Pakoon!

Heräsin aamulla, kun pihalla auringonnousun ensimmäiset valonsäteet hehkuivat hentoina horisontin takaa. Tiesin, että kello olisi jo suhteellisen paljon, sillä olin palannut kotiin. Napsautin puhelimen päälle, ja katsoin kelloa.

8:15, se sanoi.

Käänsin kylkeäni ja jatkoin nukkumista. Minua väsytti. Matkustamisenergia loppui jo pari viikkoa sitten, ja viimeiset päivät pakotin itseäni eteenpäin vain tahdonvoimalla. Kun tulin kotiin, iskeydyin sänkyyn, ja päätin nukkua kolme päivää.

Mutta koska heräsin hetkeksi katsomaan Uuden musiikin kilpailua, tässä vähän numeroita, kaikille tilasto-orientoituneille lukijoilleni:

Aloitetaan askelista: Kiitos iPhoneni, taskussani on koko ajan laite, joka yrittää arvailla otettujen askelieni määrää. Tiedän aivan hyvin, että puhelimen antamat askelmäärät ovat hyvin suuntaa antavia, ja niissä on varmasti jopa parinkymmenen prosentin heittoja todellisuuteen nähden. Puhelin kertoo myös, montako kerrosta portaita olen kävellyt, mutta ne laite vetäisee täysin hatusta, eivätkä ne pohjaudu yhtään mihinkään. Sama määrä samoja portaita on yhtenä päivänä viisi kerrosta ja toisena 27, ja joskus olen maannut koko päivän sängyllä, mutta silti saanut kaksi kerrosta kiipeämistä. Eli minkäänlaista tieteellistä tarkastelua puhelimen tarjoamat numerot eivät kestä, mutta viihteellisenä matkanseurantana ne ovat ihan mielenkiintoisia.

Keskimäärin kävelin matkani aikana päivittäin noin 17 000 askelta. Kilometreinä se on minulle normaalisti jonkin verran päälle kymmenen, mutta koska askelten pituus vaihtelee hyvinkin paljon, se on jotain kahdeksan ja viidentoista kilometrin välillä. Askeleet tietysti muutenkin ovat huono mittari mihinkään, sillä liikunnan kannalta 10 000 askelta tunnissa, rinkka selässä, mäkisessä kaupungissa, on täysin eri asia kuin 10 000 askelta kuudessa tunnissa taidemuseon gallerioita hissukseen haahuillen. Matkallani on päiviä, jolloin olen kävellyt 12 000 askelta, ja jalkani ovat huutaneet armoa ja rukoilleet lepopäivää, ja sitten päiviä, jolloin olen kävellyt 15 000 askelta, ja ne ovat olleet niitä armollisia lepopäiviä. Keskimäärin kävelin enemmän askelia loppumatkasta kuin alkumatkasta – totta kai. Noin puolivälissä matkaa jalkani alkoivat taas tottua näihin askelmääriin, joten kävely ei tuottanut enää minkäänlaista väsymystä, ainakaan jalkojeni lihaksiin. 

Eniten askelia yhtenä päivänä kävelin yhdeksäs päivä joulukuuta, 31 844 askelta, 20,3 kilometriä. Olin silloin Kroatian Splitissä, ja kävelin pitkin Splitin melko ankeita lähiöitä katsastamaan muinaisen roomalaisen Salonan kaupungin rauniot. Rauniot olivat miellyttävät, juuri sellainen yksinkertainen, arkisen unohdettu puisto millaisia rauniot parhaimmillaan ovat, mutta muuten osoittautui, että Split ei vanhan kaupunkinsa ulkopuolella ole miltään osin näkemisen arvoinen. Se ei missään tapauksessa ollut matkani pidemmistä kävelyreissuista kaunein tai mukavin, mutta selvästikin pisin.  

Runsaimpien askelmäärieni kakkos- ja kolmossija ovat molemmat Podgoricasta: 19. Joulukuuta (30 263 askelta, 21,02 km) ja 20. Joulukuuta (29 456 askelta, 19,3 km). Kaupungin keuhkoissa rahisevat ilmansaasteet tekivät kävelemisestä hetkittäin tuskaista, mutta onneksi molempina päivinä suurin osa askelista on otettu kaupungin saasteisimpien alueiden ulkopuolella. Ensimmäisenä päivänä kävelin kaupungin keskustan lähistöllä olleessa suuressa puistossa, josta oli kauniit näköalat savusumuiseen kaupunkiin – sillä, kuten hyvin tiedetään, ilmansaasteet tekevät auringonlaskuista erityisen kauniita. Ja toisena päivänä tein pitkähkön linturetken kaupungin ulkopuolisilla laajoilla tasangoilla, joskaan kovin montaa lintua en nähnyt.

Sellaisia päiviä, jolloin olen kävellyt vähemmän kuin myyttiset 10 000 askelta oli matkallani kahdeksan kappaletta (laivapäivät poislukien). Niistä noin puolet ovat flunssapäiviä, ja loput ovat hieman liian harvinaisia puhdasoppisia lepopäiviä, jolloin olen lojunut vain AirBnb:ssäni kirjoja lukien ja Netflixiä katsellen. Pienimmän askelmäärän otin 14. Joulukuuta Budvassa, 941 askelta, jossa sattui olemaan myös koko matkani paras yksityiskäytössäni ollut majapaikka. Näillä asioilla on selkeä yhteys. Mitä miellyttävämpi majapaikka, sitä paremmin siellä viihtyy lähtemättä ulos. Mutta vähäisistä askelista puhuttaessa täytyy huomauttaa, että etenkin sellaisina päivinä, jolloin olen pysytellyt lähinnä majapaikassani, askelten määrä on reippaasti alakanttiin. Sillä levottomana ihmisenä kävelen aina ja koko ajan edestakaisin, mutta jos olen kotioloissa, en tietenkään pidä puhelinta koko aikaa taskussa. Vaikka ei pienessä asunnossa haahuilusta tietenkään tule kuin enintään pari tuhatta askelta, mutta silti. 

Kamerallani otin 1974 valokuvaa, ja puhelimellani 2086. Puhelimella otetut kuvat toki sisältävät myös kaikki muistiin otetut kuitit ja netin salasanat ja tavarakaappien numerot, ja myös kaikki vahingossa napatut kuvankaappaukset puhelimeni avausruudusta. Ja tietysti olen tuhonnut muutamia satoja ottamiani kuvia jo matkan varrella, joten luvut ovat niiden kuvien määrä, jotka tulivat mukanani kotiin asti. Tulen tuhoamaan niitä useita satoja lisää kunhan käyn niitä läpi.

Rahaa käytin matkaani 4013 euroa ja viisi senttiä. Tämä sisältää kaikki menot siitä päivästä lähtien, kun nousin Oulussa junaan kohti Helsinkiä. Koska osa maksuista on maksettu vierailla valuutoilla, summa ei ole täysin eksakti, sillä käyttämäni budjettiohjelma käyttää välillä aika erikoisia muuntokertoimia, ja toisinaan pankkini lisäilee valuuttamaksuihin joitain lisäprosentteja, joita en ole ohjelmaani merkinnyt. Ja lisäksi olen varmasti unohtanut kirjata joitain ravintolakäyntejä ja tehnyt joitain kirjausvirheitä. Siitä huolimatta voin sanoa, että pysyin melko tarkkaan budjetissani, jonka olin laskenut 45 euroon päivässä (4050 euroa), sallitulla tuhannen euron yllätysmenolisällä.

Näistä noin 4000 eurosta suunnilleen 500 euroa on käytetty Suomen sisällä tai Suomesta pois pääsemiseen ja paluuseen. Junaliput ovat Suomessa täysin absurdin hintaisia, eikä Travemünden lauttakaan halpa ole. Ravintolaruokailu Suomessa sen sijaan on edelleen yleiseen tulotasoon suhteutettuna Euroopan halvimpia, ja absoluuttisestikin halpaa. Ruokailu Kroatiassa maksaa saman verran kuin Suomessa, joskus enemmänkin, mutta siinä missä kroatialaisten mediaanitulot ovat noin 1100 euroa kuussa, suomalaisten vastaava on 3300.

Käyttämistäni rahoista 36,6%, 1467,59 euroa, meni ruokaan. Majoittumiseen meni 33% (1321,37), liikennevälineisiin 23%, 906,45 euroa (joista Suomen sisällä lähes puolet), museokäynteihin, pääsymaksuihin, elokuviin, kirjallisuuteen 4%, 190,66 euroa, ja ryhmään muu – mikä sisältää lähinnä pankkiautomaatimaksuja, jotka Albaniassa olivat todella suuria, ja uuden iPhone-laturin hukkaamani tilalle – 2%, 124,10 euroa.

Noita lukuja katsellessa huomaa, että jos ryhtyisin oikeasti pihistelemään, matkabudjetista saisi helposti vielä tuhat euroa pois. Ruokailuun käytetystä rahasta 282,76 euroa on mennyt ruokakauppoihin – joka sisältää siis kaiken itse tehdyn ruuan, aamiaiset, välipalat ja suklaalevyt. Ja  tästä rahamäärästä ehkä vain noin 50 euroa on mennyt varsinaiseen ruokaan, lähinnä pastaan ja erinäisiin lisukkeisiin mitä syödä pastan kanssa. Loput 1200 euroa olen kuluttanut ravintoloissa, joten jos tekisin itse ruokani, saisin menoja laskettua huomattavasti. En halua niin tehdä, enkä koe sitä tavoittelemisen arvoisena, mutta se olisi mahdollista.

Olen lajitellut tilastoissani ravintolatkin etnisyyden mukaan, ja tällä kertaa olen onnistunut pitämään ruokailuryhmän “muut” isoimpana (278,32 e). Tämä sisältää kaikki ne vegaani- tai kasvisravintolat, joiden ruokalista tarjoilee kaikenlaisia ruokia ympäri maailmaa, ja myös paikallisia kasvisruokia tai niiden lihankorvikeversioita. Nämä ovat pääsääntöisesti ne hyvät ravintolat, joista löytyvät matkan parhaat ruokailukokemukset. Tämä oli aiemmin matkalla vielä korkeammalla, mutta jossain välissä matkaa irrotin albanialaisen ruuan erilliseen sarakkeeseen (101,60 e).

Surukseni joudun tällläkin kertaa toteamaan, että heti ryhmän muu jälkeen eniten rahaa olen käyttänyt pitsaan ja pastaan. Italialainen ruoka, joka matkallani enimmäkseen koostuu pitsoista, kulutti rahojani 226,85 euroa. Pyydän anteeksi kulinarismin jumalilta, mutta valitettavasti tien päällä kasvissyöjän vaihtoehdot ovat toisinaan aika vähissä. Italialainen keittiö on tietysti maailman ruokakulttuurien vihoviimeinen ryönäpesäke, mutta se on universaalisti saatavilla ja sisältää lakto-ovo-kasvissyöjälle soveltuvia standardeja, joten sitä ei voi välttää.

Sitä seuraavat intialaiset ravintolat (166,23 e), jotka tällä kertaa sisältävät ilahduttavasti myös joitain eteläintialaisia ruokalajeja. Nämä ovat tietysti aina kasvissyöjälle helppoja vaihtoehtoja, ruoka on useimmiten hyvää ja monipuolista, ja valkuaisaineita saa muualtakin kuin juustosta.

Hampurilaisravintoliin ja vastaaviin leipäravintoloihin (kuten Subway tai Suomen Cafe Picnic) meni 132,92 euroa. Näistä täytyy erikseen mainita Bulgarian Rusessa kokeilemani hampurilaisravintolaketju Hesburger. Ravintola sekä näytti että tuntui täysin samalta kuin Suomessakin, ikkunoiden ja pakkausmateriaalien suomenkielisiä tekstejä myöten, ja kasvisvaihtoehdot tunnettiin sielläkin samalla nolostuttavan juntilla “Veke(tm)”-nimellä. Soijatortilla maistui täsmälleen samalta, tosin Suomen Heseistä saa parempaa appelsiinimehua.

Ruokabudjetissani hampurilaisia seurasi, kuten sanottua, albanialainen keittiö 101,60 eurolla, mutta toki ruokailuiden määrässä albanialaiset ravintolat ovat rahamääräänsä korkeammalla. Albaniassa ravintolat ovat suhteellisen halpoja, ja ravintolaruokailuun meni useimmiten noin 10 euroa, joskus vähemmänkin.

Salaatit 63,83e, sisältää tietysti kaikki nykytrendiset “bowlit”, mutta koostuu ensisijaisesti kreikkalaisista salaateista. Sekä “kreikkalaisesta salaatista”, joka on se fetajuustojuttu, jota kaikkialta saa, että ylipäätään salaateista, joita söin Kreikassa. Kreikassa kasvissyöjälle ehdottomasti parasta ovatkin monipuoliset salaatit.

Falafeleihin kului 36,60, mutta pieni summa tietysti johtuu siitä, että ne ovat Euroopassa halpaa katuruokaa – jopa Saksassa saa vielä nykyisinkin falafelrullan seitsemään euroon. Texmex (eli lähinnä burritot) vei rahoistani 35,50e; kiinalaiset ravintolat 35,10e; ja ryhmään juotava, mikä sisältää sekä yksittäiset, ilman muuta ruokaa ostetut vesi- ja limsapullot, että teekupposet kahviloissa, kului 23,22e.

Majoituskuluista 782,12 euroa meni hostellien yhteismajoitukseen. 448,26 euroa meni AirBnb-tyyppisiin asuntoihin, ja ihan perushotelleihin 90,99 euroa. Käytetyt rahamäärät eivät tietenkään kerro ajankäytöstä mitään, sillä hotelleissa yövyin yhteensä kuusi yötä, AirBnb-tyyppisissä asunnoissa 25 yötä, ja hostellien dormeissa vähän yli 50 yötä. Ja koska tilastossa on myös Suomen sisäinen osa matkasta, siinä on myös kolme yötä sukulaisten nurkissa, yhteensä nolla euroa.

Liikennevälineisiin kului 909,45 euroa. Junamatkoihin meni 321,68e, joista Suomen sisällä 125,7e. Linja-autoilla huristelin 307,14 euron edestä, joka sisältää lähes kaikki matkan aikana tekemäni siirtymiset. Länsi-Balkanilla ei käytännössä ole junaratoja, joten joulukuun alusta tammikuun loppupuolelle matkustin yksinomaan busseilla. Kuten myös Saksassa, koska bussit ovat siellä halpoja ja junat kalliita (eli noin puolet Suomen hinnoista).

Paikallisliikenteen maksuja maksoin 49,36e, josta 19,48e kertyi Helsingissä. Taksiin sorruin yhtenä sateisena päivän Gjirokasterissa, joka laskutti minulta neljä euroa (josta noin puolet on huijarihintaa).

Museoihin käytin 145,19e, joista lähes kaikki tällä kertaa muita kuin taidemuseoita – lähinnä koska Länsi-Balkanilla ei ole taidemuseoita. Museoiden puute on osasyy siihen, että olen pysynyt budjetissani. Yleensä niihin menee paljon enemmän rahaa. Leipzigin eläintarhan sisäänpääsy kustansi 14e. Elokuvissa kävin kerran, Poor Things Thessalonikissa, mikä maksoi 8,50e. Matkamuistoihin käytin 23 euroa.

Matkalla luin vähän vajaa kuusi kirjaa, kaikki vanhoja ilmaisia kirjoja puhelimen ruudulta, ladattuna Project Gutenbergistä: Johannes Linnankosken Pakolaiset, Charlotte Brontën Jane Eyre: An Autobiography, Oscar Wilden The Picture of Dorian Gray, Charles Dickensin The Christmas Carol, Juhani Ahon Juha, ja George Eliotin Middlemarch (edelleen vähän kesken). Molemmat suomalaiset ovat erinomaisia psykologisia ihmiskuvauksia vanhemmasta miehestä, joka menee naimisiin nuoren naisen kanssa ilman molemminpuolista rakkautta; Dickensin Joulukertomuksen kolmannen hengen kyyninen julmuus hieman yllätti muuten läpeensä tutussa tarinassa; The Picture of Dorian Gray ei ole romaanina kovinkaan hyvä, siinä ei oikein ole tarinaa eikä tarkoitusta, mutta Wilde loistaa lukuisissa siteeraamiskelpoisissa sananlaskumaisissa virkkeissään; Jane Eyren luki sujuvasti, se oli paikoin äärimmäisen viihdyttävää luettavaa, mutta tarina oli aika yhdentekevä ja loppupuoli lähinnä tyhmä; ja Middlemarch on hetkittäin puisevasti kirjoitettu mutta ihmiskuvaukseltaan erinomainen kuvaus 1820-luvun lopun kyläyhteisöstä – ja vanhemmasta miehestä joka menee naimisiin nuoren naisen kanssa ilman molemminpuolista rakkautta. Lukemassani kirjallisuudessa on selkeästi toistuva teema. Ehkä maailmankaikkeus yrittää kertoa minulle, että minun pitäisi löytää itselleni nuori vaimo, joka ei rakasta minua, ja sitten voisin kuolla onnettomana, katkerana ja vaimooni pettyneenä. Tosin Jane Eyressäkin on nuori nainen ja kaksikymmentä vuotta vanhempi mies, mutta he ovat onnellisia – kunhan mies ensin vammautuu ja sokeutuu.

Bongattuja lintulajeja olen kirjoittanut listaani 47, joista 13 on itselleni uusia lajeja: Peukaloinen, etelänsatakieli, virtavästäräkki, mustaleppälintu, töyhtökiuru, harmaahaikara, pikkumerimetso, jalohaikara, silkkihaikara, myskisorsa, turkinkyyhky, pikku-uikku ja kuningaskalastaja. Kuningaskalastajia toki näin aikoinaan Intiassa paljonkin, mutta lasken bongausteni alkavan vuodesta 2020, jolloin aloin lintuja harrastuksenomaisesti tunnistamaan. Aivan varmasti olen nähnyt aiemmin myös turkinkyyhkyjä, mutta nyt vasta kiinnitin niihin yhtään enemmän huomiota, enkä pitänyt niitä vain arkisesti puluina. Albaniassa tähän aikaan vuodesta turkinkyyhkyt, pikkumerimetsot, mustaleppälinnut ja virtavästäräkit olivat hyvin arkisia tuttavuuksia, joita näkyi kaikkialla, kuten myös tietysti varpusia, talitiaisia, sinitiaisia, västäräkkejä, punarintoja ja pulujakin. Nokikanoja näin varmasti sata kertaa enemmän kuin olen nähnyt tähän mennessä yhteensä, sillä niitä oli alueen järvissä tuhansittain. Erilaisia lokkeja näin myös tietysti paljon, mutta Välimeren lokkien tunnistamista en edes yritä. Toinen toistaan samannäköisempien lokkilajien erottaminen toisistaan on sellaista turhaa pätemistä, joka ei ole opettelemisen arvoista. Osaan pääsääntöisesti erottaa Suomen tavanomaiset lokkilajit toisistaan (kunhan ne eivät risteydy keskenään), ja se riittää. 

Google Mapsin mukaan kuljin matkallani (Suomen osuus poislukien) 2747 kilometriä junalla, kävelin 554 kilometriä, ja söin 37 eri ravintolassa. Mainitsen tämän vain siksi, että jos teitä pelottaa, että internetin bisnesjätit, kuten Google emoyhtiö Alphabet, tietävät teistä kaiken, niin ei hätää. Joko Google ei tiedä minun matkastani oikeastaan mitään, tai sitten se vain valehtelee olevansa tietämättä. Oikeasti olen tietysti kävellyt vähintään 400 kilometriä enemmän, syönyt noin sadassa ravintolassa, ja, no, junakilometreistä minulla ei ole aavistustakaan. Matkustuskilometrejä junissa ja busseissa yhteensä on kuitenkin väkisinkin vähintään 5000, Suomen junat ja Travemünden lautat mukaanlukien nelisen tuhatta lisää.

Minua väsyttää. En ole varma, johtuuko se pelkästään matkaväsymyksestä, vai liittyykö siihen myös kaamosoireilua. Huomasin kyllä Helsingissä, että käteni tärisi, ja säpsähtelin jokaista pientäkin liikettä ja ääntä joka ympärilläni vilahti, joten kaamosmasennukseen liittyvät ahdistusoireet ovat palanneet.

Olen soitellut paljon pianoa. Se on se, mitä minulla on tien päällä aina eniten ikävä. Tosin liika soittaminen sattuu tauon jälkeen käsien lihaksiin, ja väsyneet sormet eivät pysy tahdissa eivätkä osu koskettimiin. Kyllä pianonsoittokin liikunnasta käy.

Onneksi aurinko on paistanut viime päivät. Tosin keskipäivälläkin aurinko punertaa auringonlaskun väreissä. Olen suosiolla pysytellyt sisällä, ja nukkunut 11 tuntia vuorokaudessa. Toistaiseksi se on tehnyt vain hyvää.

Onneksi päivät pitenevät nopeasti. Vain kolmen viikon päästä on jo melko hyvä.

Majoitukseni Brasovissa näytti ensisilmäykseltä vallan hurmaavalta: Melko tuoreeltaan remontoitu omakotitalo, puhdas ja hyvällä maulla sisustettu. Oven suussa pyydettiin jopa ottamaan kengät pois jalasta, joka suomalaiseen sieluuni tuntui lämpöisen kodikkaalta. Se oli nuorehkon unkarinkielisen pariskunnan pyörittämä AirBnb-bisnes, pihalla seisoi viitisen pientä mökkiä yksityishuoneina, ja vintillä oli yhteismajoitus, jossa pystyi yöpymään noin kymmenen ihmistä omissa, verhoin rajatuissa sängyissään. Ensivaikutelma oli erinomainen. Aamiainenkin kuului hintaan, ja he osasivat erikseen kysyä mahdollista kasvisruokavaliota etukäteen. Jopa suihkusta tuli lämmintä vettä nopeasti, ja termostaatti oli looginen ja oikeasti sääteli veden lämpötilaa.

Mutta sitten tuli yö, ja menin nukkumaan, ja heräsin tunti nukahtamisen jälkeen jalkaterän kutiamiseen. Ja vähän myöhemmin heräsin säären kutiamiseen. Ja vähän myöhemmin kyynärpään. Silmät kiinni tunnustelin kutiamiskohtia, ja seurasin puremapaukamien jonoa pitkin käsivarttani. Luteitahan ne. Ihan tyylipuhtaita luteita, kulkemassa pitkin raajojeni verisuonia ja näykkäisemässä aina parin senttimetrin välein.

Yritin selvitä kutinasta, ja saada taas unenpäästä kiinni meditoimalla, keskittymällä johonkin sellaiseen tarkkarajaiseen ruumiinosaan, johon ei kutiaisi. Mietin vasemman isovarpaani päätä, ja laskin numeroita. Pakotin silmäni näkemään hyppiviä lampaita, hyppimässä aidan yli, niin kuin nukahtaessa kuuluu tehdä, ja siinä vaiheessa kun ne alkoivat oma-aloitteisesti tehdä kärrynpyöriä, ja lopulta siirtyivät mäkihyppymäkeen, tiesin nukahtamisen olevan lähellä.

Ehkä nukahdinkin. Mutta heräsin taas, kun kämmeneeni kutisi, ja vasemmanpuoleiseen hartiaani.

Tämä ei tietenkään ole ensimmäinen kerta elämässäni, kun luteet ovat purreet minua. Ei edes kymmenes. Mutta yksi pahimmista varmasti. Aamulla laskin, että vähintään kuusi eri ludetta oli kiipeillyt pitkin vartaloani imemässä vertani. Tai sitten vain yksi, joka oli kiertänyt kuudessa eri paikassa. Yleensä puremia on tullut vain yhteen raajaan, yhdessä jonossa, tai pahimmillaan kahteen, mutta nyt kutisin joka paikasta.

Ennen nukkumaanmenoa olin harkinnut, että voisin alkavan flunssan takia pysähtyä paikoilleni, ja nukkua tässä mukavassa talossa pari yötä pidempäänkin; levätä hetken Brasovissa ja matkustaa suoraan yöjunalla Budapestiin. Enää en harkinnut sitä. Lähinnä vain kirosin, että olin jo varannut seuraavankin yön – ja sitä, että flunssaisena en juuri jaksanut nousta sängystä ollenkaan. Onneksi luteet syövät vain öisin.

Luteista tuli viime kesänä taas trendieläimiä, kun jostain syystä pariisilaiset keksivät, että Pariisissa on paljon luteita, ja se päätyi ylittämään jopa kansainvälisen uutiskynnyksen. En tiedä, mikä tällä kertaa Pariisin ludekeskustelun laukaisi – ehkä niitä jopa oli enemmän kuin aiemmin – mutta Pariisin kokoisessa kaupungissa, jossa hygieniataso ei yleensäkään ole sama kuin Suomessa, ja jossa käy miljoonia ja taas miljoonia turisteja vuosittain, joista suuri osa yöpyy hostelleissa ja hotelleissa jotka ovat hinta–laatu -suhteeltaan varmasti maailman huonoimpia, olen aivan varma, että luteet eivät ole kaupunkia koskaan hetkeksikään hylänneet. En äkkiä muista, että olisin koskaan Pariisissa joutunut luteitten syömäksi, mutta olisin yllättynyt, jos en ole. Olen noin kymmenessä eri majapaikassa Pariisissa vuosien aikana yöpynyt, ja vain kahdesta minulle on jäänyt sellainen olo, että ne eivät olleet aivan kauheita. (Kumpikaan eivät olleet lähelläkään keskustaa.)

Suomessakin siis keskusteltiin paljon luteista, koska Helsingin Sanomathan lähinnä kopioi uutisaiheensa aina The Guardianista, jossa puolestaan seurataan jonkin verran ranskalaistakin mediaa. Tässä ei sinänsä ole mitään yllättävää. Luteet ovat niitä hiljaisen uutiskauden aiheita, jotka aina parin vuoden välein mediassa nostetaan esiin, kun mitään muuta ei tapahdu. Helsingin Sanomatkin kirjoitti monta pelotteluartikkelia, joissa kerrottiin, kuinka luteita tulee aina maailmalta Suomeen, ja luteet ovat merkittävästi lisääntyneet, ja kaikki matkatavarat täytyy viedä vuorokaudeksi lämpimään saunaan tai viikoksi pakastimeen. Pahimmissa tapauksissa ääneen päästetään joku paranoidinen ihmispolo, joka vakavissaan kertoo, että jos yksikin luteenpurema ilmestyy, niin heti täytyy tuhota kaikki mahdollinen irtaimisto kännyköitä ja televisioita myöten, ja mielellään purkaa koko talo ja eristää koko kaupunginosa seitsemäksi sukupolveksi.

Luin jotain ludeartikkelia, jossa pääkaupunkiseudun tuholaistorjujat kertoivat yllättävänkin rehellisesti, kuinka Pariisin ludekohun myötä heidän palveluitaan on alettu tilaamaan kotitalouksiin enemmän – tosin luteiden määrä ei sinänsä ollut yhtään lisääntynyt, he sanoivat, ainoastaan ihmisten paniikki. Mikä on luonnollisesti hyvä bisnekselle. Eivät he valittaneet.

En tietenkään halua luteita kotiini tuoda. Yleensä aina olen heti ensimmäisenä Suomeen palattuani työntänyt vaatteeni pesukoneeseen, jättänyt rinkan joksikin aikaa pakkaseen jos sellaista on ollut, ja vähän ravistellut laukkuani aina silloin tällöin matkan varrellakin, että pahimmat loiseliöt jäisivät sinne mistä ovat lähtöisinkin. Mutta en minä niistä koskaan ole erityisemmin stressannut. Todennäköisyys, että toisin matkatavaroideni mukana luteita kotiin on aika hirvittävän pieni.

Mihin perustan väitteeni? Siihen, että olen matkustellut kuukausia, jopa vuosia maailmalla, joskus kehitysmaissakin, ja olen joutunut luteiden järsimäksi kymmeniä kertoja, enkä ole niitä koskaan mukanani Suomeen tuonut. Tämä itsessään on tietysti vain anekdootti, jonka todistusvoima on nolla jopa itselleni, mutta se, kuinka harvoin olen luteiden syömäksi matkoillani joutunut, kertoo jo jotain. Tänä talvena, tähän mennessä, olen yöpynyt kahdessa ludehostellissa. Toinen oli nyt Brasovissa, toinen oli alkumatkasta Prahassa. Olen yöpynyt kerta toisensa jälkeen hostelleissa, joissa samassa huoneessa yöpyy joskus jopa toistakymmentä ihmistä, jotka hekin ovat kiertäneet Euroopan halpoja hostelleita, osa jopa vuosia yhteen menoon, ja varmasti joutuneet useammankin kerran luteiden syömäksi – ja silti hostellissa ei ole luteita. Mikäli luteiden tarttuminen matkalaukkuun olisi jotenkin todennäköistä, ja ne kulkisivat yleisesti matkailijoiden mukana maasta toiseen, joka ainoassa majapaikassa, varsinkin yhteismajoituksessa, pitäisi olla massiivinen ludeongelma. Koska eivät ne Prahasta saadut luteet enää tässä vaiheessa minun rinkassani köllisi odottamassa Suomeen pääsyä, kyllä ne olisivat jääneet jo aikaa sitten johonkin matkan varren majapaikkaan.

Totta kai nyt Brasovin jälkeen, kun ötököitä oli runsaasti, otin tarkoituksellisesti ja ravistelin tavaroitani päästäkseni mahdollisista vapaamatkustajista eroon, mutta yleisesti en ole asiaa mitenkään tien päällä huomioinut. Ja luulen kuuluvani ylipäätään melko harvinaiseen ihmisryhmään sikäli, että asiaa edes ajattelen. Siihen nähden, minkälainen siisteystaso monilla matkaajilla on, en usko, että suurin osa heistä edes kiinnittää huomiota muutamiin kutiseviin paukamiin yön jäljiltä. Ja siitä huolimatta olen tälläkin matkalla vain kahdessa majapaikassa luteisiin törmännyt.

En ole erityisen huolissani.

Vaikka toki se harmittavaa olisi, jos niitä mukanani Suomeen toisin. Hävittäähän ne pitäisi. Ja jos se menisi siihen pisteeseen, että tuholaistorjujia oikeasti tarvitaan, niin kalliiksihan se tulisi. Joten koputtelen puuta. 

Ja rapsuttelen edelleen kutisevaa kättäni. Poistuin Brasovista jo pari päivää sitten, mutta käsi kutisee vieläkin. Samaan vasempaan kämmeneen, jota jo ensimmäisenä Brasovin-yönä purtiin, tuli seuraavana yönä toinenkin eläinystävä, ja teki viereen toisen paukamajonon. On se jo helpottamaan päin, mutta ikävä se on yhä.

Kerroin tämän loppukaneetin ihan vain vakuuttaakseni teidät siitä, että – mitättömien todennäköisyyksien korostamisesta huolimatta – en minä luteita kotiini halua tuoda. 

Olen vähän huolissani, että ennen kuin itäeurooppalaiset huomaavat, kuinka hienoja ja vaikuttavia parhaat heidän kommunistisen kauden hallintorakennuksistaan ovat, he ovat jo purkaneet ne.

Pysähdyin päiväksi Pohjois-Bulgarian Ruseen, lähinnä koska siitä pääsee kätevästi rajan yli Romaniaan, enkä jaksanut istua kymmentä tuntia yhtä mittaa junassa tai bussissa. Ruse itsessään on aika yhdentekevä pikkukaupunki, jossa ei juuri ole syytä pysähtyä. Googlailun perusteella keskeinen syy, miksi matkailijat Rusessa käyvät, on lähinnä se, että se on päivämatkan päässä Bukarestista, ja niin saa näppärästi kerättyä yhden vieraillun valtion lisää matkustuslistaan. Sääli vain Bulgarian puolesta, että Ruse ei anna Bulgariasta mitenkään erityisen edustavaa kuvaa. Kovasti se mainostaa itseään Bulgarian Wieninä, mutta kaupungin ainoa yhteys Itävallan hurmaavaan pääkaupunkiin on se, että Rusenkin ohitse virtaa sama Tonava kaunoinen. Tosin Wienin kohdalla se on huomattavan paljon kaunoisempi kuin Rusessa, jossa se on arkisen tylsähkö, leveä, satamien reunustama rajajoki.

Myönnettäköön, että on Rusessa myös yksittäisiä taloja, jotka Jugend-tyylissään saattavat tuoda hetkittäin muistumia Wienistä, mutta enemmän siellä on taloja, jotka tuovat mieleen Itä-Euroopan 1970-lukulaisen elementtitalorakentamisen. Ja köyhyys ja vuosikymmenten välinpitämättömyys näkyy: Ydinkeskustassakin suuri osa taloista, niin kauniista kuin rumistakin, on tyhjillään ja romahtamisen partaalla.

Itse asiassa Ruse toi mieleen kaksi muuta alueen pikkukaupunkia turistireittien ulkopuolelta, joissa olen käynyt: Miskolcin ja Satu Maren. Ruse oli yhtä rähjäinen kuin Miskolc, ja en puhu nyt Miskolcista viisi vuotta sitten, jolloin kaupunkia oli puhdistettu paljonkin EU-rahoilla, vaan puhun Miskolcista vuonna 2003. Kaupungissa näkyi voimakkaita muistumia siitä kauniista kaupungista, joka se oli ollut vuosisata aiemmin, mutta nyt jäljellä on lähinnä vain romanttisia raunioita uudemman, ruman kaupungin jaloissa. Ja Satu Marea Ruse muistutti sikäli, että Rusessakin on vaikuttava, mittakaavoiltaan valtava sosialistinen hallintorakennus, jykevä ja mahtipontinen, rakennettu aikoinaan muistuttamaan hallintoalamaisia siitä, kuinka pieniä ja merkityksettömiä he ovat kaikkivoivan valtiokoneiston edessä.

Ei Ruse kuitenkaan yhtä ikimuistettava ole kuin Satu Mare. Siinä missä Satu Maren hallintokortteli on eheä kokonaisuus, aivan yhtä tyly ja julma joka suuntaan katsottaesa, Rusen kaupungintalo on vain yksi ympäristöönsä sopimaton mötikkä muuten 1800-luvun lopulla rakennetun puistoaukion reunalla. Satu Maren hallintokortteli on oikeasti riittävä syy pysähtyä Satu Mareen jos sattuu olemaan seudulla, Rusessa kaupungintalo on vain mielenkiintoinen talo, jota voi ohimennen ihastella, jos kaupunkiin on jostain syystä päätynyt.

Myös se yhdistää Rusea ja Satu Marea, että kumpikaan kaupunki ei markkinoinnissaan puhu kaupunkinsa mielenkiintoisimmista rakennuksista yhtään mitään. Satu Maressa turistiopasteet ja nettisivut esittelivät ylpeinä toinen toisensa perään täysin tavanomaisia kirkkoja ja porvaristaloja, jotka eivät mitenkään eroa tuhansien muiden itäisen Keski-Euroopan kaupunkien kirkoista ja porvaristaloista, mutta ainutlaatuisen erinomaisesta arkkitehtonisesta helmestään ne vaikenivat tyystin. Sama Rusessa: kadunvarren turistikarttoihin oli merkitty kaupungintalon aukiolta joka ainoa muu rakennus, paitsi se persoonallisin ja jännittävin. Hostellillani oli erillinen opas, johon oli listattu kaikki kaupungin merkkirakennukset, ja kaupungintalo listattiin viimeisenä, ohimennen sanottuna väheksyvänä heittona, että no, on meillä tietysti joku tämmöinenkin.

Ymmärrän toki paikallisiakin. Jos on elänyt läpi Ceaucescun läpikorruptoituneen tyrannian, ei välttämättä halua juhlistaa sen tylyimpiä rakennustaiteellisia monumentteja. Mutta eipä Pariisin Versailles’n palatsiakaan nykymittapuulla hyvä ja kaikkien kansalaistensa rakastama hallitsija ole rakennuttanut. Suuri osa maailman suurimmista arkkitehtonisista ihmeistä on ihmishirviöiden rakentamia pönkittääkseen omaa henkilöpalvontaansa. Varmasti egyptiläiselle orjatyövoimallekin olisi ollut yleishyödyllisempää käyttöä kuin rakentaa jättimäisiä hautamuistomerkkejä faaraolleen. Jossain vaiheessa historiasta tulee vain historiaa, palatseista palatseja, ja pyramideista pyramideja.

Toivottavasti romanialaiset – ja bulgarialaiset (ja unkarilaiset, slovakialaiset, puolalaiset ja niin edespäin) – huomaavat kommunistisen rakennusperinnön arvon ennen kuin on liian myöhäistä. Ennen kuin talot rapistuvat pystyyn ja homehtuvat käyttökelvottomiksi. Sillä selvästikään näiden talojen julkisivuremontit eivät tällä hetkellä ole mitenkään korkealla prioriteettilistalla. Ei ole Satu Maren hallintokorttelia haettu Unescon maailmanperintökohteeksi – vaikka olen varma, että se sinne hyväksyttäisiin heti, yhtenä aikakautensa rakennustyylin parhaista esimerkeistä. Jopa Bukarestin keskellä jököttävä mittasuhteiltaan käsittämätön Ceaucescun hallintopalatsi on nykyisin lähinnä tyhjillään, vaikka Bukarestin tunnetuin maamerkki onkin.

Jotain toivoa sentään on siinä, että internetistä löytyy runsaasti kommunistisen arkkitehtuurin harrastajia, joista moni osaa arvostaa sekä Satu Maren, että Rusenkin hallintorakennuksen hienoutta.

Bussi kiemurteli kapeita syrjäteitä pitkin Luoteis-Kreikan maaseutua. Sain käsityksen, että reittiä ajanut albanialainen bussiyhtiö oli riidoissa Kreikan (kai lähinnä Matkahuoltoa vastaavan) KTELin kanssa, ja oli sen vuoksi siirtänyt reittinsä kulkemaan pääteiltä syrjään. Balkanilla valtionrajojen ylittäminen on aina vaikeaa, joten olin iloisesti yllättynyt, että Sarandësta oli ylipäätään mahdollista päästä linja-autolla Kreikan puolelle. Alkuperäinen suunnitelmani oli ollut matkustaa lautalla Korfulle ja sieltä Igoumenitsaan, mutta tarkemmin selittämättömästä syystä laivat eivät juuri tällä viikolla kulkeneet lainkaan Sarandën ja Korfun väliä. Toinen vaihtoehtoni olisi ollut matkustaa takaisin Gjirokastëriin, josta mahdollisesti, ehkä, olisi päässyt bussilla Ioanninaan, mutta Gjirokastërin nettiin kirjoitetut bussiaikataulut eivät todistettavasti olleet kovinkaan luotettavia. Mutta nyt siis pääsin bussilla Igoumenitsaan, josta jatkaisin iltapäivällä Ioanninaan. Kreikan aikataulujen oletin olevan luotettavia. 

Kun bussi ajoi rajan yli, ja me matkustajat olimme jonottaneet vaaditut kaksi kertaa passejamme vilauttamaan, paljon muuttui. Heti ensimmäisenä naputtelin puhelimeni asetuksista internetin takaisin taskuuni, ja olin taas yhteyksissä maailmaan kaikkialla ja kaiken aikaa. Se tekee heti maailmasta erilaisen. Ja maantie muuttui huonommaksi. Albanian puolella tästäkin raja-asemasta selvästi haluttaisiin ihan oikea yleisessä käytössä oleva raja-asema, kun taas kreikkalaisia ei juuri kiinnosta.

Luonto ei tietenkään muuttunut lainkaan. Eläimet ja kasvillisuus eivät valtionrajoista välitä, eivätkä täällä maastonmuodotkaan. Albanian ja Kreikan rajaviiva kulkee vuorten huippuja pitkin, mutta ilman mitään sen selkeämpää logiikkaa tai johdonmukaisuutta. Vuoret jatkuvat samanlaisina molemmin puolin rajaa. Täällä ei ole edes rajajokea. Molemmin puolin rajaa näin bussin ikkunasta syrjäsilmälläni haukkoja liitelemässä kumpuilevien peltojen yllä, ja harmittelin, etten vieläkään osannut tunnistaa petolintuja lainkaan. Mutta vaikka luonto itsessään ei muuttunutkaan, ihmisen jälki siinä muuttui paljonkin. Talot kylläkin näyttivät samanlaisilta, ja autokanta pysyi samanikäisenä, mutta kun katsoin kreikkalaisten kylien halki virtaavia pieniä puroja, se oli kuin olisin herännyt kuukauden kestäneestä painajaisesta. Puro oli puhdas! Ei lainkaan muovipusseja, ei riekaleista muoviseittiä pensaissa, ei loputtomia pullovuoria ja makeiskääreitä ojanreunoilla.

Ei Kreikka mikään erityisen puhdas maa ole. Päinvastoin. Jos olisin lentänyt tänne suoraan Suomesta, ilman vuosien maailmanmatkojani, olisin varmasti juuri nyt kirjoittamassa blogitekstiä Kreikan törkyisyydestä ja sen likaisista tienreunoista. Mutta minä saavuin Albaniasta, ja minä olen elämäni varrella surrut maailman saasteisuutta Afrikan ja Intian välinpitämättömyydessä, joten nyt Kreikassa minusta tuntui lähes kuin olisin palannut kotiin.

Ioanninassa hostelliemäntäni Thina ihasteli minulle Suomea ja suomalaisia, kuinka me olemme paljon kreikkalaisia paremmin kosketuksissa luonnon kanssa, ja se näkyy suomalaisen luonnon puhtaudessa erityisen hyvin. Minä tietysti, suomalainen kun olen, torjuin moiset kehut ja sanoin, että on Suomessakin sottapyttynsä, eikä niitä mitenkään vähän ole – mutta toki suomalaiset hieman kreikkalaista paremmin laittaa roskansa niille tarkoitettuihin astioihin. Ja sanoin myös, että minä tulen juuri Albaniasta, joten höps pöps Thinaseni, ihan turhaan lyttäät jaloa maatasi. Aina voisi parempi olla, mutta Albaniaan verrattuna Kreikka on luonnonpuhdas paratiisi.

Ioannina on rakennettu suuren järven rannalle, kauniille kukkuloiden ja lumihuippuisten vuorten rajaamalle tasangolle, ja Albanian jälkeen kaupungissa näki heti, että täällä ihmiset arvostivat ympäristöään. Kaupungissa oli laajoja puistoja rakennettuina parhaille näköalapaikoille, hyvät ulkoilureitit reunustivat järvenrantaa, ja kahviloiden ja ravintoloiden laajat terassit avautuivat vesistön ja vuorten jylhään yhteismaisemaan. Vesi oli kirkasta ja puhdasta, ja sadat elleivät tuhannet pikkulokit, nokikanat, silkkiuikut, liejukanat, ja jopa yksittäiset kyhmyjoutsenet ainakin ulkoisesti onnellisina polskuttelivat järven rantaviivoja myöten.

Oli Albaniassakin lintuja, en minä sitä sano. Varsinkin nokikanoja siellä näkyi loputtomasti, etenkin Skutarijärvi oli kauttaaltaan täynnä noita pieniä mustia, valkonokkaisia täpliä. Mutta silti Ioannina-järven lintupaljous ilahdutti kuin Suomen huhti-toukokuinen metsikkö pitkän hiljaisen talven jälkeen. Ja ainakaan näitä lintuja ei käynyt yhtälailla sääliksi kuin niitä Albanian likaisissa lammikoissa lölliviä lintupoloisia. Yhtä Ioanninan joutsenta katsoin hetken surkutellen, kun huomasin hänen kaulassaan olevan jotain, mutta lähemmin tarkasteltuani huomasin senkin olevan rengastusrengas.

(Yritin kirjata havantoni rengastettujen joutsenten tietokantaan siinä toivossa, että löytäisin sieltä kyseisen kyhmyjoutsenen elämäkerran, mutta joko en osannut käyttää tietokantaa – mikä on todennäköistä – tai sitten joutsenesta ei löytynyt mitään tietoa.)

Ei Ioannina tietenkään tammikuun puolivälissä mikään lintubongarin paratiisi ollut. Kolusin rantoja muutamia tunteja kahtena eri päivänä, ja havaitsin ehkä parikymmentä eri lintulajia. Lähes kaikkia niistä näin myös Albaniassa. Ainoastaan silkkiuikut, jotka Ioanninan kaislikoissa nytkyttelivät kaulojaan soidintanssin tahtiin, jäivät Albaniassa näkemättä. Ja merimetsot – mutta toisaalta Albania oli täynnä pikkumerimetsoja. Tammikuu on Kreikassakin väärä vuodenaika lintubongaukseen.

Mutta muuten Ioannina oli kyllä ihana. En tiedä, johtuiko se vain suhteelliseesta kotiinpaluun tunteesta vai kaupungista itsestään. Kreikassa on tuttu oma valuutta, taas kaikkialla käyvä pankkikortti ilman absurdeja lisämaksuja, ja tutut yleiseurooppalaiset vaatemerkit, jotka saavat vastaantulijat näyttämään samalta kuin Suomessakin. Vai johtuiko se poikkeuksellisen ihastuttavasta majapaikastani, joogastudion nurkassa olleesta dormista, jossa sain yöpyä yksin omassa rauhassani. Jutustelin siellä hostellin hurmaavan emännän kanssa, joka itse asui samassa huoneistossa, jonka elämäntarinat olivat yhtä aikaa sekä samaistuttavia että kadehdittavia. Samaistuttavia siksi, että hänkin oli ollut hukassa, kärsinyt monipuolisesta ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista, ja kiertänyt maailmaa etsien paikkaansa ja paeten pahaa oloaan. Kadehdittavia siksi, että hän oli lopulta löytänyt itselleen sopivan kodin ja elämän, työn josta piti, miesystävän joka tuki ja kannusti, ja jopa pullean leppoisan koiravanhuksen, entisen katukoiran joka oli valinnut hänet emännäkseen. Aivan kuten Sarandëssa jutellessani vegaaniravintolaa ylläpitäneelle pariskunnalle, Thinankin tarinoita kuunnellessani minut valtasi halu saada olla hän. Minä halusin hänen elämänsä. Ja jokin hänen lempeässä, ehkä vuosien joogaopettajana toimimisen tuomassa rauhallisuudessaan sai minutkin uskomaan, että ehkä minullakin voisi olla mahdollisuus johonkin vastaavaan. Vielä joskus. Mutta nyt vain hetkellisesti innostuneena tyydyin kuuntelemaan hänen, ja Sarandën vegaanipariskunnan, kertomuksia, ja myötäelin heidän onnelliselta kuulostavassa arjessaan.

Hostellin koiravanhus Rex oli myös yksi selkeä ero Kreikan ja Albanian välillä. Molemmat ovat enemmän katukoirien kuin -kissojen maita (toisin kuin Kroatia ja Montenegro, jotka ovat leimallisesti kissojen valtakuntia), mutta siinä missä Albanian katujen eläimet ovat johdonmukaisesti riutuvia ja surullisia, Ioanninan katukoirat ovat suurimmaksi osaksi lihavia, ja jokainen vastaantullut kissa oli kiiltäväturkkinen, hyvinvoiva ja puhdas. Ja museot! Tarkoitukseni on ollut kirjoittaa asiasta pidempikin teksti, mutta Albanian ja entisen Jugoslavian hämmentävän museottomuuden jälkeen oli kovin virkistävää tulla taas johonkin, jossa paitsi oli museoita, niiden esillepano oli monipuolista ja mielenkiintoista pienuudestaan huolimatta. Pienen pieni Ali Pashan kuolinpaikan museo oli kaikin tavoin vaikuttavampi ja mielenkiintoisempi kuin Albanian kansallismuseo.

Tai ehkä Ioannina oli ihana vain siksi, että se oli tämänvuotisen matkani eteläisin pysähdyspiste. Se oli viimeinen eteläisen auringon alainen turvasatama ennen vääjäämättömän paluumatkan alkua. Suru seikkailun päättymisestä saattoi korottaa kaupungin korkeammalle, kuin mihin se muuten olisi kuulunut.

Älkää käsittäkö väärin. Ei Suomeen paluu ole mikään painajainen. Toki palaan liian aikaisin, ja väistämättä tulen taas masentumaan päivien lyhentyessä pohjoista päin kulkiessani, mutta muuten palaan ihan mielelläni. Tänä vuonna olen hetkittäin huomannut jopa kaipaavani Ouluun. Siellä on ihmisiä, tapahtumia ja tekemistä.

Mutta matkan loppu on silti matkan loppu, ja se on surullinen. Paluumatkan aloittaminen on aina raskasta. Tämä on se osuus, jolloin haluaisin uskaltaa lentää. Että saisin vain repäistyä laastarin kerralla irti, ja olisin saman tien kotona. Ei pitäisi suunnitella ja järjestää pitkää ja monipuolista reittiä halki maanosan. Ei pitäisi yrittää selvitellä, miten ihmeessä Balkanilla pääsee julkisilla liikennevälineillä valtionrajojen yli. Ei pitäisi kärsiä mielialan synkkenemisestä päivien lyhentyessä leveyspiiri leveyspiiriltä, ei pitäisi kylmentyä hitaasti ilmaston kylmetessä kilometri kilometriltä.

Nyt olen jo sata kilometriä Ioanninasta pohjoisempana, Thessalonikissa. Näitä sanoja kirjoittaessani ulkona sataa räntää. Sääennustuksista päätellen seuraavan lämpimän päivän tulen kohtaamaan vasta sitten toukokuussa, kun Pohjois-Suomeenkin tulee vihdoin kevät.

Paluumatka on alkanut.

Tämä alkaa olla jo perinne. Joka talvi, kun matkustan maailmalle, joudun kirjoittamaan tekstin, jossa pyydän anteeksi matkakohteeltani niitä ennakkoluuloja, joita minulla sitä kohtaan on ennen ollut. Olen pyytänyt anteeksi Romanialta, ja olen pyytänyt anteeksi Marokolta, ja nyt pyydän anteeksi Albanialta. Ja Albanialta pyydän anteeksi mitä nöyrimmin ja vielä moninkertaisesti suuremmin kuin Romanialta tai Marokolta.

Odotin Albanian olevan vanhan Itä-Euroopan viimeinen linnake Euroopan keskellä. Likaisuutta, rähjäisyyttä, huonoa asiakaspalvelua. Oletin sen olevan lähinnä vähän suurempi versio Bosniasta, Serbiasta ja Makedoniasta. Ilman sukupolvi sitten käytyä sisällissotaa toki, mutta ehkä vielä köyhempänä ja rähjäisempänä. Vielä Montenegron pääkaupungissa Podgoricassakin pyörittelin päätäni, ja mietin, että jos Podgorica on jo näin tympeä, niin millainenhan Albania sitten onkaan. Mutta rajan takaa paljastuikin Balkanin helmi, yhtä mukava kuin Romanian länsiosat, mutta aurinkoisemmalla ja lämpimämmällä talvi-ilmastolla.

Ihmiset ovat ystävällisiä ja asiakaspalvelua asiallista, ja turisteja ei pidetä pelkkinä tyhjäksi nyhdettävinä säästöpossuina (toisin kuin Kroatiassa ja Montenegrossa). Tämä on hyvä maa, ainakin matkustajalle.

—

Suurin positiivinen yllätys Albaniassa on ollut ruoka. Odotin tulevani pelkkien lihapatojen äärelle, jossa kasvisruokaa löytyisi lähinnä suurten kaupunkien ulkomaalaisille suunnatuista vegaaniravintoloista. Odotin viimetalvista Marokkoa, jossa jouduin elämään pelkällä pitsalla, tai ehkä jopa vuoden 2011 Ranskaa, jossa ihmiset eivät ollenkaan ymmärtäneet, mitä kasvissyönti tarkoittaa, ja silloin, kun ymmärsivät, he tekivät hyvin selväksi, että minunlaisiani, heidän jaloa ruokakulttuuriaan loukkaavia taantumuksellisia juntteja, ei heidän ravintoloihinsa kaivata. Mutta ei. Jo ensimmäinen pysähdys Shkodërissa toi selväksi, että kasvisruuan löytäminen ei tässä maassa tulisi olemaan ongelma. Albanialainen keittiö on yllättävän kasvissyöjäystävällinen. Tietenkin monessa ravintolassa pitää tilata ruokalistan ulkopuolelta, tai ainakin varmistaa, että tälläkään kertaa täytetyissä paprikoissa ei ole yllätyslihaa joukossa, mutta yhtään tältä osin huonoa kokemusta minulla ei Albanian ravintoloista ole.

Tietysti olen etsinyt ravintolani pitkälti HappyCow’n arvostelujen kautta ja Google Mapsin arvosteluja selailemalla, joten olen pääsääntöisesti hakeutunut niihin ravintoloihin, jotka olen etukäteen lukenut kasvissyöjäystävällisiksi – tai mennyt niihin ravintoloihin, joiden edessä seisovaan ruokalistaan on selkeästi merkitty kasvisruuat – joten ravintolavalintani ovat kaukana satunnaisotannasta. Mutta yhtä kaikki, ainakin edes vähän vaivaa näkemällä Albanian ravintoloista löytyy kyllä jotain maitotuotteita ja munaa syövälle kasvissyöjällekin. Jotain jopa vegaanille, mutta sitten pitää saada proteiinit jostain muualta.

Albania on maita, jossa selkeästi on oma ruokakulttuuri, ja siitä ollaan ylpeitä. Ravintolat ovat täällä yksinomaan albanialaisia ravintoloita, joista saa albanialaista ruokaa, usein paikallisin variaatioin. Kun on kasvanut Suomessa, jossa kotimaisen ruuan löytäminen on lähes mahdotonta, mutta pikkukaupungeistakin löytyy helposti monipuolinen valikoima erinäisiin ulkomaalaisiin keittiöihin erikoistuneita ravintoloita, tämä on aina hämmentävää. Pitsat poislukien Google Mapsiin on ihan turha kirjoittaa toiveita lähimmän etnisen ravintolan löytämiseksi. Intialaista tai kiinalaista ravintolaa ei löydy edes Tiranasta. Ei edes kreikkalaista tai turkkilaista, vaikka Albanian keittiö niistä molemmista paljon lainaileekin.

Jokaisesta ravintolasta löytyy ainakin fergese (miten ikinä sillä alueella kirjoitetaankaan). Se on suhteellisen nestemäinen paprika-juusto-pata, jossa joskus on kananmunaa – ja joillain alueilla ilmeisesti maksaakin, jos ei ole tarkkaavainen. Erinomaisen hyvää, mutta erittäin raskasta ruokaa. Onneksi annokset ovat yleensä pieniä, sillä fergese löytyy ruokalistoista aina alkupalojen tai lisukkeiden joukosta. Täytettyjä porkkanoita tai munakoisoja tarjoillaan myös joka paikassa. Useimmiten niiden täytteenä on lähinnä pelkkää riisiä, mutta niiden mausteet ovat erinomaisia. Maustaminen tuo täällä vahvasti mieleen turkkilaiset ravintolat, joten maut ovat vahvoja, ja kaikki ruoka on erittäin rasvaista. Erilaisia paistettuja juustoja tarjoillaan myös kaikkialla, ja monessa ravintolassa on erillinen maistelumenu pienille annoksille erilaisia paikallisruokia. Joissain paikoissa jopa erikseen kasvissyöjille sovitettuna.

Valitettavasti pahimmilla turistialueilla tämä maistelumenu on juuri se, millä tyhmiltä turisteilta viedään rahat pois, kun annoksen hinta on kirjoitettu ruokalistan loppuun pienellä ja hinnoiteltu naurettavaksi, mutta jos kyseessä ei ole kaupungin ainoa auki oleva ruokapaikka uudenvuodenpäivänä, niin ei niihin ravintoloihin ole kenenkään mitään järkeä mennä. Minä menin, ja tiedostin kyllä, että minua huijataan, mutta jotain ruokaa oli pakko saada. Eikä se kuitenkaan maksanut kuin 20 euroa, jossa ylimääräistä oli vain ehkä kaksi kolmasosaa.

Gjirokasterissa kaikista ravintoloista sai vielä paikallisena erikoisruokana mainostettua qifqiä, joka on riisipyöryköitä. Gjirokasterissa oli myös erinomaisen hyvä ravintola, jonka ruokalistassa suurin osa ruuista oli kasvissyöjille sopivia, ja sekä ne, että myös kokonaan vegaaniset ruuat oli merkitty ruokalistaan selvin symbolein. Se varmasti kannattaakin, sillä minä en todellakaan ole ainoa turisti, joka erikseen haen kasvisruokailijoille sopivia ravintoloita, ja olen valmis maksamaan pari euroa ylimääräistäkin siitä ilosta.

Sarandëssa, jossa nyt olen, kävelin erikseen puoli tuntia syrjäisempään osaan kaupunkia löytääkseni sinne merkityn ja kovasti kehutun vegaanisen ravintolan. Sen pitäjät olivat argentiinalainen mies ja kanadalainen nainen, jotka heille jutellessani selvästi ymmärsivät, että turistikaupungin ainoa vegaaninen ravintola kyllä löytää asiakkaansa. En ole ainoa, joka kuljen puhelimen kartta kourassa pitkän matkan jyrkkään ylämäkeen päästäkseni sinne. Ja etenkin, kun kyseessä on kasvisravintola, joka lupaa tarjoilla jotain muuta kuin albanialaista ruokaa.

Sillä kun sanon, että albanialainen keittiö on kasvissyöjäystävällinen, en sano, että se olisi lopulta kovinkaan monipuolinen. Kun on ollut neljä viikkoa Albaniassa, ne ruokalistoje muutamat kasvisvaihtoehdot, niin hyviä kuin ovatkin, alkavat herkästi pursuamaan korvista ulos. Vaikka välillä menisikin syömään pitsaa.

–––

Onhan Albaniassa toki myös selkeitä kehitysmaan piirteitä. Sähkökatkoja on toistuvasti, ja ne kestävät pitkään. Useammankin illan olen istuskellut pimeissä huoneissa ilman lämmitystä vain sähköjen paluuta odottaen. Vain Tiranassa sähköt toimivat luotettavasti (tai ehkä se oli vain sattumaa), mutta kaikkialla pääkaupungin ulkopuolella sähköt ovat katkenneet vähintään joka toinen päivä. Tätäkin kirjoitan nyt koko Sarandën ollessa pimeänä, muutamaa kalleinta hotellia lukuunottamatta. 

Albaniassa on likaista. Täällä jokien ja järvien rannat ovat kaatopaikkoja. Shkodërissakin, joka on rakennettu suuren järven rannalle, erittäin luonnonkauniiseen paikkaan, itse Shkodër-järven (tai Skutarijärven, kuten se suomeksi myös tunnetaan) rannalla on ainoastaan köyhien romanien hökkelikylä, ja ranta on limainen, haiseva, ja muoviroskan peittämä. Beratin kaupunki puolestaan on rakennettu joen molemmin rannoin, mutta joki itsessään on jäteviemärinä kaupungin rumin osa. Gjirokastër sen sijaan on rakennettu kauas sen vierellä virtaavasta joesta, ja hyvä niin, koska ei sitä jokea ilokseen katsele. Sääliksi käy vain niitä vähäisiä lintuja, jotka jätteestä huolimatta näissä vesissä polskuttelevat. Ja sääliksi käy myös niitä romaneita, jotka näiden vesistöjen äärellä huterissa murjuissaan asustelevat.

Ja kyllä, rasismi näkyy, kuten kaikkialla Itä-Euroopassa. Köyhyys on värikoodattu ihonväriin. Kerjäläiset ovat selvästi tummempaa mustalaisverta kuin muu väestö, ja heidän pukeutumisensa on erilaista. Yhtä ainoaa sellaista kerjäläistä en ole nähnyt, joka ei olisi silminnähden romani. Lukemani perusteella Albaniassa ei ilmeisesti ole yhtä järjestelmällistä, valtiovetoista romanivähemmistön sortojärjestelmää kuin Unkarissa, ja heidän asemansa täällä on ainakin teoriassa parempi kuin Romaniassa, mutta käytännössä heidät on kuitenkin suljettu yhteiskunnan ulkopuolelle. Se, että kaikki köyhät ovat romaneita ei tietenkään tarkoita, että kaikki romanit olisivat köyhiä, mutta kyllä se silti ikävästi rasistisesta sorrosta kertoo.   

Vaikka lyhyen oleskelun aikana matkailija ei yleensä törmääkään korruption kaltaisiin suuriin rakenteellisiin ongelmiin, niin kyllähän sekin näkyy täällä. Joka paikka on täynnä suuria, kesken jääneitä rakennusprojekteja: Kerrostalon raunioita, joiden rakentaminen on jäänyt selvästi vuosia sitten kesken, on kaikkialla, ja Tiranassa on jopa Tiranan suuri moskeija, joka on saanut jo ensimmäiset pintapuolisesti näkyvät vesivahinkonsakin samalla kun se on jo viisi vuotta odottanut viimeistelyään. Aivan kuten Oulunkin pahamaineinen torihotelli, kesken jääneet rakennusprojektit ovat yleensä seurausta joko korruptiosta, talousrikoksista tai rahanpesusta. Toki joskus myös ihan vain holtittomasta taloudenpidosta tai yllättävistä finanssikriiseistä, mutta koska Albania on Euroopan korruptoituneimpia maita, oletan syiden löytyvän enemmän noista kyseenalaisemmista syistä. Ne projektit, joiden rahoittajien yhteydessä on EU:n lippu, tai yllättävän usein ihan vain Ruotsin lippu, ovat kunniallisesti loppuun asti vietyjä, mutta muut ovat vähän mitä sattuu. Myös silloin, jos ne ovat valmiita; Rakentamisen laatu ei välttämättä viittä vuotta kestä. 

Pohjois-Albaniassa kaupunkien väliset bussit kulkevat aikataulussa, joka löytyy kätevästi netistä ja pitää täsmällisesti kutinsa, mutta siitä huolimatta kaupungeissa ei ole varsinaisesti linja-autoasemia. Bussit vain pysähtyvät jonnekin kadun varteen, jossa sitten autojen sisäänheittäjät huutelevat autonsa määränpäätä kunnes auto on joko täynnä tai määritelty lähtöaika koittaa. Jopa Tiranassa, jossa sinänsä oli “bussiasema”, joka tosin oli pelkkä suuri hiekkakenttä ilman minkäänlaisia odotustiloja tai edes katosta, autot olivat vain sikinsokin, ja oikea auto piti löytää huutelun perusteella. Ainoa paikka, jossa olen Albaniassa käynyt, jossa oli ihan oikea bussiasema, jossa oli kahviot ja vessat ja kaikki, oli Berat – joka toki muutenkin on ollut koko matkani ehdoton kohokohta – mutta tietysti sielläkin ainoa tapa löytää oikea auto oli kyselemällä ja sisäänheittäjiä kuunnellen.

Ja sitten kun matkusti Albanian eteläosien tunnetummille turistialueille, Gjirokastëriin ja Sarandëen, kyllähän ne kehitysmaiden huijaritkin lopulta putkahtivat esille. Sitä ennen ainoa huomaamani huijaus oli Tiranan ylihintaiset ravintolat jotka piilottelivat hinnastojaan, mutta Gjirokastërissa matkustamisesta tuli oikeasti tympeää. Gjirokastërin linja-autoasemalla (siis siinä kadunvarressa mistä autot lähtevät) päivysti sinnikäs, äärimmäisen rasittava turistihuijari, josta oli mahdotonta päästä eroon. Vaikka kuinka oli epäkohtelias ja hänelle yritti olla puhumatta ja livahtaa hänestä eroon, mies seurasi joka paikkaan. Ja niin kauan kun hän seurasi, oli käytännössä mahdotonta löytää oikeita hintoja tai neuvoja siitä, mistä autot lähtevät. Heti kun menin puhumaan jollekin ihmiselle, he katsoivat ensimmäiseksi minun ohitseni perässäni vaanivaan huijariin, ja hymisivät tyhjiä ympäripyöreyksiä. Onneksi mies huijasi vain yksittäisiä euroja, ja kuuden euron arvoisesta matkasta tuli kympin hintainen, mutta silti siitä jäi tympeä maku suuhun. Tämä yksittäinen mies on koko Albanian kokemukseni selkeästi ikävin osa. Toki hän näennäisesti oli kovinkin ystävällinen, jutusteli kivoja ja kyseli kuulumisia ja tarjosi minulle jopa mandariinin, mutta kun koko ajan tietää, että mies on vittumainen kusipää, joka pilaa koko matkustuskokemukseni, niin tuollainen lipevä mielistely vain lisää ärsytystä. Tätä täydentää se, että siinä missä Pohjois-Albaniassa bussiaikataulut ovat selkeitä ja paikkaansapitäviä ja löytyvät netistä ja aseman seiniltä, Gjirokastërissa ne on piilotettu, eivätkä ne pidä paikkaansa. Gjirokastër on myös ainoa paikka koko Albaniassa, jossa taksikuskit tulivat repimään minua suoraan linja-auton ovelta (mikä on yleisesti ottaen aina matkustamisen rasittavin osuus missä tahansa onkaan) – ja silloinkin kyseessä oli tämä yksi ja sama mies.

—

Parasta Albaniassa on se, että tästä ei ole vielä tullut turistirysä. Jopa Gjirokastërin vanha kaupunki tuntuu oikealta, elävältä kaupunginosalta, jossa ihmiset elävät arkielämäänsä, vaikkakin ehkä turismiteollisuuden palveluksessa. Nämä paikat elävät ja hengittävät oikeasti. Täällä ei ole sellaista niin kuin Kroatian Dubrovnikissa, jossa turistisesongin ulkopuolella koko kaupunki yksinkertaisesti pistetään kiinni, ja kaikki asukkaatkin lähtevät toisaalle. Ja kun turisteja on vielä vähän, heihin, tai meihin, suhtaudutaan huomattavan positiivisesti, jopa kiinnostuneesti. Varsinkin Beratissa, joka on kaikkein yleisimpien matkailureittien ulkopuolella, ihmiset tulivat ihan spontaanisti kadulla harjoituttamaan englantiaan puhumalla turistille. Ulkomaalainen matkailija oli heille jännittävä ja eksoottinen tuttavuus. Ohikulkija saattoi hihkaista iloisesti “Welcome to Berat” ihan vain ohi kävellessään ilman mitään tervehtimistä kummempia taka-ajatuksia.

Tämä myös tarkoittaa sitä, että täältä löytyy paljon paikkoja minne mennä ja mitä nähdä, joita ei olekaan hinnoiteltu Länsi-Euroopan ylemmälle keskiluokalle. Siinä missä Montenegrossa joka ainoan vanhan oliivipuun tai kauniin näköalan luokse pitäisi maksaa vähintään viiden euron pääsymaksu, Albaniassa monet vaikuttavimmistakin paikoista ovat täysin ilmaisia. Ja vaikka paikat ovatkin likaisia, ja tyhjiä muovipulloja ja sipsipusseja lojuu joka nurkassa, missään ei kuitenkaan näy vandalismia. Toisin kuin läntisen Euroopan historiallisissa kohteissa, jossa oman elämänsä pikku-Banksyt haluavat jättää kömpelöt puumerkkinsä vuosituhantisten maamerkkien joka ainoaan seinään ja poikkiparruun, Albaniassa en ole nähnyt mitään sellaista. Ei tägejä, ei kaiverruksia, ei tussipiirroksia, ei mitään. Ja täällä vielä linnoituksissa pääsee kulkemaan täysin vapaasti. Mitään aitauksia tai suljettuja alueita ei juurikaan ole.

Tietysti tämä on myös vain merkki siitä, että Pohjois-Euroopan kännäilyturistit eivät ole vielä löytäneet tietään Albaniaan. Harvempi ihminenpä sitä putoilee linnanmuureilta tai kuseksii maailmanperintökohteiden nurkkiin selvin päin. Etenkin Britit ovat kunnostautuneet maailmanperinnöstä viis veisaavana turistimassana, joille joka ainoa paikka kotimaansa ulkopuolella on vain mahdollisuus halpaan viinaan ja huonoon käyttäytymiseen. Kroatian Splitissä ollessani lueskelin netistä kirjoituksia, joissa mietittiin, että miten ihmeessä kaupunkiin tulevat häiriköivät brittituristit saataisiin jäämään koteihinsa. Ihmiset miettivät sitä, että olisiko turistienkin kanssa mahdollista pyrkiä laatuun pelkän määrän sijaan – ihan niin kuin Amsterdamissakin, joka kuulemma on aloittanut suuret mainoskampanjat kanaalin toisella puolen, joissa toivotaan brittien pysyvän kaupungista poissa. Alkoholin hinnan nostaminen tietysti olisi hyvä keino pitää häiriköt poissa, mutta toisaalta on ikävä kallistuttaa eteläeurooppalaisen enemmistön yksittäisiä viinilasillisia ruuan kanssa ihan vain siksi, että tuhansien kilometrien päästä tulevilla junteilla on ongelmia alkoholinkäyttönsä kanssa.

—

Ei Albania täydellinen ole. Mikäpä maa olisi. Mutta erittäin hyvä maa Albania on. Anteeksi siltä on ennakkoluulojani pyydettävä. Ja vaikka olisi paljon huonompikin, olisi se aina parempi kuin Suomi kaamoksen keskellä.

Tehkää vain jotain sille Gjirokastërin bussiaseman huijarille. 

Google Maps kertoi minulle, että Tiranasta saa falafeleja. Yleensä Euroopassa tien päällä falafelit ovat pitsan kaltaista helppoa epäruokaa, jota ostetaan, jos mitään muuta ei löydy, ja jotain, mitä tahansa, on heti saatava. Mutta Balkanilla ei ole kasvissyöjiä, ainakaan niin näkyvästi kuin Keski-Euroopassa tai Pohjolassa, joten kebab-paikat myyvät pitsan lisäksi vain ja ainoastaan sitä Kebabia. Edellisistä syömistäni falafeleista oli jo toista kuukautta, joten nyt ajatus falafeleista alkoi tuntua jo tervetulleelta vaihtelulta.

Paikka oli pieni ja hyvin piilotettu, kapeiden portaiden yläpäässä, ahtaalla parvekkeella avautuva pieni ovi, joka olisi jäänyt herkästi huomaamatta, jos portaiden juureen ei olisi sidottu lappua, joka nuolen kanssa lupasi falafeleja. Pienessä liiketilassa ei näkynyt ketään, ja tiskin ruoka-altaat olivat lähestulkoon tyhjiä. Jossain toisessa osassa Eurooppaa olisin jo epäillyt, että paikka on suljettu. Korautin kurkkuani, teeskentelin, että minua yskittää, ja siirsin itseni sellaiseen osaan huonetta, josta minut pystyisi näkemään keittiöstä käsin.

Nuori nainen asteli keittiöstä ulos, eikä sanonut mitään. Albaniassa selvästi asiakas aloittaa keskustelun.

“Hei, pita falafel”, sanoin. Keskustelujeni kieli on aina englanti, mutta niin kauan kuin ei tiedä vastapuolen kielitaitoa, kannattaa lähteä aina oletuksesta, että se rajoittuu enintään asiakaspalveluenglannin minimimäärään. Albanian yleissääntö on, että alle kolmikymppiset puhuvat englantia, joskus hyvääkin, ja yli nelikymppiset puhuvat italiaa. 

“Iso vai pieni”, hän kysyi.

“Iso”, vastasin. Minulla oli nälkä.

Se oli eriskummallinen pita falafel, hyvin minimalistinen versio tutusta ruokalajista: silputtua salaatinlehteä, tomaattiviipaleita, raakaa sipulia, pieni nokare vuohenjuustoa – ja lohkoperunoita. Jotain kastikettakin nainen sen sisään vielä turautti, väristä ja koostumuksesta päätellen majoneesia. Falafelit itsessään olivat kyllä hyviä, suutuntumaltaan miellyttäviä, rouheita palleroita, paljon parempia kuin keskimääräiset suomalaisten pitsakebabien kovettuneet, kuivat käppyrät.

Pyysin vielä vesipullon, ja maksoin vaaditut 450 lekiä (4,5 euroa). Minkäänlaista pöytää tai muuta ruokailutasoa, penkistä puhumattakaan, tilassa ei ollut, joten pujottelin ruuhkaan jämähtäneiden autojen välistä tien toisen puolen puistoon. Puisto oli muuten pimeä, mitä nyt ympäröivien kortteleiden jouluvalot – ja puistonreunan suuri kasino – toivat jotain valoa.

Oli liian kylmä istua alas puiston kivisille istuinkuutioille. Käveleskelin syödessäni ympyrää, käärin falafel-rullaa kömpelösti auki paperikääreestään, ja välillä asettelin sen kainalooni, että sain hörpättyä pienen siemauksen vesipullosta, jota kuljetin taskussani. Se ei ollut hienostunutta eikä arvostunutta ruokailua, minkäänlaisesta ruokailuetiketistä ei ollut jälkeäkään, mutta nälkä lähti, ja verensokeri kohosi.

Täydellinen menestys.

Myöhemmin illalla, kun olin toista tuntia myöhemmin palannut hostellilleni, huomasin vessan peilistä, että illan ruokalista näkyi paidastani. Hieman nolostuneena ajattelin, että olin kulkenut kaupungilla pitkäänkin tämän näköisenä. Monikohan minulle oli nauranut? Etenkin se valkoinen majoneesioletettu oli läiskynyt laajalti pitkin rintaani ja vatsaani. Ja näemmä myös kengilleni.  Seuraavaan pyykkipäivään olisi vielä pari viikkoa (edellisestä oli kaksi päivää), joten kastelin paidan likaiset kohdat vedellä hanan alla, ja hinkkasin tahroja puhtaaksi sormillani.

Tämä oli johdanto. Tarina alkaa tästä:

Seuraavana aamuna paita oli edelleen likainen, joten pesin sitä nyt uudelleen, nyt paremmassa valossa ja paremmalla ajalla. Ripustin kostean paidan sängynreunalle roikkumaan, ja aloin kaivaa rinkastani toista paitaa. Rinkkaa ei pureta eikä pakata näköaistilla, joten työnsin käteni syvälle repun kätköihin ja tunnustelin sormillani missä kohden tuntuisi paitojeni kaltainen kangas. Ei missään. Pyörittelin käsiäni rinkan reunoja myöten, pohjaa kaivaen, vaatteita ja muita nyssyköitä edestakaisin sekoitellen ja nostellen, mutten tuntenut mitään. Avasin alemmankin vetoketjun ja tunnustelin rinkan alaosan erikseen.

…ja sitten sieluni silmiin nousi kuva minusta viikkoa aiemmin ripustamassa paitoja Shkodërissa majapaikkani vaatekaappiin. Ajattelin, että kun siellä kerran viikon olen, niin annan vaatteitteni roikkua edes hetken henkareissa. Saavatpa vähän raitista ilmaa. Tuuletan ummehtuneen hajun pois. Ehkä olisivat vähemmän ryppyisiäkin. Enkä pakannut niitä lähtiessäni mukaan.

Sanoin kirosanan, tai tarkalleen ottaen kaksi putkeen, yhdyssanana. Turhautuneena tönäisin rinkkani lattialle nurin, ja potkaisin sitä symbolisen vihaisesti, mutta hellästi. Ja vasta kun olin jouluna veljelleni kehunut, kuinka en enää nykyään ole yhtä hajamielinen kuin kaksikymppisenä. Mitä ihmettä minä olin mennyt sellaisia sanomaan. Tyhmyyksiä. Tämän siitä saa heti. Totta kai.

Vanhoja paitoja ne toki olivat, parhaat päivänsä jo nähneitä. Kaksi olin ostanut kirpputorilta, eli ne olivat vanhoja jo ennen kuin niitä olin koskaan edes pukenut. Mutta toki myös parhaita paitojani, etenkin tien päällä elämiseen, enhän niitä olisi muuten ottanut mukaan. Yksi on ollut pitkään suosikkipaitojani, mutta niin kuin lempivaatteille usein käy, niiden värit kulahtavat ja ne venyvät muodottomiksi. Toinen paidoista on päällä ollessaan mukavimman tuntoisia kauluspaitojani, mutta valitettavasti pienen varteni päällä lähes tunikamittainen. Ja se kolmas oli viimeinen ehjä niistä kolmesta paidasta, jotka 10 vuotta sitten ostin Kapkaupungista, että minulla olisi edes jokin ehjä ja siistin näköinen paita kolmen viikon laivamatkallani Afrikan länsirannikkoa ylöspäin.

“Hei”, kirjoitin Shkodërilaisen majapaikkani emännälle. “Unohdin näemmä pari paitaani sinne asunnolle. Olisikohan niitä mitenkään mahdollista saada lähipäivinä tuotua Tiranaan?” Oliko syynä sitten vanhojen paitojeni elähdyttävä tunnearvo, vaiko vain uusien paitojen ostamisen vaatima vaivannäkö, en tiedä, mutta halusin paitani takaisin.

“Hei Kimmo”, hän vastasi hieman epävarmalla englannillaan, “löysin ne eilen vaatekaapista. Siivooja olisi halunnut heittää ne roskiin, mutta minä estin. Olen nyt lomalla, mutta tulen Shkodërin kautta Tiranaan neljäs päivä. Voin tuoda ne silloin.”

“Kiitos!” kirjoitin huutomerkin kanssa, että innostunut hihkaisuni välittyisi Whatsappin lävitsekin, “olen täällä vielä neljäs päivä.” Valehtelin hiukan. Tarkoitukseni oli olla neljäs päivä jo kaukana Tiranasta, mutta jos hän oli valmis näkemään sen vaivan, että tuo paidat minulle henkilökohtaisesti, minun oli turha alkaa selitellä, kuinka se vaatii minulta matkasuunnitelmani pientä vekslausta. Sitä paitsi Tirana on miellyttävä kaupunki. Kaksi lisäpäivää siellä kuulosti vain ja ainoastaan mukavalta.

Joten uudenvuodenpäivän jälkeisenä aamuna, kun hostellin respa taas aukesi lomapäivänsä jälkeen, ja minun olisi alkuperäisen aikataulun mukaan ollut aika poistua, kerroinkin pysyväni hostellissa vielä kolme yötä lisää.

Neljäs päivä tammikuuta viestittelimme Tiditan kanssa (se oli hänen nimensä), ja yritimme sumplia molemmille sopivaa aikaa ja paikkaa paitojeni toimittamiseen. Minä olin helppo, minä olen lomalla, minä olen mielenterveysongelmainen ja työtön, mutta hänellä oli työpäivä. Ja oli välillämme myös pieni kielimuuri, mutta ei niin iso, etteikö sillä kellonaikoja ja paikkoja olisi saanut läheteltyä edestakaisin. Pahempi ongelma oli pihiyteni. Kun tulin Albaniaan, harkitsin kyllä, että olisin ostanut itselleni paikallisen puhelinliittymän – rajaton netti olisi maksanut vain 30 euroa kolmeksi viikoksi – mutta päätin ennemmin syödä sillä rahalla, ja luottaa majapaikkojeni ja ravintoloiden langattomiin yhteyksiin. En ole päätöstäni sinänsä katunut. Itse asiassa se, että netti ei olekaan koko aikaa taskussa, on monin tavoin vapauttavaa. Päämäärättömän uutistenluvun tai somevirran rullaamisen sijaan olen lukenut puhelimeltani romaaneja, olen kirjoitellut luonnoksia blogiteksteihini vihkooni käsin, ja olen vain oleskellut ja istuskellut omien ajatusteni kanssa – mikä on nyt ollut ihan miellyttävääkin, kun ajatukset eivät kierräkään ikävien masennusjankutusten kehää. Mutta silloin, jos pitäisi olla tavoitettavissa ja löydettävissä, siihen netittömyys tuo ongelmansa.

Tiranan keskustan alueella on ilmainen netti. Kaupunki tarjoaa sen, kirjautumissivun logoista päätellen yhdessä UNICEFin kanssa. Se on periaatteessa hieno, kätevä ja ystävällinen palvelu, jonka kaupunki tarjoaa kansalaisilleen ja turisteilleen, mutta käytännössä vain 20 vuotta sitten muodissa ollut ontto markkinalupaus, joka ei ole toiminut missään. Kuten ulkotilojen ilmaiset kaupunkinetit aina, se toimii kaksikymmentä sekuntia kerrallaan, jos sattuu seisomaan juuri oikealla kohdalla aukiota, ja lähistöllä ei satu olemaan muita, joiden puhelimet olisivat tarttuneet samaan verkkoon yhtä aikaa syömään kaistanleveyttä.

“Hei, olen jo Skanderbegin aukiolla”, kirjoitin noin tunti ennen sopimaamme tapaamisaikaa. Tarkoitukseni oli kysyä jo hyvissä ajoin vähän pelkkää suurta aukiota yksityiskohtaisemmin, missä tapaisimme, mutta sitä nettiyhteys ei nyt antanut tehdä. Ei olisi pitänyt painaa lähetä-nappia heti ensimmäisen lauseen jälkeen. Onneksi hän oli kuitenkin vastannut kysymättä jääneeseen kysymykseeni sillä aikaa kun yritin varttitunnin saada nettiyhteyttä taas toimimaan.

“Mene Mulliri-kahvilaan siellä aukion lähistöllä. Tulen sinne heti, kun pääsen töistä pois. Vaatteet ovat mukanani.”

Selvä, ajattelin, ja ajatukseni aikana internet-yhteys oli taas hävinnyt. Kuljin taas siihen samaan pieneen pisteeseen, missä netti yleensä aina löytyi, ja sain Google Mapsin toimimaan tarpeeksi moneksi sekuntiksi, että ehdin saada sen etsimään sanaa Mulliri. Kartta löysi monta Mulliria. Mitään lisätietoa en paikoista ehtinyt saada (oliko kyseessä ketju jolla oli monta toimipistettä, vai onko Mulliri vain albaniankielinen sana kahvilalle), mutta nyt tiesin, että kilometrin sisällä Skanderbegin aukiosta oli noin seitsemän Mulliria. Oletin kuitenkin, että hän tarkoitti jompaa kumpaa kahdesta lähimmästä, jotka olivat Skanderbegin aukion vastakkaisilla kulmilla.

Kävelin toiselle lähi-Mullireista katsomaan, näyttääkö se ketjukahvilalta, ja varmistamaan, että se on ylipäätään olemassa. Google Maps ei ole valitettavasti kovinkaan luotettava eikä ajantasainen, mitä sen tietoihin tulee. Olen monta kertaa metsästänyt sen avulla jotain kasvisravintolaa, joka on purettu jo aikaa sitten ja ehditty jo korvata täysin toisennäköisella rakennuksellakin. Mulliri kuitenkin oli siellä, missä pitikin, ja näytti ketjukahvilalta. Mutta oliko se oikea kahvila?

Tapaamisaika alkoi jo lähestyä, mutten saanut itseäni missään kiinni nettiin. Harkitsin jo puhelimeni roaming-yhteyden käyttöäkin, mutta se maksaa 15 senttiä megatavulta. Kerran sen jouduin jo tekemään. Pidin nettiä ehkä kymmenen sekuntia päällä, ja se maksoi lähemmäs euron. Jos kävisi vielä niin huonosti, että äiti olisi päättänyt lähettää minulle juuri nyt Whatsappitse kymmenen valokuvaa Kainuun lumisista metsämaisemista, pelkkä netin käynnistäminen maksaisi nopeasti useita euroja. Enkä kuitenkaan Google Mapsia sillä voisi enää nykyään käyttää. Ennen vanhaan, silloin kun roaming maksoi vielä EU-alueellakin jotain, käytin nettiä aina pari sekuntia päällä vilkaistakseni kartasta jotain tietoja, mutta se oli silloin kun Google Maps oli vielä järkevä palvelu. Nykyään se jostain syystä haluaa ennakkoladata loputtomasti valokuvia, ja jopa videoita, joita se sitten näyttää minulle jokaisesta paikasta mitä alueelta löytyy. Eikä niiden latautumista voi mitenkään estää eikä edes rajoittaa. Puhelimen statistiikasta näen, että matkan aikana käyttämästäni mobiilidatasta yli puolet on mennyt Google Mapsiin. Enemmän kuin Instagramiin ja Facebookiin yhteensä, ja nekin ovat äärimmäisen tuhlailevia netinkäytössään. Paljon enemmän kuin Netflixiin, ja olen sentään katsonut sieltäkin useamman tunnin edestä tavaraa. Google Mapsin vilkaiseminenkin tuottaisi hetkessä kymmenien eurojen puhelinlaskun.

15 minuuttia ennen sovittua tapaamista sain lopulta kysyttyä, tarkoittiko hän sitä Mulliria, joka on siinä kasinon vierellä olevan puiston kupeessa – ja kiitos internetin jumalten, ehdin saada vastauksenkin ennen kuin yhteys taas hävisi.

“Ei”, vastaus kuului, vaan sitä toista. Kävelin sinne.

Tilasin smoothien. Kiivi-banaani-omena smoothie (3,40 euroa). Mullirissa oli netti käytettävissä. Loppu oli yksinkertaista. Yleisesti ottaen on helppoa tunnistaa ihminen, joka yhtälailla yrittää tunnistaa sinua. Se ei ole koskaan tuottanut ongelmia.

Hän antoi minulle kantamansa vaatepussin, ja kertoi siivoojan pesseen vaatteeni, koska ne olivat likaisia, ja he olivat ajatelleet, että ehkä minä en osaa käyttää pesukoneita. En tiedä miksi he niin ajattelivat, mutta annoin sen olla. Kaivoin lompakkoani esille korvatakseni vaivannäköä, mutta hän sanoi painokkaasti, ettei tarvitse. En tiedä, onko Albani kursailukulttuuri, mutta minulle yleensä ei tarkoittaa ei, ja palautin rahani povitaskuun. Rahan sijaan hän pyysi minua kirjoittamaan Booking.comiin hyvä arvostelu hänen majoituksestaan, ja lupasin hehkuttavani hänet maasta taivaisiin. Totta kai.

Hän toivotti minulle hyvää matkanjatkoa Albaniassa, ja lähti pois. Katsoin hänen peräänsä, ja mietin edelleen, onkohan Albania kursailukulttuuri. Olisiko minun pitänyt kuitenkin puoliväkisin työntää hänen kouraansa edes parisataa lekiä. Edes tippinä siivoojalle, jos hän kerran vaatteeni pesikin. No, se oli myöhäistä nyt. Jos hän seuraavan kerran samanlaisessa tilanteessa haluaa suomalaisturistilta pienen korvauksen, ehkä hän osaa sitten olla sanomatta ettei tarvitse.

Takaisin hostellillani, puoli tuntia ja viisi tuhatta askelta myöhemmin, nostin paidat pussista ja iloitsin jälleennäkemisestä. Puhtailta näyttivät ja haisivat. Mutta pussissa oli neljäskin vaate: Minun sadetakkini. En ollut edes huomannut, että se puuttuu. Tiranan vähäiset, pienet tihkusateet eivät olleet oikeastaan tarvinneet edes sateenvarjoa suojakseen.

Sadetakkia katsoessani Tiditan selvitys siitä, että siivooja oli pessyt vaatteet, ja hänen kieltäytymisensä ottaa vastaan rahallista korvausta alkoi näyttäytyä uudessa valossa. Jos olen koskaan nähnyt voimakasta muistutusta siitä, että ne pesuohjeet pitäisi ihan oikeasti lukea ennen kuin pistää vaatteet koneeseen pyörimään, niin nyt se oli edessäni. Takin suojakalvo oli riekaleina. Vaate oli täysin entinen. Paitsi sadevaatteena hyödytön, myös ulkonäöltään epäsiisti. Kaikki vaatteen mikromuovit ja ikuisuuskemikaalit olivat murentuneet siivoojan pesukoneeseen.

Syytin itseäni. Miksipä minä siivoojaa olisin syyttänyt? Itsehän vaatteen unohdin. Enkä ollut yli viikkoon edes huomannut, että se oli jäänyt Shkodëriin. Liekö olisin huomannut koko matkallani?

Pakkasin paidat huolellisesti rinkkaani, etteivät ne unohtuisi uudestaan jatkaessani matkaa. Tarkastin myös neljännen paitani, vieläkö sen majoneesitahrat näkyivät. Ja sitten katsoin vielä sadetakkiraasuani. Se kävi sääliksi. Vaikka olihan sekin jo toistakymmentä vuotta vanha.

Minua ärsytti. Eikö se riitä, että minun pääni on masentunut? Onko sen pakko olla vielä hajamielinenkin?

Pakkasin sadetakin jäänteet rinkkani pohjalle. Suomessa tietäisin paremmin, minne se pitäisi kierrättää.