Taas yksi kotiinpaluu

Viikko paluun jälkeen näin vielä joka yö toistuvaa unta. Olin jossain kaupungilla, kaupunki vaihteli yöstä toiseen, joskus se oli selkeästi espanjalainen kaupunki, joskus taas ihan suomalainen. Mutta joka yö etsin jotain, en mitään mitä olin hukannut, mutta jotain minne olin matkalla. Etsin ehkä ravintolaa, ehkä etsin jotain rakennusta, joinain öinä etsin myös ystäviä, joiden tiesin olevan jossain täällä kaupungissa. Tein siis unissa tasan tarkkaan sitä, mitä olin tehnyt edeltävät kolme kuukautta koko ajan pitkin Eurooppaa.

Sillä sitähän matkustaminen pohjimmiltaan on: Etsimistä. Kaupunkiturismi on yhtä kuin kaupunkisuunnistus. Luen jostain, että tässä kaupungissa on joku kuuluisa maamerkki, jonka haluan nähdä — se pitää löytää. Katson netistä, että jossain pitäisi olla erinomainen kasvisravintola — sinne pitää jotenkin päästä. Minulla on osoite, minulla on karttakin taskussa, mutta usein tuntuu, että suunnistusrastin löytäminen suomalaisesta talousmetsästä on helpompaa kuin jonkun tietyn ravintolan espanjalaisesta kaupungista.

Mutta sitten palaa Suomeen, ja palaa Tampereelle, jo tuttuun kotikaupunkiin jossa on asunut kohta viisi vuotta. Kaupunkiin, jota on vuosikausia työnsä puolesta kaupunkisuunnistanut ristiin rastiin. Ei ole enää mitään etsittävää, kaikki on siellä missä ennenkin. Kun haluan mennä johonkin tiettyyn kasvisravintolaan, sen kuin menen, siinä se on kuin ennenkin. Ei ole enää pitkällistä harhailua pitkin vääriä katuja, epätoivoista yritystä heilutella kännykkää että saisin sen gps:n reagoimaan liikkumiseeni, ei enää kuikuilua talonseiniin, jos edes jossain lukisi kadun- tai torinnimi.

Matka jatkuu vain unissani. Tai paremminkin: Matka jatkui vain unissani.

Nyt olen ollut Suomessa kaksi viikkoa, ja unetkin ovat loppuneet. Olen sopeutunut jo kaikkeen.

On aina yhtä hämmentävää, kuinka nopeasti matka katoaa mielestä. Jo kaksi päivää kotona oltuaan on olo, kuin ei olisi missään käynytkään. Nykyään ei enää tule käänteistä kulttuurishokkia, kotiinpalun ongelmiin on jo sopeutunut, ennemminkin vain hämmästelen kuinka helppoa paluu onkaan. Kyllä, en pariin päivään osannut enää käyttää suomalaisia lähimaksupäätteitä, ja kyllä, ravintoloihin mennessäni minulla oli hetken ajan pieni epävarmuus siitä, miten täällä käyttäydyttiinkään. Pöytään taisi saada mennä suoraan istumaan, ilman että ensin kysyy tarjoilijoilta onko jossain tilaa? Vielä viikko paluuni jälkeen hetkellisesti säpsähtelin, kun huomasin ihmisten puhuvan ympärilläni suomea — ja kolme päivää paluuni jälkeen hämmästelin, kun en pystynytkään täysin ymmärtämään salakuuntelemiani kahta vahvaa tampereen murretta keskenään puhunutta nuorta tamperelaismiestä.

Kahdessa viikossa kummallisemmatkin murteet ovat kuitenkin jo alkaneet palautumaan. Voin taas nauttia siitä, että voin salakuunnella ihmisten kuin ihmisten keskusteluja — ja surukseni taas muistaa, että pääsääntöisesti ihmiset eivät keskustele kovin mielenkiintoisista asioista. Ulkomailla ihmiset vaikuttavat paljon mielenkiintoisemmilta, sillä niitä ei ymmärrä. Jokainen keskustelu näyttää henkevältä ja syvälliseltä ja hauskalta ja sanavalmiilta, sillä näen vain ihmisten liikkeet ja ilmeet, enkä lainkaan heidän sanojaa.

Ensimmäisten neljän päivän aikana kävin kolme kertaa saunassa. Tällä kertaa huomasin oikeasti ikävöineeni sitä. Jälkimmäisellä HelpX-paikassa oli kyllä talon puuseppäisännän itsensä rakentama sauna, ja kokeilin sitä. Se oli ihan hyvää työtä, kiuas oli Harvian kiuas, kyljen käyttöohjeet ja varoitukset olivat ihan suomeksi ja ruotsiksi, ja näytti ihan saunalta — mutta eihän espanjalaistunut ranskalainen voi mitään saunanrakennuksesta tietää. Lauteet olivat matalalla, ihan vain tavallisen penkin korkeudella, kun taas kiuas oli huomattavasti tarpeettoman korkealla. Saunominen oli kuin alalauteella istumista, tai melkein kuin pikkulapsena ovenraossa maatessa, varsinaisten löylyjen karatessa yksikseen kiertämään katonrajaan minun hytistessä lauteellani. Se juuri ja juuri täytti epätoivoisimman akuutin saunantarpeen, kun seisoin lauteella katossa kiinni, mutta lähinnä se vain sai ikävöimään Suomea ja sen saunoja.

Suomessa myös muistin taas, miksi niitä saunoja tarvitsee. Ei pelkästään siksi, että niissä on lämmintä, eikä pelkästään saunan tuottamasta itsearvoisesta nautinnollisuudesta, vaan myös siksi, että saunassa edes pienen hetken ajan pystyy nauttimaan ilmankosteudesta. Muutama päivä kotona, ja ihoni on taas kuin hiekkapaperia, silmät vuotavat ja kipeytyvät kuivuudesta, ja suuta kuivaa vaikka kuinka joisin vettä. Pidän ilmankostutinta päällä niin paljon kuin vain kehtaan, mutta silti huoneilman ilmankosteus nousee vain 32%:sta 44%:iin. Ainoa hyvä asia, mitä pystyn keksimään on se, että pyykki kuivuu nopeasti, mutta ehkä mieluummin valitsisin kivuttomat silmät, suun ja ihon kuin kolmessa tunnissa kuivuvan pyykin.

Mitä muuta? Kauppojen hedelmä- ja vihanneshyllyt herättävät lähinnä sääliä, mutta leipähyllyjen monipuolisuus on edelleen riemun aihe. Juustovalikoimat ovat vaatimattomia ja järjettömän kalliita, mutta tällä kertaa karkkihyllyt eivät hämmästytäkään yhtä paljon kuin yleensä maailmalta palattuani. Espanjassa oli paljon kodikkaan pohjoiseurooppalaista, ja karkinmyynti oli yksi yhtenäisistä piirteistä. Ei se ihan yhtä kattavaa ollut, ei kaupat näyttäneet siltä, että niiden katteet muodostuisivat ensisijaisesti oluen- ja karkinmyynnistä, mutta kaikissa kaupoissa kuitenkin oli samannäköiset irtokarkkihyllyt kuin Suomessakin.

Ja sitten tietysti on se pimeys, ja se räntä, ja se pureva, kuiva kylmyys. Palasin liian aikaisin. Vaikka olenkin iloinen paluustani, ja etenkin olen iloinen omasta tilasta ja omista leluistani, tietokoneesta, pianosta ja kitarastani, kyllä minä silti koko ajan muistan, miksi ylipäätään lähdin. Mutta kyllä se tästä. Kevät on tulossa. Enää kuukausi, ja aurinko on taas täällä, ja kun odottelen kuukaudesta puoleentoista lisää, niin lämpökin alkaa jo palailla. Katupölykin on sitten jo puhdistettu.

Ehkä joskus vielä voin matkustaa huhtikuuhun saakka. Lokakuun alusta maaliskuun loppuun. Tai ehkä lokakuun puolivälistä huhtikuun puoliväliin. Se kuulostaisi hyvältä.

Sitä odotellessani nautin Suomen talven sisätiloista. Ainakin täällä on lämmintä.

Ja suomalaiset kirjastot! Sellaisen nurkassa tätäkin nyt kirjoitan, ja jo pelkästään näiden vuoksi kannattaa aina palata.

Ei Suomessa ole mitään vikaa, päinvastoin, hyvä maa se on — talvista sijaintiaan lukuunottamatta.

Internet

Minä ihmettelen, miten matkustaminen onnistui kymmenen vuotta sitten. Tiedän, että olen matkustanut silloin, ja muistan niin tehneeni, mutten silti voi olla hämmästelemättä sitä. Kuinka ihmeessä pystyi matkustamaan ennen nykyistä internetiä? Nyt tien päällä käytän päivittäin tai lähes päivittäin paria eri karttapalvelua, paria palvelua majoituksen löytämiseksi, useampaakin sivustoa jotka kokoavat bussi- ja junalinjojen aikatauluja ja hintoja, erinäisiä palveluja kasvisravintoloiden löytämistä varten, ja toistuvia Google-hakuja keksiäkseni mitä tehdä ja nähdä uusissa kaupungeissa joihin olen päätynyt. Koko matkasuunnittelu tapahtuu netissä, kaikki mitä tarvitsen löytyy tietokoneen äärellä istumalla.

Monet nettisivuista ja -palveluista ovat huonoja, ja ärsyynnyn niistä toistuvasti — etenkin Google Mapsin ‘vain autoilla on väliä, ja palvelu vaatii virheettömän GPS-yhteyden ollakseen lainkaan hyödyllinen’ -pistää toistuvasti vihaksi — mutta ottaisinko ennemmin vaikeasti taiteltavan paperikartan? Pariisilaisessa hostellissa huoneessani oli korealainen nuorimies, ensimmäistä kertaa Pariisissa, ja suunnitteli päivän ohjelmaksi käymistä Notre Damella, Louvressa, Riemukaarella ja Eiffel-tornilla. Kuulostaa hyvältä, valehtelin, ja näytin hänellä olleesta paperikartasta miten tuo reitti kannattaisi kävellä. Mutta sitten kun kerroin hänelle, että Google Mapsissa on myös offline-tila, eli hänen ei välttämättä pitäisikään kantaa isoa paperikarttaa mukana, silloin hän innostui. Totta kai kartan näkyminen puhelimessa helpotti hänen elämäänsä huomattavasti. Vaikka toisinaan olenkin paperikarttoja kerännyt ihan vain muistoiksi, ja tapetoinut niillä seinäni, niin en minä edes muista, milloin olisin viimeksi suunnistanut kaupungissa paperikartan avulla. Ennen älypuhelintanikin otin yleensä vanhan puhelimeni huonolla kameralla valokuvan Google mapsista tietokoneen ruudulta ja suunnistin sen mukaan.

Majapaikkaa etsiessä Booking.com, Hostels.com, Hostelworld.com, Hotels.com, AirBnb ja kaikki vastaavat lähinnä kilpailevat siitä, kuka onnistuu olemaan ärsyttävin ja vaikeakäyttöisin (ja kuka onnistuu lähettämään eniten spämmiä sähköpostiini), mutta ottaisinko muka ennemmin puhelinluettelon käteeni ja soittelisin majapaikkoja läpi kysellen hintoja ja tilaa? Juna- ja bussisivustojen reittialgoritmit ovat huonoja vitsejä, ne tarjoavat lippuja vääriin kaupunkeihin ja sivustoja pitää käyttää useita rinnakkain, että löytää kaikki bussiyhtiöt — mutta kulkisinko muka ennemmin bussi- ja juna-asemien välillä vertaillen hintoja ja aikatauluja, kysellen asemilla kaikkien eri kuljetusyhtiöiden tiskeiltä kuka sopisi minulle parhaiten? Minä muistan tehneeni kaikkea tätä — tai ainakin muistan olleen vieressä kun joku kanssamatkustajani on tehnyt kaikkea tätä. Mutta silti minä ihmettelen. Miten se oli mahdollista?

Nytkin matkasuunnitteluun menee tunteja joka päivä, ja se tapahtuu vain tietokoneen äärellä. Jos tehdäkseni saman suunnitelman minun pitäisikin istua puhelimessa ja kävellä ympäri kaupunkia, kuinka hidasta se sitten olisikaan.

En ole koskaan ollut internetin suurin ystävä. Kaikki se puhe internetin suomasta suuremmasta demokratiasta ja sananvapaudesta kuulosti minusta tyhmältä jo teinivuosinani 1990-luvulla (eihän netissä silloin edes ollut mitään muuta kuin pöhköjä chättipalveluita ja loputtomasti pornoa, jota puski ruudulle silloinkin vaikkei edes tahtonut). Ja nykyään vahvasti uskon, että maailman seuraavat johtajat tulevat olemaan Kiina ja Venäjä, sillä ne ymmärtävät sensuroida kansalaistensa suurimmat idiootit piiloon (johtajiaan lukuunottamatta). Mutta silti: Maailma ilman nettiä? Matkustaminen ilman nettiä? Millaista se oli? Miten se oli mahdollinen?

Ja matkustaminen ilman Whatsappia, ilman Facebookia, ilman Skypeä? Matkustaminen ilman blogipalveluja, matkustaminen ilman Instagramia?

Olen miettinyt, kuinka matka matkalta paluu Suomeen on matka matkalta ollut helpompaa ja helpompaa, mutta johtuuko se sittenkään vain siitä, että olen nyt tottunut kulkemaan ja palaamaan. Ehkä käänteinen kulttuurishokki jää tulematta myös sen takia, että nykyisin koti kulkee taskussa koko matkan. Kun palasin aikoinani Unkarista Suomeen, nelikuukautisen vaihto-opiskelusyksyn jälkeen, huomasin Suomeen tulleen jopa uusia sanoja (kaikki puhuivat mäyräkoirista, ja meni hyvinkin pari hetkeä ymmärtää, että se liittyi alkoholiin), ja huomasin Suomeen tulleen uusia ilmiöitä (ketä niitä olikaan, Hanna Pakarinen, Antti Tuisku, Idolsin ensimmäinen kausi oli esitetty minulta piilossa). Mutta voisiko sellaista tapahtua enää? Luen päivittäin Suomen uutisia, seuraan päivittäin suomalaisia ilmiöitä kavereiden ja puolituttujen Facebook-päivityksistä. Minä tiedän Espanjassakin, mitä Saara Aallolle kuuluu brittien X-Factorissa, vaikken seuraa tosi-tv:tä tai laulukilpailuita Suomessakaan.

Netin hyödyllisyydestä huolimatta minulla on itse asiassa pieni ikävä Lonely Planetia ja niitä muita paperisia matkaoppaita. Olivathan ne pöhköjä, ja varsinkin Lonely Planetilla oli aivan liikaa valtaa ohjata turistimassoja ylitäysiin hostelleihin ja ravintoloihin, mutta minä kaipaan paperikirjan selailua. Internetistä löytää vain sen, mitä etsii, ja kiitos nykynetin tukahduttavien algoritmien, sieltä löytää vain sen, mitä on etsinyt ennenkin (ja kuka maksaa palveluntarjoajalle eniten). Ei voi osua sattumalta matkasivustoon, joka kehottaisi menemään vaikkapa Tarragonaan. Paikasta täytyy ensin kuulla jostain että sitä osaisi edes etsiä. Kirjaa edestakaisin selailemalla löytyi satunnaisia pikkukaupunkejakin, ja kauniita luontokohteita kaupunkien lähiseuduilta. Netistä puolestaan löytyy vain infoähky. Kun Lonely Planetinkin nettisivut nykyään listaavat joka ainoan yöpaikan ja ravintolan, ja joka ainoan talon ja patsaan jota joku vain on kehdannut nähtävyydeksi sanoa, miten sieltä voisi löytää mitään oikeasti mielenkiintoista.

Kun aikoinaan, eikä siitä ole vielä kuin kuusi vuotta, matkustin Suomesta Etelä-Ranskaan, minä kävelin Oulun rautatieasemalle. Silloin siellä oli vielä kansainvälisten lippujen myyntitiski. Menin luukulle, ja kysyin miten pääsen junalla halviten Perpignaniin, ja myyjä kertoi. Kyllä, netistä hänkin matkatiedot katsoi, niiltä samoilta sivustoilta mitä nykyisinkin käytän, mutta silti se oli vanhaa maailmaa. Ilman nettiä selvittäisin asioita vähemmän yksin, ja pyytäisin enemmän apua. Ja olisi monin tavoin myös hyvä asia.

Sillä maailma tarvitsee kuraattoreja. Maailma tarvitsee moderoijia. Maailma tarvitsee editoreja ja sensoreita. Maailma tarvitsee toimittajia, jotka tekevät maailman äärettömästä hälystä hallittavan kokonaisuuden. Maailma on suurimmaksi osaksi tylsä ja mielenkiinnoton, sekava ja monimutkainen, ja täällä viettämämme aika on niin lyhyt. Maailma on suuri. Netti on ehkä vielä suurempi. Jos siis haluaa löytää maailmasta jotain, nettiin sukeltaminen on vain hyppy ojasta allikkoon.

On toisinaan vapauttavaa olla pari päivää, tai viikkokin, ilman nettiä. Mutta kun on tien päällä, tarkoitus olisi ylihuomenna olla jo parin sadan kilometrin päässä, eikä vielä tiedä miten sinne pääse ja missä siellä yöpyy, alkaa jo hätääntyä. En kykene edes keksimään, mistä voisin tiedon saada jos nettiyhteyttä ei ole. Maailmasta jo niin suuri osa on netissä, että sen ulkopuolella on vain suuri kysymysmerkki.

Minne olisin kirjoittanut näitä tekstejäkään ilman nettiä?

Omakuvia ja ajatusvirtaa Valenciassa

Käveleskelin päämäärättömästi Valencian hiekkarannalla. Sää oli varjossa viileä, mutta auringossa riisuin takkini ja käärin hihojakin ylemmäs. Katselin etäisyydestä rannalla ollutta nuorta naista, joka asetteli kännykkäänsä nojaamaan kenkiensä väliin, ja juoksi poseeraamaan ja hyppimään automaattilaukaisimen edessä meri taustallaan. Osa kuvista oli riehakkaita kuvia, kuin kuvia juhlista hiekkarannalla, osa oli hillittyjä ja rauhoittuneita, kuvia rannalla ajatuksissaan istuvasta naisesta ihastelemassa maapallon kaartumista Välimeren horisonttiin.

Kuvilla ei tietenkään ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Ainoa asia, mitä nainen hiekkarannalla teki, oli itsensä valokuvaaminen. Ei ollut juhlia, ei mitään riemuittavaa minkä takia hyppiä innoissaan, eikä hän hetkeksikään pysähtynyt katselemaan merta sen pidemmäksi aikaa kuin minkä kuvan ottaminen kesti. Mutta älkää ymmärtäkö väärin. Tarkoitukseni ei ole paheksua häntä. En aio valittaa narsistisesta Instagram-kulttuurista, jossa ihmiset teeskentelevät elävänsä parempaa ja täydempää elämää kuin mitä he todellisuudessa elävät. Ei. Naisella oli selvästi kivaa valokuvia ottaessaan. Ei hän kuvannut itseään siellä rannalla siksi, että hän haluaisi valehdella itselleen jännittävän elämän sosiaalisessa mediassa, vaan selvästikin siksi, että hän tykkäsi valokuvien ottamisesta. Hänestä oli mukavaa keksiä, miten kameran saa nojaamaan kenkiä vasten niin, että hänen hypätessä kädet levällään kuva rajautuisi kauniisti.

Varmasti kuvien katsojissa on joitain kateellisia, jotka selän takana vihamielisinä tuhahtelevat että siinä se tyttö nyt lesottaa rantakuvillaan, mutta ehkäpä nämä valittajat pistävät itse Facebookiin kuvia lapsistaan, tai ruuastaan, tai uudesta autostaan, ja sitten taas lapsettomat, ruuanlaittotaidottomat ja huonomman auton omistajat puolestaan katkeroituvat niistä. Ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella, mutta ei se ole koskaan ruohon omistajan vika. Espanjassa ruoho on sitä paitsi lähinnä kulahtaneen kellertävää, kuivaa ja kuollutta läpi vuoden, ellei sitä työllä ja tuskalla ja runsaalla rahalla keinokastella.

Mutta minä ymmärrän sitä naista. Yksin rannalla istuminen, kaukaisen ulapan tuijottaminen, syntyjen syvien miettiminen, se käy äkkiä tylsäksi. Se on äkkiä tehty. Jos menen itsumaan rantakivella leukaani kädelle nojaten, menen siihen lähinnä toteuttamaan visuaalista klisettä, jonka olen elokuvissa, valokuvissa ja maalaustaiteessa nähnyt. Minä poseeraan joka tapauksessa siinä kivellä. Istun siinä siksi, että sieluni silmin kuvittelen olevani joku komeampi ja karismaattisempi, mielikuvituksessani näen itseni olevan joku komea ja karismaattinen elokuvatähti, kuulen jopa taustalla pauhaavan dramaattisen musiikin korostamassa syvällisesti tuntevaa tunnetilaani. Rantakivellä istuminen on leikkimistä, sitä samaa lapsuuden mielikuvitusleikkiä, jossa tämä olisi Tartsan ja tämä hyppisi puusta puuhun, tai tämä olisi joku syvällinen ja romanttinen mietiskelijä, joka kaukaisuuteen katsellen haaveilisi ystävistä ja rakkaudesta ja tuntisi pienuutta valtavan meren äärellä. Mutta jos otankin tilanteesta valokuvan, se on esittämistä, silloin siinä istun minä, lyllerö käppänä minä, näyttäytyen muille ihmisille itsenäni rantakalliolla. Poseeraamisessa on paljon enemmän järkeä, jos joku näkee minut. En esiinnykään vain omalle mielikuvitukselleni.

Jos puu poseeraa metsässä, eikä kukaan ole näkemässä, niin onko puu vähän pöhkö?

Minä matkustelen talvisin pitkin maailmaa, ja välillä taltioin matkojani kuviksi. Kuviksi, joita monikaan ei ole nähnyt, kuviksi, joita ennen tätä matkaa en ole juuri edes netissä julkaissut, mutta kuviksi kuitenkin. Sillä kuvien ottaminen on jo itsessään mielekästä. Eivät nähtävyydet sinänsä ole yleensä kovinkaan mielenkiintoisia. Pariisin Eiffel-torni, Barcelonan Sagrada Familia, tai mitäänsanomattomimmasta ääripäästä Helsingin Sibelius-monumentti, ei niiden vierellä seisomisessa ole juuri kuin keräilyarvo. Käytyään niitä katsomassa voi kertoa muille käyneensä siellä. Mutta jos paikasta ottaa valokuvan, jos rakennuksesta tai patsaasta tai maisemasta ottaa valokuvan, hyvän valokuvan ottaminen tuo tilanteeseen uutta sisältöä, jotain muutakin tekemistä kuin vain pelkkä katsominen. Ehkä voi ottaa samanlaisen valokuvan kuin kaikki muutkin, ja katsoa vieressä seisovista turisteista mallia ja rajata kuva niin, että Eiffel-torni näyttää lepäävän kuvattavan kämmenellä — se on hauska kuva ja se on haastava saada näyttämään oikeasti uskottavalta — tai sitten voi käyttää vielä enemmän aikaa ja yrittää etsiä jotain harvinaisempaa kuvakulmaa. Joka tapauksessa se on mielenkiintoisempaa kuin vain nähtävyyden katsominen.

Aivan kuten tarinoiden etsiminen Valencian hiekkarannoilta. Mitä minäkään siellä muka tein katselemassa nuorta naista kännyköineen? Se oli mitä arkisin, tavanomaisin ja merkityksettöminen hetki. Ja minä istuskelin siellä tylsistyneenä ja mietiskelin, miten voisin muutaa tämän tarinaksi. Kertoa sen kaikille, naamioituna mielenkiintoisemmaksi kuin mitä se todellisuudessa onkaan. En osaa keksiä sanallista ilmaisumuotoa Eiffel-tornille, on turha kuvailla sanoin jotain jonka kaikki ovat tuhansissa kuvissa nähneet, mutta pienistä ihmisistä Valencian hiekkarannalla voivat ajatukseni lähteä virtaamaan.

Sillä päivä oli vilpoisa, hiekkaranta autio ja tyhjä, ja aivan kuin se nainen kameroineen, minäkin olin siellä yksin. Jos kerran sinne asti olimme tulleet, kai siitä rannasta pitää jotain irti saada.

Kuva tai tarina. Tai vaikka molemmat.

Koiran kuolema

Ensimmäinen asia, mitä teimme tultuani Prado Negroon, oli etsiä koira. Rosa sanoi, että kylällä on pari narttua kiimassa, jonka vuoksi heidän koiransa karkailee koko ajan, ja niin sinäkin iltana se oli lähtenyt juoksuilleen. Rosa rullasi auton ikkunan auki, huusi koiransa nimeä, vihelsi pariin kertaan, ja hyvin pian Urgo juoksikin luoksemme häntä heiluen, iloisena ja ilahtuneena kuullessaan ja nähdessään emäntänsä. Koira juoksenteli riemumielin auton edessä ja sivuilla pomppien, niin villisti, että olin huolissani ettei hän vain jäisi auton alle. Mutta Rosa sanoi vain, että Urgo on tottunut autoihin. Se osaa kyllä väistää.

Minä en ole koiraihmisiä. Minä yleensä lähinnä vierastan koiria, ja koirat joko välttelevät minua tai haukkuvat minua tiehensä. Mutta Urgosta oli vaikea olla pitämättä. Se haki ihmiskontaktia, ja se osasi hakea sitä ihmisten kielellä. Se seurasi minua välillä pitkänkin matkaa, käden alle työntyen kuin kissa, rapsutusta vongaten. Välillä se kantoi minulle milloin minkäkinlaisia käpyjä tai karahkoita, haluten, että heittäisin ne sille. Ei se kunnolla osannut noutaa, ei se täysin ymmärtänyt tuota leikkiä, sillä se ei koskaan tuonut saalistaan minulle takaisin, vaan jos yritinkin ottaa kepin siltä heittääkseni sen uudestaan, se murisi minut pois, hampaat esillä.

Leikkisä koira. Mukava koira. Neljän vuoden ikäinen. Viimeinen eloonjäänyt kuuden pennun poikueesta, jotka Rosa ja Sylvain olivat joskus löytäneet hylättyinä roska-astiasta. Muut olivat olleet jo löydettäessä liian huonossa kunnossa, mutta Urgosta oli vuosien mittaan kasvanut aikuinen ja vanttera koira. Ja se oli tottunut ihmisiin, majoitustilalla, jossa vieraita tuli ja meni, kaikenlaisia ihmisiä, koirarakkaita, koiriin tottumattomia. Se oli tottunut huomioon, se oli tottunut rapsutettavaksi, se oli tottunut olemaan rakastettu.

Se piti ihmisiä ystävinään. Se on eläimen pahin virhe. Urgo parka, ehkä ensimmäinen kerta, kun se ymmärsi, että ihmiset voivat olla sille pahojakin, oli sen viimeinen ajatus koskaan.

Aina se karkaili, ja jo monta kertaa aiemminkin Sylvain sanoi olevansa siitä huolissaan. Kylällä on hulluja ihmisiä, jotka ampuvat mitä vain ihan vain huvikseen, hän sanoi. Hän kertoi tilanomistajasta, joka ei ollut halunnut, että metsästäjät metsästäisivät hänen maillaan — täysin normaali ja hyväksyttävä pyyntö maassa, joka ei tunne jokamiehenoikeutta — joten metsästäjät olivat humalapäissään käyneet ampumassa tilanomistajan hevosen. Hän kertoi ihmisten ampuvan täällä mitä vain, lampaita, lehmiä, mikä vain sattuu aseen tielle, myrkkyä jätetään tienposkelle, tappamaan kaikki eläimet. Ei täällä ole mitään petovihaa, niin kuin Suomessa, täällä on täysin silmitön eläinviha, kaikki pitää tappaa, olivat ne sitten villieläimiä, tuotantoeläimiä tai lemmikkejä. Yhtenä iltana minäkin kuulin, pitkälle auringonlaskun jälkeen, useita laukauksia jostain päin. Siinä pimeydessä ampuja ei varmasti voinut nähdä lainkaan mitä ampui, enintään mustan varjon toista varjoa vasten, mutta niin vain siellä paukuteltiin.

Maanantaiaamuna kömmin valmistamaan aamiaista, ja Sylvain oli jo mustalaiskärryssä mittailemassa osia jotain koristeluja varten. Huomenta, hän sanoi, en muista sanoiko sen espanjaksi vai englanniksi, ja hän sanoi olevansa huolissaan Urgosta. Näistä ei tiedä, mitä ne tekevät, hän sanoi, viitaten kyläläisiin. Koira ei ollut tullut kotiin koko yönä.

Tein aamupalani, söin sen, ja kiivettyäni ylös etsimään Sylvainia, että hän voisi kertoa päivän työni, kuulin vain moottoripyörän äänen enkä nähnyt ketään missään. Siinä ei ollut mitään epätavallista, he tulivat ja menivät asioilleen aina muutenkin. Mutta kun hän oli poissa tunnin, toisen, kolmannenkin, aloin jo ihmetellä, aloin jo huolestuakin. Onko jotain tapahtunut? Mietin aluksi, että hän olisi lähtenyt etsimään koiraansa, mutta etsiikö hän koiraansa todella kolme tuntia? Olin tilalla yksin, tietämättä missä kukaan on, mutta hämilläni puuhastelin kaikkia sellaisia pieniä puutarhankääntötöitä ja vajansiivousta, joita olin aiempinakin päivinä tehnyt.

Lopulta Sylvain tuli takaisin, ja ensimmäisenä kysyi oliko koiraa näkynyt, jo ennen tervehdystä, ennen mitään muuta. Hän oli todellakin ollut tuon koko kolme ja puoli tuntia ajamassa moottoripyörällä aluetta ympäri, kymmenten kilometrien matkalta, huudellen koiransa nimeä, viheltäen tälle kutsuääniä. Olin nähnyt Sylvainin huolestumisessa koirasta jo ennenkin suurta lämpöä lemmikkiään kohtaan, mutta nyt todella ymmärsin, kuinka paljon hän koirastaan välitti. Tai miten hän sanoikaan, kun esitteli minulle tilan eläimiä: “Kun meillä ei lapsia ole, niin sitten meillä on näitä eläimiä.” Ehkä hän tarkoitti sitä oikeasti. Ei hän nytkään juuri muusta puhunutkaan kuin Urgosta, kertoi vain pelkäävänsä, että nyt jotain on oikeasti tapahtunut. On mahdollista, että koira on jossain kaukana, hän puheli — toivottavasti koira on jossain kaukana, niin ehkä se vielä palaa — mutta hän pelkäsi että sille on oikeasti tehty jotain.

Koiraa ei näkynyt, mutta illalla Sylvainin piti lähteä Granadaan työkeikalle, rakentamaan paikalliseen ravintolaan puista lattiaa, sellaista joka kestäisi flamenco-tanssin kantojenkoputuksen. Lähdin mukaan, pois vuoristosta vaihtelun vuoksi, Granadan miellyttävään kaupunkiin. Minun piti sitä paitsi käydä kaupassa, ostamassa vähän ruokaa vielä pariksi päiväksi ennen kuin jatkaisin matkaani.

Laskeuduttuamme kylään, sen pari sataa metriä alamäkeä, Sylvain pysähtyi kylän roskakatoksen luo, ja kiersi ulos autosta tyhjentämään mukaan ottamaansa roska-astiaa. Minä katselin puhelintani, harjoittelin espanjaa Duolingolla. Miksi olisinkaan katsonut, jotain niin arkista kuin roskapussin tyhjennys? Mutta yhtäkkiä Sylvain löi pakettiautonsa konepeltiin täysillä, ja hän löi toisenkin kerran. Nostin katseeni, ja edessäni minuun katsoivat kasvot, joita ei ihan heti voi unohtaa: Sylvainin vääristyneiltä, kosteasilmäisiltä kasvoilta huusi yhtä aikaa epätoivo, tuska, ja myös leppymätön viha, ja noustessani autosta hän vain käveli poispäin sormellaan jäteastiaa osoittaen. “Se on tuolla”, hän sanoi, rikkoutuneella äänellään, kävellen edestakaisin, tietämättä mihin suuntaan mennä, käsillään ohimoitaan puristaen.

“Se on tuolla”, hän sanoi uudelleen, “Ne ovat laittaneet sen tuonne. Minun piti katsoa, koska…” hän sanoi, lauseen katketessa sekä tuskaan että vaikeuteen välittää pahaa oloa vieraalla kielellä. “I had to look, because…” hän kuitenkin toisti moneen kertaan, ehkä salaa toivoen, ettei olisi sinne katsonut, samalla kierrellen jäteastiaa, välillä haluten olla siitä mahdollisimman kaukana, välillä nostaen sen kantta ja kurkistaen rakasta koiraansa vielä kerran. Ehkä hän vielä salaa toivoi, että olisi väärässä, että se pilkahdus tutun harmaanlaikukasta turkkia olisikin jotain muuta kuin Urgo.

Hän pysäytti heti ensimmäisen ohiajavan auton, huutaen tämän kuskille itselleen kotoisammalla kielellä koiransa kuolemasta, vuodattaen kipuaan ja vihaansa koiran surmaajia kohtaan välillä äänen särkyessä, välillä hänen korottaen ääntään huudoksi asti. Ensimmäisen ajettua pois hän näki toisen auton, ja viittoi tämän luokseen, ja jatkoi taas valitustaan. Toisen auton kuskin kanssa he vetivät jäteastian ulos aitauksesta ja tyhjensivät sen päällimmäisistä roskapusseista, varmistaakseen, että pussien välistä pilkahtanut karvoitus todellakin kuului Urgolle. Kun koiran kasvot tulivat näkyviin, Sylvain käveli taas kyynelet silmissään pois, tietämättä, haluaako hän katsoa vielä toisen kerran, katsoa kuolleen ystävänsä elottomia kasvoja, vai haluaako hän vain mennä pois, kieltäytyä kohtaamasta lemmikkinsä kuollutta ruhoa.

Hän puhui kaikenlaista, ihan vain puhuakseen. Välillä se ei liittynyt mihinkään, välillä se oli vain kirosanojen vyöry, ranskaksi ja espanjaksi, kummalla vain kielellä. Minulle hän hoki englanniksi, että koiran on voinut tappaa kuka tahansa, kuka tahansa on voinut ampua koiraparan, hän ei luota keneenkään, ei edes siihen mieheen, jonka kanssa hän kaivoi roska-astiasta ruumiin esille. Sitten hän yhtäkkiä puhui työstään, siitä kuinka hänen pitää mennä Granadaan rakentamaan ravintolaan lattiaa, ja aivan yhtä yhtäkkiä hän alkoi puhumaan haudankaivuusta, ja nauroi kertomukseensa nähden täysin sopimattomasti, kun kertoi, kuinka heidän pihansa maaperä on niin matalaa, ettei sinne saa kaivettua kunnollista, syvää hautaa.

Eräässä välissä Sylvain lähti pois, ajoi autollaan pois, lainatakseen joltakulta puhelinta, että hän voisi soittaa poliisit. Hän jätti minut roska-astian viereen, ja käski minun vartioida sitä, ettei kukaan tulisi ja tyhjentäisi sitä. Kun hän palasi kävellen, hän ihmetteli, minne auto on kadonnut, kuka on vienyt auton, kunnes vasta hetken päästä muisti itse ajaneensa sen pois.

Yksin ollessani minäkin kurkkasin roska-astiaan. Siinä se oli, kuin nukkuvana. Niin kaunis koira, niin mukavannäköinen koira. Kyljellään maaten, samanlaisena kuin ne kerrat, kun se kellistyi viereeni haluten kylkiään rapsutettavan. Jäteastian pohjalla, kymmenien roskapussien alla. Kuolleena. Tapettuna.

Musta kissa tuli kiehnäämään jalkoihini, pyytämään silittämistä, aivan kuten Urgo aina pyysi rapsutusta vielä eläessään. Silittelin kissaa, katsoin sen murtunutta häntää, mutta varoin, ettei se yhtäkkiä purisi tai raapisi minua, sillä ihmisrakkaudestaan huolimatta se näytti hylätyltä. “Ole sinä varovainen täällä”, minä sanoin kissalle, suomeksi niin kuin aina eläimille puhuessani, “Älä tule kiehnäämään ihan kenen tahansa ihmisen jaloissa. Joku voi vielä ottaa ja tappaa sinutkin.”

Poliisit eivät koskaan tulleet. Sanoivat, että jos joku poliisi on vapaana, niin se saattaa käväistä. Sylvain ei jäänyt odottamaan, vaan haki lemmikkinsä kotiinsa, pois roska-astiasta, yön yli huoneeseensa, odottamaan hautausta. Rosakin palasi kesken työmatkansa kotiin hyvästelemään lemmikkinsä, ja seuraavana aamuna he kaivoivat koiralleen haudan, siihen edellisen naapurien tappaman koiran viereen. Sen viereen, joka ehti elää täyden elämän, viiteentoista ikävuoteen saakka, mutta kuoli silti myrkytettynä. Vaikka eläinlääkärin mukaan sitä oli yritetty ennenkin tappaa, huomattuaan magneettikuvassa viisi haulia koteloituneina sen kylkeen.

Katsoin etäisyydestä parvekkeelta, kun Rosa ja Sylvain hautasivat rakasta ystäväänsä. Kun he laskivat Urgon haudan pohjalle, ja halasivat toisiaan suruissaan, käänsin katseeni pois. Se oli liian intiimi tilanne. En osannut itkeä koiraa, jonka olin tuntenut kaksi viikkoa, miten mukava koira se sitten olikaan, mutta ihmisten tuskan katsominen sai minut itkemään, ja koiran tappaneiden ihmisten välinpitämättömyys sai minut itkemään.

Kuka ikinä Urgo-paran tappoikin, toivon hänelle vain sitä kaikkein pahinta: Että hän joskus oppisi tuntemaan empatiaa, että hän joskus oppisi tuntemaan syyllisyyttä teostaan täydessä painossaan. Että hän joskus nukkumaan mennessään pyörisi sängyssään, kykenemättä ahdistuneena nukkumaan, muistellessaan kaikkia niitä hetkiä jolloin on tahallaan satuttanut muita ihmisiä.

Empatian tunteminen eläimiä kohtaan olisi varmasti jo liikaa pyydetty.

Kylmä

Aina kun ihmiset kysyvät, mistä olen, ja vastaan olevani Suomesta, he nyökyttelevät tietävän näköisinä. “Ah, no sitten sinulta ei pidä edes kysyä, miksi olet täällä”, eräskin brittimies sanoi noin kuukausi sitten. Mutta silti he aina olettavat, että olisin paossa Suomen kylmyyttä, johon minun pitää aina korjata, että ei kylmä minua haittaa, vaan se pimeys. Jos kylmyys minua haittaisi, niin en kai minä täällä olisi.

Suomesta pakeneminen keskitalvella lämmön perässä Etelä-Eurooppaan on vähän sama kuin jos lähtisi Suomesta Intiaan etsimään rauhaa ja rentoutumista. Siis toisin sanoen, se olisi vähän sama, kuin jos lähtisi New Yorkista Ivaloon nauttimaan monipuolisesta kaupunkikulttuurista. Lähtöpaikassa sitä on, kohteessa ei.

Suomen tammikuussa minä kävelen paljasjaloin teepaidassa ja boksereissa, Etelä-Euroopassa minulla on villasukat ja villapaita, ja silti palelen. Vedän pitkät kalsarit tarjetakseni sisällä.

Olen taas HelpX-tilalla. Tilan emäntä, Rosa, kysyi minulta lumen sadettua maahan, että tuntuuko minusta nyt kotoisalta. Ei. Täällä on kylmä. Kotoisalta minusta tuntui vain sillä hetkellä, kun nyt keittiönäni toimiva “mustalaiskärry” oli lämmitetty hieman ylilämpimäksi, ja astuin sieltä ulos parin asteen pakkaseen. Sellainen on Suomi. Lämpimät, ehkä hieman turhankin lämpimät sisätilat, ja kylmä ulkotila. Sitä ei juuri koskaan koe Etelä-Euroopassa.

Jos on kylmä, on kylmä. Koko ajan. Kaikkialla.

Olen ollut toki Suomessakin kylmissä paikoissa. Olen pakkasella hyppinyt pihan poikki ulkohuussiin siellä housut kintuissa palellen. Olen hytissyt pukiessani vaatteita saunan jälkeen kylmässä eteisessä. Olen herännyt kylmentyneessä huoneessa, haluttomana nousta ylös lämpimän peiton alta. Mutta aina olen tiennyt, että tämä on vain tilapäinen kylmyys. Aina olen tiennyt, että jossain välissä, luultavasti hyvin piankin, tämän päivän aikana tulen viettämään aikaa oikeasti lämpimässä. Kylmän kangistamat lihakseni tulevat jossain välissä saamaan mahdollisuuden rentoutua.

Mutta ei täällä. Kylmän jakson osuessa päälle hytistään kylmissään, selkäkipuisena, kramppien odottaessa lämpimän ilmamassan paluuta. Sisälämpötila on suoraa seurausta ulkolämpötilasta.

On liian kylmä kirjoittaa. Käteni ovat kohmeessa. Joka kolmannen sanan jälkeen joudun laittamaan käteni hihojeni sisään, vahvistamaan ääreisverenkiertoani kainaloideni lämmöllä. Voi, kuinka monta kertaa olenkaan katunut sitä yhdeksännen luokan liikuntatuntia, jolloin 15 asteen pakkasessa olimme luistelemassa, ja minulla oli rikkinäiset hanskat.

Viikko sitten täällä oli t-paitakeli, päivällä, auringonpaisteessa. Käänsin puutarhaa työkalulla, jonka nimeä en tunne, ja minun oli pakko riisuuntua lyhythihaiseksi. Sisälläkin oli silloin lämmintä. Päivällä, auringon paistaessa. Mutta lämmittäminen on helppoa, sen nämäkin etelän ihmiset osaavat, eihän siihen edes tarvita kuin aurinko. Lämpimänä pitäminen on jotain ihan muuta.

Talon isäntä, Sylvain, ihmetteli, miksi hänen juuri valmiiksi rakentamassaan “mustalaiskärryssä” vesijohdot jäätyivät yöllä. Miten on mahdollista, että tuon mustalaiskärryksi naamioidun pienen mökin sisälämpötila laskee yön aikana pakkaselle, vaikka seinällä on lämpöpatterikin lämmittämässä. Hän epäili syyksi sitä, että rakennus on puinen, ja seinät ovat ohuet. Minä epäilen syyksi sitä, että tuossa kymmenneliöisessä tilassa on kolme ovea, viisi suurta yksikerrosikkunaa, eikä ovia ei ole tiivistetty mitenkään ja niiden laudoituksessakin on reikiä. Ovien alla on lähes kämmenenmentävä kolo.

Kun katsoin sääennustusta, siinä oli isolla Espanjan sääviranomaisten antama “keltainen varoitus” äärimmäisen säätilan vuoksi. Käsitin, että kyseessä oli kymmenen pakkasastetta. Jos olisin Suomessa, jos olisin viettänyt kaikki talveni Suomessa, minä nauraisin. Tämä varoitus olisi suunnilleen yhtä hupaisa kuin se Suomen kesien hellevaroitus, kun lämpötila ylittää 25 astetta. Samassa lämpötilassa, missä suuri osa maailmaa vetää toppatakkia päälleen, Suomessa varoitetaan tappavasta helteestä. Samassa lämpötilassa, missä minä Suomen talvessa kaivan toppatakin kaapista, Espanjassa varoitetaan äärimmäisestä kylmyydestä.

Talvi on täällä lyhyt, jopa täällä puolentoista kilometrin korkeudessa. Pakkasöitä on vuosittain vain muutamia, enintään pari – kolmekymmentä, ja vuodenaika, jolloin lämmitystä edes harkitaan on vain nelisen kuukautta. Aivan samanlainen kuin Suomen kesä, mutta käänteisenä. Pari – kolme kuukautta, lämpötilan ylittäessä edes tilapäisesti 25 astetta noin kolmena viikkona vuodessa. Ja aivan kuten suomalaiset ovat täysin hukassa kesähelteiden kanssa, ihmisten kärvistellessä kerrostalojen ylimpien kerrosten tukahduttavissa ja hapettomissa pätseissä ymmärtämättä edes juoda nestehukkaansa, Etelä-Euroopassa ollaan totaalisen pihalla talven kanssa. Kymmenestä pakkasasteesta on syytäkin varoittaa.

Kyllä kymmenneliöinen tila lämpenee varmasti, kun sinne laittaa kaksi tehokasta sähköpatteria ja puulämmitteisen kamiinan, ja samalla keittää ruokaa täydellä teholla kaasuliedellä. Mutta on se ehkä vähän energiahukkaa. Minun omassa ehkä 20-neliöisessä huoneessani yksinäinen, mutta tehokas sähkölämmitin töhöttää epätoivoissaan kuumaa ilmaa koko ajan, mutta kun kaikki kiviseinät ja ikkunat ja huonosti tiivistetyt ovet hohkavat lähes samalla teholla kylmyyttä, se häviää taistelun silti. Pari ikkunaverhoa lisää, joku ryijy seinälle, lasta ulko-oven alle, ja lämpötila nousisi monta astetta ja sähkönkulutus vähenisi puoleen.

Mutta ihan niin kuin aina ennenkin täällä päin maailmaa, jos yritän selittää miten tilasta saisi lämpimämmän, ihmiset katsovat minua vain ihmeissään ja outona. Aivan kuin aikoinani Namuan tilalla sanoin hänelle, että tuvan lämpötila nousisi heti vaikka kuinka paljon, jos sen pitkälle kylmälle kiviseinälle levittäisi edes ihan vain lakanan (nimimerkillä “siten sain omasta kylmästä opiskelijasolustani aikoinaan elinkelpoisen”), ja hän alkoi rakentaa seinälle kylmää hohkavista peilinsirpaleista mosaiikkia, siihen takan taakse, seinän ainoaan lämpöiseen kohtaan. Huone ei tietenkään lämmennyt yhtään.

Ei näistä kivitaloista oikeasti lämpimiä talven yli saa ilman isoa remonttia, tuulikaappien rakentamista, kolmikerrosikkunoita. Mutta kyllä minä silti mieluummin olisin 18 asteessa kuin 15:ssä, ja siihen ei tarvittaisi kovinkaan isoja muutoksia.

Aurinko kuitenkin nousee joka päivä, ja pilvien takaakin se jaksaa valaista. Ei minua kylmä haittaa. En minä kylmyyttä tänne ole paennut. Ei Suomen talvet kylmiä ole. Etelä-Euroopan kylmyys on se hinta, joka pitää maksaa että saa nähdä auringon.

Terrorisminpelko

Matkani alkupäivinä Biarritzissa, vielä Ranskan puolella, etsiskelin kaupungilta paikkaa mihin jättää rinkkani ja reppuni, että voisin rauhassa vaellella pitkin kaupunkia sen kuutisen tuntia, jonka bussinvaihto siellä kesti. Missään ei näkynyt mitään, joten kävelin turisti-infoon kysymään, tietäisivätkö he missä on jotain lokeroita tai jotain. Ei missään, he sanoivat, turvallisuussyistä missään ei ole lokeroita. Tiedättehän, terroristit.

Ranskalaiset ovat vähän livenneet vainoharhaisuuden puolelle terrorismipelkonsa kanssa. Aseistettua sotilaita joka kadunkulmalla, laukuntarkastuksia kauppojen ovensuilla, läpinäkyviä roskasäkkejä joka roska-astiassa. Jokainen ihminen, varsinkin arabin näköinen, on todennäköinen terroristi, ja varma kuolema kaikille saapuu heti, jos kaikkia ei koko ajan muistuteta, että elämme vaarallisessa maailmassa.

Mutta kun Biarritz-päiväni iltapäivällä sitten nousin odottelemaani bussiin, ja matkustin vain 50 kilometriä Espanjan puolelle San Sebastianiin, lokerot ilmestyivät jälleen. Vartioimattomina, itsepalvelullisina. Niihin voisi aivan hyvin jättää pommin, eikä kukaan huomaisi mitään ennen räjähdystä. (Eivätkä silti ole räjähtäneet.)

Toisaalta, niin voisi myös linja-auton tavaratilaan. Ei ranskassakaan minun matkatavaroitani koskaan mitenkään tarkistettu. Tai jos jättäisi laukut johonkin baarinnurkkaan, tai hotellin säilöön, niin voisi sen pommin sinnekin laittaa. Tallustellessani Biarritzissa kaatosateessa huonosti pakattujen, ylipainoisten tavaroideni kanssa, minä en kovinkaan hyvin onnistunut tuntemaan sympatiaa älyvapaille terrorisminvastaisille toimille, joista ei ole edes teoreettista hyötyä terrori-iskun estämisessä, mutta jotka aiheuttavat ääretöntä haittaa arkiselle matkustajalle.

Täytyy myös muistaa, että San Sebastian siis sijaitsee Espanjan-puoleisella Baskimaalla, alueella, jossa riehui vuosikymmeniä ETA:n väkivaltainen separatistinen terrorismiaalto, jonka rinnalla Euroopan nykyinen islamistinen terrorismi ei ole mitään. Ei aktiivisuudessa, eikä uhrien määrässä. Eikä ETA:nkaan viimeisimmästä terrori-iskusta näytä olevan vielä kymmentä vuotta (tosin se tapahtui Ranskan puolella, joka 1990-luvulle asti puolivirallisesti tuki ETA:n terroristeja).

Malagan rautatieasemalla on myös tavarasäilö. Vaikka onkin eteläisessä Espanjassa, se on vartioitu, jokainen sinne jätetty laukku läpivalaistaan, ja ketään yksityishenkilöä ei päästetä lähellekään säilöön jätettyjä tavaroita. Selvä. Hyvä. Ei tule pommeja. Ainakin se on huomattavasti parempi ratkaisu kuin ranskalainen “laukut pitää kuljettaa mukana, koska ne voi räjäyttää ainoastaan tavarasäilytyksessä” -ajatusrakennelma. Mutta toisaalta Malagan bussiasema on heti rautatieaseman vieressä, heti kapean yksisuuntaisen tien toisella puolella. Ja siellä on vapaasti käytettäviä, vartioimattomia lokeroita kenelle tahansa. Ei läpivalaisua. Ei vartiointia. Kuka tahansa pääsee potkimaan lokeroiden ovia. Miksi rautatieaseman säilytystilat olisivat suurempi turvallisuusriski kuin linja-autoaseman?

Tärkein kysymys silti on, että miksi ihmeessä joku haluaisi jättää pommin säilytyslokeroon? Jos joku haluaisi tehdä terrori-iskun, niin miksi räjäyttää ihmisten matkalaukkuja? Tai siis, jos minä tekisin terrori-iskun, syystä tai toisesta, tietysti tekisin sen omaisuutta vastaan, pitäen mahdollisimman tarkasti huolta, että keneenkään ihmiseen ei satu ollenkaan, mutta yleensä terroristit eivät toimi näin.

Ennen lähtöäni juttelin monen ihmisen kanssa matkastani, ja useimmat olivat vain sitä mieltä, että matkustaminen on siistiä, ja he olivat kateellisia minulle (aivan kuin minä olin kateellinen heille, koska heillä on elämä josta ei noin vain lähdetäkään kuukausiksi etelään) — mutta oli siellä myös ne pari ihmistä, jotka ihmettelivät miten uskallan, kun siellä Euroopassa on niitä terroristeja. Eikö minua pelota matkustaa täällä Euroopassa, kun siellä Berliinissäkin kerran hyökättiin joulutorille? Se on jännittävä harha. Satunnaisiin ohikulkijoihin kohdistuva väkivalta on Suomessa vähintään yhtä yleistä kuin muissakin Euroopan maissa, mahdollisesti yleisempääkin, vaikka varsinaisia poliittisesti motivoituja terrori-iskuja ei olekaan viime vuosikymmeninä kohdistunut muuta kuin yksittäisinä polttopulloina vastaanottokeskuksiin. Imatralla ammuskeltiin vasta, Hyvinkäästäkään ei ole kulunut kuin neljä vuotta, Jokela ja Kauhajokikin tapahtuivat viimeisen kymmenen vuoden aikana, kaikista tänä aikana tapahtuneista satunnaisista puukotuksista puhumattakaan. Kyllä, islamistiset terrori-iskut saavat kansainvälisesti isommat otsikot, ja Suomessa rasistit tanssivat enemmän iloissaan islamismin uhrien haudoilla, mutta ei Suomen sisäpuolella ole valitettavasti merkittävästi turvallisempaa kuin sen ulkopuolellakaan. Jos jonkun yksinäisen kaverin päässä naksahtaa ja hän päättää tappaa lauman ihmisiä, ihan yhtä todennäköisesti se tapahtuu Suomessa kuin Keski-Euroopassakin, johtui tappaminen sitten islamismista tai äärioikeistolaisuudesta tai massamurhien ihannoinnista — tai rähinäkännistä. Ei teon tekosyy hirviömäistä tekoa mihinkään muuta. Ei terrorismi ole sen hienompaa tai pahempaa kuin mikään muukaan järjetön väkivallanteko.

Ja kun todennäköisyyksistä puhutaan, niin huomattavasti todennäköisemmin kuolen vuoden sisällä flunssaan ja sen jälkitauteihin kuin terrori-iskussa. Jos kuolen bussissa, huomattavasti todennäköisemmin kuolen siihen, että se ajaa kolarin tai ojaan, kuin siihen, että joku räjäyttää sen pommilla. Sama junissa. Sama lentokoneissa. Jos pelkään jääväni rekka-auton alle, joulutorien välttelystä ei ole juurikaan hyötyä, mutta minun kannattaa katsoa vasemmalle ja oikealle ja vielä kerran vasemmalle ennen kuin ylitän tien.

Mutta pelot ovat pelkoja. Eivät ne ole rationaalisia. Kyllä minä sen ymmärrän. Paremmin kuin moni muu, niin äärimmäistä oma lentopelkoni on, vaikka niin hyvin lentomatkustuksen turvallisuustilastot tunnen. Mutta tietysti lento-onnettomuksissa on tällä vuosituhannella Euroopassa kuollut moninkertaisesti ihmisiä terrori-iskuihin verrattuna.

Minun käytöstäni terrorismin pelko ei ole muuttanut yhtään, mutta se johtuu lähinnä siitä, että ihmisjoukot ovat aina ahdistaneet minua. Yleensä olen aina pysytellyt ihmisjoukkojen ulkopuolella, yleensä olen aina ihmismassoissa kulkenut seiniä pitkin, vaistomaisesti katseellani hakien turvallisia soppia ja lokeroita, joihin voisin nopeasti hypätä, jos joukossa yhtäkkiä syystä tai toisesta syttyisi paniikki. Tuhansien ihmisten joukkokokoontumiset ovat aina potentiaalisesti vaarallisia paikkoja, hyökkäsi joku niihin tahallaan tai ei.

Uudenvuodenaattona Lissabonin torille oli kokoontunut ehkä 100 000 ihmistä, ehkä enemmän, ehkä vähemmän. Olen auttamattoman huono arvioimaan ihmismääriä, mutta ihmisiä oli joka tapauksessa aivan järjettömän suuri määrä. Koska väenpaljous ahdisti minua, ja torilla ollut ilmaiskonsertti soitti tuntemattomia portugalilaisia hitti-iskelmiä valtaisan yleisömeren päiden takana, kiertelin alueen sivuja ihan vain katsellen, miten siellä oltiin varauduttu mahdolliseen terrori-iskuun. Miten oltiin valmistauduttu siihen, että jostain tulisi rekka-auto ajamaan ihmismassan yli?

Varmastikin erinomaisen hyvin. Mutta toisin kuin ranskassa, täällä se ei ollut teatraalista. Se ei näkynyt mitenkään. Ei ollut korkeita betonimuureja alueen reunoilla, ei ollut aseistettuja vartijoita joka seunustalla, ei ollut pitkiä jonoja, joissa kaikkien olisi pitänyt näyttää kassiensa sisältö. Liikenne oli suljettu laajalta alueelta, ja poliiseja seisoi jokaisen liikennesulun kohdalla, mutta ei niissä ollut edes betoniporsaita, eikä mitään muutakaan sellaista, joka olisi estänyt väkijoukkoon syöksyviä autoja. Ja miksi olisikaan ollut? Jos betoniesteet olisivat olleet torin reunalla, rekka olisi voinut ajaa ihmisten yli heti ihmismassojen käveltyä alueelta pois. Ei koko kaupunkia voi kuitenkaan sulkea. Ja jos joku haluaisi ajaa ihmisten päälle, kyllä Lissabonin keskustan kaduilta saisi aina muutamia kymmeniä ihmisiä jyrättyä, oli juhlapäivä tai ei.

Madridissa nousin bussiin matkustaakseni Cordobaan, on siitäkin jo yli kuukausi, ja katselin ilmeisen vastarakastunutta pariskuntaa asemalaiturilla. Mies oli tullut hyvästelemään matkalle lähtevää tyttöystäväänsä, ja he halailivat ja suutelivat bussin ulkopuolella, haluttomina päästää toisistaan irti. Mies saattoi naisen paikalleen, ja vielä poistuttuaan autosta juoksi kerran takaisin nopeasti suutelemaan rakastettuaan. Heti, kun auto lähti liikkeelle, naisen puhelin soi, ja näin miehen ikävissään soittavan hänelle laiturilta, ja he juttelivat puhelimitse pitkälle bussin jo jätettyä Madridin kauas taakseen.

He puhuivat arabiaa. Arabiaa puhuva mies oli päästetty bussilaiturille ilman matkalippuja, ilman mitään tarkastuksia, ja hän sai vapaasti jäädä yksinään seisomaan laiturille puhumaan puhelimessa ilman että kukaan tuli häntä häiritsemään.

Espanja on hyvä maa. Toivottavasti loppu-Eurooppakin pysyy järjissään.

Itämaan tietäjiä havaittu Sevillassa!

Anteeksi! Keskeytämme normaalin blogiohjelmistomme, sillä juuri saamamme tiedon mukaan itämaan tietäjät ovat juuri saapuneet Sevillaan. Kyllä! Massiivinen, 33 auton pituinen kulkue itämaan tietäjiä on juuri nähty kulkemassa Sevillan katujen halki, jättäen peräänsä tuhansia kiloja karkkia. Paikalla olleiden silminnäkijöiden mukaan heidän kuljettuaan ohitse tiet olivat niin täynnä heidän autojensa renkaiden murskaamia makeisia, että kengänpohjat tarttuivat kiinni sokerista sitkaaseen tienpintaan. Usean paikallaolijan on nähty poistuneen paikalta karkkipapereita kengänkannoissaan ja -koroissaan.

Silminnäkijät kertovat suuren osan Sevillan halki kulkeneista itämaan tietäjistä olleen päiväkoti-ikäisiä lapsia, jotka lakkaamatta heittelivät vaunuistaan karkkia läpi koko viisituntisen matkan. Tietäjät, ja heidän välissään marssineet soittokunnat, kulkivat kaupungin halki seuraten heidän edellään kulkeneita poliisiautoja, poliisihevosia, sekä suurta noin neljän metrin korkeudessa leijunutta keltaista tähteä, jossa luki itämaan tietäjien kulkevan Sevillan läpi sadatta kertaa. Todistajien mukaan tähdellä oli pitkä häntä.

Haastattelemiemme asiantuntijoiden mukaan ne tietäjät, jotka näyttivät tulleen Saharan eteläpuolisesta Afrikasta, saattoivat kuitenkin olla huijareita. Jos osasi katsoa tarkkaan heidän kasvojaan, saattoi huomata, että heidän ihonväriään oli sävytetty ruskealla ihomaalilla, jonka alla he olivatkin vain tavallisia, välimerellisen paahtuneita espanjalaisia. Olivatko he mahdollisesti vain oikeiden lapsitietäjien joukkoon soluttautuneita vaarallisia terroristisoluja? Yhteyttä murijaanein kuninkaaseen tutkitaan.

Osa katsojista oli myös hämmästynyt huomatessaan, että itämaan tietäjien seurassa nähtiin myös lukuisia tonttuja ja pakkasukkoja ja lumikuningattaria. Ei ole tiedossa, olivatko hekin seuraamassa poliisihevosia ja heliumilla täytettyä tähteä löytääkseen 12 yötä sitten syntyneen vapahtajan, vai olivatko he vain liittyneet bileisiin koska meno näytti kivalta. Yhtä kaikki, heilläkin oli runsaasti karkkia heiteltäväksi.

Kadunvarsilla oli lukuisasti todistajia seuraamassa kulkueen etenemistä, ja kerrotaan monen paikalle tulleen varautuneen jopa lukuisin tyhjin muovipussein keräämään todennäköisesti koko seuraavan vuoden makeisvarannot koko suvulle. Karkkeja keräsivät kaikenikäiset ihmiset vauvasta vaariin, joidenkin keksiessä omaperäisiä viritelmiään karkkisaaliin maksimoimiseksi. Silminnäkijämme kertovat muun muassa eräästä perheestä, jonka isä teini-ikäisen tyttärensä kanssa levitti päällystakkinsa laakeaksi lakanaksi saadakseen kaikki siihen lentävät makeiset itselleen.

Paikalla ollut reportterimme Kimmo Kristian Rajala sanoo hänkin, että vaikka hän ei varsinaisesti noukkinut kuin vain suoraan hänen jalkojen juureen osuneita karkkeja, silti hänen taskunsa pursusivat makeisia. Hänen täytyi siirtää lompakkonsa ja puhelimensa pois takkinsa povitaskuista, että kaikki häneen osuneet karkit olisivat mahtuneet taskuihin. Koska reportterimme ei liiemmin perusta karkista, makeiset luultavasti tulevat suureksi osaksi seuraamaan häntä paluumatkan tuliaisiksi aina Suomeen saakka.

Karkkia oli lopulta niin paljon, että kulkueen jatkuessa paikalle kerääntynyt yleisö alkoi selkeästi jo puutua makeisten rohmuamiseen, ja oli havaittavissa, että ihmiset alkoivat valikoida päälleen lentäneistä karkeista ainoastaan parhaat jättäen osan makeisista koskemattomina tienpintaan. Toisaalta tämä välinpitämättömyys antoi tienreunaan kerääntyneille kaksi- ja kolmivuotiaille silminnäkijöille vihdoinkin mahdollisuuden myös osallistua makeisten noukkimiseen, tilanteen rauhoituttua niin ettei heidän enää täytynyt taistella karkeista heitä merkittävästi suurikokoisempien aikuisten kanssa. Toisaalta raportit paikan päältä kertovat myös, että yhdessä välissä tietäjien kulkueesta hyppäsi yleisön joukkoon eräs naamansa ruskeaksi maalanneista valetietäjistä, joka erikseen polvistui pikkulasten eteen tarjoamaan näille makeiskourallisiaan. Silminnäkijöiden mukaan ainakin yksi lapsista pelästyi ensin, mutta hänen vanhempiensa kehotettua lasta ottamaan karkit vastaan, tämä oli iloinen saamistaan makeisista.

Kulkueen perässä kulki lukuisa määrä poliisiautoja, joiden renkaisiin oli sokerin vuoksi liimautunut kilokaupalla karkkia, makeispapereita ja muovipusseja. Erikoiskirjeenvaihtajamme Kimmo Kristian Rajala raportoi paikalta, ettei ole koskaan nähnyt yhtä värikkäitä poliisiauton renkaita.

Kaupunki oli kuitenkin osannut kiitettävästi varautua lähestyvään itämaan tietäjien armeijaan, joten heidän iljettävää roskavandalismiaan tuli heti heidän lähdettyään siivoamaan kymmeniä siivousautoja ja siivoajia. Harvinaislaatuisen tehokkaasti, ja selkeästi tarkan etukäteissuunnitelman mukaan siivooja-armeija sai kerättyä suurimman osan kulkueen jälkeen jääneistä murskaantuneista makeisista pois katuja likaamasta. Tämä siivousoperaatio oli tämänkertaisen itämaan tietäjien marssin selkeimmin koreografioitu osuus, sekä autojen että tien reunalla olleiden siivoojien harjoineen ja lehtipuhaltimineen tietäen tarkkaan missä kohden tietä heidän tuli kulkea. Vain muutamia minuutteja sen jälkeen, kun tietäjät olivat jatkaneet matkaansa, ainoastaan kengänpohjien tarttuminen tienpintaan oli muistuttamassa ohi kulkeneista matkalaisista. (Ja ihmisten kantamat suuret, karkintäyteiset muovipussit.) Silminnäkijöiden lausuntojen mukaan siivoajien tehokkuutta oli ilo seurata.

Juuri saamamme päivityksen mukaan asiantuntijamme ovat saaneet selvitettyä, että kulkueella on kuin onkin yhteys murijaanein kuninkaaseen! Murijaanein kuningas on kuulemma yksi itämaan tietäjistä, joka vain kauas Pohjolaan tullessaan on unohtanut identiteettinsä, ja opittuaan 1800-lukulaisen oululaismurteen aloitti vuotuisen lapsellisen riitelynsä Herooteksen kanssa. Haastattelemiemme asiantuntijoiden mukaan on mielenkiintoista, kuinka erilaisiksi itämaan tietäjät ovat Euroopan eri osissa muuntautuneet, alkuperäisessä Raamatussa kun ei puhuta sen enempää karkkien heittelystä eikä sotilassoittokunnista, kuin Venäjän keisarin ja Suomen suuriruhtinas Aleksanterin ylistyslauluistakaan. Huhut kertovat, että tietäjien joukkoon on Italiassa liittynyt vieläpä yksittäinen noita, Befana nimeltään, josta on sittemmin tullut koko loppiaisen sankari tuossa maassa.

Verrattuna neljä vuotta aiemmin raportoituun itämaan tietäjä -havaintoon Kataloniassa, Barcelonan kaupungissa, Sevillan kulkue oli huomattavasti pienieleisempi. Siinä missä Barcelonan tietäjät olivat rakentaneet vaunujaan kymmenillätuhansilla euroilla ja sadoilla työtunneilla, Sevillan läpi kulkeneissa huomattavasti yksinkertaisemmissa vaunuissa ei laulettu ja tanssittu, istuttiin vain, ja karkitkin heiteltiin yleisöön ihan yksinkertaisesti käsin, ilman mielikuvituksellisia tykkiviritelmiä. Siitä huolimatta Sevillankin tietäjien käyttämät kulkuvälineet olivat värikkäitä ja loisteliaita, muistuttaen sata vuotta vanhoja stereotyyppejä romantisoidusta Lähi-Idästä (tai amerikkalaisia näkemyksiä Pohjoisnavasta).

Päätämme ylimääräisen blogipäivityksemme. Rauhallista loppiaista kaikille.

Lissabon, eli kuinka mielipiteeni ovat vääristyneitä

Majapaikkani isäntäperhe halusi tehdä kotihotellinsa asukkaille illallisen (maksua vastaan toki), ja me istuimme ruokailtuamme iltaa muiden vieraiden kanssa, minä, unkarilainen mies, hollantilaistunut indonesialaispariskunta ja Ukrainaan muuttanut pohjoiscarolinalainen nainen. Tämä yhdysvaltalaislähtöinen nuori nainen, Amber nimeltään, kertoili omista matkoistaan, kuten me muutkin vuorollamme. Hän on kiertänyt Eurooppaa laajalti, käynyt Suomessakin, ja oli tykästynyt kovasti Lapin hiljaisuuteen ja rauhaan, ja varmastikin lyhyen vierailunsa luomien eksotiikkalinssien läpi hän oli pitänyt jopa Suomen keskitalven pimeydestä.

Hän kertoi myös kaupungeista, joista ei ollut pitänyt, kuten Helsingistä ja Barcelonasta. Olin kyllä valmis ymmärtämään, miksi Helsinki olisi yhdentekevä (se on ihan samanlainen kaupunki kuin kaikki muutkin), mutta Barcelonahan on ihana. Ainakin pahimpien turistirysien ulkopuolella. Ja hän kertoi miksi ei ollut niistä pitänyt, mutta hän ei kertonut tympeästä arkkitehtuurista tai tekemisen puutteesta, ei edes hengettömistä turistialueista tai pahasta ruuasta, vaan hän kertoi satunnaisista, negatiivisista ja ohimenevistä ihmiskohtaamisista. Helsingissä hän oli majoittunut hostellissa, jonka omistajat olivat riidelleet, heitelleet tavaroita ja huutaneet toisilleen pitkin yötä. Barcelonassa hänen peräänsä oli tarttunut intialaismies, joka oli roikkunut hänen perässään kymmeniä minuutteja jättämättä häntä rauhaan, toistuvista pyynnöistä, käskyistä ja komennoista huolimatta.

Objektiivisuus on myytti. Kun mietin oman elämäni suurimpia lukukokemuksia, kaunokirjallisia teoksia jotka parhaiten ovat jääneet mieleeni elämään, on vaikeaa olla tiedostamatta, että moneen niistä kuuluu paitsi kirja itse, myös ympäristö ja hetki, jolloin ne olen lukenut. En usko, että Salman Rushdien Midnight’s Children toimisi yhtä hyvin ilman, että sen lukisi Intian kaaoksessa ja hälyssä, jonka kuvaamisessa kirjan kerronta ja rytmitys loistavat. Jos olisin lukenut V.S. Naipaulin kirjan In a Free State oman kodin rauhassa, kotisohvallani lojuen, enkä Intiassa tien päällä, neljä kuukautta kuljettuani kaukana kotoa, olisivatko sen kuvaukset länteen matkaavien maahanmuuttajien ja kehitysmaihin suuntaavien länsimaisten expattien epätoivoisesta halusta rakentaa uudelle mantereelle kopio kodistaan (tai fantasia paratiisista) kolahtaneet yhtä kovaa. Olisinko pitänyt kirjoista yhtä paljon, jos olisin lukenut ne jossain muualla, jossain toisessa mielentilassa, jollain toisella hetkellä?

Kun ajattelen Jane Austenin Pride and Prejudicea, näen, tunnen ja haistan mielessäni Miskolcin yliopiston kirjaston harmaan autiuden, sen kaikuisat hallit ja pienen, yksittäisen hyllyn englanninkieliselle kirjallisuudelle. Kun ajattelen Jeffrey Archerin novellikokoelmaa A Quiver Full of Arrows (joka nousee ainutlaatuiseksi lukukokemukseksi ylittämättömällä, uskomattoman kauhealla huonoudellaan), näen samalla kundapuralaisen isäntäperheeni vetoisan vintin reikäisen nurkan, jossa sitä paremman kirjan puutteessa istuskelin tylsinä hetkinäni lukemassa. Kun muistelen Nick Hornbyn High Fidelityä, muistelen itävaltalaista kirjakauppaa, josta sen ostin, muistelen riikalaista hostellia, jonka ainoana yöpyjänä luin kirjaa rauhassa huoneessani, ja muistelen lauttaa Tallinnasta Helsinkiin, jossa pakenin ympäristöni tympeän humalaisia suomalaisia romaanin nokkelan hauskaksi jalostettuun todenmakuisuuteen.

Rooma on yhtä kuin Tommi, Kaisu ja Kirikou, suurin osa Tansaniaa myös. Pariisista en ole koskaan pitänyt, mutta Teemun ja Claran tapaaminen siellä tekee kaupungista heti houkuttelevamman, ja heidän häänsä vieraineen teki sitä hetkeksi jopa miellyttävän. Miskolc olisi objektiivisesti arvioituna kaupunkina kauhea, ruma, rähjäinen ja kuollut sosialistinen betonihelvetti, mutta kuinka voisin unohtaa ne kaikki ihmiset sieltä, ne kaikki ihmiset, joiden vuoksi muistelen kaupunkia ja siellä viettämääni neljää kuukautta yksinomaan lämmöllä, kaikesta huolimatta.

Kun sanon, että pidän jostain paikasta, kuinka paljon itse paikalla on tekemistä sen kanssa? Kun kävelen Suomessa kotikaduillani alavireisenä masennuspäivänä, kaikki vastaantulijat ovat rumia, heidän käytöksensä on törkeää, ja koko maailma on luotaantyöntävä ja vastenmielinen. Mutta hyvänä päivän kävelen samoja reittejä ja katselen samoja ihmisiä, ja kaikki ovatkin kauniita ja kiinnostavia. Minä voin pysähtyä pitkäksi aikaa ihastelemaan vanhojen ylipainoisten juoppojen karismaa, ja vanhan viinan ja virtsan hajukin on vain miellyttävä muistutus elävästä kaupunkikulttuurista.

Objektiivisuus on valheellinen myytti. Ulkoinen todellisuus on vain mielialani jatke. En ole täällä etelässä siksi, että Suomi olisi ruma ja ankea talvisin, olen täällä siksi, että oma kaamosmasentunut mieleni näkee kaiken rumana ja synkkänä Pohjolan pimeydessä.

Lissabon on upea kaupunki. Olen ollut täällä viikon, ja nyt viimeisenä iltanani katsoessani taaksepäin voin varmuudella sanoa, että täällä viettämäni viikko on ollut vuoden 2016 ehdottomia kohokohtia. Mutta kun ajattelen Lissabonia, ajattelen paitsi Sintran upeita linnoja, ajattelen paitsi Alfaman jyrkkien mäkien kapeita kujia ja tunnelmallisia raitiovaunuja, minä ajattelen ennen kaikkea harvinaislaatuisen sosiaalisen majapaikkani aamiaiskeskusteluja, minä muistelen sen vielä niitäkin puheliaampia illallisia, minä muistelen marraskuussa ensimmäisenä matkapäivänäni laivalla tapaamaani suomalaisperhettä, jonka seurassa vietin Lissabonissa pari päivää.

Olisiko Alfama ollut yhtä kaunis, jos olisin vaeltanut siellä yksikseni harhaillen kuten kaikissa muissakin kaupungeissa? Olisiko Sintra ollut yhtä vaikuttava, jos en olisi ennen sinne lähtöäni jo kuullut toisten matkaajien tarinoita siitä, ja jos en olisi heti seuraavana päivänä saanut kerrottua kuljeskelujani omaksi tarinakseni?

Alkumatkani matkalukemisenani on ollut Antonio Muñoz Molinan kirja Sefarad (suomenkielisenä käännöksenä). Se on parhaita koskaan lukemiani kirjoja. Mutta se kertoo ulkopuolisuudesta, se kertoo matkoilla tapahtuvista ihmiskohtaamisista, se kertoo jatkuvasta muutoksesta, ja se kertoo liikkeestä, sekä itse halutusta että etenkin historian pakottamasta. Se kertoo Espanjan kaduista ja kujista, niiden pienistä ilmiöistä, ja elämän virtaamisesta ohikulkijan silmien ohitse. Sen joka kolmas lause osui suoraan juuri lukuhetken tunnelmiin. Uskon, että olisin ylistänyt kirjaa myös kotisohvaltani käsin, niin hieno kuvaus maailmasta ja ihmisyydestä — niiden kauneudesta ja kauheudesta — se on, ja niin upeaa sen moniulotteinen, kertojanääntä ja aikatasoa jopa kesken virkkeen vaihtava kerronta on, mutta olisiko lukukokemus ollut yhtä vahva tutussa nojatuolissa, jalat tutusti koholla pianojakkarani päällä, tuttu kotiseinä edessäni kirjan takana?

Lissabon on upea kaupunki. Vilna on upea kaupunki. Junamatka Dar es salaamista Kapiri mposhiin oli upea matka. Älkää uskoko minua. Kaikissa tapasin upeita ihmisiä. Mielikuvani ovat vääristyneet.

Jos te menette niihin, te saatatte olla yksin.

Joulu

Millainen on joulu Lounais-Euroopassa?

Mistä minä tiedän. Minä olen turisti. Minä näen vain kadut, minä näen vain julkisen tilan, näen vain ihmisten liikkeet ja teot, ymmärtämättä heidän sanojaan, ymmärtämättä mitä tapahtuu. Turistina tiedän vain, miltä minusta tuntuu, ja mitä minä koen katsoessani kaikkea sitä mistä en tiedä mitään.

Luin toki netistä mitä jouluna on syytä odottaa, että kuinka kovasti minun on syytä varautua joulua varten. Olisiko joulu sellainen koko valtakunnan totaalinen pysähdys, niin kuin se perinteisesti on aina Suomessa ollut, vai olisiko se vain päivä muiden joukossa, arkinen vapaapäivä niin kuin vaikka joulukuun alussa olleet perustuslakipäivä (6. joulukuuta) tai Marian synnittömän sikiämisen päivä (8. joulukuuta), jotka näkyivät lähinnä kaupunkielämän vilkastumisena.

Ilmeisesti oikea vastaus on jotain niiden välistä. Jouluaattoilta oli hiljainen ja kuollut, ihmisiä ei näkynyt missään, kaupat ja ravintolat olivat kiinni. Vietin jouluni Farossa, ja kaupungin ravintoloista oli auki vain kolme aasialaisten maahanmuuttajien pyörittämää ravintolaa, jonne kaikki muut kaupunkiin joululta piiloutuneet turistit olivat ahtautuneet syömään. Ravintoloiden ollessa täynnä minä söin suosiolla eväsbanaanin ja myslipatukan, niiden riittäessä ruuantarpeeseeni ihan hyvin, koska olin aiemmin päivällä varautunut mahdolliseen ongelmaan syömällä myöhäisen ja täyttävän lounaan.

Joulupäivän iltana suuri osa ravintoloista sitten taas avautui ja ne täyttyivät ihmisistä, ja tapaninpäivänä kaikki näyttää taas ihan normaalilta. Tätä kirjoittaessani istun junassa matkalla kohti Lissabonia, ja joulu on jo unohdettu. Vaikka tietysti tiedän, että varsinainen juhlapäivä täälläpäin maailmaa on vasta loppiainen, ja lahjojen jakoperinne on sälytetty kolmen itämaan tietäjän harteille (hehän ne lahjat Jeesus-lapsellekin toivat), joten tosiasiassahan sesonki on täällä vasta nyt alkamassa.

Välihuomautuksena kerron, että olen itse asiassa kerran viettänyt loppiaista Barcelonassa, täysin sattumalta, ilman sitä yhtään sen enempää suunnittelematta tai edes tiedostamatta. Kuin mikäkin suomalainen, jolle loppiainen ei merkitse kuin joulukuusen ulosheittoa (vihdoinkin, lopulta), minä käveleskelin lämmöstä ja valosta nautiskellen kaupungilla, yhtäkkiä huomaten, että katuja oli suljettu, ja aivan yhtä yhtäkkisesti illalla törmäten läpipääsemättömään ihmismassaan, tuhansiin ihmisiin jotka olivat ahtautuneet kadun varteen odottamaan jotain. Ajattelin, että jotain varmaankin on tapahtumassa, jäin katselemaan, ja näin viimeisen päälle viritellyn, yliampuvan paraatin täynnä toinen toistaan monimuotoisempia vaunuja, joiden päällä ihmiset tanssivat ja lauloivat selvästi tarkkaan koreografioituja ja huolellisesti harjoiteltuja kuvioitaan, vaunujen vaunu toisensa perään ampuessa ympäristöönsä paitsi värillistä paperisilppua, myös loputtomasti karkkeja. Se oli kuin Suomen penkkariajelut, mutta niin että rekkoihin ja juhlijoiden pukuihin on oikeasti panostettu, sekä rahallisesti että ajallisesti, eikä pelkästään kirjoitettu opettajia salaisesti herjaavia sisäpiirin vitsejä lakanoihin.

Muistan Barcelonan loppiaisesta myös yksityiskohdan, kuinka joku matkailija halusi selvästi jakaa kokemuksensa ystäviensä kanssa Skypessä, ja piti koko paraatin ajan tablettia suorilla käsillä päänsä päällä, lähettäen koko paraatin kuvapuheluna sinne jonnekin internetin toiseen päähän. Hän tuskin näki itse mitään, seisoessaan siellä ihmismassan keskellä, kurkkiessaan olkapäiden yli ohiajavia kärryjä (kuten minäkin tein), mutta ehkä Skypen toisessa päässä sitten näki enemmän. Epäilen kuitenkin, tietäen Skype-puheluiden yleisen tason, etenkin jos ympärillä on mahdollisesti kymmeniä tuhansia muitakin matkapuhelinverkon nettiyhteyksiä kuormittamassa.

Loppiainen sikseen, joulu ei kuitenkaan selvästi ole espanjalainen juttu, ja tuskin portugalilainenkaan. Kyllä kirkoissa on näytteillä perinteisiä seimikuvaelmia, ja Farossa jopa paloaseman halli oli tyhjennetty kokonaan autoista suurta seimikuvaelmaa varten, mutta ei niitä julkisessa tilassa paljoa ole, joten niihin en ole kovinkaan moneen törmännyt, kiitos espanjalaisen tavan pyytää kirkon katsojilta suhteettoman kovia pääsymaksuja. Olen elämäni aikana niin kovan kirkkoähkyn saanut Italian ja Ranskan ja Saksan ja kaikkien Keski-Euroopan maiden suurkirkkoja kiertäessäni, että nykyisin hädin tuskin viitsin käydä kurkkaamassa ilmaisiakaan kirkkoja, joten kymmenen euron pääsymaksu jonkin tusinakatedraalin ovella käännyttää minut kyllä tehokkaasti pois. Espanjan kirkot ovat lähinnä b-suunnitelma, tai oikeastaan f-suunnitelma, sateisten päivien varalle, jos mitään muuta tekemistä en keksi.

Täällä päin matkustaessa katukuvassa joulu näyttäisi olevan lähinnä amerikkalainen juttu, jotain, mitä ihmiset ovat nähneet elokuvissa ja halunneet kopioida kotimaahansa. Vähän kuin Halloween Suomessa, puhdas kopioperinne, jossa ei ole mitään omaa henkeä, mitään aitoa perinnettä, ainoastaan yritys toisintaa jotain mitä on televisiosta oppinut. Kaduilla soivat vain ylikansalliset joululaulut, punanuttuinen joulupukki lentää poroineen ja kiipeää seinillä savupiippuja kohden, ja joulukarusellit toisintavat lähinnä yhdysvaltalaista näkemystä Pohjoisnavasta. Amerikkalaisimmillaan joulukoristeihin tuntuvat luontevasti kuuluvan myös puhtaat Disney-symbolit, mikkihiiret ja akuankat, ja jotain tästä kaikesta kertoo se, että ne tuntuvat täysin virheettöminä sointuvan tämän joulunvieton keskelle. Amerikkalainen juhla, amerikkalaiset hiiret ja ankat.

Jouluvalaistus on kuitenkin jotain, johon Espanjassa on panostettu, ja siihen onkin panostettu sitten kunnolla. Suomi on talvisin synkkä ja ankea maa, jossa luulisi jouluvalojen olevan iso juttu, mutta kyllähän kokemukseni valossa Suomessa on suurinpiirtein koko läntisen Euroopan ankeimmat jouluvalot. Tampereen valoviikot nyt uusittuinakin näyttää vain ledein valaistulta uusversiolta 40-vuotta vanhasta, sirkuksen konkurssimyynnistä ostetusta lamppukoristelusta, kun taas Espanjassa jouluvalaistus räjähtää silmillle täytenä valoshow’na. Malagan pääkatu oli kokonaan katettu valkoisin valoin, täynnä kuunsirppejä ja tähtiä, ja kaksi kertaa illassa, Show Must Go Onin ja Carmina Buranan pärähtäessä kaiuttimista soimaan, se muuttui animoiduksi valojen tanssiksi, ihmisten pysähtyessä kännykkäkamerat ojossa sitä ihastelemaan, innostuneesti taputtaen esityksen loputtua. Ja Sevillassa oli ihan oikea valoshow, laservalojen ampuessa pitkin savutettua yötaivasta, pyrotekniikan pamahdellessa musiikin dramaattisimmissa kohdissa, kahden nuoren naisen tanssiessa leveine, punaisine viittoineen. En tiedä kuinka jouluinen tuo näytös lopulta oli, mutta vaikuttava se oli, vaikka vain kenraaliharjoitusta katselinkin. Poistuin kaupungista päivää ennen varsinaista ensi-iltaa, mutta luulen kenraaliharjoituksen olleen parempi, kun sen pääsi näkemään suhteellisen rauhassa, vain ehkä satapäisen yleisön kanssa, eikä todennäköisesti tuhansien kanssa kuten se oikeasti aikataulutetussa näytöksessään olisi varmasti esitetty.

Tietysti Espanjan jouluvalot kalpenevat täysin mitättömiksi Wienin joulukoristeiden rinnalla, mutta Wien onkin kaupunki, joka on vuosikymmeniä brändännyt itseään joulukaupungiksi. Ei Espanjaan jouluvalojen takia kannata tulla, eivät ne niin hienoja ole. Mutta toisaalta Wien on esimerkki siitä, että ei jouluvalot ole säästä kiinni. Suomi ei voi oikeuttaa ankeita jouluvalojaan talvisella pakkasella, sillä kyllä Itävallankin joulukuiset illat ovat hyytäviä ja usein sateisia.

Ja niin joulu tuli, ja joulu meni. Aattopäivänä minusta hetkittäin tuntui, että olin yksinäinen kulkija väärässä paikassa, ja joulupäivänäkin mieleeni pääsi hetkittäin livahtamaan Sylvian joululaulumainen haikeus Pohjolan pienoisiin pirtteihin, mutta nyt aurinko paistaa, pihalla on valoisaa ja lämmintä kuin Suomen syyskuussa, ja tapaninpäivänä on taas jo ihan hyvä olla jouluttomassa etelässä. Kai ne mikkihiiret ja akuankatkin ihan tarpeeksi jouluisia ovat. Tuntuvathan nuo paikallisillekin kelpaavan.

Oliivinpoimintaa

Lapsena olisin pitänyt oliivien poiminnasta. Olisin kiipeillyt puissa aikuisten haitolla ja hakannut bambukepeilläni puunoksia ja yksittäisiä oliiveja, epätoivoisesti yrittäen saada niitä alas, siinä kuitenkaan onnistumatta. Välillä olisin hyppinyt bambukeppini kanssa lähiympäristössä ja leikkinyt ninjaa tai samuraita tai jotain muuta, mistä en tiennyt mitään, mutta olin jostain keksinyt että ne heiluttelisivat keppejä. Ja sitten taas olisin kiivennyt puuhun noukkimaan yksittäisiä oliiveja, aikuisten haitoiksi jotka yrittivät oikeasti koneillaan poimia niitä.

Ennen lähtöäni kirjauduin HelpX:iin, ajatuksenani että saisin matkani varrelle jotain tekemistä, ja tietysti myös että saisin budjettiani keveämmäksi kun voisin välillä säästää asumisesta ja ruuasta tekemällä työtä. Yritin etsiskellä paikkaa mihin päästä, mutta kuin Joosef ja Maria siunatussa tilassaan, minuakin vain käännytettiin ovilta, kunnes sitten eräs vanhempi naishenkilö etsi tilalleen ihmisiä korjaamaan oliiveja. Kuulostaa kivalta, ajattelin, ja viestitin ajatukseni hänelle, ja lähdin oliviinpoimijaksi.

Maataloustyöt kuulostavat aina paljon romanttisemmilta kuin ne ovat. Sielunsa silmissä sitä aina näkee sata vuotta vanhaa maaseutua, jossa kyläkunnat kokoontuvat yhdessä pelloille tekemään työtä, laulaen ja tanssien töitä tehdessään, ojanpenkalla varjossa leppoisasti jutellen, nuorten sydänten leperrellessä toisilleen työn lomassa. Aurinko paistaa ja korista löytyy evääksi tuoretta leipää ja paikallisia viinejä ja juustoja. Mutta valitettavasti maataloustyön todellisuus on nykyisin kuitenkin lähinnä sitä, että yksinäinen mies ajelee räntäsateessa ympyrää traktorilla, ja traktorin perään kiinnitetty kone tekee kaiken työn. Jos ihmiskontaktia on, se on kilometrien päässä ja todennäköisesti itsekin yksinään tekemässä omalla koneellaan töitä.

Sitä se oliivinkorjuukin on, tosin ilman sitä traktoria. Ei siihen välttämättä tarvita enempää kuin yhtä ihmistä. Puiden alle viritetään verkko, ja sitten poimija menee koneensa, olivipuunoksanvärisyttimen, kanssa riipimään oliiveja alas puusta, jonkinlaisena yhdistelmänä koneellista mustikanpomintaa ja mustaviinimarjanpoimintaa, tosin korkeammista paikoista. Vaikka vierellä olisin muitakin ihmisiä auttamassa, sosiaalisuus on vähässä kun koneen moottori humisee eikä puhua voi huutamatta. Parilla kolmella ihmisellä työ nopeutuu ehkä viidestä kymmeneen minuuttiin per puu (ellei kaikilla sitten ole omaa konetta), mutta kaukana on se romanttinen maaseutukuva kokonaisesta kyläkunnasta pellonlaidalla tekemässä yhteistä työtä yhteisen hyvän eteen. Ennemminkin se muistuttaa nimenomaan mustikanpoimintaa, etenkin kaupallisessa mittakaavassa tapahtuvaa mustikanpoimintaa, jossa haravalla vedetään mustikat lehtineen ja varpuineen säkin päälle, kunkin poimija työskennellessä yksinään omilla mättäillään.

Mutta oliiveja poimiessa saa kiipeillä puissa, mikä on aina bonusta. Näin aikuisena, etenkin näin keski-iän kynnyksellä, hyväksyttävät tekosyyt puissa kiipeilemiseen ovat vähissä, joten jokainen on otettava ilolla vastaan. Siellä sitten voi oksissa roikkua ja vähäisissä määrin auttaa pienen muovisen käsiharavan kanssa, ja vetää puusta alas muutamia satoja oliiveja samalla kun koneenkäyttäjä pärisyttää puun loput tuhannet oliivit maahan. Tosin olen ymmärtänyt, että nykyisin oliivipuut yleensä leikataan niin lyhyiksi, että sadon saa helposti korjattua koneelta niiden ympäriltä, ilman että kukaan saa kiivetä yhtään mihinkään. Varmasti se parantaa työturvallisuutta, mutta myös vähentää olennaisesti hauskuutta.

Joten siinä poimimme oliiveita, paikallinen, kokenut, työtä johtanut kolmikymppinen mies koneensa kanssa, 20-vuotias ranskalainen nuorimies, liikkeistään päätellen parkour-harrastaja, täynnä nuoruuden voimaa ja intoa ja itsesuojeluvaiston puutetta, ja minä, kömpelö lyllerö, joka hädintuskin erotan oliivipuuta mandariinipuusta, ja jonka jalat jaksavat mitä vain, mutta jonka lihaksisto loppuu heti reisilihasten päättyessä. Kommunikaatio käytiin erittäin huonolla englannilla ja vielä sitäkin huonommalla espanjalla, muutamia ranskankielisiä sanoja väliin heittäen, mutta viestit enimmäkseen menivät perille, ja lopulta oliivit päätyivät öljyksi, kuten tarkoitus olikin. Projekti oli täydellinen menestys.

Eläinoikeusjärjestöt ovat viime vuosina käyneet salakuvaamassa milloin eläintiloja, milloin teurastamoja, ja julkaisseet niistä kuvia sairaista eläimistä huonokuntoisissa karsinoissaan. En ole koskaan ymmärtänyt tätä, koska tosiasiassa suurin osa kaupunkilaisista kauhistuisi jo nähdessään hyvin hoidettujakin eläimiä hyvillä eläintiloilla. Ja uskallanpa vielä väittää, että suuri osa urbaaneihin hygiastandardeihin tottuneista ihmisistä kauhistuisi nähdessään mitä tahansa muutakin maanviljelystä.

Oliiviöljyn valmistuskin on sitä, että likaiset ketjupolttavat miehet sontaisine kenkineen löntystelee verkkoon pudonneiden puolimätien, hyönteisten syömien oliivien päällä, vetäen perässään suurta autonakkua josta oliivinkorjain saa pitkällä sähköjohdolla virtansa. Oliiveja säilötään pihalla siinä tyhjäkäynnillä putputtavien autojen välissä, ne laitetaan pusseihin, joissa on aiemmin ollut sementtiä tai jotain muuta vastaavaa myrkkyä, pusseihin, jotka kaivetaan vajasta joka pölisee hämähäkinseittejä ja asbestia ja mitä vain myrkkyjä, kuljetetaan auton peräkontissa oljypuristamoon, peräkontissa, joka on viimeksi puhdistettu autotehtaalla joskus 90-luvun puolivälissä, ja puristetaan öljyksi sotkuisessa teollisuusvajassa, joka kyllä varmasti täyttää koneidensa sisäpintojen osalta välttämättömimmät hygieniavaatimukset, mutta joka ulkopuolelta näyttää niin epäilyttävältä ja iljettävältä, ruostuneiden rojujen peittämältä lähes sortumiskuntoiselta rakennukselta, että keskiverto kaupunkilainen tekisi valituksen kaupungin julkisivulautakunnalle vaatien talon välitöntä purkamista.

Totta kai oliivit puhdistetaan ja höyrystetään ja keitetään koneen sisuksissa moneen kertaan ennen kuin öljy puristuu altaaseen pullotettavaksi, eivät ne terveysriskejä ole, edes näin omaan käyttöön puristettaessa kuten täällä tehtiin, mutta likainen ympäristöhän maaseutu aina on. Maaseutu on ojiin heitettyjä muovipusseja, ladon taakse haudattuja ongelmajätevuoria, talojen pihoille kasautuneita ruostuneita koneenosia, viimeisillä voimillaan tuksuttavia 30-vuotisia autonraatoja epätoivoisina vinguttamassa viimeisiä hihnojaan rattia kääntäessä. Tienreunaan nenäänsä niistäviä miehiä, lähimmän puun juurelle virtsaavia miehiä, vaatteensa viimeksi toistakymmentä hikoamiskertaa sitten pesseitä miehiä. Ja myös vaatteita, jos ne rei’istään ja pinttyneistä oljytahroistaan huolimatta vielä edes vähän pitävät lämpimämpinä, ne ovat haalistumisestaan ja toissavuosikymmenisestä muodistaan huolimatta ihan hyviä.

Onneksi en etsi romantiikkaa maaseudulta. Olen maaseudulla kaikki kesäni lapsesta asti viettänyt. Tiedän kyllä mitä se on. Etsin uusia kokemuksia, uusia tietoja, ja vaihtelevaa tekemistä matkani varrelle. Ja nyt tiedän, miten oliiveja poimitaan, osaan jopa jonkinverran saada niitä perinteisellä tavalla alas bambukepillä hakaten, ja tiedän, että oliiviöljy kivilaatoituksella on liukasta kuin kirkas jää. Poimiessani oliiveja mietin mustikanpoimintaa, mietin viinimarjojen poimintaa, mutta mietin myös piñatojen hakkaamista — kaikkia asioita, joita olen joskus elämässäni tehnyt tai nähnyt, jotka jollain etäisellä tavalla muistuttivat minua oliivien korjaamisesta. Ei mikään ole täysin uutta, kaikki on vähän samanlaista kuin jokin aiempi.

Olen toki poiminut oliiveja ennenkin, viisi vuotta sitten Etelä-Ranskassa ollessani, mutta siellä puut olivat pieniä, hädin tuskin taimia suurempia, ja oliivit poimittiin niistä käsin yksi kerrallaan, sadon ollessa vain muutamia yksittäisiä kiloja. Täällä poimimme hedelmiä kahdessa ja puolessa päivässä 510 kiloa, ja niistä puristui 125 litraa öljyä. Puristamossa paikan työntekijä teki jotain kemiallisia testejä öljylle, sekoittaen öljyyn vettä ja jotain nestettä, joka vaihtoi koktailin väriä, ja kertoi vieläpä öljyn laadunkin olleen erinomaista. En tiedä tarkemmin, he puhuivat espanjaa. Enkä tiedä oikeasti mitään oliiviöljyjen laaduista, kun kaupoistakin yleensä ostan sitä, mikä on halvinta, ja ihan riittävän hyvää on aina ollut.

Tärkeintä on se, että jos minut nyt heitettäisiin oliivipuutarhaan ja käskettäisiin korjata sato, minä tietäisin mitä tehdä. En tietenkään näin lyhyen oppimäärän jälkeen olisi mitenkään tehokas, ja tarpeeton hävikki jäisi huomattavan suureksi — ei niin, etteikö ainakin kymmenesosa puusta pudonneista oliiveista olisi nytkin pomppineet kauas verkkojen ulottumattomiin, ja etteikö toinen kymmenesosa olisi jäänyt puihin tai pudonneet matkalle oliiveja liikuteltaessa — mutta saisin ainakin jotain aikaiseksi.

Nyt voin siis kirjoittaa CV:heni, siihen pyörätuolien työntämisen ja akateemisten esseiden ja kissanrapsutuksen viereen, että olen myös joskus poiminut oliiveja. Joten nyt saan ihan varmasti töitä, ihan mistä tahansa. Ei epäilystäkään. Eli älkää huoliko, Suomen hallitus, vaikka palaankin Suomeen työttömänä, tulen varmasti saamaan heti töitä uuden erikoisosaamiskykyni avulla.