Vielä viimeinen vilkaisu Marokkoon

On yllättävän paljon asioita, joita matkoilla huomaa vasta palattuaan. Palasin koti-Eurooppaan, ja totesin, etten ollut Marokossa edes ajatellut joitain hyvinkin olennaisia huomioita. Kuten sitä, että siellä ei ollut sähköpotkulautoja.

Totta kai moni asia jäi huomaamatta siksi, että odotin pahempaa. Odotin Intiaa, odotin Tansaniaa, mutta sainkin hyvin eurooppalaisen maan. Mutta silti, kun palasin Espanjaan, en voinut olla huomaamatta, kuinka mukavaa onkaan käydä kaupassa, jossa saa rauhassa katsella tuotteita ilman että kukaan tulee heti ensimmäisellä sekunnilla tyrkyttämään ja pakkomyymään joka ainoaa esinettä, jota edes hetken ajan vilkaisen. Sen vuoksi en ostanut Marokosta lainkaan matkamuistoja. Aggressiiviset kaupustelijat ajoivat minut tiehensä.

Cadizissa huomasin myös, kuinka tylsiä Marokon kaupungit lopulta olivatkaan. Tanger, Rabat ja Casablanca olivat hyvin mukavia kaupunkeja, mutta eihän niissä kovinkaan paljon tekemistä ollut. Cadiz on paljon, paljon pienempi kuin pieninkään noista kaupungeista, mutta silti siellä oli heti paljon helpompi keksiä ohjelmaa päiviin. Kauniita puistoja käveleskeltäväksi, museoita kierrettäväksi, historiallisia maamerkkejä katseltavaksi – ja ennen kaikkea, se oli kokonaisuudessaan siisti ja miellyttävä. Marokossa oli siellä täällä yksittäisiä nähtävyyksiä, yksittäisiä palatseja, yksittäisiä linnoja, yksittäisiä moskeijoita ja yksittäisiä näköaloja, mutta niiden välillä ei ollut mitään. Museot olivat pieniä ja huonoja, ja ne perustuivat lähes yksinomaan vain seinillä lukeviin teksteihin eivätkä niinkään näytteillä oleviin esineisiin. Näin Marokossa joitain vaikuttavimpia roomalaisia mosaiikkeja, joita olen koskaan nähnyt, mutta ne olivat museoissa, joissa ei sitten ollutkaan juuri mitään muuta nähtävää. Maan kansallinen taidemuseo Rabatissa kalpenee kooltaan Oulun taidemuseolle, ja vaikka joitain kauniita ja mielenkiintoisia töitä esittelikin, näytteillepano oli niin yhdentekevää, että jos museossa kuraattoria ylipäätään oli, niin palkkaansa hän ei ollut ansainnut.

Yksinkertaisesti sellaiselle turistille, joka haluaa matkalleen tekemistä, näkemistä ja kokemista, Marokon kaupungeilla on hyvin vähän tarjottavaa. Paitsi silloin, jos on Marrakeshissa ja tykkää ihan hirveästi kameliratsastuksesta ja mönkijäajeluista. Niitä siellä pääsee tekemään. Itse asiassa mitä tahansa Marrakeshissa haluaisi tehdäkin, niin kameliratsastus ja mönkijäajelu on pakkoliitetty siihen kytkykauppana mukaan. Ai haluat nähdä vesiputouksen tai kauniin, historiallisen kaupungin – okei, heti kunhan ratsastat vähän kamelilla ja pöllyytät autiomaan dyynejä mönkijällä, niin sitten pääset. Muuten et.

Ylipäätään Marokon näkemys turismista muistutti minua kovasti Intian vastaavasta. Aivan kuten kauppaan kävellessä, nähtävyyksillekin tullessa minuun takertui heti kiinni ihmisiä, jotka alkoivat kertoa minulle minne mennä ja mitä nähdä. Älä sinne mene, he sanoivat heti kun halusin katsoa jotain mielenkiintoista yksityiskohtaa, tuolla on kaunis maisema, sinne sinä haluat mennä. Ja jos en totellut, kohta tuli toinen ja kolmaskin kertomaan, että missä minä oikeasti haluan kävellä, koska siellä on kaunista. Ajatus siitä, että kokonaisuus voisi olla mielenkiintoinen, eikä ainoastaan se yksi paras näköala, ei vaikuta käyneen heillä edes mielessä. He elävät kuin Instagramin matkailija-influenserit, jotka matkustavat vain ottaakseen sen yhden täydellisen valokuvan siinä yhdessä täydellisessä paikassa. Muulla ei ole väliä.

Onhan Suomikin toki täynnä niitä lähinnä vanhemman sukupolven oikeistopoliitikkoja, jotka kaikin tavoin vastustavat kaikkia pyrkimyksiä tehdä kaupunkikeskustoista eläviä ja mukavia. Ihmisiä, joiden mielestä keskustat ovat vain autoiltavia läpikulkualueita matkalla ostoskeskuksiin. Uskon, että Marokossa on hyvin samanlainen kulttuuri tässä suhteessa kuin Suomessakin. Islamilainen versio protestanttisesta moraalista: jos ei työtä tee, ei saa tehdä mitään muutakaan. Hyvin vietetty vapaa-aika on kotona vietettyä aikaa, mieluiten Raamattua (tai Koraania) lukien. Ravintoloissa syöminen on turhaa, itsehän se ruoka pitäisi tehdä. Ulkona on vain huonot ihmiset ja ehkä rikkaimpien joutilas luokka.

Asenne näkyi myös ravintoloiden asiakaspalvelussa. Ei Marokko mikään sosialistinen maa ollut, asiakaspalvelijat olivat sentään palvelemassa asiakkaita eikä toisinpäin. Jos palvelu jäi saamatta, se ei johtunut siitä, etten nöyristellyt tarjoilijan edessä tarpeeksi. Ei se ollut Tansania. Ihmiset osasivat yhteenlaskun alkeet. Mutta muuten asiakaspalvelussa täytettiin kyllä vain ja ainoastaan palvelun absoluuttinen minimi.

Sisäänheittäjät kyllä hymyilivät ja puhuivat ystävällisesti, ja heti, jos ruokalistaa edes vilkaisi, he olivat minussa kiinni aivan kuten kauppiaat ja nähtävyyksien turistioppaat (oikeat tai huijarit), mutta sitten kun astuin ravintolaan sisään ja istuin pöytään, sitten minut suunnilleen unohdettiin. Joku käväisi nopeasti heittämässä ruokalistan suunnilleen minun eteeni, tai ainakin jonnekin päin pöytääni, ja vauhtiaan hidastamatta käveli pois. Täydellinen katsekontaktin puute menee ihan vain kulttuurierosta, eivätkä Euroopankaan tarjoilijat aina jaksa hymyillä – mutta en ole koskaan ennen ollut kulttuurissa, jossa tarjoilija kesken tilauksen vain lähtee mitään sanomatta pois ja palaa vasta ruuan kanssa. Tarkoitukseni oli toki tilata muutakin kuin alkupala, ja ehkä jotain juotavaakin, mutta okei, kaipa sen ehtisi myöhemminkin. Siis mikäli tarjoilija malttoi pysähtyä kuuntelemaan minua edes ruokaa tuodessaan, sillä sen jälkeen kun ruoka oli pöydässä, tarjoilijasta ei näkynyt enää jälkeäkään. He parhaansa mukaan välttelivät minkäänlaista katsekontaktia, joten saadakseni heidän huomionsa minun piti kävellä heidän luokseen, heiluttaa käsiäni näkyvästi ja kovaäänisesti puhua niin, että he eivät voineet teeskennellä minun puhuvan kenellekään muulle. Maksaminenkin tehtiin tiskille. Sitä varten oli turha yrittää saada tarjoilijaa pysäytettyä. Missään välissä ei tervehditty, eikä sanottu ole hyvä, hyvän ruokahalun toivottamisesta puhumattakaan.

Mutta en valita. Ruoka tuli. Nälkä lähti. Ja mikä parasta, minun ei pitänyt todellakaan miettiä, tulisiko heille jättää juomarahaa vai ei. Jos ei ole palvelua, ei ole mitään mistä maksaa. Ei niin, että jättäisin juomarahaa missään muuallakaan, ellei parinkymmenen sentin pyöristyksiä lähimpään tasaeuroon lasketa.

Marokossa tuli selväksi, että ne, jotka työskentelevät ravintoloissa, eivät ole koskaan käyneet ravintolassa itse. Ja ne, jotka suunnittelevat turisteille ohjelmaa, eivät ole koskaan matkustaneet itse. Se on merkki kehitysmaasta, ja vahvasta luokkayhteiskunnasta, jossa palvelijoilla ei ole mahdollisuutta olla koskaan palveltuja. Miten he voisivatkaan tietää, miltä hyvä tai huono palvelu tuntuu?

Oli vielä jotain muutakin, jota huomasin Eurooppaan palattuani, mutten enää muista mitä se oli. Aivan kuten Marokossa totuin maan pieniin epämiellyttävyyksiin (ja toki myös hienouksiin) parissa päivässä niin, etten enää edes huomannut niitä, sama tapahtui Espanjassa. Tällaistahan täällä on. Huomaan sitten Ranskassa, millaista Espanjassa olikaan.

Aitoutta etsimässä

Tapasin Essaouirassa pari nuorta matkustavaista, parikymppisiä miehiä. Sen ikäisiä, että kun itse olin sen ikäinen, en ollut juuri ulkomailla käynytkään, hyvä jos tiesin Suomen rajojen ulkopuolella edes olevan jotain. Heistä toinen, amerikkalainen, puhui kovasti niin kuin nuoren maailmanmatkaajanalun kuvitteleekin puhuvan. Hänelle matkustaminen oli seikkailua, hänelle se oli kokemusten keräilyä. Kun etsimme ruokapaikkaa, hän sanoi, ettei halua syödä turistipaikoissa, vaan hän haluaa “aidon” kokemuksen: Hän haluaa syödä siellä missä paikallisetkin, hän haluaa syödä sitä ruokaa kuin “aidot” marokkolaiset syövät.

Mutta sitten kun jatkoimme keskustelua, hän ei edes tiennyt, mitä on tajine, ja hän kovasti kyseli, missä olisi lähin alkoholikauppa ja onko se auki näin perjantaina, muslimien pyhäpäivänä. “Aitoon” Marokko-kokemukseen ei selvästikään kuulunut paikalliset ruokalajit eikä paikallista uskontoa ja tapakulttuuria kunnioittava alkoholinkäyttö. “Aitous” tarkoitti vain halpaa ruokaa.

“Aito” on sana, jota helposti aina käytetään uskottavuuden lisäämiseksi. Matkailija etsivät “aitoja” kokemuksia – joka useimmiten tarkoittaa vain eksoottisuutta. Vaikka lähes kaikkialla maailmassa suurin osa paikallista väestöä viettää iltansa televisiota katsellen tai puhelimellaan pelaten, niin eivät matkailijat sitä kaipaa. “Aitous” on köyhyyden rosoisuutta, “aitous” on likaista, takapajuista, vähän vaarallistakin. Mutta sekin usein on vain näennäistä. Kyllä paikallisetkin tietävät, mitä “aitoutta” länsimaiset turistit maailmalta etsivät. Budapestin rauniopubit olivat parikymmentä vuotta sitten aitoja anarkistibaareja tyhjiksi unohdetuissa talonrötisköissä, mutta nykyisin ne ovat julkisivuiltaan raunioiksi lavastettuja ylihintaisia trendiravintoloita kaupungin suosituimmilla alueilla. Muistan kuusitoista vuotta takaperin, kun olin Intian Mamallapuramissa, kuinka siellä ulkonäöltään selkeästi keskiluokkainen perhe ajoi autollaan hiekkarannalle, talutti pienet, suloiset lapsensa hietikolle tallustelemaan, sotki heidän naamaansa ja vaatteitaan vähän mudalla ja hiilellä, ja sitten patistivat lapset juoksemaan valkoihoisten vanhempien rouvashenkilöiden perässä pyytämässä rahaa. Katselin suu auki, kun jo lyhyessä ajassa useampikin nainen löi pikkutytön käteen kymmenen euron edestä rahaa, ja ymmärsin nopeasti, miksi perheellä oli siistit vaatteet ja uusi auto.

Totta kai kehitysmaissa on köyhyyttä, sitä on paljon, se on surullista ja köyhyydestä kärsiviä olisi niin mukava auttaa – mutta pääsääntöisesti ne “köyhät”, jotka parveilevat länsimaisten turistien luona suosituimmissa turistikohteissa eivät ole niitä, jotka eniten tarvitsisivat apua. Eivät oikeat köyhät näytä romanttisella ja karismaattisella tavalla köyhiltä. Oikea köyhyys saa matkailijan tuntemaan syyllisyyttä ja voimaan pahoin. Ei se ole kivaa.

Intiassa opin nopeasti parin vihaisen puhuttelun jälkeen, että “aitouden” etsiminen on vain idiotismia, ja jopa loukkaavaa paikallisia kohtaan. Yksikin vanhempi paikallinen herrasmies piti minulle melko ärtyneen saarnan tuosta “aitoudesta”, kun olin ihastellut kuinka Intia on paljon aidompi kuin Eurooppa. “Köyhyys ei ole aitoutta”, mies tuhahti, “köyhyys on köyhyyttä. Köyhyyden romantisoinnissa ei ole mitään hyvää”.

Ainakaan silloin, jos köyhyys oikeasti on aitoa, eikä pelkästään “aitoa”. Mutta sitten taas Suomessakin Lapin matkailumarkkinoinnissa myytiin turisteille “aitoutta”, kunnes saamelaiset suuttuivat kuvista, joissa “aidot” saamelaiset nokisine kasvoineen istuivat kodassaan joikaamassa. He eivät halunneet olla turistien “aito” kokemus, he halusivat olla oikeasti aitoja ihmisiä, oikeasti aito kansa.

Minulla ei ole enää moneen vuoteen ollut mitään illuusioita siitä, että olisin jotenkin tavallisia turisteja parempi traveler. Kyllä, massaturismikeskittymät ovat ärsyttäviä ja tympeitä, enkä pidä niissä olemisesta, ahdistunkin niiden väentungoksessa helposti, mutta todellisuudessa ainoa syy, miksen Pariisissa mene Eiffel-tornille on se, että olen jo käynyt siellä. Minä en etsi enää “aitoutta”, sillä olen ymmärtänyt, että ei sellaista ole. Prahan vanhan kaupungin tympeä turistihelvetti on ihan yhtä aito (tai valheellinen) kuin Prahan muutkin kaupunginosat, vain eri tavalla aito ja eri yleisölle aito. Marokossakin on monta erilaista maailmaa, joilla kaikilla on omat tapansa ja omat kulttuurinsa. Kysyt marokkolaisilta, mitä on aito marokkolaisuus, ja heillä kaikilla on oma vastauksensa. Jos menet Marokossa alueelle, jossa ei turisteja näy, niin ylemmän keskiluokan paikalliset istuvat siellä syömässä hampurilaista Burger Kingissä.

Essaouira on puhdas turistikohde, mutta siitä pidin, sillä se ei ole massaturismia. Lähes kaikki, jotka sen vanhassa kaupungissa ovat, ovat matkailijoita, olivat he sitten länsimaisia tai paikallisia, mutta heitä on hillityn vähän. Kaupunki pysyi, ainakin näin sesongin ulkopuolella, hyvinkin rauhallisena ja mukavana. Marokon massaturismi jostain syystä keskittyy Marrakeshiin, joka lyhyen visiittini perusteella on aivan kauhea kaupunki, missä ei ole mitään minkä takia siellä kenenkään pitäisi käydä. Se ei ole tympeä siksi, että se olisi turistirysä, se on tympeä siksi, että se on saastunut ja likainen ja savuinen ja hiekkapölyinen, eikä siellä ole mitään nähtävää eikä tehtävää. Ei ainakaan mitään sellaista, jota ei voisi paremmin nähdä ja tehdä muualla Marokossa. Ainoa syy matkustaa sinne on se, että sieltä pääsee helposti pois tekemään päivämatkoja mielenkiintoisempiin ja miellyttävämpiiin kohteisiin.

Kyllä, se on “aitoa”, että Marrakeshin kaduilla mielipuoliset moottoripyöräilijät kaahailevat täysin omasta ja muiden kulkijoiden turvallisuudesta välittämättä. Mutta se on myös sitä sellaista aitoutta, joka pitäisi Marrakeshistakin saada pois. Ja koska rannikon suurissa kaupungeissa siitä ei ole jälkeäkään, ja heti Medinan ulkopuolella Marrakeshinkin keskiluokkaisilla alueilla ihmiset osaavat liikennesääntönsä ja toisten huomioonottamisen, herää helposti kysymys, eikö kaahailua valvota nimenomaan siksi, että se antaa länsimaisille turisteille kokemuksen Marrakeshin “aitoudesta”? Kapeilla kauppakaduilla kaahailevat moottoripyörät olisi hyvin helppo saada kuriin, jos vain haluttaisiin. Vain pari hidastustöyssyä ja yksittäinen partioiva poliisi sakottamssa. Mutta sitten turisteille jäisi yksi tarina vähemmän kotona kerrottavaksi. 

Kävin aiemmin matkallani myös Espanjan Alicantessa, joka vaikutti myös ihan leppoisalta turistikaupungilta. Se oli ruma kuin mikä, en ole toista yhtä rumaa kaupunkia Espanjassa nähnyt, mutta sieltä oli helppo löytää useampikin mukava puisto jossa istuskella lämpöisenä iltapäivänä merelle katsellen. Alicantessa ei ollut mitään “aitoa”, jos halusi nimenomaan tutustua Costa Blancan perinteiseen paikalliskulttuuriin, tai edes halusi kokea mitään eksoottista, mutta siinä, mitä se oli, se oli juurikin aidosti ja oikeasti juuri sitä mitä se oli: Nykyaikaisen rantalomakulttuurin aito esimerkki. Kaupunki, jossa kuuli melkein todennäköisemmin venäjää kuin espanjaa.

Tätä kirjoittaessani olen Casablancassa, kaupungissa jonka “aitouden” etsijät kiertävät kaukaa. Kyselin useammaltakin ihmiseltä, ovatko he käyneet Casablancassa ja kannattaako sinne pysähtyä yli vuorokaudeksi, mutta kukaan ei ollut siellä harkinnutkaan käyvänsä. Casablanca on keskiluokkainen, länsimainen kaupunki. Siinä missä Tangerissa ihmiset istuivat kahvioissa vain juomassa teetä, Rabatissa joillakin oli jo läppärit mukana työntekoa varten – ja Casablancassa kahvittelijoiden geneeriset halpaläppärit muuttuivat MacBookeiksi. Se ei juuri Ranskan kaupungeista ulkonäöltään tai kulttuuriltaan eroa, jopa kasvisruuan löytäminen on yhtä vaikeaa kuin Ranskassa. Yhden päivän perusteella Casablanca on erittäin mukava kaupunki, kaunis ja ystävällinen, ja kaupungin maamerkiksi 1990-luvulla rakennettu Hassan II:n moskeija on jo ulkopuolelta katsottuna erittäin vaikuttava rakennus. Ja Casablancan Medina kapeine katuineen ja kaupustelijoineen on paljon, paljon aidompi kuin Marrakeshin vastaava. Casablancan Medina ei ole “aito”, se ei ole erityisen mielenkiintoinen, se ei ole juurikaan eksoottinen, siellä ei ole kauniita värejä ja tuoksuvia maustekauppiaita ja jännittäviä matkamuistoja myynnissä – mutta sen sijaan se on aidosti aito, se on alue, jossa paikalliset käyvät ostoksilla ostamassa vaatteita ja kännykänkuoria ja hajuvesiä. Sieltä ei saa yhtä kauniita kuvia Instagramin täytteeksi kuin Marrakeshista, mutta siellä ei myöskään ole tungettelevia kaupustelijoita ja “avuliaita oppaita”, jotka pyytäisivät rahaa siitä että he opastavat minut omaan kauppaansa.

Totta kai on surullista, että Casablancassa oikeastaan ainoa jälki perinteisestä paikalliskulttuurista on useimpien vanhempien naisten pukeutuminen kaapuihin ja huiveihin, ja vielä harvempien miesten paikallisvaatteet. Haluaisin mielelläni elää maailmassa, jossa olisi enemmän toisistaan eroavia paikalliskulttuureita. Haluaisin maailman, jossa ottaessani valokuvan Casablancasta ihmisillä olisi edes jonkinlainen mahdollisuus erottaa kaupunki kymmenistä muista täysin samannäköisistä kaupungeista joka puolelta maailmaa. Minä haluaisin Suomen, jossa ei pukeuduttaisikaan amerikkalaisittain, vaan edes jollakulla, edes joskus, olisi yllään jotain, mikä olisi leimallisesti suomalaista. Haluaisin Suomen, jossa ei syötäisikään koko ajan pitsaa ja hampurilaisia, aivan kuten haluaisin Marokon, jossa ei syötäisikään koko ajan pitsaa ja hampurilaisia. 

Casablanca on myös Marokon ensimmäinen kaupunki, jossa oikeasti on paikallinen, ravintoloissa syövä keskiluokka. Jopa Rabatissa ravintolat seisoivat lähinnä tyhjillään, ja eurooppalaiset matkailijat poislukien kaikki muut istuivat siellä vain juomassa teetä. Mutta Casablancassa on selvästi eurooppalaiset tavat – vaikka ravintoloiden ruokalistat eivät edelleenkään ole millään tasolla vaihtelevia. Minun on vaikea ymmärtää, miksi yhdellä kadulla on kymmenen ravintolaa, jotka kaikki tarjoilevat tasan samaa ruokaa, tasan samat pitsat, tasan samat hampurilaiset ja tasan samat tajine-valikoimat. Mutta toisaalta se ehkä osaltaan selittää, mikseivät ihmiset käy ravintoloissa syömässä. En minäkään viitsisi tässä maassa, sen verran tympeitä nämä ravintolat ovat.

Bussimatkalla Essaouirasta Casablancaan linja-auto pysähtyi jonkin pienemmän maalaiskaupungin torilla. Katselin toria lähinnä bussin ikkunasta, samalla kuin huonosti jousitettu bussimme keinui hiljakseen ruuhkassa torin ohi, mutta kiinnitin huomiota siihen, että siellä ei myyty katukeittiössä pitsaa ja hampurilaisia. Ei, siellä katukeittiön tiskillä seisoi kymmenen tajine-astiaa. Siellä syöminen olisi saattanut olla sekä “aitoa” että myös aitoa. Mutta tuskin kasvissyöjälle mahdollista.

En minä halua “aitoa”. Minä haluan hyvää kasvisruokaa.

Nälkä

Minussa on keskeinen vika, jonka vuoksi en lopulta ole kovin hyvä maailmanmatkaaja: Minä olen kasvissyöjä. Se ei ollut ongelma 16 vuotta sitten Intiassa, jossa lopullisesti ryhdyin kasvissyöjäksi, mutta lähes kaikkialla muualla maailmassa se on.

Matkailukokemuksesta jää paljon puuttumaan, jos ei pysty – tai ollaanpa rehellisiä: suostu – syömään paikallisia ruokia. Toki käytännössä kaikista maailman keittiöistä jokin kasvisruoka löytyy, jopa ranskalaisilla on ratatouillensa, mutta usein ne ovat kovin vaatimattomia. Ja useissa maailman keittiöistä, kuten perinteisesti Suomessakin, kasvisruoka on köyhien talonpoikien perusruokaa; sitten jos ravintolaan asti lähdetään syömään, niin sitten syödään kunnolla, sitten syödään lihaa.

Tulipa vain mieleeni, nyt kun olen täällä Marokossa. Kasvissyöjänä eläminen ei ole ollut yhtä vaikeaa sitten lopputalven 2011, jolloin yritin epätoivoisesti selvitä Ranskan vegetaristeille vihamielisessä ravintolakulttuurissa. Siellä useimmiten ainoa kasvisruoka, jonka onnistuin löytämään suhteellisen isoistakin kaupungeista, oli Pizza Margherita, ja törmäsin useampaankin intialaiseen ravintolaan, jonka ruokalistassa ei ollut yhtä ainoaa kasvisruokaa. Siihen verrattuna Marokko toki on parempi ja helpompi. Täällä jokaisessa ravintolassa, joka vain pitsoja myy, on tarjolla myös toinenkin kasvispitsa, ja Quattro Formaggi, joskin juustopitsan neljä juustovalintaa ovat useimmiten hyvin satunnaisia ja heikkolaatuisia (ihan niin kuin Suomessakin). Lisäksi ravintoloita, tai katukeittiöitä, jotka myyvät pitsaa, on joka ainoassa kadunkulmassa.

Jotenkin naiivisti ajattelin, että arabimaana Marokosta löytyisi helposti Lähi-idän ruokia: Falafeleja, hummusta, tabboulehia, baba ganoushia ja niitä kaikkia kasvissyöjän herkkuja joita Eurooppakin alkaa jo olla täynnä – mutta ei. Valitettavasti tämän maan ruokakulttuuriset vaikutteet eivät tule Pohjois-Afrikkaa myöten idästä, vaan valtameren takaa Yhdysvalloista: Hampurilaisia ja pitsaa, niistä on marokkolainen ruokatarjonta tehty. (Kyllä, pitsa on “italialainen” ruoka, mutta Amerikan kautta se Suomenkin valloitti.)

Totta kai turistialueilla tarjoillaan kaikkialla myös paikallisen ruokakulttuurin vakioita, tajineita, ja jokainen parempi ravintola tarjoaa ruuasta myös kasvisversiota, useimmiten ihan menuun kirjoitettunakin – mutta kasvistajine on kuin suomalaisen maaseudun laitoskeittiön näkemys kasvismakaronilaatikosta: otetaan liha pois ja korvataan porkkanoilla. Ravintoarvo on aika nollissa. Kasvistajine on vain erikoisen muotoisessa astiassa löllöpehmeiksi höyrystettyjä kasviksia. Toisinaan yllättävän hyvää, mutta pitää hädin tuskin nälkää poissa. Joistain paikoista, joissa tarjoillaan kuskusta, voi saada myös erikseen pyytämällä kuskuksen kasvisversion, joka on pitkälti sama ruoka kuin tajinekin, paitsi että sen pohjalla on tukeva kuskuskerros. Sillä sentään saa nälän pois, toisinaan lähes ähkyyn asti, mutta ruokaan heitetyistä yksittäisistä mahdollisista kikherneistä huolimatta valkuaisaineet jäävät edelleen aika vähäisiksi.

Ja sekä höyrystetyissä kasviksissa että pitsassa on yksi keskeinen vika: ne alkavat pursuta korvista ulos hyvin nopeasti. Minä en syö kahta kasvipitsaa päivässä ellei ole ihan pakko, eikä lounaspitsa ja illallistajinekaan ole toistuvana ruokavaliona pitkän päälle erityisen houkutteleva. Puhumattakaan siitä, että söisi pelkkiä pehmennettyjä kasviksia päivästä toiseen.

Voisi tietysti tehdä ruokaa itse, ruokakauppiaita on jokainen kadunkulma ja nurkkaus täynnä, mutta sittenkin on se proteiiniongelma. Erilaisia papuja ja linssejä on kyllä tarjolla enemmän kuin olen tiennyt olevan olemassakaan – mutta mahdollisuus liottaa kuivattuja papuja vuorokauden ajan tai pidempäänkin on mahdollisuus, jota minulla ei ole. Vaikka käytössäni on Marokossa koko ajan ollut jonkinlainen keittiö, käytössäni ei kuitenkaan ole astiaa, johon voisin jättää papuja likoamaan yön yli. Tangerissa yhdellä huonetovereistani oli oma trangia mukana, ja siinä hän liotteli papujaan sänkynsä alla, mutta minä en sellaista pakannut itselleni lähtiessä. Rinkkani oli liian painava jo muutenkin.

Tangerin vanhasta kaupungista, Medinasta, löytyi yksi (1) ravintola, joka tarjoili Lähi-idän ruokia. Ja se tiesi, mitä teki, ja kenelle teki: oven suussa luki isolla englanniksi ‘vegetarian and vegan food’, menu oli englanninkielinen, ja jokaiseen ruuan kohdalle oli merkitty selkein symbolein onko se kasvissyöjälle tai vegaanille sopiva vai ei. En sinänsä valita yhtään, se tarjoili erinomaisen hyvää ruokaa, ja etenkin baba ganoush oli paras baba ganoush mitä olen koskaan syönyt. Olin Tangerissa seitsemän päivää, ja kävin kyseisessä ravintolassa neljä kertaa syömässä. Houkuttelin hostellistani kanssamatkailijoitakin mukaan, enkä pyytänyt ravintolaa edes maksamaan minulle uusien asiakkaiden tuomisesta. Mutta ravintola oli vain pieni koppi, johon juuri ja juuri mahtui ahtautumalla kymmenen ihmistä, ja se tietysti houkutteli asiakkaikseen kaikki pohjoiseurooppalaiset kasvissyöjät, joten se oli lähes koko ajan täynnä. Se teki varmasti hyvää bisnestä, joten kuvittelisi, että joku kilpailijakin ottaisi opikseen ja huomaisi, että kasvissyöjät ihan oikeasti ovat tuottoisa kohderyhmä.

Rabatissakin, maan pääkaupungissa, Google Maps ja Happycow kertoivat lähi-idän ravintoloita olevan useampiakin, mutta vaikka kuljin Googlen karttapalvelua tuijottaen oikean alueen kaikki kadut päästä päähän, en nähnyt yhtä ainoaa. Lisäongelmana tietysti oli se, että olen tottunut kaikkialla mukana kulkevaan älypuhelimeen jo liikaa, ja nyt kun kaikki googletukset pitikin taas tehdä majapaikassa aamulla ennen ulos lähtemistä, en osannutkaan tehdä tarpeeksi muistiinpanoja selvitäkseni internetittömässä ulkomaailmassa. Lisäksi yhtenä aamuna majapaikkani netti oli kaatuneena, joten se siitä. Ja seuraavana aamuna pitkään temppuillut kännykkäni laturi lopetti kokonaan toimimasta ja toinenkin puhelimeni pimeni, joten se siitä.

On olemassa erityinen nälkäkuoleman muoto, johon monet metsän keskelle valmistautumattomina muuttavat wannabe-survivalistit kuolevat. He kyllä metsästelevät ja keräilevät ruokaa kaiken aikaa, ehkä suuriakin määriä – mutta ruuan saamiseen kuluu enemmän energiaa kuin mitä siitä saa. Hillasuon täytyy olla aika täynnä muuraimia ennen kuin lakoista saa tarpeeksi kaloreita korvaamaan suolla tarpomiseen palaneet energiat.

Vähän sellainen olo minulla on nyt täällä Marokossa. Syön kyllä, ja täydennän energiansaantiani paitsi tuoreilla hedelmillä joita on kaikkialla eivätkä maksa mitään (kilo banaaneita 30 senttiä, mandariinit vielä vähemmän), myös suklaalla, mutta silti minusta tuntuu, että ruuan löytämiseen kuluu vähintään yhtä paljon energiaa kuin mitä siitä saan. Toisin sanoen minulla on nälkä.

Ja sitten kun olen puolitoista tuntia kulkenut ympyrää löytääkseni edes jotain muuta, mitä tahansa muuta kuin pitsaa tai tajinea, sisäänheittäjä saa houkuteltua minut lounaskahvilaan, vakuutettuaan minut siitä, että kasvisruokia on kyllä. Ja niitä onkin, ei siinä mitään, mutta jostain syystä eteeni lyödyn annoksen keskellä löllyy raaka kananmuna. Paitsi että raaka kananmuna on maultaan ja suutuntumaltaan ällöttävää, ja kananmunat ylipäätään eettisesti kyseenalaisia, niissä on myös ikävä salmonellariski. Ravintola oli siistin näköinen, ja Marokko on internetin mukaan ruokaturvallisuudeltaan suhteellisen hyvä maa, mutta en silti välttämättä halua syödä raakoja kananmunia.

Mutta minulla oli nälkä, ja olin jo toista tuntia etsinyt edes jotain syötävää, joten kyllä minä sen söin. Kananmunassa on niitä kaivattuja proteiinejakin (vaikka kuulemma ne imeytyy huonommin raa’asta kuin kypsennetystä kananmunasta. Ja sitten vain toivoin parasta. Kun on jo valmiiksi hieman aliravittu ja heikko, vakava vatsatauti ei välttämättä ole toivomuslistan kärkipaikoilla.

Mutta kyllä minä selviän. Kolmessa viikossa ei kuole vielä nälkään vaikkei söisi mitään.

Tuhon enkeli

– Tämä on niin kuin se yksi Buñuelin elokuva, Justo sanoi, kun kerroin taas pidentäneeni hostellissa oloani kahdella yöllä. – Se on vanha elokuva, meksikolainen, mustavalkoinen. Ihmiset kerääntyvät juhliin, mutta sitten eivät jostain syystä pystykään lähtemään pois.

– Joo, minä sanoin, – minä tiedän sen elokuvan. En ole nähnyt, mutta se on jokin Enkeli tai jotain.

– Ehkä, Justo kohautti olkapäitään, – en muista, mutta tämä hostelli on vähän sellainen. Tänne tullaan pariksi yöksi, mutta täältä ei lopulta pääse koskaan lähtemään, vaikka kuinka yrittäisi.

Istuimme alakerran sohvilla, siinä tilassa, minne hostellin langaton netti luotettavimmin ylsi. Useampikin meistä yskiskeli flunssan kourissa. Sen takia minäkin pidensin oleskeluani. Ajattelin, etten jaksaisi matkustaa eteenpäin flunssaisena, 20 kilon rinkkani kanssa. Etenkään, kun suunitelmissani oli ollut matkustaa Chefchaoueniin, jossa saadakseen kaiken irti tuon sinisen kaupungin kauneudesta pitäisi kuljeskella pitkiä matkoja vuoristoisessa ympäristössä.

Oli parempi jäädä Tangeriin lepäämään. Kaupunki oli mukava, hostelli oli sosiaalinen, ja hostellin katolta oli majoituksen hintaan (10 euroa yö) suhteutettuna ällistyttävän kaunis maisema Tangerin vanhan kaupungin ylle.

Mikäs siellä ollessa.

Eivätkä huonetoverinikaan olleet lähdössä mihinkään. Kaikki heistä olivat tulleet hostelliin pariksi yöksi, mutta siinä he kaikki olivat, pari viikkoa myöhemmin. Samir oli alkanut jo sisustaa huonetta, mikä oli erikoista koska kyseessä oli kuitenkin neljälle majoittujalle tarkoitettu pieni huone kerrossänkyineen. Mutta niin hän vain osteli itselleen tavaraa, jota hän ei varmastikaan saisi mukaansa kunhan taas palaisi Espanjaan. Hän osti huoneeseen sähköisen lämpöpatterinkin, josta hostellin omistajat tuskin olivat kovin innoissaan. En tiedä, millainen sähkön hinta on Marokossa näin kriisitalvena, mutta tuskin niin halpa, että nurkassa paahtava sähkölämmitin jättäisi hostellille kovinkaan suuria katteita. Ehkä joku oli puhunut hänelle, eikä hän lämmitintä käyttänytkään ensimmäisen illan jälkeen. Eikä sitä tarvinnutkaan, ainakaan minun mielestäni. Huoneessa oli öisin lähes täydellinen nukkumalämpötila, vähän alle kahdenkymmenen asteen. 

He olivat kaikki mukavia miehiä. Stefan, neljääkymmentä lähestyvä saksalainen mies, joka oli pyöräillyt Münchenistä Tangeriin (tai ainakin niin lähelle Tangeria kuin ilman laivaa pääsee); Justo, eläkeikäinen muusikko, alkujaan argentinalainen, mutta jo vuosikymmeniä Australiassa asunut, tullut Eurooppaan esiintymään parissa konsertissa ja jäänyt niiden jälkeen lomailemaan; ja Samir, nelikymppinen espanjalainen kiinteistönvälittäjä, joka oli kokenut muutama vuosi sitten jonkinlaisen self-help -valaistumisen, ja nyt halusi kovasti kertoa kaikille hyvistä elämäntavoista, liikunnasta ja ravinnosta ja positiivisesta ajattelusta. Kaikki sosiaalisia, puheliaita ihmisiä, jotka mielellään viettivät aikaa sekä keskenään että muidenkin hostellin majoittujien kanssa, sekä hostellin sosiaalitiloissa että myös hostellin ulkopuolella.

Mikäs siellä ollessa.

Ei heistä kukaan ollut suunnitellut jäävänsä hostelliin, tai Tangeriin, viikoiksi. Mutta kaupunki oli mukava, hostelli oli mukava, huonetoverit olivat mukavia – ehkä minäkin mukaanluettuna – joten ei heillä ollut mitään kiirettä lähteä pois. Aikataulu heillä oli yhtä löysä kuin minullakin. Palata pitäisi joskus helmikuussa, mutta siihen asti saattoi tehdä mitä ikinä halusi.

Maailmassa on erilaisia matkustajia. Osa on keräilijöitä, jotka rajatussa ajassa haluavat vain saada käytyä mahdollisimman monessa paikassa. Yhdessä paikassa pysähdytään parhaimmillaankin vain pari yötä, nähtävyyksillä käynti tarkkaan minuuttiaikataulutettuna, ja sitten siirrytään seuraavaan paikkaan. Kalenteri täytetään usein jo ennen lähtöä, niin että kaikki hotellihuoneet ovat varattuja, jokainen lento ja junayhteys odottamassa, parhaimmillaan ravintolatkin on suunniteltu etukäteen, jo ennen kuin kotiovi edes sulkeutuu takana. Kukaan meistä neljästä emme ymmärtänyt tuollaista matkustamista.

Mitä sitten jos vaikka sairastuu? Aikataulua on pakko noudattaa puolikuntoisena, vaikkei millään jaksaisi eikä mikään tunnu lainkaan kivalta. Ja mitä sitten, jos pysähtyykin jossain oikeasti kivassa paikassa. Jossain, jossa on kivoja ihmisiä, mukava ilmapiiri, hyvä sää ja kaunis kattoterassi.

On ihmisiä, joille matkailu on oleskelua poissa kotoa. Matkustaminen ei ole tavoitteellista, se on vain osa elämää. Joskus sitä vain sattuu elämään Oulussa, joskus Münchenissä, ja joskus Tangerissa.

Tangerissa oli kaupungissa syntyneen keskiaikaisen maailmanmatkaajan Ibn Battutan mukaan nimetty ostoskeskus, jonka seinällä luki englanniksikin miehen nimiin merkitty lainaus: “Traveling, it gives you a home in thousand different places, and leaves you a stranger in your own home”. Matkailu antaa kodin tuhanteen eri paikkaan, mutta tekee matkailijasta muukalaisen kotonaan. En tiedä, onko Ibn Battuta oikeasti koskaan sanonut tai kirjoittanut mitään tuollaista. Ainakaan parin tunnin googlauksen perusteella en ole sitaatille minkäänlaista lähdettä onnistunut kaivamaan, mutta se on kaunis lause. Ja nämä kolme ihmistä, ja viikon ajan ehkä minäkin, olimme löytäneet itsellemme jonkinlaisen kodin tuolta Tangerin Medina Hostelista. 

(Vaikka toisaalta olen jo lähtenyt kotoa ja palannut kotiin jo niin monta kertaa, ettei minulla enää ole ollut aikoihin käänteistä kulttuurishokkia. Ei kotimaakaan ole enää vieras, kun sinne palaan. Olen kotonakin taas kotonani. Se on vain yksi paikka muiden joukossa. Se, jonka tunnen parhaiten.)

Hostellissa oli myös nuori nainen, marokkolainen. Puhui hyvää englantia, kuin myös ranskaa ja arabiaa. Ehkä muitakin paikalliskieliä. Mutta hän tuntui olevan paikassa vähiten kotonaan. Hän oli mukava ihminen, kaunis ja jopa karismaattinen, mutta en pystynyt luottamaan häneen yhtään. Hän opasti meitä kaupungilla, hän esitteli meille ravintoloita ja kahviloita, mutta kaikesta tuli selväksi, että tässä oli jokin peli meneillään. Vähintäänkin hän sai jonkinlaisen palkkion ravintoloilta, joihin hän meitä opasti. Se ei itsessään ole ongelma, mutta se, että hän teki sen meiltä salassa, se on ongelma. Se haittaa luottamista. Ja hän vaikutti ihmiseltä, joka halusi kotoaan pois. Kotimaastaan pois. Niin kuin maailma kodin ulkopuolella olisi jotenkin parempi.

Osa minusta huolestui, että hän saattaisi jopa haaveilla Gibraltarin salmen ylittämisestä laittomasti. Toivottavasti ei. Hän selvästi tiesi riskit itsekin, niin huolestunut hänestä tuli, kun rannalla nukkui kolme lämpimiin vaatteisiin pukeutunutta Saharan eteläpuolelta tulleen näköistä nuortamiestä. Hän meni heti varmistamaan, että he todellakin vain nukkuivat, eivätkä olleet merivirtojen siihen tuomia.

Se muistutti kuitenkin maailman epämiellyttävästä todellisuudesta. Check your privileges, niin kuin valveutuneet feministit pari vuotta sitten koko ajan kaikkialla hokivat. Ei tuo nuori nainen välttämättä ollut edes merkittävästi minua köyhempi, mutta ei marokkolaisen ole mitenkään yhtä helppoa päästä Schengen-alueelle kuin suomalaisen Marokkoon. Minä vain vilautin passia ja täytin lippulappusen, johon kirjoitin nimeni ja synnyinpaikkakuntani, marokkolaisten pitää suunnitella koko matka jokaista hotellia ja siirtymää myöten etukäteen, ja todistaa pitkän ajan pankkitositteilla varallisuutensa ja hankkia poikkeuksellisen kattava sairausvakuutus ja jostain syystä vielä esitellä paitsi synnyintodistuksensa myös vihkitodistuksensa ja lastensa synnyintodistukset. Jopa lähipiirin kuolintodistukset, jos sellaisia on.

Maailma ei ole reilu. Marokkolaisilla ei ole mahdollisuutta siihen matkustamiseen, mitä me kaikki neljä teimme. Eikä se ole edes elintasokysymys. Marokon hinnat ja elintaso on Itä-Euroopan luokkaa. Se on vain byrokratiakysymys, ja tietysti rasismikysymys. Eurooppalaiset eivät halua muslimeita unioniinsa, vaikka he tulisivat kuinka maallistuneesta ja rauhallisesta maasta.

Tietysti tyttö oli myös nuori. Vaikea tietää, minkä ikäinen, mutta hyvä jos kahdenkymmenen. Todennäköisesti sen ikäinen, että hänen ikäisenään minulla oli hädin tuskin käynyt mielessäkään, että Pohjois-Suomen ulkopuolellakin olisi jotain. Paljon nuorempi kuin mitä minä olin silloin, kun kaukokaipuu ensimmäisen kerran minua kosketti.

Tyttö jatkoi eteenpäin, en tiedä minne. En tiedä sitäkään, mistä hän tuli.

Ja sitten hostelliin tuli rastapäinen kolumbialaismies, joka halusi ennemmin harjoitella omaa huonoa englantiaan kuin antoi minun harjoitella omaa vielä huonompaa espanjaani, ja joka oli kierrellyt Marokkoa jo viikkoja; ja hostelliin tuli yltiösosiaalinen saksalaistunut katalaani – mies, joka oli kotonaan missä vain, ja joka oli luonteva ja mukava kaikkien kanssa. Juuri sellainen mies, jota kaltaiseni introvertti jurottaja kadehtii yli kaiken.

Mikäs siellä ollessa.

Mutta on myös sellaisia matkustajia, jotka matkustavat paetakseen masennustaan. Ihmisiä, jotka ovat maailmalla eivät pelkästään siksi, että he haluavat nähdä maailmaa, vaan myös, ja ehkä jopa ennen kaikkea siksi, että kotonaan he eivät voi olla. Ehkä kotona on liian pimeää. Ehkä kotonaan he vain makaisivat sängyssä ja odottaisivat kevättä. 

Tangerin taivaalle tuli paksuja, harmaita sadepilviä, ja sääennustus sanoi sateiden jatkuvan ainakin kolme päivää. Ja sitten minä pudotin kolme viikkoa sitten ostamani puhelimen, ja sen näyttö hajosi kokonaan. Ja masennus alkoi saada minua taas kiinni.

Oli aika jatkaa eteenpäin, päästi hostellin kirous minua helpolla pois Tangerista tai ei. Varasin majapaikan aurinkoisempaan Rabatiin, ostin junaliput seuraavalle päivälle, ja hyvästelin huonetoverini. Kun lähtönsä sanoo ääneen, sitten se oikeasti toteutuu.

Kun seuraavana aamuna kävelin rinkka selässä hostellin eteiseen, respavahti tuli ihmeissään katsomaan minua, ja hämmästellen kysyi, nimenikin muistaen, että ihanko oikeasti minä nyt lähden. En jääkään enää yhdeksi tai kahdeksi yöksi lisää. Nyt minä lähden, minä sanoin, ja hän toivotti minulle hyvää matkaa.

Olin vilustunut edellispäivän sateessa, ja kurkkuni alkoi taas kipeytyä. Hostelli ei selvästikään olisi halunnut päästää minua vieläkään pois. Mutta matka oli jo jatkunut. Sairastelisin sitten Rabatissa lisää.

Ennemmin opaali kuin rosvo

Pessimisti ei pety. Se on oikeasti hyvä elämänohje. Odota pahinta, niin mikä tahansa on iloinen yllätys. Jos odotat, että pahvikiekon alta kääntyy rosvo, niin hevosenkenkäkin on arvokas aarre.

Marokkoa lähestyessäni olen koko ajan kerrannut mielessäni aiempien Euroopan ulkopuolisten matkojeni ärsyttävimpiä hetkiä. Kaikkea sitä tungosta, kerjäläisiä, kaupustelijoita, huijareita, meteliä ja saasteita. En ollut täysin varma, haluanko edes ylittää Gibraltarinsalmea, vai jäisinkö vain köllöttelemään kanssasuomalaisteni seuraan Espanja Aurinkorannikolle. Ehkä voisin sittenkin mennä Fuengirolaan. Siellä ei pitäisi edes puhua kieliä. Pelkkä suomi riittäisi.

Kovetin itseäni tappelemaan perässä roikkuvia kerjäläislapsia ja minua takseihinsa puoliväkisin vetäviä taksikuskeja vastaan. Kertasin mielessäni liikesarjoja, miten jonoissa taas pitikään käyttää kyynärpäitä että pääsee eteenpäin. Valmistin nenääni ulosteiden, pakokaasujen ja palavien jätekasojen luotaantyöntävään tuoksuun.

Tanger Villen satama oli siistimpi kuin Espanjan-puoleinen Tarifan satama. Laivamatka oli kestänyt tunnin, pienehkössä katamaraanilautassa, joka töyssytteli Gibraltarinsalmen pienessä aallokossa niin kuin minulle tutummat isommat laivat myrskyssä. Passintarkastus tapahtui laivalla, mutta en minä sellaisia hienouksia ymmärtänyt. Minä odotin maata, jossa kaikki on vaikeaa, en maata, jossa maihinnousu on virtaviivaistettu mahdollisimman asiakasystävälliseksi. Kävelin vain suorinta tietä satamaan, henkisesti valmistautuneena kohtaamaan jäykkää ja mielivaltaista byrokratiaa – kun tielleni tuli virkapukuinen tummaihoinen mies, ystävällisesti hymyillen, tulijoille sujuvasti arabiaa, ranskaa, espanjaa ja englantia puhuen, joka pahoitellen neuvoi minua palaamaan laivalle passintarkastukseen.

Satama oli uusi ja puhdas. Tullin läpivalaisujono eteni nopeasti ja järjestelmällisesti. Jono pysyi siistissä kasassa, eikä kenelläkään käynyt edes mielessä alkaa etuilla. Ainoa tyylivirhe olivat seinille unohtuneet laput, joissa pyydettiin matkailijoita ottamaan rokotetodistuksensa tai negatiiviset PCR-testituloksensa esille. Monet pysähtyivät katselemaan niitä huolissaan, eivät he olleet sellaiseen osanneet valmistautua, mutta laput olivat vain jääneet ottamatta pois. Koronarajoitukset Marokkoon on poistettu jo kuukausia sitten.

Sataman uloskäynnillä oli rahanvaihtopiste (siihen en jäänyt jonottamaan) ja koju, josta olisi voinut ostaa marokkolaisen SIM-kortin puhelimeen. Ja sitten, kun odotin tyrkyttävien kaupustelijoiden ja taksikuskien laumaa – saavuin tyhjään satamaan. Yksi pukuun pukeutunut, knallipäinen mies hienostuneella englannillaan tarjosi minulle taksikyytiä ja turistikierrosta vanhaan kaupunkiin, ja kaksi miestä huikkasivat minulle ohimennessäni “taxi!” mutta siinä se. Ei kerjäläisiä. Ei kaupustelijoita, ei edes pöllyäviä pakokaasuja. Ei edes seinänurkalta lehahtavaa tuoretta virtsaa.

Vanhan kaupungin muurien sisäpuolella rinkkani houkutteli perääni kaksi ihmistä, jotka yrittivät lähteä minulle “oppaaksi” majapaikkaani, mutta molemmat hyväksyivät jo ensimmäisen ein. Ja lisäksi, Tangerin Medina ihan oikeasti on sokkeloinen, joten jos ihminen on huonommalla suuntavaistolla varustettu, etenkin jos ihminen ei ole ymmärtänyt tallentaa hostellin sijaintia kännykkäkarttansa offline-tilaan, oppaista voisi olla oikeasti hyötyäkin. Mutta ei perille löytäminen ollut vaikeaa. Hostellin nimi ja opasnuolet oli maalattu katujen seiniin jo hyvän matkaa ennen kapeitten katujen viimeisiä käännöksiä, joten pystyin kävelemään suoraan perille vain yksittäisellä väärällä käännöksellä. 

Olen tätä kirjoittaessani ollut Tangerissa nyt neljä päivää, eikä ensivaikutelmani ole muuttunut mihinkään. Enintään positiivisemmaksi. Ei ole näkynyt tungettelevia kauppiaita, ei naamalle hyppiviä kerjäläisiä, ei mitään muutakaan kaoottista. Liikenne tietysti on välimerellisen vapaamuotoista, ja liikennevalojen sijaan kadut ylitetään rohkeudella ja luottamuksella, mutta ei mitään Italiaa tai edes Ranskaa pahempaa. Rahanvaihtopisteissäkin on jokaisessa luotettavat ja rehelliset vaihtokurssit, jossa suhteessa Marokko päihittää joka ainoan Itä-Euroopan maan.

Totta kai se harmittaa, että joudun tuijottelemaan paikallisia rahoja pitkään, ennen kuin tunnistan ne, ja maassa käytettävä vieras aakkosto aiheuttaa suhteellista lukutaidottomuutta (joka sekin on hyvin pieni ongelma kaupungissa, jossa kaikki lukee lisäksi vähintään ranskaksi ja espanjaksi), ja nyt kun on jo ehtinyt tottua EU-alueen ilmaiseen roamingiin, DNA:n pyytämä 2 euroa minuutilta puheluun vastaamisesta ja 16 euroa megatavulta netinkäytöstä on hämmentävä paluu maailmaan ennen kaikkialla toimivia älypuhelimia. Mutta nämä ovat vain turhaa nilitystä. Kaikki pätevät myös Itä-Euroopassa.

Saamani pieni vatsatautikin tuli todennäköisemmin saksalaisilta kanssamatkustajilta kuin ruuasta.

Eli anteeksi, Marokko. Olen ajatellut sinusta kaltoin. Mutta se on vain luontaista pessimismiäni, en voi sille mitään. Ja lisäksi, jos rehellisiä ollaan, ainoa asia, mitä olen aiemmin Tangerista tiennyt on se, että se on toinen Afrikan tähden aloituspaikoista. Ja mitä tahansa mieltä Afrikan tähdestä onkin, niin tuskin kukaan on sitä mieltä, että se on erityisen opettavainen informaatiopaketti Pohjois-Afrikan nykypäivän todellisuudesta.

Oma huone

Ajattelin piirtää sarjakuvan jouluksi. Julkaisin joulun alla Katvealueen Instagramissa (@katvealue_sarjakuva) vanhojen joulukalenterieni yksittäisiä parhaita luukkuja, ja ajattelin, että kalenteri olisi mukava päättää uuteen joulusarjakuvaan.

Noin viikko ennen joulua sain sarjakuvaani idean, ja kirjoittelin tekstiä vihkooni granadalaisessa ravintolassa ruokaa odotellessani. Tekstissä oli ongelmia, se ei oikein toiminut, mutta niin niissä yleensä aina aluksi on. Valitettavan usein lopuksikin.

Ja juuri kun sain edellisen lauseen kirjoitettua muistivihkooni, Tarifalaisessa hostellissani naapurivuoteen seitsenkymppinen ranskalaismies kysyi minulta hyvin passiivis-aggressiivisesti, aionko pitää yövaloani vielä pitkäänkin päällä. Kohteliaana ihmisenä sammutin sen saman tien, laitoin muistikirjani patjan viereen yön yli talteen, ja aloin lueskella puhelimeltani kirjaa.

Lähes vuorokausi myöhemmin jatkoin kirjoittamista. Ja mihinkäs jäinkään. Ai niin.

Granadalaisen hostellin alakerrassa oli suuri yhteinen tila, siisti ja valoisa. Mutta sielläkin oli vain yksi pöytä, joka oli ergonomisesti mahdollinen sarjakuvan piirtämiseen, ja sekin tarvitsi erikoisviritelmiä, että sai töpselin seinään. Pöytä oli neuroosieni kannalta huonoin mahdollinen, ovensuuhun sijoitettu pöytä, jossa joutui istumaan pakosta selkä tilaan päin, mutta kun siinä ensin hetken aikaa totutteli, kyllä siinä sai jotain piirrettyä.

Piirsin kuvan. Syrjäsilmällä välillä vilkuilin jalkapallon MM-kisojen finaalia, joka pyöri yksikseen selkäni takana. Huoneeseen tuli nuorehko mies, kysyi mistä olen, esittäytyi ukrainalaiseksi, ja halusi kertoa minulle välttämättä, kuka Messi on. Sanoin, että vaikka en jalkapalloa kovin aktiivisesti seuraakaan, niin kyllä minä sentään Messistä olen kuullut. Valitettavasti mies oli niitä rohkeita kielenkäyttäjiä, jotka puhuvat paljon kehnosta kielitaidostaan huolimatta, mutta jotka eivät vastapainoksi ymmärrä juuri mitään mitä heille sanotaan. Joten hän puhui jalkapallosta, kertoi kannattavansa Argentiinaa, ja minä nyökkäilin, ja sitten huomasin katsovani hänen kanssaan Argentiina-Ranska -ottelun jatkoaikaa. Ja sitten paikalle tuli vielä lontoolainen nainen, jonka englanti oli odotuksenmukaisesti parempaa, ja sarjakuvan piirtäminen jäi.

Tässä vaiheessa tämän tekstin kirjoittamista äiti soitti minulle. Äidille ei voi olla vastaamatta, vaikka se katkaisisikin ajatuksen, sillä jos sen teen, äiti soittaa viiden minuutin päästä uudelleen, ja sitten taas viiden minuutin päästä uudelleen, ja sitten sata kertaa, ja lähettää viisikymmentä whatsapp-viestiä, jossa hädissään kyselee, miksen vastaa.

Joten varttitunti myöhemmin, missäs taas olinkaan menossa.

Granadasta matkustin Málagaan. Siellä yövyin Airbnb-huoneessa. Siellä minulla olisi oma huone, minä ajattelin toiveikkaana, ja majoittuisin asunnossa, jossa yhteiset tilat olisivat minulla vapaassa käytössä. Siellä varmastikin saisin sarjakuvani tehtyä. Mutta kun pääsin asunnolle, sain selville, että asunnossa ei ollut lainkaan pöytiä. Tai oli yksi pieni ruokapöytä, mutta sen keskustaa pidettiin leipävarastona, ja sen päällä syötiin. Aatonaaton iltana sain kaapattu pöydän itselleni pariksi tunniksi piirtämistä varten — mutta sitten naapurihuoneen eläkeikäinen saksalaishippi tuli mainostamaan minulle ylihintaisia luontaistuotevalmisteitaan, kertomaan kuinka suuret lääkeyhtiöt ovat pahoja ja koronarokotteet tappaa, ja valitettavasti niin kuin nykypäivän hipit yleensäkin, hän jatkoi vielä äärioikeiston puolelle kertomalla, kuinka ukrainalaiset ovat natseja ja ansaitsevat sotansa, ja jos olisin kuunnellut pidempään, eiköhän sieltä olisi lopulta kuulunut, että Donald Trump on uudelleensyntynyt Jeesus tai jotain sinne päin – joten ystävällisesti hiljaa nyökytellen pakkasin tietokoneeni ja siirryin huoneeseeni.

Yritin piirtää sängyllä, mutta patja oli pehmeä ja kallisti minua sängynrakoon, ja siinä sain selän ja niskan kipeäksi minuuteissa.

Ajattelin, että ehkä sitten aattona saisin taas hetken aikaa pöydän ääressä, mutta sitä ei tapahtunut. Pöydän ääressä oli koko ajan joku. Talon isännän äiti pakkaamassa tavaroita mennäkseen jouluksi kotiin Venäjälle, ja isäntä äitinsä kanssa yöllä soittamassa puheluita kaikesta päätellen eteläamerikkalaisiin pankkeihin, että he venäläisinä pystyvät raha-asioitaan ylipäätään hoitamaan, tai isännän poika vain pelaamassa puhelimellaan. Tai sitten se naapurihuoneen eläkeikäinen hippi. Mukava mies sinänsä, mutta olen jo kuunnellut ja lukenut elämäni aikana kaikki nämä salaliittoteoriat liian moneen kertaan. Niissä ei ole enää edes uutuudenviehätystä. Keksisivät jotain uusia.

Ja sitten joulu oli mennyt, ja sarjakuva vanhentunut. Ehkä siitä tulee jotain joskus myöhempänä jouluna. Tai sitten käytän sen osia osana jotain ihan muuta. Niin kesken jääneille sarjakuvilleni yleensä käy.

Aloin sen sijaan kirjoittaa blogitekstiä siitä, miten jouluni kului. Olen kirjoitellut aika paljonkin täällä ollessani. Kuljetan koko ajan mukanani kynää ja muistivihkoa, ja istuskelen puistoissa ja merenrannalla ja kallionkielekkeellä ja milloin missäkin kirjoittelemassa ajatuksia ylös. Välillä näitä blogitekstejä, välillä muita tekstejä. Mutta silloinkin kirjoitusprosessin täytyy alkaa hyvän paikan löytämisestä. Minulla täytyy ensin olla paikka, ja innoituksen täytyy tulla siinä. Jos minulle iskee ensin kirjoitusvire, hyvän kirjoituspaikan löytämiseen menee helposti tunteja, ja sitten innoitus on jo mennyttä. Kun vihkon saa vihdoin esille, siinä vain pakottaa sanoja paperille, ja ne ovat vain tahdottomia toteamuksia vailla mitään sielua tai sisältöäkään. Tekstiä, jota kukaan ei halua lukea, ja vielä vähemmän minä haluan sellaista kirjoittaa.

Ja vaikka saisinkin tekstin valmiiksi, tai edes jonkinlaiseen hyvään alkuun, se pitäisi vielä saada siirrettyä tietokoneelle ja nettiin. Ja siihen tarvitsisi taas sen tilan ja ajan.

Kirjoitan tätä tietokoneelleni puhtaaksi Tarifalaisen hostellin keittiössä. Ihmisiä kulkee ohi, jotkut heistä tervehtivätkin, mutta nyt keskityn tuijottamaan ruutuani ja olemaan mahdollisimman epäsosiaalinen. Ehkä kukaan heistä ei keskeytä minua. Pystyn jatkamaan. Onneksi tällä hetkellä ihmiset puhuvat vain espanjaa, se on helpompi sulkea pois mielestä kuin jokin kieli, jota ymmärrän paremmin. 

Málagasta siirryin Tarifaan, Manner-Euroopan eteläisimpään kolkkaan. Majapaikan (ja myös matkakohteen) valinnassa ensisijainen kriteeri oli hinta, mutta katselin tyytyväisenä hostellin kuvia yhteisistä tiloistaan, kattoterassistaan ja keittiöstään. Niin paljon pöytiä. Mutta saavuttuani perille, kattoterassi on remontissa, keittiössä on yksi kuuden hengen pöytä talon parillekymmenelle ihmiselle, ja muut yhteiset tilat ovat lisämaksullisia työskentelytiloja, joita he vuokraavat kylässä talveaan viettäville etätyöntekijöille.

Nyt ne alkoivat puhua englantia. Se häiritsee keskittymistä. Toivottavasti saan kirjoitettua tekstin silti loppuun. 

Kuljin päivän ympäri Tarifaa, etsien edes hyvää puistonpenkkiä, jossa voisin kirjoittaa edes käsin. Mutta Tarifa on rantakohde. Täällä vietetään aikaa paistattelemalla hietikolla auringossa, tai, koska paikalla on maine yhtenä mantereen parhaista surffauspaikoista, täällä seistään meressä lainelaudan vierellä korkeita aaltoja odottaen. Täällä ei ole tarkoitus istuskella varjoisassa paikassa muistikirjaan kirjoittaen. 

Mitä se Virginia Woolf sanoikaan Omassa huoneessa. Pystyäkseen kirjoittamaan ihminen tarvitsee rahaa ja oman huoneen. Hänen argumenttinsa on feministinen ja rahan osalta erittäin etuoikeutetun yläluokkainen (summat joista hän puhuu ovat todella, todella suuria), mutta yleisellä tasolla se osuu universaalisti asian ytimeen, jopa minun kaltaiselleni huomattavasti Woolfia köyhemmälle miehelle. Kirjoittaminen tarvitsee tilan ja ajan. Hyvin usein niitä on vaikea löytää. Ja maailmassa, jossa niin harva koskaan kirjoittaa mitään, on vaikea saada ihmisiä edes ymmärtämään, mikä on ongelma.

Miksi asunnossa muka pitäisi olla pöytä? Miksei voi kirjoittaa aina silloin kun on varttitunti tyhjää tilaa muun ohjelman välissä? Ja kuka ihme nykyään edes kirjoittaa mitään? Ja miksi? Nykyään on TikTok. Se on modernia kerrontaa. Ei kukaan halua enää lukea. Jos viesti tarvitsee enemmän kuin viisitoistasekuntisen videon kertomisekseen, sitten se ei ole minkään arvoinen. Teksti on boomerien taantumuksellinen muinaisjäänne.

Jos ei ole tilaa kirjoittaa, niin älä kirjoita.

Ja joulu meni jo, joten jätetään se joulutekstikin kirjoittamatta. Ei ketään enää joulu kiinnosta. Kirjoitetaan sen sijaan teksti siitä, kuinka en saa kirjoitettua, vaikka kuinka haluaisin ja yritän.

Pohja ja huippu

Valencian illassa se sitten tapahtui. Mitä olin lähtiessäni pelännyt. Linja-auto saapui asemalle, minulla oli nälkä ja jano. En ollut syönyt koko päivänä kuin pari leipäpalaa ja yksittäisiä kourallisia pähkinöitä. Juomavesikin oli loppunut tunteja sitten, kuumassa linja-autossa. Korvani olivat lukossa, bussi oli laskeutunut nopeasti jyrkkää mäkeä alas vuorilta merenrantaan. Nenänikin oli tukossa, ja kurkkuani kutitteli kuiva yskä. En ollut vielä kokonaan toipunut flunssasta, ja aliravitsemus ja elimistön stressi pyöritti elimistöäni ylikierroksilla. En ollut saanut palauduttua alkumatkan rasituksista lainkaan.

Heitin rinkan selkään. Minua heikotti. Sykkeeni nousi ylöspäin, totta kai, niin sen on tarkoituskin kun kaksikymmentä lisäkiloa nousee selkään, ja ahdistus vyöryi ylitseni lamaannuttavana. Kaikki oli väärin ja pelottavaa. Kaikki oli minua vastaan, ja kaikki päättyisi huonosti.

Pakotin itseäni kävelemään, tähän ei voisi pysähtyä. Menisin vain varaamaani majapaikkaan, makaisin sängylläni, etsisin jotain syötävää, nopeita hiilihydraatteja, ja lepäisin sängylläni. Mutta sitten linja-autoaseman uloskäynnille nousevat liukuportaat olivat epäkunnossa, rajattu käyttökieltoon muovisilla aidoilla – ja yhtäkkiä olin varma, että minä kuolen tässä ja nyt, että minulla on flunssan jälkitautina sydänlihastulehdus ja veritulppa ja aivohalvaus ja koronasyöpä, ja itse asiassa sydämeni taisi jo äskettäin pysähtyä. Maailma kaatui päälleni jokaisesta suunnasta.

Laskin rinkkani maahan, rullaportaiden eteen, ja keskityin hengittämiseen ja numeroiden laskemiseen. Kaikki on hyvin, toistelin itselleni, yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, uloshengitys, kaikki on hyvin, yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, sisäänhengitys. Menin kioskiin ja ostin itselleni puolen litran pullon Fantaa, verensokerin nostamiseksi. Join sitä, laskin numeroita, ja yritin olla kuuntelematta korvissani ylikierroksilla taputtelevaa sydäntä. Harmittelin, etten ennen lähtöäni hakenut apteekista ahdistuskohtauksiin annettua betasalpaajareseptiäni. Takova sydän on sekä ahdistuksen syy että seuraus. Mutta edellisestä tällaisesta kohtauksesta oli kulunut jo yli vuosi. Toivoin, että niitä ei tulisi. Pelkäsin, että niitä voisi tulla. Ja tässä nyt olin.

Kaivoin puhelimen esille. Neljä prosenttia akkua. Yritin katsoa Google Mapsista, miten pääsisin majapaikkaani, mutta se vain sekoili. Yhtäkkiä se päätti, että lähin metroasema olisi puolentoista kilometrin päässä. Tiesin, että se näytti väärin, koska se oli aiemmin päivällä näyttänyt oikein. Yritin pakottaa sitä näyttämään reitin lähimmälle asemalle, mutta jääräpäisesti se päätti, että sitä ei ole olemassa.

Hengitin sisään, laskin numeroita. Pidätin hengitystäni, laskin numeroita. Hengitin ulos, laskin numeroita. Kaikki on hyvin. Tässä ei ole mitään, mikä ei olisi tapahtunut minulle jo kymmeniä ellei satoja kertoja ennenkin.

En voinut edes yrittää soittaa kenellekään, että saisin aivoni irti ahdistuksesta. Että voisin jutella niitä näitä mistä tahansa muusta asiasta kuin akuutista, irrationaalisesta kuolemanpelosta ja siitä kuinka tänään maailma oli minua vastaan. En voinut. Ei ollut akkua. En voinut ottaa edes puhelintani esille ja harhauttaa itseäni suloisilla kissavideoillta.

Pakotin rinkan selkääni, vaikka tyhmät aivoni pelottelivatkin, että rasitus pysäyttäisi sydämeni heti, ja kiipesin portaat ylös. Ne eivät olleet pitkät. Rautatieasema oli remontissa, se oli täynnä rakennustelineitä ja kiellettyjä kävelysuuntia sulkevia nauhoja. Aivoni huusivat, että eikö täältäkään edes pääse pois, jäänkö tänne ikuisesti vangiksi, ja minä toistelin niille rauhallisesti, että kaikki on hyvin, ei mitään hätää. Keskityin hengittämiseen, ja laskin askeleitani. Yksi askel, toinen askel, kolmas askel, neljäs askel.

Olisin voinut hypätä taksiin, mutta en pystynyt. Siihen minulla ei ole rutiinia. Nyt menin vain automaatilla, totuttuja kaavoja pitkin. Metrot ovat tuttuja ja tavallisia. Kävelin eteenpäin, laskin askeleitani, pakotin itseni keskittymään yksityiskohtiin ympärilläni. Katsoin palmupuiden latvoja, katsoin lentäviä puluja, katsoin kadun yllä loistavia jouluvaloja, katsoin vastaani tepsuttelevia suloisia pikkukoiria. Yritin ajatella ihmisiä, jotka ilahtuisivat koirista oikeasti, ja yritin saada itseeni tuon saman ilontunteen. Sen saman, jonka itse saisin kun näkisin kissan. Yritin kuvitella vierelleni ihmisen höpöttelemään koirista.

Kaikki on hyvin, minä toistin itselleni, kun laskeuduin liukuportaita metrotunneliin. Mihinkään ei edes satu. Ei ole pää kipeä, eikä edes närästä eikä lihaksia jomota. Vähän vain heikottaa, ja paljon ahdistaa, mutta muuten kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin.

Onneksi Valencian metroon on helppoa ostaa lippu. Ei pidä ihmetellä loputonta vyöhykelistausta jota ei selitetä missään, ja ostoautomaatin käyttöliittymä oli se sama mikä lähes kaikkialla Manner-Euroopassa. Joka tapauksessa keskityin vain hengittämiseen. Jos lippuni olisikin väärä, se oli epäolennainen murhe, ja ongelma vasta lipuntarkastajien tullessa. Laskin askeleitani, keskityin niihin, ja hengitin rauhallisesti.

Metrossa vieressäni istui yksivuotias pikkukaveri, joka leveästi hymyillen katsoi minua suoraan silmiin. Yritin hymyillä takaisin, mutta se oli väkinäistä. Toivoin, että hän ei pystyisi aistimaan ahdistustani. Katselin ympärilleni muita matkustajia. Heillä oli kaikilla hengityssuojain kasvoillaan. En voinut ottaa sellaista nyt itselleni. Keskityin hengittämään. Se oli tarpeeksi vaikeaa ilman maskiakin. Onneksi olin menossa pääteasemalle, niin sitä ei pitänyt stressata. Ei pitänyt seurata pysäkkien nimiä, sen kuin nousin pois sitten kun kaikki muutkin.

Laskin askeleitani, nousin katutasolle, laskin askeleitani, hengitin sisään, laskin askeleitani, hengitin ulos, laskin askeleitani, toivoin että puhelimeni kartta ei pimenisi ennen kuin pääsisin perille. Aloin pelätä, että päästessäni majapaikkaani alkaisin vain täristä ja itkeä ja lysähtäisin lattialle parkuvana ja hädissäni. Kävin mielessäni keskustelua, jossa pyytäisin itkua pidätellen heti päästä vessaan ja voisin mennä pöntölle suojaan itkemään, ehkä viideksi minuutiksi, ehkä varttitunniksi. Yritin miettiä, miten sen voisi kertoa espanjaksi, jos asiakaspalvelija ei osaisi englantia. Ja laskin askeleitani. Ja hengitin rauhallisesti. Sisään ja ulos. Sisään ja ulos.

Olo helpotti heti, kun pääsin perille. Minun ei pitänyt mennä edes vessaan itkemään. Respassa myytiin jäätelöä, ostin sellaisen, ja söin. Ei ongelma ole kuin verensokeri, minä kerroin itselleni, ja lopulta, kun sain syötyä jotain, aloin siihen vihdoin uskoakin.

— — —

Barcelonan illassa se sitten tapahtui. Mitä olin lähtiessäni toivonut. Kävelin puistossa, ihmiset lojuivat vilteillään, tanssivat nurmikolla, ja katusoittajat soittivat kilpaa piknikeillään musisoivien kaupunkilaisten kanssa. Kaikki vastaantulijat olivat kauniita, vihreät kauluskaijat lentelivät palmujen latvoissa, ja minä katselin aidan päälle lehahtanutta varpusta, josta en ollut varma, oliko se mikään Suomen varpuslajeista.

Minä aloin itkeä. Kaikki oli hyvin, kaikki oli kaunista, ja minä olin sen kaiken keskellä, ja minä halusin olla siellä. Jo kuukausia minua kuristanut paha olo ja ahdistus luovuttivat hetkeksi. On mahdotonta sanoin kuvailla sitä tunnetta, kun pitkän masennuskauden jälkeen on taas edes pienen hetken ajan onnellinen.

Siirryin vähän syrjemmälle, että kukaan ei näkisi kyyneleitäni. Katselin katutaiteilijaa pyörittelemässä jättimäisiä saippuakuplia ohikulkevien lasten riemuksi. Afrikkalaistaustaiset nuoret miehet potkiskelivat jalkapallotemppuja, tasapainottelivat palloa jalkaterällään ja pyöräyttivät sen siitä niskaansa. Keski-ikäinen mies ulkoilutti kahta suloista koiraa, joista toinen oli vasta pentu, leikkisä ja ylienerginen.

Tuntui, kuin olisin juuri keksinyt, miten hengitetään. Kuinka se pystyikään olemaan näin vaivatonta ja helppoa. Rintaa ei puristanut lainkaan. Kuin kivi olisi poistunut rinnaltani, sanotaan, enkä nuorempana ymmärtänyt, kuinka täydellisen kuvaava tuo sanonta onkaan.

Nieleskelin itkuani. Kaksivuotias poika tallusteli ylpeänä punainen ilmapallo käteensä sidottuna. Nelissäkymmenissä ollut mies rullaluisteli ohi kädet taskussaan, levesti hymyillen, aivan kuin hänkin olisi taas pitkästä aikaa musitanut, että elämä on kuin onkin ihanaa. Kauluskaijalauma kirkui koristeisen katulampun päällä.

Aurinko laski Barcelonan kattojen alle. Ilma viileni samalla kuin ilta pimeni silmissä. Ihmiset vetivät takkejaan kiinni. He olivat yhä kaikki kauniita. Ja minä istuin penkillä, katselin ohikulkijoita, ja minä halusin nauttia olostani siinä, siinä penkillä ja siinä hetkessä, ja vain keskittyä tuntemaan, kuinka kaikki oli hyvin. Kyllä se vielä menisi ohi, minä tiesin kyllä, viimeistään seuraavana aamuna, ja viikkoa myöhemmin tulisin olemaan Valenciassa keskellä täyttä ahdistuskohtausta, mutta sitä suuremmalla syyllä hetkellisestä onnentunteesta oli pidettävä kiinni niin kauan kuin se kesti.

Pieni tyttö vaaleanpunaisessa toppatakissaan pyöräili ohi, ikäisekseen erinomaisen hyvässä tasapainossa. Hänen pienempi sisaruksensa polki perässä, paljon huterammin, lähempänä vanhempiaan. Aurinko oli laskenut. Alkoi tulla kylmä. Olin jättänyt takin hostelliini.

Nousin ylös kiviseltä penkiltäni, lähdin kävelemään illassa leijailevia saippuakuplia kohden. En juossut niiden perässä, mutta puhkaisin sormellani jokaisen, johon saatoin kurkottamatta yltää.

Kaikki oli hyvin.

Kameravarkaus

Minulta varastettiin kamera.

Menetys ei ole kovinkaan suuri. Kamera oli vanha ja huono, sillä kuvaaminen oli yhtä tuskaa ja valokuvat heikkolaatuisia. Olen jo parin vuoden ajan täysin ääneen ja avoimesti toivonut, että kamera hajoaisi, tai joku vaikkapa varastaisi sen, niin saisin vihdoin tekosyyn ostaa uuden. Minulla on suuri kynnys ostaa uutta, jos vanha vielä on olemassa.

Se ei nyt lopulta ollut suuri yllätyskään, että se ennemmin tai myöhemmin varastetaan. Kun majoittuu kämyisissä hostelleissa, ja kuljettaa mukanaan mahdollisesti arvokkaan näköistä järjestelmäkameraa, ilman että vaivautuu lukitsemaan sitä kaappeihin tai välttämättä edes laittamaan sitä laukkuun sisälle, niin kyllähän se lähtee helposti jonkun mukaan. Hostellit ovat täynnä itseään kaikkia muita parempina pitäviä wannabe-hippejä, jotka aidosti uskovat elävänsä porvarillisen, rahan pyörittämän markkinatalousyhteiskunnan yläpuolella, joten he kokevat, että heillä on paitsi oikeus, myös melkeinpä velvollisuus, rikkoa lakeja ja varastella ja vandalisoida. Olen todellisuudesta vieraantuneiden egoistihippien kanssa elämässäni viettänyt paljon aikaa, ja heidän salaliittoteorioitaan ja uskomuksiaan kuunnellut enemmän kuin kenenkään olisi syytä. Tiedän ihan hyvin, että siinä vaiheessa kun huonetoverilla on rastat ja hippivaatteet päällä, silloin olisi parempi pitää kaikki arvotavarat useammankin lukon takana.

No, nyt en pitänyt. Jätin kameran sängylleni kun lähdin ulos syömään. Valitettavasti huomasin vasta seuraavana päivänä, että se oli hävinnyt. Sittenkin tietysti toista tuntia tarkastin kaikkia laukkujani kerta toisensa perään varmistaakseni, että se ihan oikeasti ei vain ole jossain väärässä paikassa, johon hajamielisyyttäni olen sen laittanut. Aiemmin matkalla olin jo varttitunnin ajan varma, että passini oli varastettu, kunnes lopulta löysin sen vain eri taskusta kuin mihin sen yleensä aina olen laittanut. Mutta ei, kamera ei ollut repussani viidennelläkään kerralla kun tyhjensin sen ja kävin jokaisen taskun läpi.

Olen melko varma, että tiedän, kuka sen on vienyt, mutta todisteita ei tietenkään ole, enkä voi häntä sen enempää alkaa syyttelemään. Huoneen sisustus toimi kuitenkin niin, että oli vain yksi ihminen, joka sängylleni oikeastaan edes pystyi näkemään, eli oli vain yksi ihminen, joka olisi voinut tietää, että sängylläni oli jotain varastettavaa – ja hän oli nimenomaan se kaikkein rastapäisin, kaikkein hipinnäköisin mies. 

Itse asiassa pari viikkoa sitten juttelin Barcelonan-lautalla kanssamatkustajani kanssa kameroiden varastamisesta. Hänellä oli mukanaan tyylikäs ja trendikäs, hipsteriuskottavuutta huokuva oikea vanhanajan Polaroid-kamera. Ihastelin sitä, ja hän kertoi olevansa hiukan sen kuljettamisesta huolissaan, sillä häneltä oli joskus matkoillaan Etelä-Amerikassa kamera varastettu. Minä sanoin siihen, että minun kamerani on täysin arvoton, sitä olisi ihan turha varastaa. Mutta mistäpä potentiaaliset varkaat sen voisivat tietää, minä jatkoin pohdintaani. Harvemminpa hotelleista taskuunsa tavaraa nappaavat ihmiset kameroista mitään tietävät. He saavat selville kameran olevan arvoton vasta jälkikäteen, kun ryöstö on jo aikaa sitten tehty. 

Rosvo parka. Jos hän varasti kamerani sen vuoksi, että hän halusi napsia itselleen kuvia, niin ei kai siinä mitään. Akku oli melkein tyhjä, ja laturi jäi minulle, mutta kyllä sillä vielä muutamia tunteja pystyy valokuvaamaan. Kamera oli huono, mutta kyllä se suurimman osan kännykkäkameroista voittaa. Sen takiahan se minullakin oli mukana. Oma kännykkäkamerani on niin umpisurkea, että sillä otetut kuvat aiheuttavat aitoa pahoinvointia ja lohdutonta kyynelehtimistä, joten kyllä huonokin järjestelmäkamera voittaa sen miljardisataa–nolla. Mutta jos rosvolla oli aikomus pistää kamera rahoiksi, rahoittaa vaihtoehtoista rikolliselämäänsä helpolla pikku näpistyksellä, niin rikos ei olisi voinut paljon huonommin mennä. Kameran rungon nykyinen jälleenmyyntiarvo on enintään kolmisen kymppiä, ja sekin edellyttää, että ostaja on typerys. Samalla rahalla saisi paljon paremmankin kameranrungon. Kameran objektiivilla ja muistikortilla jotain arvoa onkin, niistä saattaisi saada yhdessä jopa viitisenkymmentä euroa, mutta ostajan löytäminen niillekin on lähes mahdotonta. Kukaan, joka kameroista mitään tietää, ei niitä ostaisi, 15 vuotta vanhaa hölskyvää ja naarmuuntunutta Nikonin kittilinssiä ja epämääräistä adaptereilla kasattua yhtä vanhaa SD-korttiviritelmää. Paras veikkaus saada rahaa olisi liene panttilainaamo, joka saattaisi kamerasta tarvikkeineen juuri ja juuri kympin antaa. Ilman akkulaturia tuskin sitäkään.

Minulla oleva parempi linssi, jolla jonkinlaista jälleenmyyntiarvoa saattaisi ollakin, jäi kuitenkin minulle. Ja sekin on kerran pudonnut maahan niin, että siinä on iso lommo ja paikoilleen jumittunut UV-filtteri kiinteästi kiinni. Jouduin aikanaan vasaralla hakkaamaan haljenneen filtterin linssin palasiksi, että olen pystynyt objektiivilla onnettomuuden jälkeen ylipäätään kuvaamaan. Eli eipä siitäkään taitaisi kukaan mitään maksaa.

En hirveästi kameran menetystä siis sikäli murehdi. Ilmoitin tietysti hostellin henkilökunnalle, paksun kielimuurin takaa, että joku on kamerani varastanut, ja hetken ajan sitä selvittelimme, mutta sekin oli lähinnä vain kohteliaisuutta hostellia kohtaan. Jos minä pyörittäisin hostellia, minä haluaisin tietää, jos asukkaiden tavaroita varastellaan. Poliisille en ole tietenkään ilmoittanut. Se olisi vain vaikeaa, eikä siitä kukaan hyötyisi. Jos yrittäisin vakuutusyhtiölle ilmoittaa varastetusta kamerastani he vain nauraisivat minut pihalle. Vaikka olisin säilyttänytkin kameraa vakuutusyhtiön edellyttämällä tavalla, enkä pitänyt sitä avoimesti esillä näkyvällä paikalla huoneessa, jonne lähes kuka tahansa pääsee, heidän hyväksymänsä laskennallinen arvo kameran hinnaksi (noin nolla euroa) ei missään nimessä ylittäisi minkäänlaista omavastuuta.

Yhtään valokuvaakaan ei kameraan jäänyt, jota voisin ikävöidä. Kaikki olin jo siirtänyt tietokoneelleni, enkä ollut muutenkaan pitkään aikaan ottanut yhtä ainoaa hyvää tai mielenkiintoista kuvaa.

Se, mikä minua ensisijaisesti harmittaa on se, että epärehellinen yksilö ylipäätään varasti. Se ei ole kivaa. Varastaminen ei ole mukavaa, ja haluaisin valehdella eläväni maailmassa, jossa ihmiset eivät varastele. Kun jätin kameran sängylle, kyllä minä oletin sen olevan siinä vielä palatessanikin, kuten se on monta kertaa ennenkin ollut, enkä halua alkaa suhtautumaan maailmaan niin paranoidisesti, etten voisi lähtökohtaisesti luottaa kanssaihmisiini. Ja toisekseen minua harmittaa se, että on ollut tähän asti kovin huoletonta matkustaa kameran kanssa, jolla ei ole mitään rahallista arvoa. Tietokonettani minun pitää pitää koko ajan lukkojen takana ja joululahjaksi vuosien aikana saamaani turhan suurta käteismäärää olen piilotellut laukkujeni eri taskuihin ja lokeroihin, mutta kamerastani en ole jaksanut stressata missään välissä yhtään. Jos nyt ostaisin itselleni oikean kameran, yhtäkkiä minun pitäisi alkaa kohtelemaan sitä niin kuin arvotavaraa.

Ja tietystikään nyt minulla ei siis ole mitään muuta kameraa kuin kännykkäni sumea ja suttuinen höpökamera. Kyllä silläkin kuvia ottaa, mutta se on kovin eri taiteenmuoto. Ne ovat hädin tuskin esittävää taidetta.

Vaikka jos totta puhutaan, niin en pistäisi pahakseni, jos tuo puhelimenikin menisi rikki tai varastettaisiin. Olen jo pitkään haaveillut, että voisin ostaa itselleni uuden ja paremman, mutta en ole sitä tehnyt, kun vanha on vielä olemassa. Ehkä se pitäisi jättää sängylle kun lähden syömään.

(Jos vakuutusyhtiö lukee tätä tekstiä joskus tulevaisuudessa sen jälkeen, kun minulta on varastettu jotain oikeasti arvokasta ja olen hakemassa vakuutuskorvausta, haluan painottaa, että pidän kyllä omaisuudestani huolta, enkä jätä mitään tahallani varastettavaksi. En edes täysin arvottomia kameroita tai puhelimia. En ole tyhmä, eikä ahdasmielinen porvarillinen moraalini hyväksyisi vakuutuspetosta.)

Hotelliflunssa

En muista, että olisin ollut montaakaan kertaa sairaana tien päällä ollessani. Yleensä aina, kun olen pakomatkani aikana ollut sairaana, se on tapahtunut veljeni nurkissa, Newalassa, Roomassa, Budapestissä. Ainoat muistot, kun olen ollut hotellihuoneessa sairaana, ovat viidentoista vuoden takaa Intiasta – ja lapsuudesta, jolloin minulla oli aina vähintään maha sekaisin ja kipeänä joka kerta, kun Suomen rajat olin ylittänyt.

Nyt muistan ainakin tämän yhden kerran. Viimeiset neljä päivää olen lojunut hotellihuoneessa flunssan kourissa. Ei mikään paha tauti, ruumiinlämpö nousi hädin tuskin kuumelukemiin, mutta minä sairastan ihan kunnon miesflunssia, ja pienikin tauti vetää minut helposti sängynpohjalle. Neljä päivää vain on pitkä aika sängynpohjalla.

Onneksi elämme nykyaikaa, ja laukussani on tietokone ja puhelin ja käytössäni nettiyhteys, joten sairastaminen Zaragozassa ei lopulta liiemmin eroa sairastamisesta kotona. Lojuin sängyllä, katselin Netflixistä höttöä, pelasin puhelimella kepeitä pelejä, lueskelin uutisia ja kevyttä kirjallisuutta. Yöllä laitoin rinkan runkopatjan alle, että saisin nukuttua puoli-istuvassa asennossa. Välillä horjuin lähikauppaan hakemaan hedelmiä, jugurttia, leipää ja hummusta, ja yritin juoda tarpeeksi etten kuivettuisi kokonaan.

Ainoa, mikä puuttui, oli oma keittiö, ja etenkin oma mikroaaltouuni, johon voisin heittää kevyitä einesruokia lämpiämään. Jos se olisi ollut, tämä olisi ollut ihan kuin kotona.

Kaukana ovat ne muistot sieltä Intiasta, aikaan ennen kaikkialle yltävää internetiä. Siellä muistan, että sairaana vain torkuin sängyllä, yritin lukea kirjaa johon en pystynyt keskittymään, ja katsoin televisiosta jotain telugunkielistä Jeesus-elokuvaa. En ymmärtänyt sanaakaan, mutta nautin suuresti Jeesuksen raahautuessa risti selässään Jerusalemin läpi ihmisen ympärillä tanssien ja laulaen parhaaseen Bollywood-tyyliin.

Olisi täälläkin ollut televisio, mutten onnistunut löytämään sieltä edes mm-jalkapalloa. Ja espanjaksi dubatut amerikkalaiset draamasarjat eivät ole edes flunssaiselle päälle läheskään yhtä viihdyttäviä kuin intialaiset raamatunkuvaelmat.

Hotellihuoneeni on pieni, noin kymmenen neliön koppi. Pieni ikkuna avautuu sisäpihalle, jossa näkyy lähinnä naapurin seinä ja loputtomasti ilmastointikoneita. Vessa ja suihku on sentään oma ja yksityinen, ja halvaksi hotellivessaksi ihan laadukaskin. Suihkun termostaatti tietysti temppuilee ja heittelee villisti polttavan ja jääkylmän välillä, mutta se on normaalia. Mahdollisuus käyttää keittiötä ja oma jääkaappi olisi tietysti bonusta, mutta huone on ollut ihan hyvä sairastaa. Suhteellisen halpakin, vaikka 30 euroa yö onkin iso menoerä, jos se kuluu pelkkään tukkoiseen sängyssä räkimiseen. 

Näkymä huoneeni ikkunasta. Kaipa tämäkin on eksoottista. Suomessa on vähemmän ilmastointikoneita.

Olen flunssan takia jo kahteen kertaan pidentänyt hotellivaraustani. Neljän yön pysähdyksestä tulikin kahdeksan yön pysähdys. Olen ollut Zaragosassa nyt viisi päivää, enkä tiedä kaupungista oikeastaan mitään. Ehkä huomenna jo jaksaisin vähän käveleskelläkin. Täällä pitäisi olla mielenkiintoisen oloinen origaminäyttely. 

Sairastamiseni suurin ongelma on ollut korona. Tuo kirottu tauti, joka muutti koko yhteiskunnan suhtautumisen tarttuviin tauteihin. Vielä muutama vuosi sitten, jos olisin ollut flunssaisena ja kuumeisena matkalla, olisin hitaasti seinistä tukea ottaen laahustanut lähiravintolaan, ja siellä yskien ja räkien, silmin nähden tautisena olisin tilannut ruokaa itselleni. Mutta nyt, maailmassa jossa ihmiset katsovat pahasti pientäkin köhää, sosiaalinen paine tekee sairastamisesta herkästi vankeusrangaistuksen. Pelkästä kaupassa käymisestä tulee syyllinen olo, vaikka laitankin hengityssuojaimen kasvoilleni ja desinfioin käteni jokaisella ovella.

Onneksi naapurikorttelissa oli itsepalvelupitseria, sellainen jossa tilaus tehdään kosketusnäyttöä naputtelemalla, ja sitten kone vain lämmittää esivalmistetun pitsan. Siinä tunsin syyllisyyttä ainoastaan kosketusnäytön naputtelemisesta. Ja tietysti siitä, että ylipäätään käytin itsepalvelupitsa-automaattia, joka on sellainen yhteiskunnallisen kehityksen suunta, joka pitäisi pysäyttää heti alkuunsa. Onneksi toisella kerralla kun kävelin automaatille sen molemmat lakto-ovo-kasvissyöjälle sopivat känkyt oli myyty loppuun, joten säästyin syntini toistamiselta. Koskettelinpa vain kosketusnäyttöä ihan turhaan, tautini siihen levittäen, mitään edes tilaamatta.

Itse asiassa en ollut juurikaan yllättynyt, että sairastuin nyt, kun tulin Zaragozaan. Olin aikatauluttanut koko kaupungissa käymisen lähinnä kevyeksi pysähtymiseksi, jolloin saisin levätä hetken. Kaupunki on pieni, täällä ei ole kovinkaan paljon tekemistä, joten ajattelin, että neljä yötä täällä olisi pieni lepohetki, jonka aikana voisin suunnitella matkaani rauhallisesti eteenpäin. Mutta niin kuin usein käy, kun stressi päättyy – ja tien päällä pieni stressi on koko ajan päällä – immuunipuolustus päästää taudit vihdoin läpi.

Ongelma on vain siinä, että minun piti käyttää täällä olo myös palautumiseen. Jo ennen lähtöäni pelkäsin riittääkö kuntoni oikeasti matkustamiseen. Minun tapani matkustaa kuitenkin sisältää usein vähintään kaksikymmentä kilometriä kävelyä päivässä, ja lisäksi vielä tuntien seisoskelua museoissa ja toreilla ja kirjastoissa ja kirjakaupoissa ja missä milloinkin. Rinkkani painaa kaksikymmentä kiloa, ja se selässä kävelen myös kilometrien matkoja rautatieasemilta syrjäisiin majapaikkoihini. Kolme vuotta koronan sulkemaa maailmaa, ja sängyn pohjalle lamaannuttanutta masennusta näkyy yleiskunnossani. Lisäksi ennen koronaa pystyin vielä valehtemaan itselleni olevani nuori. Nyt keski-ikäisyyteni on jo kolme vuotta pidemmällä, ja itsepetosta on vaikeampi ylläpitää. Nyt tämä on liikuntaa. Nyt tällaisella kevyelläkin rasituksella pitää huolehtia palautumisesta ja lepäämisestä. Mutta jos sängyn pohjalla makoilee flunssassa, se ei ole palautumista. Päinvastoin. Fyysisesti se on vähintään yhtä raskasta kuin koko päivän reipas käveleskely kaupungilla. Hetkittäin raskaampaakin.

Olen huolissani, meneekö tämä kohta ylirasituksen puolelle. Niin kutsutun “ylikunnon”. Minulla on kokemusta sellaisestakin. Olin silloin kuukausikaupalla koko ajan sairaana. En saanut palauduttua koskaan, fyysisessä työssä, työmatkani pyöräillen, ja aina kun hetkeksikin hidastin, sain heti taudin. Vasta kun puoli vuotta kestäneen flunssakierteen jälkeen sain yskittyä itseltäni kylkiluun poikki, ja jouduin pysähtymään kolmeksi viikoksi, ylirasittunut kierteeni vihdoin helpotti.

Tarkoitukseni ei ole murtaa kylkiluita tällä reissulla. Tarkoitukseni on nyt ollut päinvastainen. Tarkoituksenani on saada jo vuosia jatkunut masentunut tekemättömyyteni katkaistua. Lievä matkustusstressi auttaa siihen – mutta ylirasituksen aiheuttama flunssakierre ei.

Eli pysyn vielä pari päivää Zaragozassa. Flunssa alkaa olla päihitetty, mutta levätä pitää vielä.

Ehkä voisin käydä vaikka siellä origaminäyttelyssä. Se tuskin on kovin raskasta.

Miksi vihaan Italiaa

Istuin Veronan rautatieasemalla, rinkkani päällä pitsanpalaa järsien. Oli ensimmäinen aurinkoinen päivä Suomesta poistuttuani, mutta päällimmäinen tunteeni oli turhautunut muistuma siitä, että en pidä Italiasta. Vika ei ollut pitsassa, se oli hyvää. Jopa Veronan rautatieaseman kahviosta saa matkaevääksi Margheritan, joka on tehty hyvin ja tuoreista raaka-aineista. Mutta kaikki muu häly ympärilläni, kaikki ne kymmenet, ja taas kymmenet ihmiset kyselemässä toisiltaan, mikä juna tämä on, onko tämä juna Milanoon, milloin se on lähdössä, se oli yksi niitä Italian piirteitä, jotka rasittavat loputtomiin. Moni ystävällisesti vastasi toisilleen, että kyllä, Milanoon, mutta sitten taas, tämä on Italia: Ihmiset ovat enemmän kuin avuliaita neuvomaan kysyjiä, tiesivät he oikeaa vastausta tai eivät. Jos he sanovat, että kyllä, tämä juna menee Milanoon, ainoa asia mitä se tarkoittaa on se, että se saattaa ehkä mennäkin. Tai sitten ei.

Minun on mahdotonta ymmärtää Italian rautateiden taipumusta pihdata tietoja mahdollisimman pitkään. Jos Milanoon menevä juna seisoo raiteilla kolme varttia ennen lähtöä, miksi ihmeessä junan numero ja määränpää ilmoitetaan vasta kaksi minuuttia ennen lähtöaikaa? Onhan se tietysti sosiaalista ja yhteisöllistä joutua arvailemaan kanssamatkustajien kanssa mitä täällä saattaisi mahdollisesti olla tapahtumassa, mutta kyllä minä mieluummin vain nousisin varmasti oikeaan junaan ilman kalvavaa epävarmuutta.

Veronan asema sentään oli pienehkö. Oikeasti isojen asemien pikajuoksulähdöt ne vasta rasittavia ovatkin. Kaksi päivää myöhemmin juna Milanosta Genovaan lähti laiturilta 12, aseman toisesta ääripäästä, ja kuten aina, lähtölaituri ilmoitettiin noin viisi minuuttia ennen lähtöaikaa. Rinkka nopeasti selkään, reppu vatsan päälle, ja juoksuksi. Onneksi osasin jo valmistautua tähän. Kun ensimmäisen kerran aikoinani Roomassa nousin junaan, silloin melkein myöhästyin junasta. Silloin en vielä ymmärtänyt päivystää lähtevien junien näytön alla oman junani laituritietoa herkeämättä tuijottaen.

Jos Saksan massiivisilla rautatiasemilla onnistutaan suunnittelmaan junien lähtölaiturit vähintään vuodeksi etukäteen, miten se voi olla niin vaikeaa Italian paljon pienemmilläkin asemilla? Vastaus: Italialaisia ei vain kiinnosta.

En tiedä, liittyivätkö Milanon metroasemilla olleet kulkusuuntaa osoittavat nuolet ja kieltomerkit koronaan vai ovatko ne jo vanhempia – mutta hyvin italialaisia ne olivat. Muodon vuoksi tehtyjä, huonosti suunniteltuja, tyhmiä sääntöjä vain sääntöjen vuoksi, eikä kenenkään tietenkään odoteta noudattavan niitä. Eikä kukaan noudatakaan.

Paras esimerkki samasta asiasta oli Genovan sataman passintarkastusasema, jonka ainoassa sisäänkäynnissä, siinä mistä viranomaiset ohjasivat tulijat sisään, luki isoin kirjaimin ONLY EXIT. Ehdoton sääntö, joka ei tarkoita mitään. Toki siinä odotellessani ihmisten kanssa pitkässä jonossa olisin ihan mielelläni saanut jostain myös tiedon, pitääkö minun ylipäätään siinä seistä, kun kerran pysyttelen Schengen-alueella. Lopulta puoli tuntia jonotettuani rajavartija luukun takana oli sitä mieltä, että ei – heilutteli vain kättään ja sanoi bye bye – mutta tiedän ihan hyvin, että jos olisin jättänyt menemättä, joku olisi voinut hyvinkin alkaa valittaa minulle. Sitten, jos olisin italialainen, olisin vain alkanut huutaa ja heilutella käsiäni, ja lopulta ehkä jotain olisi tapahtunut. Varmaankin olisin mennyt jonoon, ja sitten kun minun ei pitänytkään olla siellä, olisin taas huutanut ja heilutellut käsiäni. Niinhän nuo italialaiset näyttäisivät toimivan. Jos saa huutaa ja heilutella käsiään, tilanne täytyy aina käyttää hyväksi. Koskaan ei saa huutaa ja heilutella käsiään tarpeeksi.

Laiva itsessäänkin oli tietysti italialainen. Lähtöaika oli suuntaa antava. Viideltä sanottiin lähtevän, seitsemältä lähdettiin. Laivan ravintoloiden aukioloaikoja ei lukenut missään. Ihmiset vain jossain välissä iltaa hakeutuivat jonottelemaan ravintolan ovelle, joskohan se joskus tässä kohta aukeaisi. Ja aukesihan se, sitten joskus. Ja lopulta Barcelonan päässä laivan saapumisaika ilmoitettiin parin kymmenen minuutin varoitusajalla. “Hytin pitää olla tyhjänä kahdenkymmenen minuutin päästä”, he kuuluttivat, laiva on satamassa kolmen vartin päästä. Laiva oli perillä puolentoista tunnin päästä. Onneksi juuri ketään ei myöskään kiinnostanut, tyhjensikö hytin annettuun aikaan mennessä vaiko ei.

Italia on kehitysmaa. Olen miettinyt, että kun matkasuunnitelmani on ollut mennä jossain välissä ainakin pariksi viikoksi Marokkoon – niin haluanko sittenkään? Onkohan se sittenkään hyvä idea, kun en meinaa jaksaa edes paria päivää Italiassa.

Joka tapauksessa nyt olen Espanjassa. Espanja on juuri oikealla tavalla rento. Juuri sellainen, johon pieni Kultakutri jäisi asumaan sen jälkeen kun Saksa on liian tiukka ja jämpti, ja Italia on ihan liian leväperäinen ja sekava. Mutta Espanja, Espanja on juuri sopiva.

« Older posts

© 2023 Pakoon!

Theme by Anders NorenUp ↑