Ostin rinkkani alkukesästä 2003, vain pari päivää ennen interrail-matkamme alkua. En tiennyt rinkoista mitään, ja matkustamisesta tiesin vielä vähemmän. Mutta siihen maailmanaikaan oli tapana matkustaa Euroopassa rinkka selässä, joten sellaisen ostin. Tommillakin (veljelläni) sellainen jo oli, sillä hän oli jo käynyt ulkomailla, jopa pariin otteeseen, joten hänen asiantuntemukseensa nojaten minäkin rinkan ostin.
Näin jälkikäteen ajateltuna rinkka oli käyttötarkoitukseensa järjettömän iso. Me olimme lähdössä yhden kuukauden mittaiselle junamatkalle kesäiseen Eurooppaan, joten 65 litran rinkka oli parikymmentä litraa turhan iso. Varmasti sain sen silloin pakattua ihan täyteen, mutta se johtui vain siitä, etten tiennyt yhtään, mitä matkalle saattaisi tarvita. Tosin luulen, että rinkkaa ostaessani varauduin myös myöhemmin samana vuonna olleeseen vaihto-opiskelusyksyyni Miskolcissa, jolloin olin matkoilla nelisen kuukautta ja jouduin ottamaan talvivaatteitakin mukaan. (Muistan kuitenkin, että Unkarissa ollessani ostin matkan aikana ison kasan kirjoja, jotka olen saanut pakattua rinkkaani paluumatkalla – ja lentokoneeseenkin ilman lisämaksuja – joten selvästi siellä on ollut tyhjää tilaa.) Ja jos rinkka siihen ensimmäiseen reissuunsa olikin liian iso, viime vuosina, kun laukkuun on kertynyt paljon lisää elektroniikkaa ja latureita ja johtoja, se on hädin tuskin enää riittänyt tavaramäärälleen.
Se on kuitenkin ollut minulla kohta 22 vuotta. Niin pitkään on rinkkani minua palvellut uskollisesti. Intiassa se kiersi selässäni ympäri niemimaan eteläosan. Koko puoli vuotta minua piinanneet vatsavaivat haihduttivat painostani matkan aikana kymmenen kiloa, mutta en silti muista, että rinkan paino olisi ollut minulle hetkeäkään ongelma. Mutta se oli tietysti Intia vuonna 2007, ja kaikki yhtään pidemmät matkat kuljin puoli-ilmaisilla riksakyydeillä. Ja sen kolme kuukautta, jonka olin tien päällä, olin tietoisesti jättänyt osan painavimmista tavaroistani, kuten tietokoneeni, Kundapuraan odottamaan. Tämä tosin tapahtui ennen nykyistä internetiä, joten ostin matkalla ajanvietteeksi noin kirjan viikossa, joten paino kasvoi kasvamistaan koko matkan ajan. Lentokoneeseen en toki kirjoja enää ottanut, vaan postitin ne laivalla Suomeen, ja sitten lähemmäs puoli vuotta Suomessa oltuani, kun olin kirjat ehtinyt jo kokonaan unohtaa, ne vihdoin tulivat perässä.
Ei rinkka ole koskaan ollut keskeisessä roolissa matkoillani. Se on ollut vain apuväline. Jotain, jossa kuljettaa matkatavarat. Se on palvellut minua 22 vuotta, mutta ei minulla ole siihen koskaan muodostunut sen kummempaa tunnesidettä. Joskus flunssaisina päivinä, tai niinä päivinä, kun on nukkunut huonosti eikä ole saanut mahdutettua kunnollista ruokailua kalenteriin kohta pariin päivään, rinkka on ollut painava ja raskas ja uuvuttava, mutta sitten taas toisina energisinä päivinä, kun on kävellyt märkää ja kuoppaista mukulakivikatua pitkin, on ollut yksinomaan kiitollinen siitä, ettei joudu taistelemaan perässävedettävän matkalaukun kanssa.
Paljon se on kuitenkin maailmaa jo nähnyt. Kaiken sen, minkä minäkin. Eteläisen Intian, Tansanian, Marokon, lähes kaikki EU-maat, nyt Malta mukaan lukien. Olen viettänyt viimeisestä 22 vuodesta noin neljä vuotta Suomen ulkopuolella rinkkani kanssa – ja toki olen joskus käyttänyt rinkkaa myös Suomessakin. Mutta siinä, missä 22 vuotta on tehnyt nuoresta tuuheatukkaisesta ja finninaamaisesta Kimmo-pojasta kaljun, harmaantuneen keski-ikäisen miehen, ne vuodet ovat olleet rinkalle vielä raskaampia. Yksi rinkan vuosi on vähintään kolme ihmisvuotta, ehkä neljäkin. Repustani on tullut parhaat vuotensa nähnyt raihnainen rinkkavanhus.
Rinkkani on ollut laadukasta työtä. Haltin vahva ja tukeva rinkka, luotettava säässä kuin säässä. Yksikään vetoketju ei ole koskaan rikkoutunut. Olen ylipakannut sivutaskuja ja sulkenut niitä väkivalloin kiinni, ja vetänyt vetoketjua hampaat irvessä kaksin käsin, mutta kertaakaan en ole edes joutunut miettimään, että vetoketju minut pettäisi. Aurinko on haalistanut rinkan värit, ja selän puolella vuosikymmenten hikoilu on jättänyt laukkuun kiinteästi pinttyneet likatahrat, ja toki painovoima on saanut rinkan taskujen jämäkän muotoilun lösähtämään epämääräisiksi pussukoiksi, mutta laatutyötä rinkkani on ollut kautta linjan. Ei se ikuinen kuitenkaan ole. Suurin osa kuminauhoista on menettänyt joustonsa, ja on hapertunut repun perässä laahaaviksi, rakeisiksi nyöreiksi, jotka olen solminut kiinteiksi solmuiksi rinkan lenkkeihin kiinni. Ja terävät kulmat ja ruokailuvälineet ovat puhkoneet kankaaseen pari pientä reikää, laukun päällimmäiseen taskuun yhden isommankin.
22 vuoden aikana rinkat ovat myös kadonneet katukuvasta. Ei nykynuoriso enää matkalle lähtiessään kävele rinkkakauppaan. Vaikka backpacking on edelleen se englanninkielinen termi, mitä halvemmasta matkustelusta käytetään, niin reppureissaaminen on jäänyt suomessa lähinnä meidän keski-ikäisten jäärien vanhentuneeseen sanavarastoon – ihan niin kuin rinkatkin. Harvoinpa olen viime vuosikymmenen aikana ketään itseäni nuorempaa nähnyt rinkka selässä. Hyvin harvoin edes itseni ikäistä, kyllä reppuselät ovat useimmiten olleet 1960- ja 1970-luvulla syntyneitä. Rinkat ovat nuoruuteensa unohtuneiden keski-ikäisten kyvyttömyyttä elää aikansa mukana. Nuorisolla on kaikilla nelirenkaiset matkalaukut. Ja miksei olisi? Junamatkustus on vaihtunut lentomatkustamiseen, eivätkä lentoyhtiöt ole koskaan rinkoista pitäneet. Kyllä minä perässävedettävät laukut olen aina ymmärtänyt. Mutta sitä osaa nuorisosta, joka matkustaa putkikassia olallaan raahaten, sitä minä en kyllä ymmärrä en mitenkään. Ehkä se vielä teini-iän lopulla hetken ajan menee, mutta sääliksi käy heidän selkäänsä heti kun ikää tulee edes 25 vuotta. Rinkka on aina ollut raskas ensimmäisen viikon, mutta sitten hartiat ja reisilihakset ovat siihen tottuneet. En usko, että putkikassi toimisi samoin.
Ehkä rinkkani vielä yhden tai kaksi reissua kestää. Ainakin, jos siihen ompelisi pari pientä paikkaa kiinni. Niitä kuminauhoja en ole koskaan käyttänyt mihinkään, joten niitä en kaipaa. Mutta silti, viikko sitten, kun sairaalareissuni jälkeen olin epätoivoisen väsyneenä raahannut rinkkaani majapaikasta taksiin ja taksista junalle, ja kuntoni ei riittänyt edes laukun nostamiseen selkääni, minun oli pakko luovuttaa. Rinkan kanssa en jaksaisi kotiin asti. Rinkan kanssa joutuisin kulkemaan joka paikkaan taksilla. Kävelin kauppaan ja ostin itselleni matkalaukun. Sellaisen, jossa on renkaat alla.
Se on huono matkalaukku, joka tuskin kestää tätä yhtä matkaa pidempään. Syrakusan ainoa oikea matkalaukkukauppa oli ostoskeskuksessa, joka oli kaukana lähiöissä, ja jonne ei päässyt kuin autolla. Keskusta-alueen ainoa kauppa, mistä löysin matkalaukkuja, oli suuri Kiina-kauppa, eli näitä kiinalaisten pyörittämiä epämääräisiä sekatavarakauppoja, joissa myydään halvalla kaikenlaista pääsääntöisesti huonolaatuista krääsää. Koputtelin kyllä laukun kylkiä, vetelin vetoketjuja auki ja kiinni ja kokeilin, voisiko se edes teoriassa kestää mitään, ja huolellisesti pyöritellen ja koputellen tarkastin laukun renkaiden laadun. Ihan hyvältä se tuntui; vaikka yksi tai kaksi rengasta hajoaisi tai lukkiutuisi, laukkua silti voisi käyttää. Kyllä sen kanssa pitäisi kymmenen päivää saada matkustettua. Ei se sellainen ollut, joka hajoaisi jo heti kaupan pihaan. Ja se maksoi vain 40 euroa, joten ajattelin, että jos se kestäisi edes yhden siirtymän Syrakusasta Roomaan, säästäisin tuon samaisen 40 euroa taksikuluissa.
Hetken ajan olin jo hyvästelemässä rinkkaani. Sisiliaan asti se oli minua palvellut, uskollisena, ja nyt olin hylkäämässä sitä. Enkä edes sen vuoksi, että se olisi peruuttamattomasti tuhoutunut, vaan vain siksi, että tilapäisesti en jaksanut sitä kantaa. Mutta sitten ajattelin, että rinkkani tulee todennäköisesti kestämään iästään huolimatta pidempään kuin tämä heikkolaatuinen uusi matkalaukkuni, ja pakkasin rinkan laukkuni sisälle. Ahtaaksi se kävi, ja matkalaukun vetoketjut eivät tuntuneet lainkaan yhtä anteeksiantavilta väkipakolla kiinnivetämistä kohtaan kuin rinkkani vetoketjut, mutta kun järjestelin matkalaukun sisällön pari kertaa uusiksi, sain kuin sainkin sekä rinkkani että sen sisällön mahtumaan laukun sisälle.
Joten ei, tämä ei ole jäähyväiskirje 22-vuotiaalle rinkkavanhukselleni. Ei, tämä on vain yksi kertomus rinkan vuosien varrelta. Se kertomus, jossa rinkka sai hetken levätä matkalaukun sisällä. Se matka, kun se sai kerrankin olla pakattuna laukun sisään, sen sijaan että se olisi itse joutunut kantamaan kaiken sisällään.
Koska kyllähän rinkka nyt perässävedettävää matkalaukkua kätevämpi on. Kyllä, se on fyysisesti raskaampi kuljettaa, ja sen kanssa on vaikeampi pysähtyä lepäämään jos ylämäki on liian pitkä ja jyrkkä, mutta paljon uskollisemmin se kulkee mukana. Se ei jää jumiin kadun kuoppiin, ja sen kanssa ei joudu aina pyörittelemään renkaita ja etsimään kantokahvaa jokaisen katukiveyksen kohdalla. Se on paljon helpompi nostaa junaan, ja sen kanssa on paljon helpompi pujotella ihmispaljouden läpi.
Enkä minä nyt vielä niin vanha ole, etteikö minun pitäisi ainakin vielä toiset 22 vuotta jaksaa rinkkaa kantaa. Vaikka nykyinen rinkkani ei välttämättä sinne asti enää kestäkään.