyydän anteeksi Albanialta. Ja Albanialta pyydän anteeksi mitä nöyrimmin ja vielä moninkertaisesti suuremmin kuin Romanialta tai Marokolta.

Odotin Albanian olevan vanhan Itä-Euroopan viimeinen linnake Euroopan keskellä. Likaisuutta, rähjäisyyttä, huonoa asiakaspalvelua. Oletin sen olevan lähinnä vähän suurempi versio Bosniasta, Serbiasta ja Makedoniasta. Ilman sukupolvi sitten käytyä sisällissotaa toki, mutta ehkä vielä köyhempänä ja rähjäisempänä. Vielä Montenegron pääkaupungissa Podgoricassakin pyörittelin päätäni, ja mietin, että jos Podgorica on jo näin tympeä, niin millainenhan Albania sitten onkaan. Mutta rajan takaa paljastuikin Balkanin helmi, yhtä mukava kuin Romanian länsiosat, mutta aurinkoisemmalla ja lämpimämmällä talvi-ilmastolla.

Ihmiset ovat ystävällisiä ja asiakaspalvelua asiallista, ja turisteja ei pidetä pelkkinä tyhjäksi nyhdettävinä säästöpossuina (toisin kuin Kroatiassa ja Montenegrossa). Tämä on hyvä maa, ainakin matkustajalle.

Suurin positiivinen yllätys Albaniassa on ollut ruoka. Odotin tulevani pelkkien lihapatojen äärelle, jossa kasvisruokaa löytyisi lähinnä suurten kaupunkien ulkomaalaisille suunnatuista vegaaniravintoloista. Odotin viimetalvista Marokkoa, jossa jouduin elämään pelkällä pitsalla, tai ehkä jopa vuoden 2011 Ranskaa, jossa ihmiset eivät ollenkaan ymmärtäneet, mitä kasvissyönti tarkoittaa, ja silloin, kun ymmärsivät, he tekivät hyvin selväksi, että minunlaisiani, heidän jaloa ruokakulttuuriaan loukkaavia taantumuksellisia juntteja, ei heidän ravintoloihinsa kaivata. Mutta ei. Jo ensimmäinen pysähdys Shkodërissa toi selväksi, että kasvisruuan löytäminen ei tässä maassa tulisi olemaan ongelma. Albanialainen keittiö on yllättävän kasvissyöjäystävällinen. Tietenkin monessa ravintolassa pitää tilata ruokalistan ulkopuolelta, tai ainakin varmistaa, että tälläkään kertaa täytetyissä paprikoissa ei ole yllätyslihaa joukossa, mutta yhtään tältä osin huonoa kokemusta minulla ei Albanian ravintoloista ole.

Tietysti olen etsinyt ravintolani pitkälti HappyCow’n arvostelujen kautta ja Google Mapsin arvosteluja selailemalla, joten olen pääsääntöisesti hakeutunut niihin ravintoloihin, jotka olen etukäteen lukenut kasvissyöjäystävällisiksi – tai mennyt niihin ravintoloihin, joiden edessä seisovaan ruokalistaan on selkeästi merkitty kasvisruuat – joten ravintolavalintani ovat kaukana satunnaisotannasta. Mutta yhtä kaikki, ainakin edes vähän vaivaa näkemällä Albanian ravintoloista löytyy kyllä jotain maitotuotteita ja munaa syövälle kasvissyöjällekin. Jotain jopa vegaanille, mutta sitten pitää saada proteiinit jostain muualta.

Albania on maita, jossa selkeästi on oma ruokakulttuuri, ja siitä ollaan ylpeitä. Ravintolat ovat täällä yksinomaan albanialaisia ravintoloita, joista saa albanialaista ruokaa, usein paikallisin variaatioin. Kun on kasvanut Suomessa, jossa kotimaisen ruuan löytäminen on lähes mahdotonta, mutta pikkukaupungeistakin löytyy helposti monipuolinen valikoima erinäisiin ulkomaalaisiin keittiöihin erikoistuneita ravintoloita, tämä on aina hämmentävää. Pitsat poislukien Google Mapsiin on ihan turha kirjoittaa toiveita lähimmän etnisen ravintolan löytämiseksi. Intialaista tai kiinalaista ravintolaa ei löydy edes Tiranasta. Ei edes kreikkalaista tai turkkilaista, vaikka Albanian keittiö niistä molemmista paljon lainaileekin.

Jokaisesta ravintolasta löytyy ainakin fergese (miten ikinä sillä alueella kirjoitetaankaan). Se on suhteellisen nestemäinen paprika-juusto-pata, jossa joskus on kananmunaa – ja joillain alueilla ilmeisesti maksaakin, jos ei ole tarkkaavainen. Erinomaisen hyvää, mutta erittäin raskasta ruokaa. Onneksi annokset ovat yleensä pieniä, sillä fergese löytyy ruokalistoista aina alkupalojen tai lisukkeiden joukosta. Täytettyjä porkkanoita tai munakoisoja tarjoillaan myös joka paikassa. Useimmiten niiden täytteenä on lähinnä pelkkää riisiä, mutta niiden mausteet ovat erinomaisia. Maustaminen tuo täällä vahvasti mieleen turkkilaiset ravintolat, joten maut ovat vahvoja, ja kaikki ruoka on erittäin rasvaista. Erilaisia paistettuja juustoja tarjoillaan myös kaikkialla, ja monessa ravintolassa on erillinen maistelumenu pienille annoksille erilaisia paikallisruokia. Joissain paikoissa jopa erikseen kasvissyöjille sovitettuna.

Valitettavasti pahimmilla turistialueilla tämä maistelumenu on juuri se, millä tyhmiltä turisteilta viedään rahat pois, kun annoksen hinta on kirjoitettu ruokalistan loppuun pienellä ja hinnoiteltu naurettavaksi, mutta jos kyseessä ei ole kaupungin ainoa auki oleva ruokapaikka uudenvuodenpäivänä, niin ei niihin ravintoloihin ole kenenkään mitään järkeä mennä. Minä menin, ja tiedostin kyllä, että minua huijataan, mutta jotain ruokaa oli pakko saada. Eikä se kuitenkaan maksanut kuin 20 euroa, jossa ylimääräistä oli vain ehkä kaksi kolmasosaa.

Gjirokasterissa kaikista ravintoloista sai vielä paikallisena erikoisruokana mainostettua qifqiä, joka on riisipyöryköitä. Gjirokasterissa oli myös erinomaisen hyvä ravintola, jonka ruokalistassa suurin osa ruuista oli kasvissyöjille sopivia, ja sekä ne, että myös kokonaan vegaaniset ruuat oli merkitty ruokalistaan selvin symbolein. Se varmasti kannattaakin, sillä minä en todellakaan ole ainoa turisti, joka erikseen haen kasvisruokailijoille sopivia ravintoloita, ja olen valmis maksamaan pari euroa ylimääräistäkin siitä ilosta.

Sarandëssa, jossa nyt olen, kävelin erikseen puoli tuntia syrjäisempään osaan kaupunkia löytääkseni sinne merkityn ja kovasti kehutun vegaanisen ravintolan. Sen pitäjät olivat argentiinalainen mies ja kanadalainen nainen, jotka heille jutellessani selvästi ymmärsivät, että turistikaupungin ainoa vegaaninen ravintola kyllä löytää asiakkaansa. En ole ainoa, joka kuljen puhelimen kartta kourassa pitkän matkan jyrkkään ylämäkeen päästäkseni sinne. Ja etenkin, kun kyseessä on kasvisravintola, joka lupaa tarjoilla jotain muuta kuin albanialaista ruokaa.

Sillä kun sanon, että albanialainen keittiö on kasvissyöjäystävällinen, en sano, että se olisi lopulta kovinkaan monipuolinen. Kun on ollut neljä viikkoa Albaniassa, ne ruokalistoje muutamat kasvisvaihtoehdot, niin hyviä kuin ovatkin, alkavat herkästi pursuamaan korvista ulos. Vaikka välillä menisikin syömään pitsaa.

–––

Onhan Albaniassa toki myös selkeitä kehitysmaan piirteitä. Sähkökatkoja on toistuvasti, ja ne kestävät pitkään. Useammankin illan olen istuskellut pimeissä huoneissa ilman lämmitystä vain sähköjen paluuta odottaen. Vain Tiranassa sähköt toimivat luotettavasti (tai ehkä se oli vain sattumaa), mutta kaikkialla pääkaupungin ulkopuolella sähköt ovat katkenneet vähintään joka toinen päivä. Tätäkin kirjoitan nyt koko Sarandën ollessa pimeänä, muutamaa kalleinta hotellia lukuunottamatta. 

Albaniassa on likaista. Täällä jokien ja järvien rannat ovat kaatopaikkoja. Shkodërissakin, joka on rakennettu suuren järven rannalle, erittäin luonnonkauniiseen paikkaan, itse Shkodër-järven (tai Skutarijärven, kuten se suomeksi myös tunnetaan) rannalla on ainoastaan köyhien romanien hökkelikylä, ja ranta on limainen, haiseva, ja muoviroskan peittämä. Beratin kaupunki puolestaan on rakennettu joen molemmin rannoin, mutta joki itsessään on jäteviemärinä kaupungin rumin osa. Gjirokastër sen sijaan on rakennettu kauas sen vierellä virtaavasta joesta, ja hyvä niin, koska ei sitä jokea ilokseen katsele. Sääliksi käy vain niitä vähäisiä lintuja, jotka jätteestä huolimatta näissä vesissä polskuttelevat. Ja sääliksi käy myös niitä romaneita, jotka näiden vesistöjen äärellä huterissa murjuissaan asustelevat.

Ja kyllä, rasismi näkyy, kuten kaikkialla Itä-Euroopassa. Köyhyys on värikoodattu ihonväriin. Kerjäläiset ovat selvästi tummempaa mustalaisverta kuin muu väestö, ja heidän pukeutumisensa on erilaista. Yhtä ainoaa sellaista kerjäläistä en ole nähnyt, joka ei olisi silminnähden romani. Lukemani perusteella Albaniassa ei ilmeisesti ole yhtä järjestelmällistä, valtiovetoista romanivähemmistön sortojärjestelmää kuin Unkarissa, ja heidän asemansa täällä on ainakin teoriassa parempi kuin Romaniassa, mutta käytännössä heidät on kuitenkin suljettu yhteiskunnan ulkopuolelle. Se, että kaikki köyhät ovat romaneita ei tietenkään tarkoita, että kaikki romanit olisivat köyhiä, mutta kyllä se silti ikävästi rasistisesta sorrosta kertoo.   

Vaikka lyhyen oleskelun aikana matkailija ei yleensä törmääkään korruption kaltaisiin suuriin rakenteellisiin ongelmiin, niin kyllähän sekin näkyy täällä. Joka paikka on täynnä suuria, kesken jääneitä rakennusprojekteja: Kerrostalon raunioita, joiden rakentaminen on jäänyt selvästi vuosia sitten kesken, on kaikkialla, ja Tiranassa on jopa Tiranan suuri moskeija, joka on saanut jo ensimmäiset pintapuolisesti näkyvät vesivahinkonsakin samalla kun se on jo viisi vuotta odottanut viimeistelyään. Aivan kuten Oulunkin pahamaineinen torihotelli, kesken jääneet rakennusprojektit ovat yleensä seurausta joko korruptiosta, talousrikoksista tai rahanpesusta. Toki joskus myös ihan vain holtittomasta taloudenpidosta tai yllättävistä finanssikriiseistä, mutta koska Albania on Euroopan korruptoituneimpia maita, oletan syiden löytyvän enemmän noista kyseenalaisemmista syistä. Ne projektit, joiden rahoittajien yhteydessä on EU:n lippu, tai yllättävän usein ihan vain Ruotsin lippu, ovat kunniallisesti loppuun asti vietyjä, mutta muut ovat vähän mitä sattuu. Myös silloin, jos ne ovat valmiita; Rakentamisen laatu ei välttämättä viittä vuotta kestä. 

Pohjois-Albaniassa kaupunkien väliset bussit kulkevat aikataulussa, joka löytyy kätevästi netistä ja pitää täsmällisesti kutinsa, mutta siitä huolimatta kaupungeissa ei ole varsinaisesti linja-autoasemia. Bussit vain pysähtyvät jonnekin kadun varteen, jossa sitten autojen sisäänheittäjät huutelevat autonsa määränpäätä kunnes auto on joko täynnä tai määritelty lähtöaika koittaa. Jopa Tiranassa, jossa sinänsä oli “bussiasema”, joka tosin oli pelkkä suuri hiekkakenttä ilman minkäänlaisia odotustiloja tai edes katosta, autot olivat vain sikinsokin, ja oikea auto piti löytää huutelun perusteella. Ainoa paikka, jossa olen Albaniassa käynyt, jossa oli ihan oikea bussiasema, jossa oli kahviot ja vessat ja kaikki, oli Berat – joka toki muutenkin on ollut koko matkani ehdoton kohokohta – mutta tietysti sielläkin ainoa tapa löytää oikea auto oli kyselemällä ja sisäänheittäjiä kuunnellen.

Ja sitten kun matkusti Albanian eteläosien tunnetummille turistialueille, Gjirokastëriin ja Sarandëen, kyllähän ne kehitysmaiden huijaritkin lopulta putkahtivat esille. Sitä ennen ainoa huomaamani huijaus oli Tiranan ylihintaiset ravintolat jotka piilottelivat hinnastojaan, mutta Gjirokastërissa matkustamisesta tuli oikeasti tympeää. Gjirokastërin linja-autoasemalla (siis siinä kadunvarressa mistä autot lähtevät) päivysti sinnikäs, äärimmäisen rasittava turistihuijari, josta oli mahdotonta päästä eroon. Vaikka kuinka oli epäkohtelias ja hänelle yritti olla puhumatta ja livahtaa hänestä eroon, mies seurasi joka paikkaan. Ja niin kauan kun hän seurasi, oli käytännössä mahdotonta löytää oikeita hintoja tai neuvoja siitä, mistä autot lähtevät. Heti kun menin puhumaan jollekin ihmiselle, he katsoivat ensimmäiseksi minun ohitseni perässäni vaanivaan huijariin, ja hymisivät tyhjiä ympäripyöreyksiä. Onneksi mies huijasi vain yksittäisiä euroja, ja kuuden euron arvoisesta matkasta tuli kympin hintainen, mutta silti siitä jäi tympeä maku suuhun. Tämä yksittäinen mies on koko Albanian kokemukseni selkeästi ikävin osa. Toki hän näennäisesti oli kovinkin ystävällinen, jutusteli kivoja ja kyseli kuulumisia ja tarjosi minulle jopa mandariinin, mutta kun koko ajan tietää, että mies on vittumainen kusipää, joka pilaa koko matkustuskokemukseni, niin tuollainen lipevä mielistely vain lisää ärsytystä. Tätä täydentää se, että siinä missä Pohjois-Albaniassa bussiaikataulut ovat selkeitä ja paikkaansapitäviä ja löytyvät netistä ja aseman seiniltä, Gjirokastërissa ne on piilotettu, eivätkä ne pidä paikkaansa. Gjirokastër on myös ainoa paikka koko Albaniassa, jossa taksikuskit tulivat repimään minua suoraan linja-auton ovelta (mikä on yleisesti ottaen aina matkustamisen rasittavin osuus missä tahansa onkaan) – ja silloinkin kyseessä oli tämä yksi ja sama mies.

Parasta Albaniassa on se, että tästä ei ole vielä tullut turistirysä. Jopa Gjirokastërin vanha kaupunki tuntuu oikealta, elävältä kaupunginosalta, jossa ihmiset elävät arkielämäänsä, vaikkakin ehkä turismiteollisuuden palveluksessa. Nämä paikat elävät ja hengittävät oikeasti. Täällä ei ole sellaista niin kuin Kroatian Dubrovnikissa, jossa turistisesongin ulkopuolella koko kaupunki yksinkertaisesti pistetään kiinni, ja kaikki asukkaatkin lähtevät toisaalle. Ja kun turisteja on vielä vähän, heihin, tai meihin, suhtaudutaan huomattavan positiivisesti, jopa kiinnostuneesti. Varsinkin Beratissa, joka on kaikkein yleisimpien matkailureittien ulkopuolella, ihmiset tulivat ihan spontaanisti kadulla harjoituttamaan englantiaan puhumalla turistille. Ulkomaalainen matkailija oli heille jännittävä ja eksoottinen tuttavuus. Ohikulkija saattoi hihkaista iloisesti “Welcome to Berat” ihan vain ohi kävellessään ilman mitään tervehtimistä kummempia taka-ajatuksia.

Tämä myös tarkoittaa sitä, että täältä löytyy paljon paikkoja minne mennä ja mitä nähdä, joita ei olekaan hinnoiteltu Länsi-Euroopan ylemmälle keskiluokalle. Siinä missä Montenegrossa joka ainoan vanhan oliivipuun tai kauniin näköalan luokse pitäisi maksaa vähintään viiden euron pääsymaksu, Albaniassa monet vaikuttavimmistakin paikoista ovat täysin ilmaisia. Ja vaikka paikat ovatkin likaisia, ja tyhjiä muovipulloja ja sipsipusseja lojuu joka nurkassa, missään ei kuitenkaan näy vandalismia. Toisin kuin läntisen Euroopan historiallisissa kohteissa, jossa oman elämänsä pikku-Banksyt haluavat jättää kömpelöt puumerkkinsä vuosituhantisten maamerkkien joka ainoaan seinään ja poikkiparruun, Albaniassa en ole nähnyt mitään sellaista. Ei tägejä, ei kaiverruksia, ei tussipiirroksia, ei mitään. Ja täällä vielä linnoituksissa pääsee kulkemaan täysin vapaasti. Mitään aitauksia tai suljettuja alueita ei juurikaan ole.

Tietysti tämä on myös vain merkki siitä, että Pohjois-Euroopan kännäilyturistit eivät ole vielä löytäneet tietään Albaniaan. Harvempi ihminenpä sitä putoilee linnanmuureilta tai kuseksii maailmanperintökohteiden nurkkiin selvin päin. Etenkin Britit ovat kunnostautuneet maailmanperinnöstä viis veisaavana turistimassana, joille joka ainoa paikka kotimaansa ulkopuolella on vain mahdollisuus halpaan viinaan ja huonoon käyttäytymiseen. Kroatian Splitissä ollessani lueskelin netistä kirjoituksia, joissa mietittiin, että miten ihmeessä kaupunkiin tulevat häiriköivät brittituristit saataisiin jäämään koteihinsa. Ihmiset miettivät sitä, että olisiko turistienkin kanssa mahdollista pyrkiä laatuun pelkän määrän sijaan – ihan niin kuin Amsterdamissakin, joka kuulemma on aloittanut suuret mainoskampanjat kanaalin toisella puolen, joissa toivotaan brittien pysyvän kaupungista poissa. Alkoholin hinnan nostaminen tietysti olisi hyvä keino pitää häiriköt poissa, mutta toisaalta on ikävä kallistuttaa eteläeurooppalaisen enemmistön yksittäisiä viinilasillisia ruuan kanssa ihan vain siksi, että tuhansien kilometrien päästä tulevilla junteilla on ongelmia alkoholinkäyttönsä kanssa.

Ei Albania täydellinen ole. Mikäpä maa olisi. Mutta erittäin hyvä maa Albania on. Anteeksi siltä on ennakkoluulojani pyydettävä. Ja vaikka olisi paljon huonompikin, olisi se aina parempi kuin Suomi kaamoksen keskellä.

Tehkää vain jotain sille Gjirokastërin bussiaseman huijarille. 

Tarina neljästä paidasta

Google Maps kertoi minulle, että Tiranasta saa falafeleja. Yleensä Euroopassa tien päällä falafelit ovat pitsan kaltaista helppoa epäruokaa, jota ostetaan, jos mitään muuta ei löydy, ja jotain, mitä tahansa, on heti saatava. Mutta Balkanilla ei ole kasvissyöjiä, ainakaan niin näkyvästi kuin Keski-Euroopassa tai Pohjolassa, joten kebab-paikat myyvät pitsan lisäksi vain ja ainoastaan sitä Kebabia. Edellisistä syömistäni falafeleista oli jo toista kuukautta, joten nyt ajatus falafeleista alkoi tuntua jo tervetulleelta vaihtelulta.

Paikka oli pieni ja hyvin piilotettu, kapeiden portaiden yläpäässä, ahtaalla parvekkeella avautuva pieni ovi, joka olisi jäänyt herkästi huomaamatta, jos portaiden juureen ei olisi sidottu lappua, joka nuolen kanssa lupasi falafeleja. Pienessä liiketilassa ei näkynyt ketään, ja tiskin ruoka-altaat olivat lähestulkoon tyhjiä. Jossain toisessa osassa Eurooppaa olisin jo epäillyt, että paikka on suljettu. Korautin kurkkuani, teeskentelin, että minua yskittää, ja siirsin itseni sellaiseen osaan huonetta, josta minut pystyisi näkemään keittiöstä käsin.

Nuori nainen asteli keittiöstä ulos, eikä sanonut mitään. Albaniassa selvästi asiakas aloittaa keskustelun.

“Hei, pita falafel”, sanoin. Keskustelujeni kieli on aina englanti, mutta niin kauan kuin ei tiedä vastapuolen kielitaitoa, kannattaa lähteä aina oletuksesta, että se rajoittuu enintään asiakaspalveluenglannin minimimäärään. Albanian yleissääntö on, että alle kolmikymppiset puhuvat englantia, joskus hyvääkin, ja yli nelikymppiset puhuvat italiaa. 

“Iso vai pieni”, hän kysyi.

“Iso”, vastasin. Minulla oli nälkä.

Se oli eriskummallinen pita falafel, hyvin minimalistinen versio tutusta ruokalajista: silputtua salaatinlehteä, tomaattiviipaleita, raakaa sipulia, pieni nokare vuohenjuustoa – ja lohkoperunoita. Jotain kastikettakin nainen sen sisään vielä turautti, väristä ja koostumuksesta päätellen majoneesia. Falafelit itsessään olivat kyllä hyviä, suutuntumaltaan miellyttäviä, rouheita palleroita, paljon parempia kuin keskimääräiset suomalaisten pitsakebabien kovettuneet, kuivat käppyrät.

Pyysin vielä vesipullon, ja maksoin vaaditut 450 lekiä (4,5 euroa). Minkäänlaista pöytää tai muuta ruokailutasoa, penkistä puhumattakaan, tilassa ei ollut, joten pujottelin ruuhkaan jämähtäneiden autojen välistä tien toisen puolen puistoon. Puisto oli muuten pimeä, mitä nyt ympäröivien kortteleiden jouluvalot – ja puistonreunan suuri kasino – toivat jotain valoa.

Oli liian kylmä istua alas puiston kivisille istuinkuutioille. Käveleskelin syödessäni ympyrää, käärin falafel-rullaa kömpelösti auki paperikääreestään, ja välillä asettelin sen kainalooni, että sain hörpättyä pienen siemauksen vesipullosta, jota kuljetin taskussani. Se ei ollut hienostunutta eikä arvostunutta ruokailua, minkäänlaisesta ruokailuetiketistä ei ollut jälkeäkään, mutta nälkä lähti, ja verensokeri kohosi.

Täydellinen menestys.

Myöhemmin illalla, kun olin toista tuntia myöhemmin palannut hostellilleni, huomasin vessan peilistä, että illan ruokalista näkyi paidastani. Hieman nolostuneena ajattelin, että olin kulkenut kaupungilla pitkäänkin tämän näköisenä. Monikohan minulle oli nauranut? Etenkin se valkoinen majoneesioletettu oli läiskynyt laajalti pitkin rintaani ja vatsaani. Ja näemmä myös kengilleni.  Seuraavaan pyykkipäivään olisi vielä pari viikkoa (edellisestä oli kaksi päivää), joten kastelin paidan likaiset kohdat vedellä hanan alla, ja hinkkasin tahroja puhtaaksi sormillani.

Tämä oli johdanto. Tarina alkaa tästä:

Seuraavana aamuna paita oli edelleen likainen, joten pesin sitä nyt uudelleen, nyt paremmassa valossa ja paremmalla ajalla. Ripustin kostean paidan sängynreunalle roikkumaan, ja aloin kaivaa rinkastani toista paitaa. Rinkkaa ei pureta eikä pakata näköaistilla, joten työnsin käteni syvälle repun kätköihin ja tunnustelin sormillani missä kohden tuntuisi paitojeni kaltainen kangas. Ei missään. Pyörittelin käsiäni rinkan reunoja myöten, pohjaa kaivaen, vaatteita ja muita nyssyköitä edestakaisin sekoitellen ja nostellen, mutten tuntenut mitään. Avasin alemmankin vetoketjun ja tunnustelin rinkan alaosan erikseen.

…ja sitten sieluni silmiin nousi kuva minusta viikkoa aiemmin ripustamassa paitoja Shkodërissa majapaikkani vaatekaappiin. Ajattelin, että kun siellä kerran viikon olen, niin annan vaatteitteni roikkua edes hetken henkareissa. Saavatpa vähän raitista ilmaa. Tuuletan ummehtuneen hajun pois. Ehkä olisivat vähemmän ryppyisiäkin. Enkä pakannut niitä lähtiessäni mukaan.

Sanoin kirosanan, tai tarkalleen ottaen kaksi putkeen, yhdyssanana. Turhautuneena tönäisin rinkkani lattialle nurin, ja potkaisin sitä symbolisen vihaisesti, mutta hellästi. Ja vasta kun olin jouluna veljelleni kehunut, kuinka en enää nykyään ole yhtä hajamielinen kuin kaksikymppisenä. Mitä ihmettä minä olin mennyt sellaisia sanomaan. Tyhmyyksiä. Tämän siitä saa heti. Totta kai.

Vanhoja paitoja ne toki olivat, parhaat päivänsä jo nähneitä. Kaksi olin ostanut kirpputorilta, eli ne olivat vanhoja jo ennen kuin niitä olin koskaan edes pukenut. Mutta toki myös parhaita paitojani, etenkin tien päällä elämiseen, enhän niitä olisi muuten ottanut mukaan. Yksi on ollut pitkään suosikkipaitojani, mutta niin kuin lempivaatteille usein käy, niiden värit kulahtavat ja ne venyvät muodottomiksi. Toinen paidoista on päällä ollessaan mukavimman tuntoisia kauluspaitojani, mutta valitettavasti pienen varteni päällä lähes tunikamittainen. Ja se kolmas oli viimeinen ehjä niistä kolmesta paidasta, jotka 10 vuotta sitten ostin Kapkaupungista, että minulla olisi edes jokin ehjä ja siistin näköinen paita kolmen viikon laivamatkallani Afrikan länsirannikkoa ylöspäin.

“Hei”, kirjoitin Shkodërilaisen majapaikkani emännälle. “Unohdin näemmä pari paitaani sinne asunnolle. Olisikohan niitä mitenkään mahdollista saada lähipäivinä tuotua Tiranaan?” Oliko syynä sitten vanhojen paitojeni elähdyttävä tunnearvo, vaiko vain uusien paitojen ostamisen vaatima vaivannäkö, en tiedä, mutta halusin paitani takaisin.

“Hei Kimmo”, hän vastasi hieman epävarmalla englannillaan, “löysin ne eilen vaatekaapista. Siivooja olisi halunnut heittää ne roskiin, mutta minä estin. Olen nyt lomalla, mutta tulen Shkodërin kautta Tiranaan neljäs päivä. Voin tuoda ne silloin.”

“Kiitos!” kirjoitin huutomerkin kanssa, että innostunut hihkaisuni välittyisi Whatsappin lävitsekin, “olen täällä vielä neljäs päivä.” Valehtelin hiukan. Tarkoitukseni oli olla neljäs päivä jo kaukana Tiranasta, mutta jos hän oli valmis näkemään sen vaivan, että tuo paidat minulle henkilökohtaisesti, minun oli turha alkaa selitellä, kuinka se vaatii minulta matkasuunnitelmani pientä vekslausta. Sitä paitsi Tirana on miellyttävä kaupunki. Kaksi lisäpäivää siellä kuulosti vain ja ainoastaan mukavalta.

Joten uudenvuodenpäivän jälkeisenä aamuna, kun hostellin respa taas aukesi lomapäivänsä jälkeen, ja minun olisi alkuperäisen aikataulun mukaan ollut aika poistua, kerroinkin pysyväni hostellissa vielä kolme yötä lisää.

Neljäs päivä tammikuuta viestittelimme Tiditan kanssa (se oli hänen nimensä), ja yritimme sumplia molemmille sopivaa aikaa ja paikkaa paitojeni toimittamiseen. Minä olin helppo, minä olen lomalla, minä olen mielenterveysongelmainen ja työtön, mutta hänellä oli työpäivä. Ja oli välillämme myös pieni kielimuuri, mutta ei niin iso, etteikö sillä kellonaikoja ja paikkoja olisi saanut läheteltyä edestakaisin. Pahempi ongelma oli pihiyteni. Kun tulin Albaniaan, harkitsin kyllä, että olisin ostanut itselleni paikallisen puhelinliittymän – rajaton netti olisi maksanut vain 30 euroa kolmeksi viikoksi – mutta päätin ennemmin syödä sillä rahalla, ja luottaa majapaikkojeni ja ravintoloiden langattomiin yhteyksiin. En ole päätöstäni sinänsä katunut. Itse asiassa se, että netti ei olekaan koko aikaa taskussa, on monin tavoin vapauttavaa. Päämäärättömän uutistenluvun tai somevirran rullaamisen sijaan olen lukenut puhelimeltani romaaneja, olen kirjoitellut luonnoksia blogiteksteihini vihkooni käsin, ja olen vain oleskellut ja istuskellut omien ajatusteni kanssa – mikä on nyt ollut ihan miellyttävääkin, kun ajatukset eivät kierräkään ikävien masennusjankutusten kehää. Mutta silloin, jos pitäisi olla tavoitettavissa ja löydettävissä, siihen netittömyys tuo ongelmansa.

Tiranan keskustan alueella on ilmainen netti. Kaupunki tarjoaa sen, kirjautumissivun logoista päätellen yhdessä UNICEFin kanssa. Se on periaatteessa hieno, kätevä ja ystävällinen palvelu, jonka kaupunki tarjoaa kansalaisilleen ja turisteilleen, mutta käytännössä vain 20 vuotta sitten muodissa ollut ontto markkinalupaus, joka ei ole toiminut missään. Kuten ulkotilojen ilmaiset kaupunkinetit aina, se toimii kaksikymmentä sekuntia kerrallaan, jos sattuu seisomaan juuri oikealla kohdalla aukiota, ja lähistöllä ei satu olemaan muita, joiden puhelimet olisivat tarttuneet samaan verkkoon yhtä aikaa syömään kaistanleveyttä.

“Hei, olen jo Skanderbegin aukiolla”, kirjoitin noin tunti ennen sopimaamme tapaamisaikaa. Tarkoitukseni oli kysyä jo hyvissä ajoin vähän pelkkää suurta aukiota yksityiskohtaisemmin, missä tapaisimme, mutta sitä nettiyhteys ei nyt antanut tehdä. Ei olisi pitänyt painaa lähetä-nappia heti ensimmäisen lauseen jälkeen. Onneksi hän oli kuitenkin vastannut kysymättä jääneeseen kysymykseeni sillä aikaa kun yritin varttitunnin saada nettiyhteyttä taas toimimaan.

“Mene Mulliri-kahvilaan siellä aukion lähistöllä. Tulen sinne heti, kun pääsen töistä pois. Vaatteet ovat mukanani.”

Selvä, ajattelin, ja ajatukseni aikana internet-yhteys oli taas hävinnyt. Kuljin taas siihen samaan pieneen pisteeseen, missä netti yleensä aina löytyi, ja sain Google Mapsin toimimaan tarpeeksi moneksi sekuntiksi, että ehdin saada sen etsimään sanaa Mulliri. Kartta löysi monta Mulliria. Mitään lisätietoa en paikoista ehtinyt saada (oliko kyseessä ketju jolla oli monta toimipistettä, vai onko Mulliri vain albaniankielinen sana kahvilalle), mutta nyt tiesin, että kilometrin sisällä Skanderbegin aukiosta oli noin seitsemän Mulliria. Oletin kuitenkin, että hän tarkoitti jompaa kumpaa kahdesta lähimmästä, jotka olivat Skanderbegin aukion vastakkaisilla kulmilla.

Kävelin toiselle lähi-Mullireista katsomaan, näyttääkö se ketjukahvilalta, ja varmistamaan, että se on ylipäätään olemassa. Google Maps ei ole valitettavasti kovinkaan luotettava eikä ajantasainen, mitä sen tietoihin tulee. Olen monta kertaa metsästänyt sen avulla jotain kasvisravintolaa, joka on purettu jo aikaa sitten ja ehditty jo korvata täysin toisennäköisella rakennuksellakin. Mulliri kuitenkin oli siellä, missä pitikin, ja näytti ketjukahvilalta. Mutta oliko se oikea kahvila?

Tapaamisaika alkoi jo lähestyä, mutten saanut itseäni missään kiinni nettiin. Harkitsin jo puhelimeni roaming-yhteyden käyttöäkin, mutta se maksaa 15 senttiä megatavulta. Kerran sen jouduin jo tekemään. Pidin nettiä ehkä kymmenen sekuntia päällä, ja se maksoi lähemmäs euron. Jos kävisi vielä niin huonosti, että äiti olisi päättänyt lähettää minulle juuri nyt Whatsappitse kymmenen valokuvaa Kainuun lumisista metsämaisemista, pelkkä netin käynnistäminen maksaisi nopeasti useita euroja. Enkä kuitenkaan Google Mapsia sillä voisi enää nykyään käyttää. Ennen vanhaan, silloin kun roaming maksoi vielä EU-alueellakin jotain, käytin nettiä aina pari sekuntia päällä vilkaistakseni kartasta jotain tietoja, mutta se oli silloin kun Google Maps oli vielä järkevä palvelu. Nykyään se jostain syystä haluaa ennakkoladata loputtomasti valokuvia, ja jopa videoita, joita se sitten näyttää minulle jokaisesta paikasta mitä alueelta löytyy. Eikä niiden latautumista voi mitenkään estää eikä edes rajoittaa. Puhelimen statistiikasta näen, että matkan aikana käyttämästäni mobiilidatasta yli puolet on mennyt Google Mapsiin. Enemmän kuin Instagramiin ja Facebookiin yhteensä, ja nekin ovat äärimmäisen tuhlailevia netinkäytössään. Paljon enemmän kuin Netflixiin, ja olen sentään katsonut sieltäkin useamman tunnin edestä tavaraa. Google Mapsin vilkaiseminenkin tuottaisi hetkessä kymmenien eurojen puhelinlaskun.

15 minuuttia ennen sovittua tapaamista sain lopulta kysyttyä, tarkoittiko hän sitä Mulliria, joka on siinä kasinon vierellä olevan puiston kupeessa – ja kiitos internetin jumalten, ehdin saada vastauksenkin ennen kuin yhteys taas hävisi.

“Ei”, vastaus kuului, vaan sitä toista. Kävelin sinne.

Tilasin smoothien. Kiivi-banaani-omena smoothie (3,40 euroa). Mullirissa oli netti käytettävissä. Loppu oli yksinkertaista. Yleisesti ottaen on helppoa tunnistaa ihminen, joka yhtälailla yrittää tunnistaa sinua. Se ei ole koskaan tuottanut ongelmia.

Hän antoi minulle kantamansa vaatepussin, ja kertoi siivoojan pesseen vaatteeni, koska ne olivat likaisia, ja he olivat ajatelleet, että ehkä minä en osaa käyttää pesukoneita. En tiedä miksi he niin ajattelivat, mutta annoin sen olla. Kaivoin lompakkoani esille korvatakseni vaivannäköä, mutta hän sanoi painokkaasti, ettei tarvitse. En tiedä, onko Albani kursailukulttuuri, mutta minulle yleensä ei tarkoittaa ei, ja palautin rahani povitaskuun. Rahan sijaan hän pyysi minua kirjoittamaan Booking.comiin hyvä arvostelu hänen majoituksestaan, ja lupasin hehkuttavani hänet maasta taivaisiin. Totta kai.

Hän toivotti minulle hyvää matkanjatkoa Albaniassa, ja lähti pois. Katsoin hänen peräänsä, ja mietin edelleen, onkohan Albania kursailukulttuuri. Olisiko minun pitänyt kuitenkin puoliväkisin työntää hänen kouraansa edes parisataa lekiä. Edes tippinä siivoojalle, jos hän kerran vaatteeni pesikin. No, se oli myöhäistä nyt. Jos hän seuraavan kerran samanlaisessa tilanteessa haluaa suomalaisturistilta pienen korvauksen, ehkä hän osaa sitten olla sanomatta ettei tarvitse.

Takaisin hostellillani, puoli tuntia ja viisi tuhatta askelta myöhemmin, nostin paidat pussista ja iloitsin jälleennäkemisestä. Puhtailta näyttivät ja haisivat. Mutta pussissa oli neljäskin vaate: Minun sadetakkini. En ollut edes huomannut, että se puuttuu. Tiranan vähäiset, pienet tihkusateet eivät olleet oikeastaan tarvinneet edes sateenvarjoa suojakseen.

Sadetakkia katsoessani Tiditan selvitys siitä, että siivooja oli pessyt vaatteet, ja hänen kieltäytymisensä ottaa vastaan rahallista korvausta alkoi näyttäytyä uudessa valossa. Jos olen koskaan nähnyt voimakasta muistutusta siitä, että ne pesuohjeet pitäisi ihan oikeasti lukea ennen kuin pistää vaatteet koneeseen pyörimään, niin nyt se oli edessäni. Takin suojakalvo oli riekaleina. Vaate oli täysin entinen. Paitsi sadevaatteena hyödytön, myös ulkonäöltään epäsiisti. Kaikki vaatteen mikromuovit ja ikuisuuskemikaalit olivat murentuneet siivoojan pesukoneeseen.

Syytin itseäni. Miksipä minä siivoojaa olisin syyttänyt? Itsehän vaatteen unohdin. Enkä ollut yli viikkoon edes huomannut, että se oli jäänyt Shkodëriin. Liekö olisin huomannut koko matkallani?

Pakkasin paidat huolellisesti rinkkaani, etteivät ne unohtuisi uudestaan jatkaessani matkaa. Tarkastin myös neljännen paitani, vieläkö sen majoneesitahrat näkyivät. Ja sitten katsoin vielä sadetakkiraasuani. Se kävi sääliksi. Vaikka olihan sekin jo toistakymmentä vuotta vanha.

Minua ärsytti. Eikö se riitä, että minun pääni on masentunut? Onko sen pakko olla vielä hajamielinenkin?

Pakkasin sadetakin jäänteet rinkkani pohjalle. Suomessa tietäisin paremmin, minne se pitäisi kierrättää.

« Older posts

© 2024 Pakoon!

Theme by Anders NorenUp ↑