Google Maps ja menneet matkat

Google Maps muistuttaa minua aina vanhemmista seikkailuistani. Nytkin se kertoo minulle, että muistatko silloin tasan kaksi vuotta sitten, kun matkustit. Kävit Kainuussa. Ihan Puolangalla asti.

No, jos ihan rehellisiä ollaan, niin en muista. Jostain syystä äidin luona kyläilyt eivät jää kovin elävästi mieleen. Ainakaan ne eivät kovin vahvasti erotu toisistaan. Sen sijaan se, että kolme vuotta sitten olin Berliinissä, ja kuusi vuotta sitten Pariisissa, niistä jotain muistankin.

Tai siitä, kun yhdeksäntoista ja puoli vuotta sitten kävin Münchenissä ja Veronassa. Vaikka täytyykin tunnustaa, etten lopulta niistäkään muista kovin paljoa. Mutta ne matkat tulivat nyt mieleeni, kun molemmissa taas pysähdyin, ensimmäistä kertaa pian kahteenkymmeneen vuoteen. Edelliseltä matkalta Münchenistä muistin vain kaupungin teknologiamuseon, joka oli vaikuttava ja laaja niin kuin saksankielisen maailman teknologiamuseot aina ovat – mutta ennen kaikkea sen, kuinka unohdin siellä reppuni kahvioon, ja puolta tuntia myöhemmin museon kaiuttimista kuulutettiin minun perään selvällä suomen kielellä. “Kimmo Kristian Rajala Suomussalmelta, tuletko aulan infopisteelle.” Ilmeisesti passini löydyttyä he olivat hakeneet talon suomenosaajan kuuluttamaan minut paikalle. Että typerä nuorimies ymmärtäisi pitää parempaa huolta välttämättömistä matkustusasiakirjoistaan. Hieno suoritus heiltä, pisteet siitä heille, vaikka valitettavasti ressukat olivatkin erehtyneet pitämään passin myöntänyttä poliisilaitosta kotikuntanani.

En kuitenkaan tällä kertaa mennyt Münchenin teknologiamuseoon hukkaamaan passiani nostalgiasyistä. Pysähdyin kaupungissa vain yhden yön, lähinnä budjetin vuoksi, ja siksi, etten halunnut istua bussissa kymmentä tuntia yhteenmenoon. Kävin sen sijaan vain keskustassa kävelemässä, katselemassa seiniä ja katuja ja kirkkoja, ja muistelemassa, olisiko siellä mitään, minkä muistaisin nähneeni. Eipä juuri. Vain Marienplatzin kellotornin maamerkkinä tanssivat nuket herättivät mitään muistoja. Ehkä emme viettäneet juuri aikaa keskustassa.

Veronasta muistin enemmän. Muistin tukahduttavan kuuman, nelikymmenasteisen kesäpäivän, ja meidät kävelemässä painavien rinkkojemme kanssa kilometrien matkan mäkeä ylös hostellille. Muistin aamulla joka puolelta kaikuneen kirkonkellojen kumun, joka silloin oli hyvinkin eksoottista, ja muistin kaupungin keskusaukion, ja sen roomalaisaikaisen amfiteatterin, jossa esitettiin oopperaa (johon olisi voinut olla mielenkiintoista mennä, mutta rahamme eivät riittäneet), ja muistin torinreunan turistialueiden kehnonpuoleisen pitserian, jonka pöydillä lehahteli aggressiivisempia pikkulintuja kuin mitä olin koskaan ennen nähnyt. Muistan asioita, joista sittemmin on tullut matkustaessa toistuvia itsestäänselvyyksiä, mutta ne ovat jääneet mieleeni, koska kohtasin ne silloin ensimmäisen kerran.

Tosin nyt Veronaan palatessani edelliskäynnin tukahduttava kesäinen paahde oli vaihtunut hyytävään kaatosateeseen. Ja lomakauden turistimassat olivat vaihtuneet paikallisten kansoittamaan joulutoriin. Vierailemani pitseriakin, virheistä oppineena nyt kaukana turistialueiden ulkopuolella, oli tällä kertaa laadultaan ihan hyvä, mitä nyt taustamusiikkina soineet joululaulut hieman ärsyttivät. Mutta tämän kaupungin muistin hyvin. Samaltapa nuo tuhatvuotiaat talot ja linnoitukset näyttävät nyt kaksikymmentä vuotta vanhempinakin.

Muuten kaikki on tietysti muuttunut. Kaksikymmentä vuotta sitten ei ollut älypuhelimia. Ei ollut kaikkialla mukana kulkevaa internetiä. Ei ollut pankkikortin lähimaksua. Eikä ollut Kimmoa, joka olisi ennenkin matkustanut pitkin poikin Eurooppaa ja kerta toisensa jälkeen. Vuoden 2003 Kimmo oli nuorimies, joka oli ensimmäistä kertaa Suomen rajojen ulkopuolella yli kymmeneen vuoteen, ensimmäistä kertaa koskaan ulkopuolella ilman vanhempiaan, täynnä seikkailun tuntua, täynnä maailmanmatkailun jännitystä. Se Kimmo halusi nähdä kaiken ja nopeasti ja heti. Se oli hyvin eri ihminen kuin tämä tämän päivän kyynistynyt kosmopoliitti, joka nähdessään ulkona satavan kohauttaa vain olkapäitään ja jää majapaikkaansa katselemaan Netflixiä. Ei koko ajan pidä suorittaa. Kolme tuntia turismia päivässä on enemmän kuin riittävästi. Loppuajan voi lukea kirjaa.

On maailma muuttunut myös sitten viimeisimmän matkani. En ole käynyt ulkomailla kolmeen vuoteen. Maailma pistettiin kiinni, mitään ei saanut tehdä, ja sen vähän mitä olisikin saanut tehdä, mielenterveyteni löi jarrut täysillä päälle ja esti. Kolme vuotta matkustamatta, etenkin maailmaa mullistaneen pandemian aikaan, näkyy väistämättä. Sekä maailmassa että minussa.

Viime matkan jälkeen maailmalle on tullut lähinnä kasvomaskeja. Edellisen kerran matkustaessani se oli vain japanilaisturistien kasvoilla näkyvä kulttuurinen kuriositeetti, mutta nyt niitä on joka puolella. Etenkin vanhemmat ihmiset käyttävät niitä jopa Italiassa. Saksassa niitä on vielä pakko käyttää, joten julkisessa liikenteessä niitä oli kaikilla. Odotin, että se olisi ollut vain lakiin unohtunut kuollut kirjain, jota kukaan ei enää noudattaisi, mutta ei. Hampurista Nürnbergiin kulkeneessa junassa kaikilla oli maski. Eikä edes mikä tahansa pikku kangaskaistale kasvojen alaosan tienoilla, vaan ihan oikeat ffp2-hengityssuojaimet. Ja ne, joilla maskia ei ollut, pakotettiin sellainen henkilökunnalta ostamaan. Myös Nürnbergin metrossa kaikilla oli naamarit naamallaan. Minullakin tietysti. Sosiaalinen paine, tiedättehän.

(Lisäksi olen työskennellyt vuosikausia hoiva-alalla, joten olen oppinut ottamaan hygieniajutut tosissani. Käsidesiäkin lorautan sen kummemmin ajattelematta aina käsille jos jossain vain pullon näen, ja sitten hieron huolella jokaisen sormenvälin ja sormenpään, jopa kämmenselät.)

Mutta isoin ja hämmästyttävin muutos koronan myötä on tähän mennessä ollut se, että saksalaiset, nuo Euroopan takapajuisimmat teknologiaänkyrät, ovat vihdoin keksineet pankkikorttien olemassaolon. Jopa siihen pisteeseen asti, että tuo maa, jossa vielä pari vuotta sitten ihmiset pyörittelevät pöyristyneenä silmiään kun taas kerran yksi typerä turistiparka heilutteli omituista muoviläpyskäänsä ja kuvitteli sen olevan rahaa, on yhtäkkiä täynnä hotelleja ja ravintoloita joissa käteistä ei edes oteta vastaan, ja käteisellä maksaessa jotkut asiakaspalvelijat ottavat kasvoilleen ilmeen kuin olisin tarjoamassa heille äskettäin käyttämääni räkää tihkuvaa nenäliinaa. Joskus sivistyksen saapuminen tarvitsee kriisin, ja korona on selvästi riittänyt saksalaisille.

Isoin muutos minussa itsessäni sen sijaan on pienempi: Yhtäkkiä kirkoista on tullut taas vaikuttavia. Kun kävelin ensimmäiseen saksalaiseen goottilaiseen katedraaliin Nürnbergissä, menin sinne lähinnä lämmittelemään ja pitämään sadetta. Mutta suureksi hämmästyksekseni kirkko olikin taas vaikuttava ilmestys: Korkeuksiin nouseva katto, mahtipontisuutta uhkuvat pylväät, vuosisatoja vanhat alttarikaapit kertomassa jonkun tuntemattoman paikallispyhimyksen elämäkertaa. Reaktioni oli lähes yhtä vau kuin joskus kaksi vuosikymmentä sitten, silloin kun ensimmäisen kerran Suomen ulkopuolella tuomikirkkoon olen astunut.

Mutta tietysti sitten kävin toisessa kirkossa, lähinnä räntäsadetta pitämässä, ja kolmannessa. Ja niin olen takaisin siinä matkailijan arjessa, jossa toistuvat kirkot ovat yksinomaan puuduttavia ja tylsiä. Samanlaiset goottilaiset holvikaaret niissä kaikissa on. Samanlaiset korkeat pylväät. Samanlaiset turistit kameroineen räpsimässä selfieitä ristiinnaulitun vapahtajan äärellä, vaikka heidän kännyköidensä valoteho ei varmastikaan riitä mihinkään oikeasti esittäviin valokuviin.

Ja lopulta visiitti taas yhdessä kirkossa on tasan yhtä ikimuistoinen kuin matka Puolangallekin. Suunnilleen yhtä jännittävä kuin se Google Mapsin minulle aikoinaan toistuvasti muistuttama matkani Tampereen Pispalan Hesburgeriin. Lisää kuva, Google Maps silloin pyysi viikkojen ajan, ihmiset haluavat nähdä valokuvia sellaisista kohteista kuin Pispalan Hesburger.

Oi voi, Google Maps, sinä olet ihan höpsö.

Ihmisiä tylsyyden merellä

Laivamatkustaminen on tylsää.

Tai ei, korjataan: Laivamatkustaminen on matkustamisen muodoista kaikista mukavinta. Jos matkaan pitää käyttää yli vuorokausi, niin ehdottomasti mieluummin olen sen laivassa kuin bussissa, lentokoneessa, tai edes junassa. Mutta siitä huolimatta, jopa laivassa 30 tunnin matkustaminen on tylsää.

Totta kai olen varustautunut jo etukäteen. Olen matkustanut Helsingin ja Travemünden välin jo ainakin kymmenen kertaa, ehkä useamminkin. Minulla on elokuvia, kirjoja, musiikkia, pelejä, kaikkea mukana viihdyttämässä minua matkan varrella. Minä kirjoitan. Minä istun juuri nyt juuri tällä laivalla, ja kirjoitan juuri näitä sanoja, ihan vain että olisi jotain tekemistä. Ja näitä sanoja ennen olen kirjoittanut jo monta tuntia muuta tekstiä. Minulla on tietokoneen piirtopöytä ja myös ihan perinteiset kynät ja paperit piirtämistä varten.

Finnstarilla ja Finnladyllä, noilla kahdellä lähes täysin identtisellä Itämertä viistottain halkovalla autolautalla, on myös erinomainen sauna porealtaineen. Ja pieni kuntosali. Ja muutama hassu pelikone. Ja myös pallomerikin, jos sinne vain kehtaisi mennä pyöriskelemään ilman lasta mukana.

Ja tietysti voi nukkua. 30 tunnin matkalla on väistämättä jossain välissä yö, ja missään ei nuku niin hyvin kuin leppeästi keinahtelevassa laivassa.

Silti on tylsää.

Etenkin, jos myrsky iskee, sillä silloin ainoaksi tekemisvaihtoehdoksi jää se nukkuminen. Silloin makoillaan vain silmät kiinni sängyllä, torkahdellaan hetkittäin, ja tehdään väliin lyhyesti jotain pientä kunnes tasapainoaisti alkaa nopeasti protestoida väärin käyttäytyvää maailmaa.

Mutta tämä laiva on aina ollut myös matkojeni sosiaalisimpia osia. Sillä minä en ole ainoa, jolla on tylsää. Majoitun aina jaetuissa hyteissä – totta kai, eihän budjettini riittäisi mihinkään muuhun – ja siellä on ihmisiä. Jos vain yhteinen kieli löytyy, siinä saa elämäntarinoita jaettua. Suurin osa on miehiä, joiden elämä on jakaantunut Suomen ja Saksan väliin, perhe on Itämeren toisessa päässä ja työt toisessa, tai keskieurooppalaisia matkustelijoita, jotka ovat lopulta, jo koko muun maailman kierrettyään, halunneet nähdä Helsingin. Kaikki suomalaiset ovat aina kateellisia minun pakomatkoilleni, ja kaikki ulkomaalaiset nyökyttelevät niin kuin ymmärtäisivät miksi haluan Suomesta pois talveksi. Toki suurin osa keskustelusta on vain small talkia, joka pyörii kovin usein jonkin urheilukilpailun ympärillä, jota hyttitoverini katselee hytin televisiosta, mutta se on keskustelua silti. Ja siinä missä maailmalla tapahtuvat kohtaamiset useimmiten kestävät vain muutamia minuutteja, joiden aikana käydään läpi nopeasti läpi kansallisuudet ja reittisuunnitelmat, 30 tunnin aikana keskustelu saattaa laajeta vähän syvällisempiinkin aiheisiin.

Saunastakin löytyy toisinaan jutustelijoita. Totta kai saunojien kanssa lähinnä vain ihastellaan laivan saunan yllättävän hyviä löylyjä ja kerrotaan kerta toisensa jälkeen kuinka Keski- ja Etelä-Euroopan saunat ovat vain huonoja vitsejä, tai sitten he haluavat opettaa toisille löylyttelijöille “oikeita löylynheittotekniikoita”, mitä ne kenenkin mielestä sitten onkin. Mutta on siellä joskus ollut myös porealtaallinen humalaisia venäläisiä rekkakuskeja, jotka kovasti selittävät jotain omalla kielellään, ja joille nyökytellään niin kuin olisin ymmärtänyt edes yhden sanan. Saunasta ei kuitenkaan yleensä muita löydy kuin suomalaisia, virolaisia ja venäläisiä.

Ja usein lopuksi, laivan saapuessa vihdoin Travemünden satamaan, minä olen päässyt opastamaan muita jalkamatkustajia. He surffaavat netistä bussiaikatauluja, huolestuneena miettivät, miten iltakymmeneltä pääsisi vielä Lyypekkiin, ja minä pääsen pätemään. Kuunnelkaa minua, te aloittelijat, minä ylpeänä kerron heille, minä tiedän, minä olen ollut täällä jo vaikka kuinka monta kertaa ennenkin. Ja tässä usemmiten löytyvät ne mielenkiintoisimmat ihmiset. Se, että matkustaa autolautalla Itämeren yli on ihan tavallista, sitä tekee kuka vain, se on vain järkevää. Mutta että matkustaa tämän matkan ilman autoa, julkisella liikenteellä, keskellä pimeintä talvea, he ovat useimmiten ympäristötietoisia travelereita.

Ja sitten oli se yksi kerta, kun Travemünden päässä kaksi suomalaismiestä pysäyttivät minut, löivät minulle kaksi sataa euroa käteen ja pyysivät minua ajamaan yhden autoistaan laivaan. Kaksi miestä ei saa laivayhtiön mukaan ajaa laivaan kolmea autoa, joten he tarvitsivat jonkun ylimääräiselle autolleen kuskiksi. En tiedä, oliko peräkontti täynnä heroiinia vai ei, mutta oletan että ei. Veroja he kyllä selvästi kiersivät kaikin tavoin, sillä joka ainoa maksusuoritus noukittiin isosta setelinipusta, mutta ei minulla jäänyt oloa, että he olisivat kovin vaarallisia rikollisia olleet. Sainpa vain ilmaisen laivamatkan, ja vähän lisärahoja vielä päälle. Enpä tilittänyt niistä itsekään veroja. En edes kertonut Kelalle, että he olisivat voineet vähentää rahat silloisista työttömyyskorvauksistani. He ajoivat minut silloin vielä Tampereelle kotiinkin, helmikuussa, kesärenkailla. Auto lähti liukastelemaan vasta kotipihaani kääntyessä. Se on tarina. Se tapahtui tällä laivalla.

Tällä kertaa hyttitoverinani oli ranskalaismies, johon törmäsin jo Vuosaaren satamassa. Hän tuli ilman kulkuvälineitä matkustavien Check-Iniin kysymään minulta, ainoana jalkamatkustajana, mistä autoilijat voivat ostaa lippunsa. Minä kohautin olkapäitäni, ja pahoitellen kerroin, etten ole koskaan tullut laivalle autolla. En tiedä. Mutta oletin, että jos hän vain ajaisi autonsa jonon jatkoksi, niin eiköhän hänelle lippu myytäisi sitten portilla.

Pari tuntia myöhemmin hän saapui samaan hyttiin. Kuulemma lipun oli saanut portilta sinne vain ajamalla. Nelikymppiseksi ranskalaiseksi hänen englantinsa oli hyvää, joten hänen kanssaan pystyi keskustelemaan, vaikka toki nyanssit tahtoivatkin hukkua matkalle. Jouduin koko ajan miettimään, miten voisin kertoa asiat helpommalla englannilla. Nettiyhteyden niin salliessa googlailin joitain ranskankielisiä sanojakin avuksi. Mies oli algerialaistaustainen leipuri, matkusti paljon, suositteli minulle kovasti Marokkoon menemistä – ja lopulta ajoi minut autollaan Hampuriin.

Koska en itse omista autoa, minä en niistä ymmärrä mitään. En tietäisi ollenkaan, miten autot ajetaan autolauttaan, jos en olisi sitä silloin kerran saanut toisten autolla tehdä. Enkä tietäisi mitään vuokra-autojen palauttamisesta, ellen olisi tämän miehen (nimeltään ehkä Nabil, mutta voin olla väärässäkin) kanssa seikkaillut pitkin öistä Hampuria etsimässä hyvin suurpirteiseen karttalappuun merkattua parkkihallia.

Ja olen tietysti myös kiitollinen siitä, etten joutunut odottelemaan öisellä bussipysäkillä ja Lyypekin tyhjällä juna-asemalla, niin kuin yleensä. Sekin on tylsää.

Matkustaminen kuulostaa aina paljon jännittävämmältä, kun sitä muistelee jälkikäteen, sitten kun siitä on muodostanut tarinoita kerrottaviksi. 28 tavallisen tylsää tuntia unohtuvat nopeasti jonnekin, ja vain ne kaksi muistaa, joissa tapahtui edes jotain.

Sitähän tämä blogi on. Täällä hiotaan tylsyydestä kertomuksia. Mutta toisaalta: ilman tylsiä hetkiä, missä välissä ehtisin näitä kirjoittaa?

Pelkoa ja pakkaamista Oulussa

Pakkaaminen alkaa yleensä passista. Minulla on jo vuosien varrella kehittynyt rutiini, jonka otan käyttöön aina, jos lähden yli viikon mittaiselle matkalle. Viikko tai pari ennen matkalle lähtöä heitän nurkkaan korin, johon alan heitellä mukaan otettavia esineitä aina kun muistan jotain tärkeää. Ensin passi. Sitten eurooppalainen sairaanhoitokortti. Jossain välissä huomaan pöydän kulmalle kesän jäljiltä jääneet aurinkolasit, ja heitän ne koriin. Villasukat ja pitkät kalsarit mukaan ensimmäisten joukossa: Etelä-Euroopassa on kylmä. Jos huomaan, että kameran laturi lojuu lattialla muiden laturien joukossa, siirrän sen koriin. Jos jotain vanhaa matkaani mietiskellessäni yhtäkkiä muistan jotain tärkeää, joka silloin oli unohtunut, käyn sen heti hakemassa.

Viime tipassa pakkaamalla puolet unohtuu. Tai ainakin viimeisen kahden päivän aikana on tarpeetonta stressiä. On parempi pakata hiljakseen pitkään. Lopuksi sitten pakataan vain normivaatteet ja päivittäisessä käytössä oleva elektroniikka. Kaiken muun pitäisi olla jo ennen viimeistä iltaa valmiina.

Särkylääkkeet. On. Kosteusvoiteet. On. Hei, tuon d-vitamiinipurkinkin voisi heittää mukaan. Partatrimmerinkin tarvitsee. Ja piirrustustarvikkeita. Ja vihko, että voi kirjoittaa blogitekstejä käsin.

Kun ensimmäisen kerran lähdin ulkomaille, silloin joskus kaksikymmentä vuotta sitten, silloin tämä oli suunnitelmallisempaa. Tommi, veljeni, oli jostain matkaoppaista ja blogiteksteistä lukenut, mitä kaikkea siellä sanotaan tarvittavan, ja sitten kirjoittanut pitkän, yksityiskohtaisen paperilapun, jossa luki jokainen tarvittava esine. Taisi olla jokainen vaatekappalekin, en ole varma. Pakatessamme sitten ruksimme listan jokaisen kohdan, että kaikki tuli varmasti mukaan.

Tietysti siinä listassa oli paljon myös ihan paranoidista tavaraa. Niitä sellaisia turisteille myytäviä paidan alle kätkettäviä salataskuja – keskeytän kirjoittamisen, kun muistan, että silmälaput voisi myös ottaa mukaan (en löydä niitä) – ja kaikkea muuta, jotka kertoivat meidän odottavan, että maailma olisi äärimmäisen vaarallinen ja epäilyttävä paikka. Ei maailmalla oikeasti tarvitse erillistä valelompakkoa, jonne laitetaan näön vuoksi vanhentuneita pankkikortteja ja pieni määrä rahaa, jonka voisi sitten antaa ryöstäjille että oikeat kortit ja rahat säästyisi.

Nyt en ole varma, oliko meillä sellainen mukana, vai luimmeko vain jostain oppaasta tai blogista sellaisen neuvon. No, jos nyt joku matkaa suunnitteleva löytää jotenkin tiensä tänne blogiin, ja hakee täältä neuvoja, niin kuunnelkaa tämä: Maailma ei ole erityisen vaarallinen. Sotaa käyvät alueet ja tietyt slummit poislukien se ei juuri Suomea vaarallisempi ole.

Kehitysmaissa tietysti vähintään joka kolmas ihminen, joka tulee juttelemaan, yrittää huijata tai ryöstää minut, ja lopuistakin puolet haluaa myydä jotain. Ja Pariisin turistialueilla käytännössä jokainen, joka lähestyy, ihan oikeasti on huijari tai varas. Mutta ei se ole huolestuttavaa. Se on vain ärsyttävää. Ei siihen pidä valmistautua kuin kovettamalla itseään. Niihin suhtaudutaan samoin kuin feissareihin. Kävellään vain määrätietoisesti ohi.

Mutta jos ulkomailla päätyy seuraan, jossa on oikeasti vaarassa, niin sitten on vain päätynyt vääränlaiseen seuraan. Sellaiseen seuraan, joka olisi vaarallinen kyllä koti-Suomessakin.

Siirrän deodorantin koriin. Sitä tarvitsee vielä ennen lähtöä, mutta saahan sen sieltäkin tarvittaessa esille. Päivittäiset hygieniatarvikkeet laitan mukaan pari päivää ennen lähtöä, etteivät ne sitten loppukiireessä unohdu. Kaikista asioista mitä olen unohtanut, hammashoitotarvikkeet ovat ne yleisimmät.

Pari päivää sitten, harmaana sadepäivänä kun en jaksanut enkä halunnut tehdä mitään, katsoin Ylen Areenalta Takenin. Höttöinen toimintaelokuva, typerämpi kuin laki sallii, mutta aivottomana viihteenä ihan sujuvaa mätkintää ja kaahailua. Ja myös kouluesimerkki äärimmäisen vainoharhaisesta suhtautumisesta maailmanmatkailuun: Kaksi tyttöä lähtee Pariisiin, isä varoittelee ja on huolissaan, ja tietysti heti ensimmäinen vastaantulija, kivan ja mukavan oloinen kanssamatkustaja, onkin – totta kai – järjestäytyneen rikollisuuden alihankkija, joka etsii nuoria turistityttösiä kaapattaviksi ja huumattaviksi seksityöläisiksi. Olen melko varma, että jos jotain elokuvan kuvaamaa onkin joskus tapahtunut, niin sitä tuskin on tapahtunut toista kertaa. Koska elokuva on ranskalainen, elokuvan tarkoitus onkin varmaan ollut lähinnä pelotella ärsyttävät jenkkituristit pysymään kotonaan. Pariisi on jo turistien ylikansoittama, ei sinne enää ketään haluta.

Pitäisiköhän kiikarit ottaa mukaan? Tuskinpa minä niillä siellä mitään teen. Ne on raskaat kantaa mukana joka paikassa, ja en voi bongata lintujakaan ympäristössä, jossa niitä en kuitenkaan tunnistaisi. Entä huuliharppu? Miten voisin mukamas vaeltaa Nuuskamuikkusena etelässä, jos en voi istuskella sillankaiteella huuliharppua soitellen? Matkalla voisi jossain välissä taas löytyäkin aikaa ja energiaa yrittää opetella sen soittoa. Mutta löytyykö tien päältä paikkaa, jossa sitä voisi rauhassa tehdä ilman, että kaikki vihaavat minua?

Lähtöön kuuluu aina epävarmuus. Vaikka kuinka monta kertaa olisi lähtenyt matkalle, lähdön lähestyessä on aina epävarma, onko lähdössä sittenkään järkeä. Entä jos minut sittenkin kaapataan seksityöläiseksi?

Kaapatuksi tulemisen, satunnaisen väkivallan tai terrorismin pelkääminen on yhtä turhaa kuin äkillisen, yllättävän sairauskohtauksen pelkääminen. Niin minä itselleni kerron. Se ei ole omissa käsissä. Sille ei pakatessa mitään voi. Sille ei oikein voi mitään edes jäämällä kotiin. Kyllä satunnaista väkivaltaa täälläkin on. Auton alle voi jäädä kotikaupungissakin. Vessanlattialle on moni liukastunut. Ja jos ydinsota alkaa lähikuukausina, niin aivan yhtä maailmanloppu se maailmanloppu on joka paikassa.

Matkustamista haittaavista irrationaalisista peloista vain lentopelkoa kuuntelen. Ja sen kanssa voin teeskennellä, että lentämättömyyteni on ekologinen valinta. Sen voin jopa valehdella itsellenikin, ja melkein uskonkin. 

Haluanko oikeastaan sittenkään lähteä? Näin marraskuussa, kun aivot huutavat muutenkin kaikelle koko ajan “en halua”, olisi niin helppoa vain olla lähtemättä. Mutta kun aivot huutavat saman haluttomuuden kaikelle – en halua lähteä ulos, en halua avata jääkaapin ovea, en halua nousta sängystä ylös, en halua herätä, en halua mitään – sitä ei voi edes yrittää kuunnella. Se on kuin sadun poika, joka huutaa susi, tai kuka tahansa uhmaikäinen pikkulapsi. Ei aivojeni ‘ei’ tarkoita ei. Se on vain opittu sana, jota aivot huutavat tottumuksesta kaikelle.

En halua pakata.

Vai niin minä ajattelen. Ajatellaanpas sitten jotain muuta.

Ehkä pitää ottaa kirkasvalolamppu mukaan. Sitä ei enää eteläisimmässä Euroopassa tarvitse, mutta sateisina päivinä se voi olla ihan hyvä lisä aina Barcelonaan asti.

Minulla muistaakseni oli jossain sellainen puhallettava niskatyyny. Ne ovat pitkillä bussimatkoilla ihan mukavia.

Tämä piirtopöytä pitää muistaa pakata. Kynä myös.

Näin se menee.

Monetko alushousut tarvitsee?

Kaukokaipuun kaupunki

Kun matkamies kulkee viisi tuntia nukahtamisestaan aamua kohden, ja hän kohtaa unessaan junan, tai ihmisen johon on tutustunut aiemmilla matkoillaan, hän saapuu kaukokaipuun kaupunkiin. Se on joskus nimeltään Praha, joskus München, tai joskus vaikkapa Bratislava. Se on mikä vain keskieurooppalainen kaupunki, jossa matkamies on joskus käynyt, mutta jota hän ei kovin hyvin tunne. Mutta oli sen nimi mikä tahansa, se ei kuitenkaan muistuta yhtään sitä kaupunkia, jonka nimen se on saanut.

Yöstä toiseen, kaupungin nimestä riippumatta, aina kun matkamies palaa kaupunkiin, se on kuitenkin samanlainen. Se on joen rannalla. Rantaviiva on tasainen, täysin ilman korkeusvaihteluita. Siinä on suuri nurmikenttä, jota halkovat päällystetyt kevyen liikenteen polut. Puisto päättyy joen suuntaiseen katuun, jonka toisella puolella kohoavat maltillisen korkuiset kiviset kerrostalot.

Se ei ole mikään kaupunki, ja samaan aikaan se on ne kaikki. Siellä on vanhaa keskieurooppalaista arkkitehtuuria, siellä on punatiilisiä teollisuushalleja, siellä on orgaanisten kaarien wow-arkkitehtuuria. Kaupungin yllä kohoaa vuori, vain lyhyen kävelymatkan päässä, josta avautuu loistelias näkymä kaupunkiin ja sen yli.

Kaupungissa on aina yksi ja sama hostelli, vanhaan taloon rakennettu, rähjäinen majapaikka. Reikäiset tapetit roikkuvat seinillä, puiset portaat narisevat kiivetessä, ja ruskeat, vanhaa maalia rapisevat puuovet sulkevat taaksensa huoneet, jotka ovat pieniä ja himmeästi valaistuja. Yö toisensa jälkeen, aina kun matkailija saapuu kaukokaipuun kaupunkiin, tämä on se majapaikka, johon hän majoittuu. Joskus yksityiseen huoneeseen, joskus muiden kanssa jaettuun dormiin. Mutta aina samaan hostelliin.

Kaupunki ei kuitenkaan koskaan ole matkamiehen määränpää. Se ei ole se kaupunki, johon hän on matkalla. Se on vain välivaihe. Ehkä matkamies on lopulta matkalla Afrikkaan, ehkä Intiaan, ehkä vain kauemmas eteläiseen Eurooppaan. Mutta tässä kaupungissa hän ei ole vielä perillä.

Tai ehkä hän on jo paluumatkalla. Sillä aikataulu aina tikittää taustalla. Johonkin mennessä hänen pitää aina palata Suomeen, ja sitä ennen pitäisi nähdä niin paljon, sitä ennen pitäisi tehdä niin paljon. Aikaa on vain viikkoja, enintään kuukausia, pahimmillaan vain päiviä.

Ja sitten minä herään, kotona sängyssäni. Totta kai minä herään, olenhan läpi yön tiennyt näkeväni unta. Tuo kaupunki on olemassa vain unissani, joten totta kai minä tiedän, että jos sinne päädyn, se on unta.

Mutta minä en halua herätä. Minä en halua avata silmiäni, minä en halua lopettaa öistä matkaani. Minä tahdon takaisin tuohon alitajuntani luomaan rumaan ja kauniiseen ja kaikinpuolin mahdottomaan kaupunkiin. Minä en halua herätä katsomaan huoneeni valkoista seinää, en halua herätä harmaaseen loppusyksyyn, jossa päivieni kohokohta on alitajuntani rakentamat tapahtumattomat, tylsät unet.

Taistelen heräämistä vastaan, mutta joka aamu lopulta häviän.

En haluaisi vapauttaa aivojani uneksimasta. Vain nukkuessamme minä ja minun aivoni olemme samalla puolella. Hereillä aivoni ovat minun viholliseni, luovuttanut ja ahdistunut ja pahimmillaan masentuneita pakkoajatuksia jankuttava hirviö, kuristamassa ohimoitani uneliaaseen sumuun, joka helpottaa vain hetkittäin auringon pilkahtaessa tai kirkasvalolampun loisteessa.

Ja minä haaveilen keväästä. Ja minä haaveilen niistä eteläisistä kaupungeista, jotka ovat kaamosmasennuksen tuolla puolen.

Ja minun nettihakuni alkavat kiertää reittisuunnitelmien ympärillä. Minun selaushistoriani alkaa olla täynnä mahdollisia junareittejä ja bussireittejä ja laivareittejä ja mielenkiintoisia kaupunkeja ja museoita ja luontokohteita. Ja minä kaivan passiani esille, ja minä tarkistan matkavakuutukseni olemassaoloa ja ehtoja, ja minä tarkistan onko rinkkani vielä tallessa, ja minä katsastan vieläkö blogini on siinä kunnossa, että sitä voisi alkaa taas päivittää.

Ehkä taas tänä vuonna. Ehkä minun ei pidäkään lojua sängyssäni mitään tekemättä läpi keskitalven kolmatta vuotta peräkkäin.

Maailma on taas auki.

Ehkä taas tänä vuonna.

Unkarin tylsä maisema

Olin unohtanut jotain Unkarista, joka palautui heti marraskuussa mieleeni kun istuin linja-autossa matkalla Wienistä Budapestiin. Unkari on maantieteellisesti aivan uskomattoman tylsä maa. Vain tasankoa silmänkantamattomiin, peltoa, peltoa, peltoa, yksittäisten pienten kukkuloiden noustessa laakeuden keskeltä ihan vain muistuttaakseen mitä maisemasta puuttuu.

Muistan aikoinani yliopiston taidehistorian alkeiskursseilta, kun siellä käsiteltiin Suomen kultakauden maisemamaalareita, ja kuinka he maalauksillaa loivat suomalaisen kansallismaiseman. Jylhät korkeusvaihtelut, monimuotoiset vesistöt, kalliosta ponnistavat yksinäiset solmuunkasvaneet männyt. Se herätti keskustelua kansallismaiseman luonteesta: kokevatko pohjanmaalaiset tuota maisemaa omaksi Suomekseen? He oppivat sen peruskoulussa, he oppivat sen televisiosta, heille opetetaan, että tällainen on Suomi, mutta kodilta heistä alkaa vasta tuntua, kun kukkulat lakkaavat ja pohjanmaan lakeudet alkavat. Ehkä pohjanmaalaiset tuntisivat olonsa kotoisaksi Unkarissa. Tai ehkä tämä lakeus olisi jo heillekin liikaa. Ei tarpeeksi metsiköitä. Ja kaukana horisontissa kohoavat naapurimaiden vuoristot taustoittasivat maailmaa väärin, niin kovin eri näköisenä kuin Pohjanmaata reunustava Pohjanlahti.

Minä olen kuitenkin Kainuun vaaramaisemien kasvatti. Ja kesäni olen viettänyt Pirkanmaalla, juurikin siellä kansallismaisemien seutuvilla. Minulle kodikkuus on korkeusvaihtelua, minulle kodikkuus on korkean vaaran tai mäen päältä avautuvat metsämaisema (jota tilkuttavat ankeat avohakkuut). Minulle Unkari on vieras ja outo, ja loppumattoman tylsä.

Muistan, kuinka joskus juttelimme tästä Ioannisin kanssa silloin viisitoista vuotta sitten, tuon kreikkalaisen vaihto-opiskelijan kanssa, jonka seurassa silloin seikkailimme pitkin Itä-Unkaria. Hän puhui merimaiseman puolesta. Hänestä Unkari ei ollutkaan väärä siksi, että sieltä puuttuivat mäet, tasaisuus oli hänenkin sydämensä kotimaisemaa. Vierasta oli se, että tuo tasaisuus ei ollutkaan sinistä, vierasta oli se, että tuo tasaisuus ei lainehtinutkaan tuulessa. Vierasta oli se, että missään ei näkynyt purjeveneitä.

Toki talotkin ovat eri näköisiä täällä. Ei tätä voi Pohjanmaana erehtyä pitämään. Täällä ei ole riehunut Suomea 1970-luvulla riivannut käsittämätön viehtymys tasakattoihin. Täällä ei ole riehunut Pohjoismaat 1700-luvun alussa pilannut isojako — asutus on keskittynyt kyläyhteisöihin, ei yksittäisiin taloihin siellä täällä, mahdollisimman kaukana toisistaan.

Ja puutkin ovat vääriä, ei ole mäntyjä ja koivuja, ei ole silmänkantamattomiin tasaikäistä monokulttuurista puupeltoa. Itse asiassa on hädin tuskin puita missään.

Eikä tietenkään järviä. Muistan silloin viisitoista vuotta sitten, kun kävimme suuremmalla unkarilaisseurueella Siófokissa, Balaton-järven rannalla. Järven tullessa näkyviin unkarilaisista pääsi ihastuneita hihkauksia ja huokauksia, aah, uuh, siellä se nyt on, Balaton. Balaton on iso järvi, koko Euroopan toiseksi suurin järvi heti Laatokan jälkeen (jos oikein muistan), ja sellaisenaan tietysti vaikuttava kuin meri. Varmasti vaikuttava näky näin sisämaan keskelle lukittuneessa maassa, tuhansien kilometrien päässä lähimmästä oikeasta merestä. Mutta ihmiselle, joka Suomeen palattuaan näki kahdeksannen kerroksen kotinsa ikkunoista kolme järveä ja meren, en onnistunut näkemään Balatonia Euroopan luonnon suurimpana ihmeenä. Ennemminkin se vain näytti siltä miltä maailman pitääkin näyttää. Järviähän on kaikkialla.

Mietin tätä nyt kun palasin Kroatiasta päin Unkariin, ja bussi kaartoi Balatonin ohi. Kyllähän se näytti mukavalta. Zagrebista Budapestiin bussi kulkee suurimman osan matkasta aika puuduttavan tasapaksua tasankoa pitkin, joten matkaa yhtäkkiä edes hetkellisesti täplittävä vilaus jotain sinistä oli hyvin tervetullutta vaihtelua. Järven vieressä kun on muutama mäkikin.

Tommi, veljeni, oli hänkin huomannut, kuinka Unkari on todellakin keskeistä Keski-Eurooppaa. Hän sanoi lähestulkoon innostuneena, kuinka viiden tunnin ajomatkan päässä Budapestistä löytyy melkein mitä vain. Korkeita vuoria laskettelurinteineen, Välimeri aurinkorantoineen, vaikka kuinka monen maan pääkaupungit, ja Euroopan historiaa niin paljon, ettei siihen kukaan jaksa edes tutustua.

Pointti on vain siinä, että viiden tunnin päässä Budapestistä ei olla enää Unkarissa. Ei Unkarista löydy vuoria, korkein huippu on jopa matalampi kuin Suomessa, ei Unkarista löydy merta, ja jos Budapest unohdetaan, niin ne kulttuuri- ja historiakohteetkin löytyvät enimmäkseen maan rajojen ulkopuolelta.

Olen nyt jo poistunut Unkarista, taas kerran. Tuolla maalla on paikkansa minun sydämessäni, ja sillä on tärkeä rooli siinä, kuka minä tänään olen. Mutta en tiedä. Tietysti kun 14 vuotta sitten jätin sen taakseni, Unkari oli ihmeellinen ja upea, se oli ainoa ulkomaa johon olin yhtään paremmin tutustunut. Mutta nostalgia-arvot sikseen (ja toki koin pieniä nostalgiahetkiä Budapestissä vielä nyt helmikuun puolellakin, kaikki muistot eivät olleet vielä limittyneet yhteen nykyhetmaaken kanssa), ei minulla jäänyt nyt mikään suuri ikävä Unkariin. Tunne oli ennemminkin, että johan se on nähty. Unkarin pusta on vaikuttava ja kotoisa ehkä niille, jotka ovat siellä syntyneet, mutta minulle se on vain tylsää peltoa. Kun minä olen Koillis-Unkarin silmänkantamattomilla aroilla, minä lähinnä vain ihmettelen, miksi ihmeessä ihmiset eivät pyöräile täällä enempää. Tämän helpommaksi pyöräilymaasto ei voisi mennä — miksi ihmeessä Debrecen ei ole yhtä kuulu pyöräilykaupunki kuin Amsterdam tai Kööpenhamina, tai edes Oulu? Miksi pyöriä ei oikeastaan edes näy missään?

Kotimatka on alkanut. En tiedä, haluanko palata, ainakaan vielä, mutta tiedän, etten jaksaisi enää nyt matkustaa. Jos voisin, haluaisin vain hypätä lentokoneeseen ja lentää suoraan Tampereelle. Mutta ei, matkaan menee vähimmilläänkin päiviä.

Sisällissota, 25 vuotta sitten

Mostarin keskustassa, puiston keskellä, seisoo Bruce Leen patsas. Patsas seisoo taisteluasennossa, valmiina ottamaan haastajansa vastaan, valmiina mätkimään turpaan ketä vain, joka uskoo hänelle pärjäävänsä. Saman puiston reunalla nousee myös synkeänä ja uhkaavana vanhan 8-kerroksisen pankin betoninen ranka, hylättynä, harmaantuneena, graffitien peittämänä. Tornitalon vanhat lasiseinät ovat varisseet alas jo vuosikymmeniä sitten, ja talon tukirakenteessakin on selkeitä reikiä. Monet niistä ovat luodinreikiä, jotkut isompienkin aseiden räjäyttämiä aukkoja.

Olen käynyt elämässäni synkeissä paikoissa, toisen maailmansodan keskitysleireillä, satoja uhreja nähneillä teloituspaikoilla, aikoinaan maan tasalle pommitetuissa kaupungeissa, taistelukentillä joilla on matkansa lopettanut tuhansia ihmishenkiä. Viimeksi Serbian Nišissä näin tornin, jonka ottomaanit olivat vuosisatoja sitten rakentaneet vihollistensa pääkalloista.

Mutta Mostar tapahtui äsken. Nämä kauheudet minä muistan uutiskuvista. Näiden hirmutekojen jäljet näkyvät vielä kaupungin kaikilla seinillä, luodinreikinä, raunioituneina taloina, sotaa kommentoivina graffiteina. Sen sodan läpikäyneet ovat vielä nuoria: kadulla vastaan kävelevät 30-vuotiaat muistavat vielä kuinka heidän naapureita, tätejään, vanhempiaan, leikkikavereitaan, on ammuttu kadulle ilman mitään syytä, ilman mitään tarkoitusta. Heidät ammuttiin, koska tarkka-ampuja sattui heidät näkemään. Tarkka-ampuja, joka istui tuon kahdeksankerroksisen pankinraunion yläkerrassa, kiikaritähtäimellään etsien jotakuta, ketä tahansa, jota ampua. Se talo oli monen kuukauden ajan bosnialaisten painajainen, äkkiväärä Damokleen miekka, heidän yläpuolellaan nouseva uhkaava, satunnainen kuolema — ja siinä se seisoo edelleen, rumana ja raunioituneena, traumaattisten muistojen avohaavana, suuren puiston vieressä, jossa lapset laskevat liukumäkeä ja pelaavat palloa.

Sodan päättymisestä on jo kolmattakymmentä vuotta, mutta sota näkyy kaupungissa yhä kaikkialla. Ilmeisesti johtuen korruptiosta, epäselvistä omistusoikeuksista ja edelleen riitaisista kroaatti- ja bosnialaiskaupunginosista (joilla molemmilla on paitsi oma hallinto, myös omat posti- ja sähkölaitokset), kaupunki on yhä täynnä raunioita sodan jäljiltä. Luodinreikiä löytyy lähes joka seinästä, sortumistaan millä hetkellä tahansa odottavia talonjäämiä on kaikkialla — etenkin kadun varrella, joka oli kroaattien ja bosnialaisten rintamalinja kiivaimpien taisteluiden aikana — ja useammankin hautausmaan kaikki kuolinvuodet osuvat kahden vuoden sisään, 1992 tai 1993. Kun Suomessa jossain lukee “1995 – never forget”, se on ironinen vitsi, lempeästi pilkallinen jääkiekkopistos talvisotaa epäterveesti ihannoivia leijonariipusmiehiä kohtaan, mutta kun Mostarin sillan kupeessa lukee kiveen hakattuna “don’t forget ’93”, se pysäyttää. (Ja pelottaa, jos muistajat haikailevatkin vielä kostoa, eivätkä vain muistele järjetöntä hävitystä surumielisinä.)

Mostarin vanha silta, jonka joku tunnistamattomaksi jäänyt taho pommitti sodan aikana — tarinan mukaan sillan punaiset tiilet olivat värjänneet koko joen punaiseksi, kuin koko Mostar olisi vuotanut verta — se on rakennettu uudestaan. Kansainvälisellä rahalla, UNESCOn valvonnassa, keskiaikaisin menetelmin, jopa yksittäisiä kiviä historiallisilta alkuperäislouhoksilta hakien. Mostar elää, kerää turisteja, myy matkamuistoja, houkuttelee ihmisiä vanhalla kaupungillaan ja lähiympäristön luonnonkauneuksillaan, ja näyttää elävältä ja viihdyttävältä kaupungilta paikallisillekin. Mutta voin vain arvailla, mitä ajattelevat sodan läpi eläneet ihmiset nähdessään turisteja, jotka pysähtyvät kuvaamaan luodinreikiä, ottamaan selfieitä pommitusten raunioiden äärellä, ja kiipeävät fiilistelemään sortumisvaaraiseen torniin, josta käsin tarkka-ampujat teurastivat pikkulapsia.

Tänään on tasan 100 vuotta Suomen sisällissodan syttymisestä. Punaiset ottivat Etelä-Suomen kaupungit valtaansa, valkoiset pohjoisen, ja rintamalinjat muodostettiin. Murha-aallot ja kostonkierteet oli käynnistetty jo aikaisemmin. Olen joskus kävellyt nykyisen kotikaupunkini Tampereen katuja ihan vain miettien, että isoisovanhempieni aikaan siellä velloi vielä viha ja veri. Niin tyhmää, niin turhaa, niin järjetöntä. Ja silti, jo heti seuraava sukupolvi (se, jolla silläkin oli omat kauheat sotansa), rakastui, meni naimisiin ja perusti perheitä rintamalinjoista välittämättä. Haavat paranevat hitaasti, ja voivat revetä auki vielä pitkienkin aikojen päästä, mutta paranevat kuitenkin.

Olen nyt matkan aikana lueskellut netistä paljon tekstejä sekä Suomen sisällissodasta että Jugoslavian hajoamissodista. Molemmat ovat kauheita ja hirvittäviä jaksoja alueidensa historiassa, ihmisvihaajan kaipaamia aukottomia todisteita eläinlajinsa yleisestä kelvottomuudesta. Mutta Suomen sisällissodassa on vielä jotain, jota voi edes yrittää ymmärtää. Siellä oli selkeät puolet, selkeät tavoitteet, ja suurin osa joukkoteloituksistakin noudatti jonkinlaisia makaabereja herrasmiessääntöjä. Ylilyönneistään ja sotarikoksistaan huolimatta se oli Jugoslavian hajoamissotiin verrattuna kohteliaiden herrasmiesten leppeää kisailua. Balkanin sodissa puolet ovat vaihdelleet viikosta toiseen, ja kylästä toiseen. Yhdessä kylässä kroaatit ja bosnialaiset ovat sotineet rinta rinnan serbejä vastaan, mutta jo naapurikylässä kroaatit ovatkin ammuskelleet bosnialaisia vanhan pankin kahdeksannesta kerroksesta ihan vain huvitellakseen. Se, kuka on sotinut ketä vastaan ja kenen liittolaisena on vaihdellut pahimmillaan viikosta toiseen, ja osapuolia on niin paljon, YK ja NATO mukaanluettuina, että niitä on vaikea hahmottaa sodan yleisesityksiä lueskellessani.

Mutta elämä palailee Mostariinkin, kaupunkiin joka on kärsinyt sekä sodan serbejä vastaan että kroaattien ja bosnialaisten välillä. Mostarin pirstaleiksi ammuttujen raunioiden välistä pilkistää uusia koulurakennuksia, kahvioita, ravintoloita. Maan tasalle pommitetut moskeijat on rakennettu uudelleen, täysin tuhottu ortodoksikirkko on enää vain tapulinhuippuaan vaille palautettu. Haavat paranevat, hirmutyöt haihtuvat unohduksiin.

Siksi kaupungin puistossa seisoo Bruce Lee. Bruce Lee on kaikkien mielestä siisti, ja Bruce Lee ei taistellut ei serbien, ei kroaattien, ei bosnialaisten puolella. Bruce Lee ei lyhyeksi jääneen elämänsä aikana koskaan edes käynyt Jugoslaviassa.

Bruce Lee on jotain ihan muuta kuin loput Mostarin kauniista, mutta surullisesta kaupungista.

— — —

Olen viime aikoina muutamia kertoja netissä törmännyt äärioikeiston (etenkin Venäjä-mielisen äärioikeiston) uuteen kertomukseen, jossa Jugoslavian hajoamissodat yritetään pakottaa nyt niin trendikkääseen islaminvastaiseen muottiin, yrittäen sanoa, että se oli “ensimmäinen näytös” sodista, joita seuraa muslimien invaasiosta Eurooppaan. Ottamatta kantaa siihen, minne kertomuksessa unohtuu puolitoista tuhatta vuotta erinäisiä sotia (ja aivan yhtä kauan rauhallista yhdessäeloa) ennen tätä “ensimmäistä näytöstä”, yhtäkkiä äärioikeiston narratiivissa Srebrenican verilöylyn enimmäkseen islaminuskoiset bosnialaiset ovatkin syypäitä kansanmurhaansa, ja sotien lopussa, 10 vuotta ensimmäisten laukausten jälkeen hävitettäviksi suunnitellut Kosovon albaanit ovatkin olleet koko sodan alullepanijoita.

Onkin oikeastaan hämmentävää huomata, että vaikka lähes kaikilla sodan osapuolilla onkin oma uskontonsa — serbit ortodokseja, kroaatit katolisia, bosnialaiset ja albaanit muslimeja — se ei ole ollenkaan sellainen osa tarinaa, johon paikalliset kiinnittäisivät oikeastaan mitään huomiota. Kyllä, sodan osapuolet ovat kerta toisensa jälkeen tuhonneet toistensa uskonnollisia rakennuksia, mutta aina kuulostaa siltä, että tuhon kohteena on ollut ihmisryhmän historia, heidän kulttuurinen perimänsä, ei heidän jokapäiväinen uskontonsa. Eivätkä uskonnolliset rintamalinjat edes ole keskeisiä määrittelijöitä — ihminen voi olla islaminuskoinen serbi tai ortodoksinen bosnialainen, sodassa kansallinen identiteetti määräsi puolen, ei uskonto.

Kun eräässä hostellissani yksi muista vieraista yritti kovasti johdatella hostellin omistajaa kertomaan sodasta uskonsotana, tämä suorastaan loukkaantui. Ei, se ei ollut uskonsota, ei uskonnolla ollut mitään roolia sodassa, hän toisti kerta toisensa jälkeen, ääntänsä korottaen, se oli sota Slobodan Milosevicin ajamaa serbien diktatuuria vastaan, paikallisen itsehallinnon puolesta. Yksinkertaistus sekin, mutta varmasti lähempänä sitä totuutta, jonka sodan itse eläneet tuntevat.

Aloin miettiä, että voisi kai Suomenkin sisällissodan nähdä uskonsotana ateististen punaisten ja protestanttisten valkoisten välillä. Mutta vaikka tämäkin varmasti oli arvomaailmaerona selkeästi sodan puolia erotteleva tekijä, joka monelle oli varmasti tärkeäkin ero, se on kuitenkin aika epäolennainen osa sodan kokonaiskertomusta.

Kolme lyhyttä kertomusta

Pysähdyin Prizrenin keskustassa vilkaisemaan ohi kulkemani ravintolan ruokalistaa, joka ainakin etäisyydestä näytti olevan ainakin osittain englanniksi. Heti seisahduttuani nuori miestarjoilija juoksi ovelta luokseni ja tervehti minua (oletettavasti) albaniaksi.

– Hello. I’m vegetarian, minä sanoin, Do you have anything for me to eat.

– We have very good food. Come in. We have very good pasta bolognese. We have kebab.

– Okay. But do you have anything for a vegetarian?

– We have very good food. We have very good kebab. We have very good steak.

– Okay. Do you have something with no meat.

– We have pizza, we have very good kebab.

– Yes. But NO meat, NO fish.

– Ah! Fish, we have very good fish.

– NO fish, NO meat, I don’t eat meat, I don’t eat fish.

– Come in. We have very good food.

– Yes. I’m sure you have. I’ll find some other place, thank you.

Keskustelun edetessä nuoren miehen ilme alkoi muodostumaan yhä epäuskoisemmaksi ja epäuskoisemmaksi. Tuli mieleeni aikoinaan aikani Intiassa, kun samantasoista englantia puhuneet ilmaisivat hetki hetkeltä kasvavan ärtymyksensä siitä, että eikö tuo osaa englantia, kun se ei kerran ymmärrä näitä meidän lauseita joissa ei ole kieliopillisesti eikä sanastollisesti mitään järkeä. Tämän nuoren miehen kasvoilta kuitenkin näkyi ennemmin surumielinen kyvyttömyys kommunikoida kanssani.

Siitä on kuitenkin jo pitkä aika, kun olen viimeksi keskustellut englanniksi ihmisen kanssa, joka puhuu minulle englantia, mutta ei tunne englannin sanaa “no”.

— — —

Pakkasin tavarat huolella, tarkistin että kaikki tulee mukaan, vilkaisin latauksessa olevasta puhelimestani kellonajan. Noin tunti bussin lähtöön. Kävelymatkaan asemalle menee noin puoli tuntia, joten vaikka vähän eksyisinkin matkalle, ja joutuisin jonottamaan lippuluukulla, silti olen siellä hyvissä ajoin. Ehtisin käydä vielä nopeasti matkan varrelta vilkaisemassa Skopjen sosialistista betoniarkkitehtuuria edustavan pääpostinkin. Puhelimen akku oli vielä harmittavan tyhjä, toivottavasti lataus kestäisi Prizreniin saakka.

Kävelin alas, soitin respan kelloa, annoin avaimen, sanoin lähteväni, otin jonkinlaisen virallisen majoitustodistuksen vastaan (mikähän tämäkin on, mietin, tarviikohan sitä johonkin, ja lähdin kävelemään. Olin kävellyt Skopjessa jo kolmisen päivää edestakaisin, reitti hostellilta keskustaan oli jo selkeä ja tuttu, ja keskustasta bussiasemalle ei ollut enää pitkä matka.

Vähän toista kilometriä käveltyäni tein tieltä pienen koukkauksen päästäkseni postitalon luokse. Olin kävellyt siitä ennenkin ohi, mutten ollut kiinnittänyt siihen sen kummempaa huomiota. Se ei ole mitenkään selvästi esillä oleva rakennus. 40 vuotta vanha talo, jonka likaisenruskeaa betonista julkisivua ei ole koskaan siistitty ja puhdistettu, mutta muodoiltaan mielenkiintoinen ja saattanut olla uutena omalla tapaa ihan kauniskin. Pyöreät, ulkonevat ikkunat toivat kyllä vahvasti mieleen betoniset viemäriputket, mutta kaipa se johtui vain materiaalista.

Huomasin, että kännykkäni laturi ei ollutkaan taskussa. Minnehän olin sen laittanut, mietin. Varmaankin reppuni vasempaan sivutaskuun, siellä useimmat johdot ovat, mutta tällä matkalla olen useimmiten pitänyt laturia taskussani, etenkin tällaisilla matkoilla, jolloin puhelimen akku on uhkaavan tyhjä. Toivottavasti bussissa on laturipistokkeet, ajattelin. Pitää vain sitten muistaa kaivaa laturi pois repusta, etten pakkaa sitä bussin tavaratilaan ja jätä puhelintani kuolemaan. Majapaikkojen löytäminen ilman kännykkään talletettua nimeä ja osoitetta — ja karttaa — on hyvin vaikeaa. Nimimerkillä “senkin olen tehnyt”.

Jatkoin matkaani. Skopjen jättimäiset patsaat ja kulissimaiset rakennukset olivat jo tulleet tutuiksi, mutta nyt vasta kiinnitin huomiota yhteen taloon, en tiedä mikä se on, joka ihan oikeasti oli alle 10 metriä leveä sivultapäin. Eihän tuohon taloon mahdu edes kunnollisia huoneita sisään, mietin, siitä puhumattakaan että siellä olisi käytäviä joita pitkin niihin huoneisiin voisi kulkea.

Keskusta alkoi jäädä taakse, enkä ollut enää täysin varma kulkusuunnastani. Kaivoin kännykkäni esille. Ei tuossa taskussa. Eikä tässä. Ihan normaalia, laitan kännykkäni aina täysin satunnaisiin taskuihin. Ei povitaskussakaan. Nyt vasta aloin yhdistämään kännykän puuttumisen laturin puuttumiseen. Niin, ne olivat siinä seinässä latautumassa, kun katsoin kellonaikaa silloin. Enkö muka ottanutkaan niitä mukaan.

Olin jo melkein bussiasemalla perillä. Olin kävellyt jo kolmisen kilometriä painavine kantamuksineni, reppu selässä, kameralaukku toisella olkapäällä, Puolangan pessimistien kassi kädessä roikkumassa. Kaivoin reppuni mukamas läpi, oikeasti hetkeäkään uskomatta, että sieltä kännykkää löytyisi, ja vilkaisin muodon vuoksi pessimismikassiinikin. Mitäpä se hyvejää, siinä lukee. Ei ole mitään järkeä kaivaa kasseja, kun tietää, että kännykkä on kolmen kilometrin päässä hostellin töpselistä roikkumassa.

Tiedättehän sen tunteen, kun unohtaa puhelimensa kotipöydälle, tai jättää sen sinne tarkoituksella, ja sen jälkeen on koko ajan varma, että juuri nyt joku soittaa, että juuri nyt tulee se koko elämän mullistava koko elämän tärkein puhelu. Vaikka kukaan ei koskaan soittaisi, niin silti on varma, että tämän kymmenminuuttisen kauppakäynnin aikana juuri nyt kaikki olisivat soittamassa. No, kun olen entisessä Jugoslaviassa, EU:n ulkopuolella, en vastaisi puhelimeen vaikka se olisi kädessäni soimassa. Vastaaminen maksaa puolitoista euroa minuutti, netin käyttö maksaa 10 euroa megatavu. Siihen nähden, että EU poisti EU:n sisältä roaming-maksut käytännössä kokonaan, entisen Jugoslavian hinnasto on ihan vain operaattorien tahallista kiusantekoa. Ei tällaiset hinnat voi olla kannattavaa bisnestä, ei kukaan käytä puhelintaan jos siitä laskutetaan ihan älyttömiä.

Mutta jokin psykologiassani kuitenkin tökkäsi pahemman kerran, nyt kun olin ilman puhelinta. Minä eksyin. Minä lähdin kävelemään takaisin samaa matkaa, jota olin juuri nyt kävellyt toiseen suuntaan, samaa matkaa, mitä olin jo kolmatta päivää kävellyt ongelmitta edestakaisin ilman karttaa — ja nyt, kun minulla ei ollut taskussani puhelimen karttaa, johon yleensä en pientä lähtöä edeltävää vilkaisua lukuunottamatta kiinnitä mitään huomiota, minä eksyin. Enkä edes vain kerran, enkä edes kahdesti, vaan kolme kertaa. Lähettääkö kännykkä taskustani käsin jotain gps-säteilyä aivoihini, jonka avulla normaalisti suunnistan, vai mitä tapahtui? Joka tapauksessa olin ihan hämilläni: Yhtäkkiä missään risteyksessä ei näkynyt mitään tuttua — paitsi silloin kun olin väärässä risteyksessä ja olin ihan varma että tästä minä olen aina ennenkin kääntynyt.

Olen hyvä kaupunkisuunnistaja. Olen tehnyt sitä jopa viime vuodet työkseni. Kännykkä on aina ollut vain apuväline niihin lyhyisiin hetkiin, kun olen epävarma sijainnistani, mutta yleensä olen vilkaissut sitä vain liikkeelle lähtiessäni, ja sitten perille päästyäni varmistaakseni että olen oikeassa paikassa. Muuten puhelimen kartta on vain turva, mahdollinen apuväline, jos jostain syystä kaikki menee pieleen. Ja nyt kun se turva puuttui, käännyin levottomana jokaisesta risteyksestä väärään suuntaan, uskaltamatta luottaa suunnistustaitooni, kun suojelusenkelini oli jäänyt pistorasiaan makaamaan.

Mutta monen väärän käännöksen jälkeen löysin kuin löysinkin perille. Bussi ehti tietysti jo lähteä, mutta kännykkäni ei ollut hävinnyt minnekään. Hostellin respa heti minut nähtyään nosti puhelintani esille kysyen, huomasinko, että se on unohtunut. Siksihän palasin, minä vastasin. Hän sanoi myös lähettäneensä minulle juuri sähköpostia, jossa kertoi puhelimen jääneen hostellille, mutta en tiedä, miten hän ajatteli minun sen sähköpostin vastaanottavan ilman puhelinta.

Seuraava bussi kohti Prizreniä lähti vielä illalla, mutta sitä ennen vietin vielä yhden lisäpäivän mahtipontisessa Skopjessa. Ennen uutta lähtöäni tarkastin vielä taskuni moneen kertaan, jotta nyt kaikki olisi varmasti mukana.

Tarkistin tavarani moneen kertaan myös Prizrenissä, kun sieltä parin yön jälkeen jatkoin matkaani, samalla sikäläisen majapaikkani omistajalle kertoen, kuinka unohdin kännykkäni Skopjeen enkä halua tehdä sitä uudelleen.

Sinne unohdin sateenvarjoni. Siellä se on vieläkin.

— — —

Yleensä matkustaessa bussimatkat ovat niitä tylsimpiä hetkiä, jossa yritetään saada aika jotenkin kulumaan, kirjaa lukemalla, puhelinta näpläten, nukkuen, miten vain. Mutta viimeiset bussimatkat, Prizrenistä Ulcinjiin, ja etenkin Montenegron rantaviivaa seuranneet bussimatkat, niissä ei ole tarvinnut ylimääräistä viihdykettä. Ikkunasta avautuvat maisemat riittävät, kyllä niitä aina pari tuntia kerrallaan pystyy ihastelemaan.

Vaikka kyllähän jumalainen kauneuskin arkistuu. Yhtä tylsistyneitä nämä paikalliset ovat näissä busseissaan kuin mitä minä olen matkalla Tampereelta Helsinkiin — tai Oulusta Puolangalle, jonka olen kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja bussissa elämäni aikana istunut. Miksi ihastella vuorten ja meren välillä kiemurtelevia teitä ja rannalla kohoavia punakattoisia rakennuksia ja vuosisatoja vanhoja kirkkoja, luostareita ja linnoituksia, jos ne ovat jokapäiväinen arki. Aurinkokin laskee meren taakse, Montenegron mustia vuoria punaiseen päin sävyttäen, ihan joka ainoa ilta, läpi vuoden, oli kesä tai talvi.

Pari vuotta sitten kuljin bussissa Wienistä Roomaan, ja bussi kulki Alppien halki. Kun joka puolella näkyi upeaa vuoristomaisemaa, jossa maailma näkyi kymmenten kilometrien päähän, korkeiden huippujen ja jyrkkien laaksojen jylhänä vaihteluna, kaikki ihmiset vain tuijottivat puhelimiaan tai yrittivät löytää hyvää nukkuma-asentoa. Mutta heti kun eräällä harvinaisen tylsällä vuorenhuipun tasanko-osuudella taivaalta alkoi sataa harmaata ja rumaa räntää, ihmiset kaivoivat innoissaan puhelimensa esille ja alkoivat ottamaan kuvia jakaakseen ne kaikille kavereilleen sosiaalisessa mediassa. Katsokaa, lunta! Maailman kahdeksas ihme. Toisin kuin tylsä ja puuduttava vuoristomaisema.

Kun suurin osa maailman ihmistä ajaa autollaan Pohjois-Suomen poronhoitoalueella keskelle porotokkaa, hän kaivaa kameran esille ja pitää tätä villieläinten kohtaamista yhtenä matkansa ehdottomista kohokohdista. Pohjoissuomalainen hakkaa vain autonsa torvea ja ärsyyntyneenä tuhisee eläimille että menkää pois tukkimasta tietä, minulla on parempaakin tekemistä kuin seistä tässä teidän perässä.

Niin se maailma toimii.

Mutta onneksi on Skopje

Kävin alkusyksystä Tampereen taidemuseossa Tampereen Backlight -valokuvafestivaalin näyttelyssä. Siellä oli paljon hienoja valokuvia, toiset dokumentaarisempia, toiset taiteellisempia, mutta mikä itselleni erityisesti pisti silmää olivat yhden nurkkahuoneen täyttäneet puolalaisen Michal Siarekin valokuvat Skopjesta, Makedonian pääkaupungista. Ne eivät jääneet mieleen välttämättä kovinkaan kummoisina valokuvina, mutta ne esittivät maailmaa, jota en tiennyt niin läheltä löytyvänkään.

Kuvissa oli yli-isoja, jättimäisiä kitsch-patsaita, pseudoklassisia palatseja, halvalla tehtyä pursuavan mahtipontista luksusta. Valokuvien Skopje näytti Keski-Aasian -Staneilta (Kazakhstan, Turkmenistan, Uzbekistan, mitä niitä nyt onkaan), suuruudenhullulta kaupunginrakennusprojektilta, jossa innokkuus ja näyttämisen tarve ohittavat tyylitajun — ja paikoin rakennustaidonkin.

Valokuvien pitkissä esittelyteksteissä kyseenalaistettiin myös Makedonian halua esiintyä antiikin Makedonian, tuon Aleksanteri Suuren puoli tunnettua maailmaa valloittaneesta sotaretkestä tunnetun valtakunnan, suorana perillisenä. Mutta tässähän nyt ei ole mitään erikoista, tämä kuulostaa ihan vain arkisen tylsältä itäeurooppalaisuudelta. Olen nyt vieraillut suhteellisen lyhyen ajan sisällä neljässä pienessä ja historiallisesti melko merkityksettömässä valtiossa, jotka kilvan yrittävät huutaa kaikille olevansa maailmanhistorian avainpelaajia, eurooppalaisen kulttuurin urheita puolustajia itämaista invaasiota vastaan, ellei peräti koko eurooppalaisen kulttuurin alkukoteja — itse jokseenkin nolostuttavasti uskoen valheisiinsa, mutta ulkopuoliset eivät silti ole noista maista juuri kuullutkaan. Makedonia? Ai, sellainenkinko maa on? Ja vielä Euroopassa? Kaikenlaista sitä kuuleekin. Onneksi itse olen suomalainen, kotoisin kansakunnasta, jolla muutamaa hörhöä lukuunottamatta on ihan realistinen käsitys pienen kotimaansa merkityksettömyydestä.

Yhtä kaikki, siitä museokäynnistä asti olen koko ajan halunnut käydä Skopjessa, tuossa pienessä entisen Jugoslavian sirpaleen pääkaupungissa, josta sitä ennen olin hädin tuskin koskaan kuullutkaan. Ja kas, miten elämä minua aalloillaan keinuttelikaan, jo nyt olen täällä. Vain muutamaa kuukautta myöhemmin.

On juliaanisen kalenterin mukainen uusi vuosi, on sunnuntai, istun kaupungin keskustassa meksikolaisen ravintolan nurkassa ja kirjoitan näitä ajatuksiani käsin muistivihkooni. Tämä ravintola voisi olla missä tahansa päin maailmaa. Tätä ruokaa olen syönyt melkein joka puolella Eurooppaa. Vain tilaamani kaakaon ilmestyminen pöytään jonkinlaisena lämmitettynä suklaavanukkaana oli yllätys, jollaista en ole ennen kokenut. Kuten kaikki maailmalla yhtään enemmän matkanneet, minunkin toistuvat harmitukseni on paikalliskulttuurien kuolema. Kaikkialla näyttää samanlaiselta, ihmisillä on samanlaiset vaatteet, he syövät samaa ruokaa, istuvat samoilla Ikean huonekaluilla. Jos näen valokuvan kaupungin keskustan kauppa-aluuelta, ei kuvasta voi päätellä, olenko Pariisissa, Barcelonassa, Budapestissä, Vilnassa vai Oulussa. Halki Euroopan äärioikeisto pelkää oman kansalliskulttuurinsa kuolevan muslimien muuttaessa maanosaansa, mutta siinähän valittavat Samsungin puhelimillaan jonottaessaan Burger Kingiin, ruotsalaisen liikkeen kiinalaisessa tehtaassa valmistuttamissa amerikkalaisissa farkuissaan. Niissä ihan samoissa housuissa, joissa libanonilaiset ja pakistanilaisetkin jonottavat kotimaissaan niihin samoihin pikaruokaketjuihin, ihan samat puhelimet taskuissaan. Ei kannata pelätä paikalliskulttuurin kuolemaa, kun se on kuollut jo vuosikymmeniä sitten.

Luojalle siis kiitos Skopjesta. Onko kaupungin keskusta Kitschiä? — Aivan varmasti on. Onko tämä suuruudenhullu ja älytön? — Kiistatta on. Onko kaupungissa betonipatsaita, jotka jokseenkin tökerön näköisesti on yritetty maalata hapettuneen pronssin näköiseksi? — No onpa hyvinkin (tai voivat ne olla kipsiäkin, pronssia eivät kuitenkaan). Ovatko nämä valkoiset palatsit nopeasti kyhättyjä valkoiseksi maalattuja betonikolosseja? — No sitähän ne nimenomaan ovat: Vielä vuosikymmenen vaihteessa niistä ei ollut täällä jälkeäkään.

Mutta vähänkö tämä on absurdissa tyylittömyydessään upea. Kaupungin keskustorilla kohoaa 15-metrinen ratsastajapatsas (joka ei virallisesti ole Aleksanteri Suuri, koska se suututtaisi kreikkalaiset, mutta joka se tietysti oikeasti on), joka on asetettu 10-metrisen pylvään päälle, jota kiertää kolmimetristen leijonien lauma. Massiivisia suihkulähteitä ja patsaita on joka puolella, kaikkien ollessa tarpeettoman isoja, oli aiheena sitten jokin historian suurmies tai lastansa halaava äitipatsas. Suosittelen ehdottomasti kaikkia käymään täällä viiden vuoden päästä, kunhan keskustassa vielä kaikkialla näkyvät rakennustyömaat ovat valmiita — mutta kannattaa tulla ennen vuotta 2030, sillä en voi luvata, että nämä rakennukset välttämättä kestävät sitä pidemmälle. Näissä on jo nyt, kolme vuotta valmistumisensa jälkeen, ulkopinnoilla paikoin pahan näköisiä kosteusvaurioita ja ainakin näin tammikuussa laaja-alaisesti hometäpliä, ja maalikin alkaa jo ensimmäisistä paikoista rapistua. (Puhumattakaan siitä, että ainoastaan julkisivut on ylipäätään tehty kunnolla. Jos taloja katsoo sivusta päin, ei niistä ole aina viitsitty edes pinnan betonia tasoittaa kunnolla.)

Skopjen keskustassa on flyygelin muotoinen ja kokoinen ruukku kukkaistutuksille, jossa on enää jäljellä vain muistuma hyvästä ideasta, ruosteen syötyä läpi maalin jo aikaa sitten, sivupeltienkin jo alettua taittumaan, jonkun niitä potkittua tai ihan vain painovoiman ja ajan vaikutuksesta. Se on vähän kuin vertauskuva koko kaupungista.

Kaupungin keskustan suuruudenhulluutta korostaa se, että kaupungin massiivisuus ei ole missään suhteessa siellä kulkevien ihmisten määrään. Tietysti nyt on tammikuu, ja tietysti nyt on uusi vuosi, jota lukemani mukaan täällä vietetään perhejuhlana läheisten kanssa. Mutta silti kaupungin laakeat, leveät kadut ja suuret torit ovat lähestulkoon autioita, vain yksittäisten ihmisten täplittämiä. Katselen ravintoloiden ikkunoista sisään tyhjiä tiloja, joissa viisi tarjoilijaa istuvat tylsistyneinä baaritiskin äärellä ilman ensimmäistäkään asiakasta. Skopje on puolen miljoonan asukkaan kaupunki, jossa hevoskärryt vielä ratsastavat liikenteen keskellä, eikä paikallisilla varmaan ole liiemmin varaa syödä keskustan (suomalaisille halvoissa) ravintoloissa, ja kun turistit eivät kaupunkia ainakaan vielä ole löytäneet, keskusta on lähes aavekaupunki.

Mutta kyllähän ne talot paikoin näyttävät hienoilta. Vaikkapa kaupungin arkeologinen museo, joka on vallan suloinen yhdistelmä 1800-luvun uusklassismia ja viime vuosikymmenen lasiseinäarkkitehtuuria. Talossa on oikeasti ideaa, enemmän kuin yhdessäkään Suomeen viimeisten vuosikymmenten aikoina rakennetuissa taloissa. Valitettavasti illuusio vain alkaa nopeasti murtua, kun koskettaa talon hentoisiin ja heliseviin muovioviin, ja tutustuu sisätilojen kovin epäkäytännölliseen huonesuunnitelmaan (eikä missän tietenkään ole mitään opasteita ja totta kai vessojen ovet ovat lukossa). Vaikka eipä siinä mitään, eipä siellä ollut ulkona pärskineestä sateesta huolimatta lisäkseni juuri muita asiakkaitakaan.

Kaupungin yläpuolella kohoaa suuri linnoitus. Wikipedia sanoo, että se tuhoutui kokonaan vuoden 1963 maanjäristyksessä, joten sekin on rakennettu keskiaikaiseen asuunsa ihan vasta. Tai sitä ollaan rakentamassa. Linnoituksen sisäänkäynnillä lukee ruosteisessa osittain ylimaalatussa kyltissä, että alue on suljettu turisteilta, mutta portti on siitä huolimatta auki ja kaikki sinne silti näyttävät menevän. Alue näyttää siltä, että siellä on suuret uudistustyöt meneillään, mutta ne ovat unohtuneet kesken. Rakennustelineet ovat jo alkaneet ruostua paikoilleen, ja uudisrakennusten kesken jääneet seinät ovat alkaneet putoilla tiiliskivi kerrallaan maahan.

Pisteet kotiin kuitenkin siitä, että Skoplje yrittää olla jotain erilaista. Kaupungin patsaissa ja rakennuksissa on myös helmiä kaiken sen mauttoman kitschin seassa — ja jos ollaan ihan rehellisiä, niin eivätpä ne siltojen patsaat Pariisissa tai Roomassakaan (tai Tampereella) ole pääsääntöisesti mitään suurta taidetta.

Toivottavasti sijoitus kannattaa, ja matkailijat löytävät suuruudenhullun Skopjen. Ettei nyt ihan kaikki verorahat, joilla olisi voinut parantaa koulutusta ja sairaanhuoltoa, ole mennyt ihan turhiin seiniin. Ja sitten 20 vuoden päästä, kun Skopjen palatsit ovat jo purkukuntoisen rappeutuneita ja läpihomeessa, ehkä joku toinen kaupunki, tai Skopje uudelleen itse, päättää tehdä jotain samanlaista, mutta ammattitaitoisemmin ja kestävästi.

Sillä onhan pompöösi kitschikin nyt mielenkiintoisempaa kuin aaltopelti-, betoni- ja lasikuutiot.

Serbia lie muutakin kuin sotansa

Serbialla on imago-ongelma. Kun kävin Romaniassa, mietin kerjäläisiä, mietin rasismia, mietin Ceaucescun ajan laittomia abortteja (luin Wikipediasta, että Ceaucescun kuoltua Romaniassa tehtiin kolme aborttia jokaista syntynyttä lasta kohden). Mutta Serbia? Kun minulle sanotaan Serbia, minä mietin kansanmurhaajia, ja minä mietin järjestelmällisiä joukkoraiskauksia. Serbia on Euroopan lähihistorian narratiivissa 1990-luvun Natsi-Saksa, äärimmäinen paha, syypää kaikkeen siihenkin, johon se ei oikeasti ole syypää.

Kun katson kadulla vastaani käveleviä ihmisiä, en voi olla ajattelematta jokaisen yli nelikymppisen kohdalla, että tuokin on ollut mukana siinä sisällissodassa. Mitä kauheuksia he ovat nähneet, mitä kauheuksia he ovat kokeneet — ja mitä kauheuksia he ovat tehneet? Millaisia demoneja he kantavat sisällään? Heräävätkö he joka yö painajaisiin, itkevätkö he humaltuessaan hirveyksiin hukkunutta nuoruuttaan?

Ei sota tietenkään enää missään näy. Netin matkaoppaissa mainostetaan, että jos kulkee tarpeeksi syvälle Belgradin lähiöihin, niin siellä pitäisi vielä olla Naton pommitusten raunioittamia taloja — mutta makaaberi tuhoturismi lähihistorian järjettömyyksiin ei välttämättä ole se minun juttuni. Haluan tietää, mitä muuta tämä maa on kuin se sotansa, sillä johan tänne on jo kasvanut ensimmäiset aikuisetkin jotka ovat syntyneet Naton pommitusten jälkeen.

Millainen siis Serbia on? Belgrad on ihan samanlainen kuin kaikki muutkin paikat. Kaunis keskusta, pitkä kävelykatu, H&M, MacDonalds, KFC, iso ostoskeskus jossa on Tommy Hilfiger ja Zara ja Desigual, kirkkoja ja linnoitus. Matkailijalle positiivisesti kaikki puhuvat englantia ja kortilla voi maksaa joka paikassa, ja etukäteen pelkäämäni kyrillinen kirjoituskin rajoittuu lähinnä vain virallisiin teksteihin. Ei tunnukaan siltä kuin olisin taas alle kouluikäinen, lukutaidoton pikkupoika, jolle kirjoitusmerkit ovat vain salaperäisiä taikasymboleita, vaan tuntuu vain tavalliselta matkailijalta, joka yrittää epätoivoisesti löytää teksteistä edes yksittäisiä tuttuja sanoja joihin tarttua. Belgradissa voisi helposti unohtaa, että tätä kieltä ainakin virallisesti kirjoitetaan kyrilisillä aakkosilla. Ja silloinkin kuin kyrilisiä kirjaimia käytetään, ja sille on matkailijalle väliä, alla tai vieressä on usein sama teksti englanniksi.

Kun saavuin bussilla Belgradin bussiasemalle, silloin tunsin palanneeni taas kehitysmaahan. Asema oli ankea ja betoninen, niin kuin suurimmassa osassa Eurooppaa, mutta heti bussin portaitten alla oli ihmisiä jonossa repimässä minua takseihin. Yksi ei ei riittänyt, toinen houkutteli paikalle vain toisen taksikuskin, ja samaan aikaan yli-innokas kantaja yritti saada minua asettamaan reppuani hänen maksulliseen nokkakärryynsä. Miksi ihmeessä minä haluaisin, että joku kantaa reppuani nokkakärryllä? Minulla ei ole edes rinkka mukana, sen jätin tämän reissuni ajaksi Budapestiin.

Kun vastaan vielä tuli nuoria miehiä kainalosauvoilla hyppien, ja muitakin alaraaja-amputoituja jollaisia harvemmin rauhaisan lähihistorian maissa näkee, minä hetken ajan mietin tulleeni oikeasti mielikuvieni entiseen Jugoslaviaan. Mutta se kesti vain hetken. Ankeaa oli vain bussiasema, mutta sellaisia ne ovat Pariisissa, Roomassa ja jopa Wienissäkin. Bussiaseman ulkopuolella hämmentävää oli se, että olin palannut jouluun.

Joulu jatkuu monin paikoin pitkälle tammikuuhun, Roomassakin jouluvalot ilmestyivät katukuvaan vasta pari päivää joulua ennen ja pysyivät joka paikassa helmikuulle asti, ja muistan kuinka sekä Miskolcissa 14 vuotta sitten ja Laroque-des-Alberesissä seitsemän vuotta sitten jouluvalot olivat paikoillaan läpi vuoden, mutta vain suurimman osan ajasta pimeinä. Mutta täällä vastaani kulki joulupukkeja, jotka yleensä on rajattu tiukasti joulun ympäristöön, ellei peräti vain joulukuun kuudenteen, Pyhän Nikolauksen päivään. Amerikkalaiset joululaulut raikasivat kaiuttimista, kohta kahden viikon tauon jälkeen kun unkarilaiset niihin jo ehtivät kyllästyä, ja kaikkialla oli melkein jouluisempaa kuin itse jouluna (vain lumi ja pakkanen puuttuivat).

Ei se minua loputtomasti hämmentänyt. Toki suomalainen venäläisen joulun tuntee kun sellaisen näkee (tai kai se ortodoksinen oikeaoppisesti on), mutta kun joululle kerran oli jo sanonut hyvästit, niin sen yllättävä paluu vain viiden tunnin bussimatkan päässä pääsi hieman huvittamaan. Jos oikein tykkää joulusta, niin sopivasti maailmaa kiertämällä sitä voi optimoida jatkumaan ja jatkumaan. Voi aloittaa ihan Suomesta, jossa joulukoristeet tulevat kauppoihin ja joululaulut alkavat raikaamaan jo tukevasti lokakuun puolella, ja sitten matkustella joulun toisensa perään pitkin Eurooppaa. Etenkin Serbiassa ne pukit näyttivät kovin tutuilta, ihan samanlaisilta jouluperinteiltä kuin Nyky-Suomessakin, niin ei pidä joutua ihmettelemään italialaisten Befana-noitia tai espanjalaisten itämään tietäjä -kulkueita.

Kävelykadulla oli myös lukuisia ilahduttavan hyvätasoisia katumuusikkoja. Kaukana ne Cluj-Napocan kahta nuottia mukamas soittavat kerjäläiset, täällä hanuristit vetivät virtuoosimaisia sooloja ja kaunisääniset laulajattaret kaunistivat säestämättöminä iltaa surumielisen kuuloisilla balladeilla. Tietysti se yksi ja ainoa sotaan liittymätön asia, jonka tästä alueesta olen tiennyt, on ollut alueen voimakas ja tunnelmallinen musiikkikulttuuri, jota Emir Kusturica on elokuvissaan (ja musiikkiprojekteissaan) tuonut maailman tietouteen, ja olinkin ilahtunut, kuinka katumuusikkojen musiikki edusti myös sitä äänimaailmaa. Kyllä he tietysti soittivat myös Knocking on Heaven’s Dooria ja Hotel Californiaa, mutta ne ovat yhtä kiinteä osa länsimaista kaupunkia kuin se H&M tai Burger King, joten ei niihin sen kummemmin jaksa kiinnittää edes huomiota.

Kun kävelykeskustasta siirtyi etäämmäs, siellä alkoi näkyä menneen vaurauden jälkiä. Hylättyjä ja unohtuneita laivoja Tonavan rannassa, betonisia ravintoloita, jotka ovat 30 vuotta sitten olleet varmasti olleet vauraiden ja eliitin suosikkeja, mutta nyt ovat vain surullisesti rappeutuneita. Yksityiskohdista näkee, että elämä on taas palautumassa, rappioituneiden laivojen keskelle on noussut ja on nousemassa uusia ja hienoja ravintola- ja majoituslaivoja, mutta jossain välissä on ollut musta aukko. Nykytaiteen museossa salakuuntelin joidenkin yksityistä opastuskierrosta, josta kuuntelemani osuus keskittyi lähinnä siihen, kuinka museo on ollut vuosikymmeniä lähinnä unohdettuna, varattomana ja heitteillä, ja kuinka se ihan vastikään on remontoitu taas käyttökuntoon.

Mutta se museo loi uskoa Serbian tulevaisuuteen. Belgradin nykytaiteen museo on kriittinen Serbian lähimenneisyyttä ja nykypäivää kohtaan. Siinä missä muualla törmää historiantulkintaan, jonka mukaan 1990-luvulla Serbit ihan vain viattomina ja kiltteinä elivät omaa arkista elämäänsä kunnes Naton terroristit tulivat ja ihan syyttä suotta pommittivat pikkulapsia, taidemuseossa oli objektiivisempi tulkinta maasta sodan jaloissa (ei kai sodat ole kansakuntien syytä, olivat ne sitten aloittajia tai altavastaajia, sodan uhreiksi kaikki lopulta päätyvät), ja äärimmäisen korruptoituneesta yksityistämisaallosta. Sellaisesta, jossa tehtaat ja maatilat hankitaan itselle vääryydellä ja valheella, ja sitten vain myydään lihoiksi nopeiden kertavoittojen toivossa, minkäänlaisesta jatkuvuudesta välittämättä. Sellaisesta yksityistämisestä, josta syntyy romahtaneita valtioita ilman tulevaisuutta, ei sellaisesta lähinnä vain vähän harmittavasta ja turhasta ulkoistamisvimmasta kuin mistä Suomessa on viimeiset vuosikymmenet kärsitty.

Mutta Belgrad on helppo. Olen nyt jo monta päivää, ja monen monta tuntia, yrittänyt suunnitella itselleni toteuttamiskelpoista matkasuunnitelmaa entisen Jugoslavian alueelle, ja toistaiseksi olen saanut selville lähinnä sen, että Kroatiassa on helppo matkustaa, ja että Belgradista pääsee bussilla mihin vain. Mutta jos sattuu olemaan Belgradin ulkopuolella, ja jos sattuu haluamaan matkustaa itä-länsi -suunnassa vaikkapa Makedoniasta Montenegroon, niin vaihtoehdot ovat vähissä. Kahdensadan kilometrin matkoihin luvataan menevät kahdeksan tuntia, kolmenkymmenen kilometrin matkoihin tunti, eivätkä nämä edes sisällä pitkiä jonotuksia rajoja ylittäessä. Täällä pitäisi matkustaa lentokoneella, tai omalla autolla, ja ilman minkäänlaista aikataulua.

Nyt olen Nišissä, jonne tulin lähinnä siksi, että ylipäätään onnistuin keksimään, kuinka tänne pääsee, ja kuinka täältä pääsee pois. Yhden illan oleskelun perusteella tämä on taas niitä kaupunkeja, johon ei kenelläkään oikein ole mitään syytä koskaan tulla, ellei sitten satu tänne syntymään tai täältä työtä saamaan, mutta onhan näitäkin mielenkiintoista aina nähdä. Ainakin täällä on vielä kolmekymmentä vuotta vanha autokanta ja kaupunki on rappeutunut ja likainen niin kuin Miskolc neljätoista vuotta sitten.

Itse asiassa joiltain osin tunsin täällä enemmän palanneeni nuoruuteni Miskolciin kuin varsinaisesti itse Miskolcissa.

Mutta matka on vasta aluillaan. Tuskin tulen mihinkään erityisen ihanaan paikkaan päätymään, vaikka muutamia potentiaalisesti hurmaavia olenkin alustavaan matkasuunnitelmaani yrittänyt noukkia (mikäli niihin on jotenkin mahdollista päästä). Päädyin mihin päädyin, tein mitä tein, niin sen voin kuitenkin jo nyt sanoa, että näiden päivien jälkeen kun ajattelen entistä Jugoslaviaa, tulen miettimään muutakin kuin kansanmurhia ja ihmiseläimen syvintä julmuutta.

Vuosituhanteni Melindan kanssa

Vuosituhat oli saavuttamassa täysi-ikäisyyttään, ja minä olin kävelemässä Budapestin kaduilla. Kello oli vasta puoli kymmenen, mutta raketit olivat paukkuneet kaikkialla jo tunteja, elleivät päiviä. Kaduilla leijaileva ruudinkatku kävi kurkkuuni, ja savu peitti näkyvyyttä, Tonavaa kohti lähestyessä sekoittuen joelta nousevaan sumuun.

En viihtynyt Budapestin illassa. Ihmisiä oli liikaa kaupungin kapeilla kaduilla, he olivat meluisia — paitsi paukkupommeineen myös torvineen ja yleisine älämölöineen — ja suuri osa heistä oli silmin nähden humalassa. Juttelimme tästä edellisenä päivänä Melindan kanssa. Ilmeisesti hän jakaa inhoni väenpaljouksia kohtaan, kertomansa perusteella vielä voimakkaammin kuin minä. Hän muisti sen piirteen minusta, mikä yllätti. En tiedä, oliko hän valmistautunut jälleennäkemiseemme lukemalla kaikki vuosien varrella vaihtamamme sähköpostit ja Facebook-viestit läpi, vai onko hänellä vain hämmästyttävän hyvä muisti. Minä muistin hänestä lähinnä sen, että neljätoista vuotta sitten hän oli joskus maininnut pitävänsä leijonista. Enkä ole varma, onko sekään oikea muisto. Ehkä se oli joku muu.

Siitä onkin jo aikaa, kun olen viimeksi viettänyt uuttavuotta itäisen juomakulttuurin alueella. Siis niin, että olisin viettänyt sitä jossain julkisessa paikassa, muiden kuin lähimpien perheenjäsenten kanssa. Olisiko ollut peräti vuosituhanteen vaihde?

Muistan kun vuosituhat vaihtui. Tai tuhatluku, jos haluaa nipottaa. Olin Puolangalla, olin Paljakassa, paikallisessa laskettelukeskuksessa. Siellä oli puolankalaiseksi iso ja valtava ilotulitus, eli sellainen vaatimaton ja mukavankokoinen, etenkin verrattuna niihin loputtomiin ylilyönteihin, joita tuona uutenavuotena pitkin maailmaan ammuttiin. Ilotulituksen oli kuulemma tarkoitus päättyä suureen loppuhuipentumaan, laskettelurinteeseen syttyviin suuriin, palaviin numeroihin: “2000”. Mutta totta kai se epäonnistui, tietysti, miten muuten olisikaan voinut käydä, Puolangalla, pessimismin pääkaupungissa. Rinteessä pölähti vain iso tussahdus, sinänsä vaikuttava pieni sienipilvi, mutta huipentumaksi aika antiklimaattinen. Miksi edes yrittivät?

Oliko tämä myös se vuosi, jolloin Paljakassa kyyditsin erästä lomailijaa mökilleen, ja tuon kymmenminuuttisen matkan ajan hän kyseli autoradioni merkkiä ja mallia ja kertoili tarinoita autoradioiden varastamisesta? “En minä, mutta jotkut minun kaverit”, hän oikeasti sanoi jossain välissä kun katsahdin häneen epäilevästi. Ehkä se on edellinen vuosi. Silloinkin olin Paljakassa autokuskina. Pudotin auton avaimet erään mokin laudoituksen väliin, ja sitten sitä yritettiin onkia sieltä porukalla kymmeniä minuutteja, ehkä toista tuntiakin. Tietysti suuri osa avustajistani oli ympäripäissään, ja heistä oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Sen muistan, ja muistan varmuudella vuodenkin.

Olen miettinyt muistiani paljon nyt kun olen taas palannut Unkariin. Muistiini nousee aina yhtäkkisiä katkelmia vuosien takaa, joista välillä saan kiinni, ja pystyn kaivamalla kaivamaan esiin lisää yksityiskohtia, ja välillä en. Päivää ennen Melindan tapaamista käveleskelin kaupungilla, ja satuin yhteen Budapestin suurista ja kauniista toista sataa vuotta vanhoista kauppahalleista. Yhtäkkiä muistin, että olen ollut siellä ennenkin, ja muistin että Melinda oli siellä myös. Etsin sieltä matkamuistoja, sen muistan. Senkin muistan, etten löytänyt. Silloin matkamuistomyymälöitä oli vähemmän kuin nyt, nyt koko yläkerran parvi oli varattu lähes vain ja ainoastaan turistikrääsälle, mutta aivan kuten nytkin, silloinkin lähes kaikissa matkamuistoissa luki Budapest. En minä halunnut Budapest -muistoa, minun Unkarini oli silloin Miskolc.

Mutta miksi Melinda oli siellä? Oliko Melinda siellä? Minulla ei ole muuten minkäänlaista muistikuvaa, että olisin koskaan ollut Budapestissä Melindan kanssa. Ja ketä muita oli mukana? En varmasti ollut Melindan kanssa siellä kahdestaan. En muista, että olisin koskaan ollut Melindan kanssa missään kahdestaan — ennen kuin nyt, loppuvuonna 2017.

Kysyin Melindalta, voiko muistoni pitää paikkaansa. Hän sanoi muistavansa, että olisi joskus jossain Budapestissä esitellyt jotain kauppahallia jollekulle, ja ihan vain loogisesti päättelemällä hän tuli siihen johtopäätökseen, että sen jonkun täytyi olla joku meistä Miskolcin vaihto-opiskelijoista. Miksi muuten hän olisi esitellyt kenellekään tyypillisiä unkarilaisia ruokia? Mutta en kysellyt enempää, juttumme siirtyi luontevasti seuraavaan aiheeseen. Miten päädyimme siihen kauppahalliin? Mistä Melinda putkahti Budapestiin? Matkustimmeko sinne yhtä matkaa vai tapasimmeko siellä? Melinda sanoi, että Yannis olisi ollut myös mukana — mikä on luultavaa, en muista käyneeni silloin millään pidemmällä reissulla, että Yannis ei olisi ollut yhtenä mukana. Mutta oliko muita? Ja missä yhteydessä tämä on tapahtunut?

Äh. Ei voi muistaa.

Budapestin keskusta uudenvuodenaattona puolestaan toi mieleeni Kundapuran, tuon pienen kylän Intian Karnatakan rannikolla. Sielläkin oli juhlapäivinä ihan hirveästi ihmisiä liikkeellä — ja Intiassa juhlapäiviä on paljon ja usein — ja raketteja ammuttiin koko ajan joka puolella. Ei välitetty turvavälineistä, turvaetäisyyksistä, koirien hyvinvoinnista, ei, raketteja ammuttiin mistä vain milloin vain. Lapset paukuttelivat kiinanpommejaan rajoituksetta, raketteja ammuttiin ilmaan väenpaljouden keskeltä ohikulkijoita asiasta edes varoittamatta, rakettien räjähdyksistä jäljelle jääneet muovi- ja pahviosat satelivat niskaan missä ikinä kävelikin. Sellainen oli Intia diwalina 2007, sellainen oli Unkari uutenavuotena 2018.

Siitäkin on jo yksitoista vuotta. Huh.

Ei niin, etteikö tuntuisi, kuin se kaikki olisi tapahtunut kaksi elämää sitten jollekulle muulle, mutta silti. Aika kuluu. Sitä Melindakin päivitteli: Voiko siitä tosiaan olla jo 14 vuotta kun viimeksi tapasimme. On siitä, minä sanoin. Ja kyllä siitä voikin olla. 14 vuotta on pitkä aika, melkein yhden aikuistumisen pituinen, ja siltä se minusta kyllä tuntuukin. Se Kimmo, joka oli aikoinaan Miskolcissa, ei ole se sama Kimmo, joka nyt istui Melindan kanssa tuossa Hare Krishnojen pyörittämässä kasvisravintolassa. Ei miltään osin. Eihän se ollut vielä edes kasvissyöjä.

Ajan kulumista ja muistojen haalistumista minä tietysti mietin myös ennen tapaamistani Melindan kanssa. Seisoskelin Westendin kauppakeskuksessa siinä kohdassa mihin olimme sopineet tapaamisemme, lueskelin kauppakeskuksen langattomasta netistä Suomen uutisia ja kavereideni ja puolituttujeni kuulumisia Facebookista, ja muistelin, mitä Melindasta muistinkaan. Muistin asioita, joita me olimme tehneet, paikkoja, joissa olimme käyneet. Muistin kuinka kävimme Debrecenissä hänen vanhassa koulussaan, jossa hän upposi nostalgiaan johon me muut emme voineet osallistua, muistan käyneeni joskus koripallopelissä hänen ja hänen ystävänsä kanssa, muistan, että hän auttoi meitä jollain niistä loputtomista byrokratiareissuistamme, joilla etsimme oikeaa paikkaa saadaksemme opiskelijaviisumiimme vaaditun leiman. Mutta kuka hän oli? Muistan toki, että hän oli miellyttävä ja ystävällinen ja avulias ihminen, mutta mistä hän piti, mistä ei pitänyt? Paitsi leijonista. Ehkä se ei tullut koskaan puheeksi.

Eikä sillä tietysti ole mitään väliäkään. Siitä on 14 vuotta. Siinä ajassa ehtii muuttua jo moneen kertaan, etenkin nuorena. Tykkäämiset ehtivät heitellä laidasta laitaan, vaatemaun täytyykin muuttua (mikään ei näytä nolommalta kuin 15 vuotta vanha muoti), tuskin hän pitää enää niistä leijonistakaan. Liekö edes muistaa pitäneensä? 23-vuotiaana sitä odottaa elämän alkamista ja suunnittelee kaikkea sitä, mitä tulee aikuisena sitten tekemään, 37-vuotiaana elämä on ehtinyt jo jatkuakin jonkin aikaa, ja aikuistuessaan on huomannut, että juuri mitään siitä, mitä nuorempana odotti, ei olekaan tapahtunut. Ja sekin, mikä on tapahtunut, onkin ollut täysin erilaista kuin millaiseksi sen kuvitteli.

Keskiyön lähestyessä ihmiset alkoivat kerääntyä Tonavan rantaan, tuhannet ihmiset, niin turistit kuin unkarilaisetkin. Minäkin menin heidän perässään. Ehkä tämä olisi se paikka, jossa uusi vuosi otetaan vastaan. Ehkä Budan palatsilta, joen toiselta puolelta kukkulan päältä, ammutaan kaupungin suuri ja virallinen ilotulitus. En tiennyt, netin lukuisat Uusi vuosi Budapestissä -mainossivustot olivat hyvin vaitonaisia asiasta. Ilotulitusta oli kuitenkin koko ajan kuulunut ja näkynyt joka puolelta.

Keskiyö saapui. Mölinä lisääntyi. Minulla ei ollut kelloa, mutta jollain hetkellä kaikki alkoivat huutaa ja puhaltaa torviinsa, ja sitten — ei mitään.

Ympärillä pyörivän ilotulituksen määrä ei lisääntynyt millään tavoin. Tonavan vastakkaiselta puolelta, Budan puolelta, ei näkynyt kuin yksittäisiä raketteja. Miksi kaikki kokoontuivat tänne? Vieressäni seisoi jotain intialaisen näköisiä turisteja, kännykät ojossa kuvaamassa Budan palatsia, odottaen että siellä alkaisi tapahtua. Minuutin jälkeen he alkoivat katsella toisiaan, laskivat kännykkänsä alas ja totesivat, että ei täällä mitään tapahdu. Antikliimaksi, kuin vuosituhannen vaihteen ilotulitus Puolangalla.

Uudenvuoden aatonaattona nojailin kauppakeskuksen keskuskaiteeseen, ja jännitin tunnistaisinko Melindaa kun hän tulee. Mietin, miten keskustelumme lähtisi sujumaan. 14 vuotta on pitkä tauko ihmissuhteessa, vaikka sen aikana olisikin parikymmentä viestiä netissä vaihtanut. Mutta en ollut erityisen huolissani. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun olen vanhaa tuttavaa tapaamassa. Aina ne ovat sujuneet hyvin.

Eikä minun edes pitänyt tunnistaa Melindaa. Hän tunnisti minut. Ja vielä takaapäin. Kai se auttaa, että olen edelleen lyhyt niin kuin aina ennenkin, ja seisoin oikeassa paikassa.

Ja me menimme syömään, ja siirryimme sieltä kahvilaan, ja kuusi tuntia juteltuamme ja juoruituamme saatoin hänet junaan ja toivottelimme toisillemme, että näkisimme seuraavan kerran alle 14 vuodessa.

Uusi vuosi 2018 Budapestissä oli tympeä ja antiklimaattinen. Kävelin takaisin asunnolle humalaisten ihmismassojen välistä puikkelehtien, kaikkialla levinneitä loputtomia roskia talloen, loputtomasta rikinkatkusta kakoen. Tässä ei ollut mitään tarinaa. Tässä ei ole mitään muistettavaa. Tämä on vain yksittäisiä faktoja elämän varrelta: Yhden uudenvuoden kerran vietin Budapestissäkin. Eipä siitä jäänyt muuta kerrottavaa.

Mutta Melindaa oli mukava nähdä. Siitä voin jo nyt sanoa, että se on tämäntalvisen matkani kohokohtia, ja jotain, jota voin muistella vielä vuosien ajan jälkeenpäinkin. Jo itsessään yhden Unkarin-matkan arvoista. Mutta mitä muistan siitä 14 vuoden päästä?

Tällä kertaa emme puhuneet edes leijonista.

« Older posts

© 2022 Pakoon!

Theme by Anders NorenUp ↑