Paluu Budapestiin, niin muistoissa kuin todellisuudessa

Alitajuntani alkoi työstämään Unkariin paluuta jo viikkoja ennen kuin tietoinen minä. Heti kun Kaisu, veljeni vaimo, kertoi minulle saaneensa töitä Budapestista, aivojeni syvyyksissä alkoi raksuttaa. Yö toisensa perään aloin nähdä unia paikoista ja ihmistä, joita en ollut edes ohimennen ajatellut vuosikausiin. Täysin satunnaisina hetkinä mieleeni alkoi putkahdella unkarinkielisiä sanoja ja rakenteita, lauseita joita olin osannut toistakymmentä vuotta sitten, mutta jotka olivat käyttämättöminä unohtuneet vuosien varrella.

Vasta hyvän aikaa myöhemmin, vasta matkaanlähtöni kynnyksellä, aloin tietoisemmin palata noihin kaukaisiin muistoihin. Vilkuilin vanhoja valokuvakansioitani, laajan digi-arkistoni vanhimpia kuvia, sillä ostin ensimmäisen digikamerani Unkarista. Kansiossa oli kuvia Miskolcin yliopistosta, meistä sen opiskelijoista, opettajista, henkilökunnasta, matkoistamme Budapestiin, Egeriin, Pécsiin, Debreceniin, Unkarin ulkopuolellekin. Kurkkasin myös muistojeni laatikkoon, siihen epämääräiseen ylitäyteen pahvirasiaan, johon olen heittänyt mitä epäolennaisimpia ja tarpeettomimpia paperipaloja ja lipareita elämäni varrelta ihan vain, että voisin niihin ehkä joskus palata. Vuosien varrella olen heittänyt noista rojuista kaksi kolmasosaa suosiolla roskiin, mutta on siellä yhä tallella Miskolcin paikallisliikenteen kuukausilippuja, opiskelijakortteja, sekalaisia luentomonisteita, satunnaisia kuitteja, ja muutamia kappaleita vuoden 2003 viikottain julkaistuja kaupunkien tapahtumalistauslehtiä. Miskolci Est, Pesti Est, mitä niitä olikaan. Nykyään ne ovat siirtyneet nettiin.

Siitä on jo neljätoista vuotta. Kaikki on muuttunut. Myös Unkarissa, mutta etenkin minä olen muuttunut. Se nuori mies, pitkine hiuksineen ja finnisine siloposkineen, joka silloin saapui Miskolciin, oli ensimmäistä kertaa matkustamassa yksin Suomen rajojen ulkopuolella, silmät ihmetyksestä auki kummastellen kaikkea, mikä täällä suuressa maailmassa oli erilaista kuin Kainuun korvessa. Kaikki oli jännittävää, eksoottista, erilaista. Nyt Unkariin palaa kyynistynyt keski-ikäinen mies, hiuksensa jo aikaa sitten menettäneenä, jolle Keski-Eurooppa on vain kotimaan yhtä arkinen jatke.

Kun kävelen Budapestin katuja, pystyn nostalgian voimalla löytämään sisältäni vielä tuon nuoren miehen tuntemuksia. Kun olen jossain tutussa paikassa, jossa mieleeni tulvii käytyjä keskusteluja, tunnettuja tuntemuksia, ajateltuja ajatuksia, minä saan vielä otteen siitä, miltä tämä paikka näytti 23-vuotiaan Kimmon silmin. Minä kuuntelen silloisia ajatuksiani huvittuneena, laajentuneen elämänkokemuksen tältä puolen, mutta pystyn silti yhä tuntemaan ne. Kiivetessäni Budan palatsille pystyin jopa tuntemaan sen hyytävän joulukuun alun pikkupakkasen, joka paikalla oli viimeksi käydessäni. Vaikka nyt aurinko paistoi niin, että minun piti avata takkia ja poistaa pipoa, mielessäni tunsin viimeisimmän käyntini säätilan.

Turistimäärä on kymmenkertaistunut. Sen huomaan heti. Ilmansaasteiden tummentamat seinät on valkaistu sitten viime käynnin. Sen huomasin jo silloin, työ oli jo kovassa vauhdissa vuosituhannen alussa, kaikkien keskeisten turistikohteiden ollessa rakennustelineiden peittämiä. Itä-Eurooppa on vetäytynyt, eikä Budapestin keskusta eroa nykyään mitenkään minkä tahansa keskieurooppalaisen kaupungin keskustasta. Kaikki alle 50-vuotiaat pukeutuvat tasan samoin kuin he pukeutuvat Saksassakin, tai Espanjassa, tai Suomessa. Viisitoista vuotta sitten tuo ikäraja kai kulki sitten 35 vuodessa.

Vanha Itä-Eurooppa näkyy vain pieninä pilkahduksina. Niin se näkyi tietysti myös vuonna 2003, mutta ne pilkahdukset olivat vähän isompia. Heti saavuttuani istuin metrossa vastapäätä vanhaa, ehkä noin 80-vuotiasta miestä, pukeutuneena ruskeaan nahkatakkiin, parhaan 1970-luvun itäeurooppalaisen herrasmiesmuodin mukaisesti. Tämän ihmistyypin muistan viime käynniltäni täältä, enkä sitä ole missään muualla nähnyt. Siinä hän istui lukien runoutta vanhasta kovakantisesta kirjasta, jonka sivut olivat jo vuosikymmenten saatossa kellastuneet, kumartuneena penkillä sanoihin keskittyneenä, ja minä olin iloinen nähdessäni edes vilauksen jotain sellaista, mitä ei ole kaikkialla muuallakin.

Tai en tiedä, ehkä aika on vain kullannut eksotiikan. Ehkä kaikki oli silloin jo ihan samanlaista kuin muuallakin, mitä vain vähän köyhempää. Muistoissani korostuu pienet eroavaisuudet, koska niitä silloin niin kovin hain. Muistan Unkaristani vain ne tarinat, jotka silloin joko mielessäni tai blogiini kirjoitin, olivat ne sitten yleispäteviä tai eivät, ja kokemukseni todellisuus on unohtunut matkan varrelle. Muistan, että melkein kaikki naiset pitivät jaloissaan korkokenkiä. Varmasti pitivätkin enemmän kuin ikäpolveni naiset Suomessa silloin — mutta kun katson 2003 ottamiani valokuvia, ihan samoin nuoret ihmiset niissä pukeutuvat kuin samaan aikaan Suomessa pukeuduttiin. Muistan, että ihmisten rytmi ja etäisyys toisistaan oli erilainen kuin Suomessa, ainakin Pohjois-Suomessa, mutta en tiedä, olen sopeutunut jo Unkaria kummallisempiinkin kulttuureihin, ja toisaalta Suomikin on muuttunut. Muistan, että kiinnitin huomiota joka paikassa näkyneisiin julkisiin hellyydenosoituksiin, kaikki penkit olivat aina täynnä toisiaan suutelevia pariskuntia — no, se on säilynyt, mutta näkyypä noita nykyään jo Suomessakin, ja muutenkin se on silmissäni arkistunut laajempana Itä-Euroopan ilmiönä eikä vain unkarilaisena erikoisuutena.

En ollut enää vuosiin ajatellut palaavani Unkariin. Ne neljä Miskolcissa viettämääni kuukautta kuuluvat elämäni kohokohtiin, ja ovat aikaa jota lämmöllä muistelen. Ne neljä kuukautta ovat myös keskeisiä identiteettini rakennuspalikoita: Se minä, joka olen tänään, suurelta osin lähti syntymään noiden kuukausien aikana. Silloin ensimmäistä kertaa ymmärsin, että kaamosta ei ole pakko kärsiä, sitä voi myös paeta. Mutta Unkarissa maagista ei ollut paikka, ei Unkarilla itsellään ollut mitään merkitystä. Oli tärkeämpää vain olla pois Suomesta. Ja muistoissani itse Unkari on vain sivuroolissa, tuossa vaihto-opiskelulukukaudessa tärkeintä oli se kokonaisuus. Ihmiset, tekeminen, toimistoissa juokseminen jonkin byrokraattisen leiman perässä, asuntolan portailla hanhea teurastava ovivahti, kampuksen keskellä töröttävä neuvostoarkkitehtuurin rumin hirviötalo, joka huonon kuntonsa vuoksi oli käyttökiellossa. Kaikki asioita, joita ei täällä enää ole.

Sen sijaan on vain maa, joka on poliittisesti matkalla hyvin kyseenalaiseen suuntaan. Ei niin, etteikö tämän kansan viehtymys rasismiin ja fasismiin olisi tullut hyvin selväksi jo 14 vuotta sittenkin, niin monta kertaa täysin asiallisen oloiset ihmiset (täysin ilman selkeää asiayhteyttä) päättivät minulle haukkua mustalaisia ihmisryhmänä, tekivät käytävillä natsitervehdyksiä tai kertoivat kuinka Hitler teki hyvää työtä, mutta valitettavasti jätti työnsä kesken. Monellekaan unkarilaiselle ei voinut puhua yli varttituntia, etteivät he olisi ottanut esille Trianonin sopimusta (joka päätti ensimmäisen maailmansodan), ja kuinka sen koettu epäreiluus pitäisi korjata. Toki silloin toivoin, että valtion suunta tulisi olemaan toinen, mutta en voi sanoa, että viime vuosien kehitys olisi minua myöskään yllättänyt.

Tietysti silloin, kun olin Unkarissa vasta käynyt, kun olin ensimmäistä kertaa suurta maailmaa päässyt maistamaan, minä hetken ajan uskoin, että tulevaisuuteni voisi hyvinkin olla Unkarissa. Mietin, milloin voisin sinne palata, ja mitä voisin siellä tehdä. Ajattelin, että elämäni voisi hyvinkin tapahtua Suomen ja Unkarin väliä matkustaen. Muistan monia kertoja katselleeni erilaisia vaihtoehtoja osittaiseen unkarilaistumiseeni, ja yritin jatkaa unkarin kielen opintojakin Oulussa (mutta olin ainoa kiinnostunut, joten kurssia ei järjestetty). Aina kun mahdollista, ja se ei ollut kovin usein, yritin katsella Unkarilaisia elokuvia.

Mutta kuten aina käy, elämä menee eteenpäin, ja minä kävin Intiassa, kävin Ranskassa, Tansaniassa, Italiassa, ja niissä monissa maissa noiden maiden välissä. Asuin Oulussa, innostuin sukupuolentutkimuksesta, aloin piirtää säännöllisemmin sarjakuvia, ryhdyin auttamaan vammaisia työkseni, asuin Helsingissä, muutin Tampereelle. Sain ystäviä, menetin ystäviä, sain uusia ystäviä, menetin uusia ystäviä. Unkari oli vain vanha, jo hiipuva muisto vuosi vuodelta kauemmasta nuoruudestani, jota edes hetkellisesti ajattelin ehkä kerran kuukaudessa tai harvemminkin.

Kunnes Kaisu sai täältä töitä, ja muistin taas.

Ja nyt muistot vasta putkahtelevatkin mieleeni. Kun kuorin omenaa, muistan kuinka söin lähes päivittäin iltapalaksi omenan Miskolcin opiskelija-asuntolassa. Kun seison Budapestin metron pelottavaa ylinopeutta kiitävillä liukuportailla, muistan ihmetelleeni niitä jo 14 vuotta sitten. Kun näen West Endin kauppakeskusksen seinällä virtaavan vesiputouksen, minut valtaa hämmentävä déjà vu. Olen ollut täällä ennenkin.

Mutta se on kuin eri elämästä. Se on kuin se olisi tapahtunut eri ihmiselle.

Ajatukseni on käydä ensi viikolla ihan Miskolcissa. Miltähän se tuntuu?

Mies, jonka kädet lakkasivat olemasta

Perjantaina 24. marraskuuta 2017 automaattiset vesihanat lakkasivat uskomasta käsiini.

Se alkoi prahalaisen kasvisravintolan miestenvessassa. Vessa oli kätketty sokkeloisen ravintolatilan perimmäiseen takanurkkaukseen, ja jouduin kysymään useammaltakin tarjoilijalta apua löytääkseni sen, mutta muuten se oli ihan tavallinen miestenvessa. Kellertäviksi maalatut seinät, pari seisomapaikkaa, pari koppia, kolme vierekkäistä käsienpesuhanaa, vanha epäkäytännöllinen puhallin käsien kuivaamiseen korkealla seinällä.

Kun tuli käsienpesun aika, kuten vessassakäynnin lopuksi aina tulee, laitoin käteni hanan alle, niin kuin tapana on, jos mitään näkyvää väännintä ei ole havaittavissa. Mitään ei tapahtunut. En pitänyt sitä minään, se ei ole mitenkään outoa, tunnistimet kun ovat mitä ovat, ja veden saaminen ulos hanasta edellyttää useimmiten monimuotoista käsienheiluttelua paremmissakin paikoissa. Mutta hanasta ei vain tullut mitään. Tällaisessa tilanteessa noin kymmenen sekunnin kohdalla tulee aina se kiusallinen hetki, jolloin tiedostaa huitomisensa näyttävän nolostuttavan koomiselta, ja siirtyy seuraavalle hanalle. Tein sen. Mutta jos sekään ei toimi, ja sehän ei toiminut, siinä jaksaa heilutella vain viitisen sekuntia ennen kuin turhautuneena ja epätoivoisena kokeilee kolmatta. Ja kun sekään ei toimi, itsekeskeinen ihminen ei voi muuta kuin tehdä johtopäätöksen, että vika ei välttämättä olekaan minussa, vaan hanoista nyt vain ei tule vettä — ellei sitten juuri samalla hetkellä viereiselle hanalle tule toista miestä, jolla ei ole mitään ongelmia kättensä pesussa. Näin tapahtui. Siihen hän vain laittoi kätensä hanan alle, simsalabim, ja vesi valui, ilman yhtäkään ylimääräistä kättenpyöräytystä.

Mitä ihmettä, minä ajattelin, tuo on nimenomaisesti se hana, jonka ympärillä huidoskelin kymmenen sekuntia? Odottelin vaivihkaisesti, että mies poistui, mukamas asetellen peilissä muutamia yksittäisia hiuksiani suoriksi, ja siirryin takaisin sille hanalle, josta mies oli saanut vettä tulemaan. En kävele ulos likaisin käsin, tuhisin mielessäni, jos vika on kerran kyvyttömyydessäni käyttää hanoja eikä hanoissa itsessään. Jatkoin huitomista, hanan alla, hanan sivuilla, hanan päällä, hanan suuta hyväillen, välillä altaan pohjaa koskettaen — ja huraa! Vettä tuli, yhtäkkiä! Noin puolen sekunnin ajan. Sain toisen käden sormista melkein puolet märiksi. Enempää vettä en hanasta enää saanut.

Annoin olla. Näin ne suurin osa muistakin aina “kätensä pesevät”, vain ohimennen vedelle käsiään näyttäen. Riittänee se minullekin; vaikka nyt hoiva-alalla työskennellessäni olenkin opetellut kaksikymmensekuntiset käsien hinkkaukset kämmenselät ja sormenpäät puhdistavine tarkkoine akrobatioineen.

Olisin unohtanut koko tapauksen, ei se kuitenkaan mitenkään erityisen epätavallinen ollut, ellen olisi seuraavana päivänä bussissa, viimeisessä vessajonossa ennen linja-auton saapumista Wieniin, jotunut taas tappelemaan tottelemattoman vesihanan kanssa. Bussien vessat nyt tietysti ovat mitä ovat, niitä ei ole koskaan ihan syystä käytetty varman toimivuuden vertauskuvana, mutta voin vaikka vannoa, että jonottaessani vuoroani minä kuulin edellisen asioijan pesseen kätensä. Tai ainakin varmuudella kuulin käsienkuivaimen puhalluksen, ja miksi kukaan kuivaisi kätensä, jos eivät niitä ensin kastelisi.

Mutta ei. Vettä ei tullut. Painelin seinässä olleita nappejakin, mutta ei mitään. Painoin melkein sitä isoa punaistakin nappia, jossa isoin valkoisin kirjaimin luki SOS — ennen kuin viime hetkellä totesin että se ei varmaankaan ole oikea nappi.

Siellä en saanut käsiäni pestyä. Wien lähestyi, enkä ollut jonon viimeinen. Olkoon, ajattelin. En ollut tehnyt vessassa mitään, mikä olisi käsiäni erityisemmin liannut (ovenkahvaan koskemista lukuunottamatta), ja julkisissa liikennevälineissä jokainen kosketettavissa oleva pinta on joka tapauksessa täynnä kaikkien ihmisten kaikkia bakteereja. Tautien välttämismielessä tärkeintä on vain pitää kädet kaukana nenästä ja pestä ne sitten huolellisesti kuin pääse hygienisemmille vesille.

Vaan onnistuuko se sittenkään? Kävin syömässä Wienin Westbahnhofin Vapianossa, isossa, tyylikkäässä, keskihintaisessa ketjuravintolassa, ja kävin sen itävaltalaisittain kiiltävän siistissä vessassa. Enkä saanut vettä sieltäkään. En. Vieressäni ensimmäinen kanssavessakävijä pesi kätensä, ja minä vielä etsiskelin kättentunnistinta, toinenkin pesi kätensä, ja minä veivasin käsiäni kuin hananalaista orkesteria johtaen, mutta vesi ei totellut minua. Kokeilin koskettaa vesihanan päätä, viimeisenä epätoivoisena yrityksenäni manata vesihanan henki suomaan puhdistavan nektarinsa likaisille käsilleni — ja tietysti, juuri silloin kun tukin hanan suun käsilläni, sieltä ampaisi paineella kaikki ne vedet, jotka olivat minua viimeisen vuorokauden ajan vältelleet. Ja niin vedet suihkusivat käteni ohjastamana suoraan ylöspäin, suoraan oikealle päin, suoraan minua päin, pitkin seiniä, pitkin minua, kastellen koko oikean hihani.

Tämä oli uutta. Olen minä tietysti tullut vessasta ulos satoja kertoja hihansuut märkinä, toistuvasti myös nolostuttavia vesipisaroita housunreisilläni kantaen — kerran teini-ikäisenä jopa kesken pissasuihkun kompastuneena koko housuni ja seinät ja vessanlattia märkinä (viimeinen kerta kun olen kenenkään kotivessassa pissannut seisaallaan) — mutta märkä olkapää oli ennenkokematonta.

Aloin jo epäillä, että käsistäni olisi tulleet kummituskädet, että olisin hiljalleen hiipumassa näkymättömäksi kuin Muumilaakson Ninni, vaellettuani liikaa yksinäisenä muukalaisena vieraiden kaupunkien kaduilla, kenenkään tuntematta, kenenkään välittämättä. Olisin sulautunut vihdoin osaksi maailman kasvotonta massaa, niin epäolennaiseksi ihmiselämien ohikulkijaksi, että edes koneet eivät enää kiinnostu minusta tarpeeksi huomatakseen olemassaoloni.

Mutta ei. Se kesti vain vuorokauden. Käteni palasivat maailmaan, sensorien saavutettaviksi, kaikkien näkyville, ja nyt vesihanatkin taas tottelevat minua. En osaa selittää. Ehkä se olikin vain sattumaa. Ehkä se ei sittenkään ollut vertauskuva yhtään millekään.

Useimmiten elämä on sillä tavalla tylsää.

Praha – Omien nähtävyyksien löytämisestä

Heräsin aamulla Prahassa, kun aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta hotellihuoneeseeni. Tältäkö se tuntuu herätä aamulla, minä mietin. Tältähän se tosiaan tuntui herätä aamulla, minä totesin. Oli ensimmäinen päivä sitten syyskuun, kun aivoni eivät olleetkaan puolittaisessa sumussa, kun jokin osa aivoistani ei olisikaan jäänyt vielä nukkumaan. Selvästi kannatti lähteä matkalle.

Kun saavuin Prahaan, ihmettelin ensimmäisenä iltana, miksi minulla on edellisen käyntini pohjalta jäänyt tästä kaupungista niin huono maku suuhun. Kaupunkihan vaikutti kovin miellyttävältä, elävältä ja monipuoliselta. Vegaanisia ravintoloitakin näytti olevan joka toisessa korttelissa. Ainoa vika tuntui olevan maassa käytettävä höpöhöpö-leikkiraha, joka vaikeuttaa elämää, mutta ei sekään oikeasti tarkoita kuin vain sitä, että pankit varastavat minulta viitisen prosenttia ylimääräistä käyttämästäni rahasta, valuuttakursseillaan ja nostopalkkioillaan pelaten.

Tietysti olen käynyt täällä viimeksi neljätoista vuotta sitten, aikana jolloin maa oli vielä toipumassa itäblokin romahduksesta. Täällä oli silloin vielä likaista, täällä oli silloin vielä köyhää, täällä oli silloin vielä asiakastiskien takana niitä Neuvosto-Euroopalle tyypillisiä tylyjä ja tympeitä ja töykeitä asiakaspalvelumummoja. Muistan, että kun nousimme Interrail-matkallamme junasta, päällemme karkasi majoituksen tarjoajia kilpaillen, kuka saisi meidät mukaansa. Se oli sellaista kuin kehitysmaissa nykyään. Ei sellaista tietenkään enää ole. Lähes kaikilla on jo majoitus valmiiksi varattuna netitse. Kai tunnelmaani vaikutti silloin vielä jonkinlainen lievä kulttuurishokkikin, ensimmäistä kertaa ulkomailla sitten lapsuuden, ensimmäistä kertaa pois saksalaisen kulttuuripiirin tutusta turvallisuudesta.

Nyt tämä on jo paljon siistimpi ja rauhallisempi kuin vaikkapa Rooma tai Pariisi.

Mutta heti kun ensimmäisenä täälläolopäivänäni lähdin ulos ja kävelin vanhaan kaupunkiin, minä muistin, mikä Prahassa on vikana. Tämä on turistihelvetti, aivan kuten Rooma tai Pariisi, mutta Praha on kuollut turistihelvetti. Koko vanhakaupunki on vain ja ainoastaan turistialuetta, ilman mitään, minkä takia kukaan paikallinen haluaisi sinne asti koskaan tulla. Ylihintaisia ravintoloita, ylihintaisia kahviloita, matkamuistoputiikkeja, valuutanvaihtopisteitä, luksustuotemyymälöitä kiinalaisturisteille, kortteli korttelin perään, hämmentävän laajalla alueella. Kaikkia muita kieliä kuulee, mutta tsekistä ei ole tietoakaan. Paikalliseen elämään törmää vain tietä ylittäessään, kun kaupunkilaiset ajavat autoillaan pysähtymättä ohi.

Monet sittemmin suosioon nousseet turistikaupungit, Barcelona etunenässä, ovat koko ajan halunneet suitsia turismia, etteivät kaupungit kuolisi. Se on ihan oikea, vakavasti otettava huoli. Ettei kaupungeille kävisi niin kuin Prahalle, jossa kaupungin kaunein ja karismaattisin osa unohtuu vain tympeäksi museoksi, jonne kukaan ei halua kuin ottaakseen välttämättömimmät valokuvat. Jonne kukaan ei halua kuin vain kertoakseen, että on siellä käynyt.

Pysähdyin ennen Prahaa Dresdenissä, jossa on isolla rahalla ja vaivalla rakennettu uudelleen liittoutuneitten pommittamaa vanhaa kaupunkia. Hyvää työtä he ovat tehneet, aivan kuten Varsovan 1960-luvulla uudelleenrakennetussa vanhassa kaupungissa, ei kaupungin uutuutta osaisi välttämättä edes arvata, ellei tietäisi. Mutta uudelleenrakennus on tehty vain turisteille. Siellä ei ole mitään muuta. Miksi rakentaa uudelleen kokonainen tuhoutunut kaupunki, jos sille ei ole mitään muuta käyttöä kuin muistomerkkinä seisominen?

Kun olin Prahan vanhaan kaupunkiin kerran mennyt, otin tietysti ne pari turistivalokuvaa, mitkä pitää ottaa, ja, niin kuin pitää, kurkkasin johonkin kirkkoon, jossa oli ovi auki. Se oli täynnä ihmisiä, kuuntelemassa kuoroa, joka lauloi — Elton Johnin Can You Feel the Love Tonightia. Eikä edes mitenkään erityisen hyvin. Siellä olin, keskieurooppalaisessa kirkossa, musiikin kuljettaessa minut ajattelemaan toisiinsa rakastuvia teini-ikäisiä leijonia, ja minä mietin, että oikeasti, ei näin, ei näin. Kyllä kirkoissa voi populaarimusiikkia esittää, ja varmasti Leijonakuningas -soundtrack kuuluu monenkin ihmisen suosikkimusiikkiin, mutta täällä tunnelma oli vain tympeän populistinen. Väärä aika, väärä paikka, väärä ympäristö.

Kävin vielä pikaisesti kiertämässä Prahan linnaa, kun viimeisen vuoden aikana olen Euroopan linnoja niin Portugalissa, Espanjassa kuin Suomessakin kerran kiertänyt, väistelin ihmisten huitomia selfie-keppejä ja oppaitaan seuraavia kiinalaislaumoja, ja sitten livahdin nopeasti pois kaupungin turistihelvetistä. Ja vain pari sataa metriä linnansuulta itäänpäin, minä aloin taas pitää kaupungista. Aurinko lämmitti selkääni niin, että riisuin jo pipoa ja kaulaliinaa, ja minä istuskelin kasvisravintolan terassilla syömässä halloumisalaattia. Vain parin sadan metrin päästä linnasta pohjoiseen avautuu jo suuri, rauhallinen, leppeästi kumpuileva puisto, ja sinne menin käveleskelemään ja katselemaan koirantaluttajia, lenkkeilijöitä ja lapsiperheitä, katselemaan ihmiselämää valokuvia ottavan ihmismassan sijaan.

Minä en ymmärrä massaturismia. Tai tietysti ymmärrän periaatteessa, kyllähän minäkin ensimmäistä kertaa ulkomaiden kuuluisissa kaupungeissa kulkiessani halusin suorinta tietä juuri niihin tunnetuimpiin kohteisiin, aivan kuten ensimmäistä kertaa Ateneumissa käydessänikin matkan kohokohtia olivat nimenomaan ne taulut, jotka olin lukemattomia kertoja nähnyt koulukirjoissa ja julisteissa ja Don Rosan tai Mauri Kunnaksen ankka- tai koiramaisina mukaelmina. Turismi nyt vain on sellaista, näin turismia tulee toteuttaa, jos turistiksi lähtee. En vain enää jaksa kokea sitä itse mitenkään mielenkiintoisena — ja siihen nähden, että vierastin Prahan vanhaa kaupunkia jo ensimmäisellä kerralla kun olen ulkomailla ollut, en ole sitä kokenut erityisen mielenkiintoisena koskaan.

Hämmentävintä massaturismissa on se, että Prahan vanhassa kaupungissa vain hyvin harva, jos hekään, näyttivät oikeasti iloisilta, tai edes kiinnostuneilta. Pääasiallinen tunnetila ihmisten kasvoilla tuntui olevan väsymys, turtuminen ja tympääntyneisyys. Tietysti monet varmasti potivat edellisillan seikkailuiden krapulaa, tässä halvan oluen kaupungissa, turismikulttuurissa jossa runsas juominen kuuluu kiinteästi matkustamisen ohjelmaan — mutta heillekin tämä vanhan kaupungin kiertäminen kai sitten on vain sellaista kultturellia pakkopullaa, sosiaalisen hyväksynnän hakemista ryyppyreissulleen. “Kyllä me siellä muutakin tehtiin, katso vaikka tätä valokuvaa, siinä on kello, otin sen koska siitä kellosta oli tuhat muutakin ihmistä ottamassa valokuvaa. Se on varmasti tärkeä kello.”

Ehkä he kuitenkin ovat innoissaan. On se mahdollista, ei kaikki tunnetilat näy aina päällepäin. Ja voi olla yhtä aikaa innoissaan ja väsynyt. Kun Dresdenissä kävin matemaattisten ja fysikaalisten välineiden museossa, ja siellä oli 1800-luvulla valmistettu kuuta esittävä karttapallo, minä olin innoissani, enemmän innoissani kuin varmaan pitkään aikaan, ainakin enemmän innoissani kuin kertaakaan tämänsyksyisen masennukseni alettua. Avaruudentutkimisen ja karttapallojen suurena ystävänä hypin sisäisesti tasajalkaa ja hihkuin mielessäni niin, että varmasti kaikki, joilla on minuun telepaattinen yhteys kokivat silloin hetkellisesti käsitttämätöntä innostuneisuutta. Mutta ulospäin näytin varmaan lähinnä vain väsyneeltä, ehkä haukottelinkin, lepuuttelin jo kilometrien kävelyn rasittamia jalkojani. Sitten otin kameran esiin ja nappasin pari kuvaa.

Ei sitä voi aikuinen mies oikeasti alkaa museossa innoissaan hyppiä. Mitä nekin ajattelisivat?

Ehkä kyse on siitä, että jos se tuntuu tylsältä, minne kaikki muut menevät, niin sitten pitää löytää se oma juttu, joka kiinnostaa. Minä kävin Prahassa taidemuseossa, jättimäisessä tilassa, jossa ei vaikuttanut olevan oikeastaan ketään muuta, ja siellä joidenkin teosten edessä olin hyvinkin iloinen, että olin sinne tullut. Kävin samassa museossa katsomassa toisen kerran Julian Rosefeldtin Manifeston, ihan vain vertaillakseni Helsingin taidehallin näytteillepanoa Prahan kansallisgallerian näytteillepanoon. Monenko mielestä siinä olisi mitään järkeä? Minusta se oli tähänastisen matkan mielenkiintoisimpia asioita. Ja Dresdenissä parasta oli se karttapallo kuusta.

Kuten pieni lapsi, jota raahataan ympäri maailmaa katsomaan ihmeitä ja leikkimään parhaissa huvipuistoissa, mutta aikuistuttuaan matkasta muistaa vain sen, kuinka kämmenselälle laskeutui leppäkerttu ja pusikosta löytyi hauskasti käppyrä keppi, minäkään en osaa arvostaa sitä, mitä pitäisi.

Mutta juuri sen vuoksi pidän nyt Prahasta paljon enemmän kuin viime käynnilläni 14 vuotta sitten.

Miksi aina pakenen?

Miksi aina lähden Suomesta talveksi pois?

Ei niin, että kukaan sitä olisi minulta koskaan kysynyt. Ei Suomessa ole ihmistä, joka ei sitä ymmärtäisi. Lähes aina kun olen sanonut lähteväni keskitalven yli etelään ihmiset ovat joko kannustaneet (“niin sitä pitää”), tai olleet kateellisia (“kyllä minäkin haluaisin, jos vain pystyisi”), tai vielä useammin molempia. Nekin ihmiset, jotka itse pitävät talvesta, pimenevistä syysilloista ja laskevista lämpötiloista, ymmärtävät kyllä syvällä sisimmässään, miksi joku toinen tahtoisi pois. Ja harvassa ovat ne suomalaiset, jotka marraskuuta rakastaisivat.

Mutta on ihmisiä, jotka eivät pidä Suomen talvesta, ja on ihmisiä, jotka ihan oikeasti eivät kestä sitä.

Tänä vuonna en varsinaisesti edes tahtonut lähteä. Mutta toisaalta en tahtonut myöskään aamuisin nousta sängystä, en tahtonut astua ovesta ulos käydäkseni kaupassa, enkä tahtonut ottaa jääkaapista salaatinlehteä voileipäni päälle koska se oli liian työlästä.

Siksi lähden aina Suomesta talveksi pois. Pimeimpään vuodenaikaan en voi luottaa siihen mitä haluan ja mitä en. En voi luottaa siihen, että haluaisin syödä silloin kun minulla on nälkä, en voi luottaa siihen, että en haluaisi syödä vielä silloinkin kun mahani on jo ähkyssä. En voi luottaa siihen, että kesken työpäivän minua ei valtaisi hallitsematon halu alkaa itkeä ilman mitään näkyvää syytä. En voi luottaa siihen, etten julkisessa tilassa yhtäkkiä haluaisi juosta yksinäiseen rauhaiseen nurkkaan, pois ihmisten keskeltä seisomaan silmät kiinni, vain hengitykseeni keskittyen. En voi luottaa siihen, että jos allekirjoitan jonkun paperin, epäonnistuneeksi kokemani allekirjoitukseni ei pyörittelisi minua pitkään syyllisyydentunnossa kahtena seuraavana yönä ennen nukahtamistani.

Tänä vuonna masennukseni on ollut vielä tavanomaista syvempi. Viimeiset kaksi viikkoa kun kävin kaupassa ennen lähtöäni, ostosreissut olivat jatkuvaa taistelua pääni sisäistä pimeyttä vastaan. Seisoin kaupan käytävällä, halusin laittautua lattialle makaamaan sikiöasennossa ja jäädä nukkumaan siihen, halusin laskea ostoskorini lattialle ja mennä kotisänkyyn nukkumaan kevääseen asti.

Olen miettinyt, että kaamosmasennukseni on vuosi vuodelta vain pahentunut ja pahentunut, mutta onko se sittenkään? Muistan jo lukiovuosilta kuinka syksyisin koulusta palattuani rojahdin vain olohuoneen sohvalle nukkumaan. Ajattelin sen kuuluvan asiaan, olevan ehkä seurausta huonoista yöunista, joista ainakin silloin syyllistettiin kaikkien teinien iltaista televisionkatsomista ja tietokoneita. Kun muutin pois kotoa ja lähdin yliopistoon, keräsin oikeastaan kaikki opintoviikkoni ja -pisteeni keväisin. Luovutin edes yrittämästä marraskuussa. Olen aina ahdistunut jouluostoksia tehdessä, mutta onko se sittenkään johtunut joululahjoista itsestään, vaiko ennen kaikkea joulun sijainnista synkimmän vuodenajan keskellä?

On asioita, joita pystyn tekemään pimeimpään vuodenaikaankin. Ainakin niinä vuosina, kun masennus pysyy siedettävissä rajoissa. Mutta ne edellyttää ehdottomasti sitä, että kuuntelen itseäni ja mahdollisuuksiani. Antaudun tekemättömyydelleni. Hyväksyn sen, että vain istun kotonani, istun tietokoneellani, istun pianollani ja kitarallani. Hyväksyn sen, että tiskivuori kohoaa, hyväksyn sen, että viimeisen kuukauden likavaatteet ovat kaikki lattialla siinä mihin ne illalla laskin. En pakota itseäni mihinkään, mikä ei motivoi. Joskus löydän itselleni omaehtoisen projektin, joka pitää minut liikkeellä, joskus jokin ulkopuolinen tuki (tai paine) pitää minut edes osittain toimintakykyisenä. Joskus ei.

Tai sitten lähden etelään. Paitsi että siellä on aurinko aurinko, matkustaminen itsessään on juuri sellainen omaehtoinen projekti, johon pystyn. Matkustamisen aiheuttama lievä stressi pitää minut liikkeellä. Päivää ennen kun lähdin matkalle, matkallelähtöjännitys sai pääni heräämään ensimmäistä kertaa yli kuukauteen. Viimeiset pari päivää ennen lähtöä, ja tein asioita niin kuin ihan täysijärkinen ihminen tekee. Siivosin, tiskasin, viimeistelin sarjakuvan, rakentelin itselleni tämän blogialustan, pakkasin, kävin kaupassa ilman suurempia ahdistuskohtauksia, soittelin ihmisiä läpi kertoakseni heille että lähden — kunnes tarpeeksi moni jätti vastaamatta ja lopetin soittamasta etten masentuisi siihen.

Nyt istun laivassa, taas kerran Helsingistä Travemündeen. Nälissäni, sillä täällä on kasvisruokaa vielä tavallistakin vähemmän. Itämeren aallot ovat tällä hetkellä tyynet. Katson syysauringon matalaa kaarta pilven takana, siitä lohtua hakien, että kilometri kilometriltä aurinko kiipeää päivisin ylemmäs taivaalle. Jollain pituuspiirillä se alkaa valaista jo pilvien takaakin.

En minä sano, etteikö matkustamisessa olisi hohtoa jo itsessään. En minä sano, että olisin koskaan edes hetkellisesti katunut lähtöjäni. En minä sano, ettenkö haluaisi lähteä talvisin etelään vaikka saisin kaamosmasennukseni loppumaan. En minä sano, ettenkö olisi saanut kaukokaipuun puremaa jo vuosia sitten. Mutta sanon, että vaikka en haluaisikaan lähteä, joskus minun on vain pakko.

Huonokin reissu on parempi kuin kolme kuukautta itkuisena ja ahdistuneena sängynpohjalla.