Anteeksipyyntö Espanjalle

Olen Espanjalle anteeksipyynnön velkaa. Olen ollut sitä kohtaan epäreilu.

Olen aina niputtanut Espanjan yhteen muiden välimerellisten maiden kanssa, kohdellut sitä vähän niin kuin Ranskaa ja Italiaa, tiedättehän, vähän sellaisena takapajuisena, epäjärjestelmällisenä ja likaisena maana, jossa asiat toimivat, jos toimivat, lähinnä vahingossa ja epähuomiossa. Säännöt ovat rikkomista varten, ja sääntöjä kehitelläänkin ihan vain sääntöjen kehittämisen ilosta, täysin tiedostaen, ettei niitä kuitenkaan kukaan noudata.

Vaikka olen käynyt kahdesti aiemmin Barcelonassa, joka on puhdas, järjestelmällinen, ja toimiva, olen silti ohittanut tämän todistekappaleen vain ajattelemalla, että ehkä se on katalonialainen juttu — vaikka ranskanpuoleisessa Kataloniassa kuukausia viettäneenä tiedän, että ainakaan se ei ole yhtään muuta Ranskaa parempi — tai ehkäpä se onkin vain turistimassojen paineessa kansainvälistyneen Barcelonan oma juttu.

Mutta ei. Ranskasta saapunut bussi jätti minut rajalle San Sebastianiin, että voisin jatkaa matkaani eteenpäin Bilbaoon. Yhtäkkiä aseman seinillä oli toimivat digitaaliset näytöt, jotka kertoivat luotettavasti bussien lähtöajat ja jopa lähtölaiturit. Bussi kaartoi juuri sille laiturille, mille pitikin, ja ihmiset muodostivat järjestelmällisen ja kohteliaan jonon — kukaan ei tunkenut sivusta, kukaan ei etuillut — mutta todellinen kulttuurishokki tuli noustuani auton sisään. Bussilipuissa ihmisille oli määrätty istumapaikka, ja ihmiset noudattivat niitä! Ihan oikeasti, ihmiset tulivat ja pyysivät toisia nousemaan koska nämä istuivat heidän paikoillaan, ja ihmiset nousivat! Eikä vielä siinäkään kaikki: Ainakin puolet matkustajista laittoi turvavyöt kiinni! Tuolien selkänojassa luki kehotus niin tehdä, ja ihmiset tottelivat!

Turvavyöt! Bussissa! Edes Suomessa ihmiset eivät pidä turvavöitä busseissa, eivät edes silloin, jos kuski niiden käytöstä erikseen mainitsee!

(Minä käytän, mutta se johtuu traumaattisista bussimatkoistani Tansaniassa.)

Eikä tässä ole vielä edes kaikki. Koirantaluttajat, jotka noukkivat koiriensa jätökset kuuliaisesti kadulta pussiin, ovat toistuva ilmiö. Tähän asti viereilemissani espanjalaiskaupungeissa jokaisessa on ollut järkevästi suunnitellut, toimivat pyörätiet, irrallaan jalkakäytävistä, selkeästi erotettuna autoteistä. Ainakin keskustassa ja turistialueilla. Lisäksi vammaiset ja vammautuneet, kehitysvammaiset mukaanlukien, ovat arkinen osa katukuvaa, aivan kuten saksankielisissä maissa ja Pohjoismaissa. Esteettömyys tuntuu olevan huomioitu kaikkialla, ja jopa toista tuhatta vuotta vanhoihin maamerkkeihin on tyylikkäästi ja arvokkaasti järjestetty saavutettavuus liikuntaesteisille.

Olen nyt ollut Espanjassa jo toista viikkoa, ja on vielä yksi ominaisuus, jota en meinaa vieläkään uskoa: Täällä hyväksytään pankkikortti lähes kaikkialla! Edelleen ravintolassa ruokailun päätteeksi kaivan korttini hieman anteeksipyydellen ja epäröiden, odottaen että tarjoilijat Ranskan tai Italian, tai edes Saksan tavoin hymähtäisivät huvittuneina tai tuhahtaisivat loukkaantuneina, “mikä tuo luulee olevansa, moukka turisti muovirahoineen?” Mutta ei, jo heti nähdessään sormieni liikkuvan kortteja kohti he hakevat maksupäätteensä ja tottuneesti käyttävät korttini lähimaksuominaisuutta. Se yksi kahvila toistaiseksi, joka ei korttia hyväksynyt, sielläkin tarjoilija oli kovin anteeksipyyntelevän oloinen, ja yritti kovasti pahoitellen selvittää minulle espanjaksi, mikä tahaton erhe on johtanut tähän valitettavaan epäkohtaan.

Ei, Espanja onkin jotain ihan muuta. Tämä ei ole ollenkaan Italia, tämä ei ole ollenkaan Ranska.

Englantia puhutaan kyllä yhtä huonosti kuin noissakin maissa, ja kasvisruokaa ei ravintoloiden ruokalistoilla juuri näe — mutta tässä suhteessa tämä maa on kuitenkin onneksi kuin Italia. Asiakaspalvelijat haluavat kommunikoida, ja ilman yhteistä kieltäkin he mahdollisimman ystävällisesti yrittävät saada tilauksen selville, ja selittävät omaa espanjaansa mahdollisimman paljon helpottaen mikä ruoka on kasvissyöjälle sopivaa ja mikä ei, ja jos mitään ei suoraan löydy, he saattavat jopa luvata keksiä jotain. Ei sellaista ranskalaista palvelua, jossa tehdessäni ensimmäisen kielioppivirheen asiakaspalvelija pyörittelee silmiään ja lähtee pois, ja sanoessani olevani kasvissyöjä he kysyvät olenko hullu ja mikä minussa on vikana (omakohtainen tositarina).

Ei kasvissyönti mitenkään leimallisen espanjalaista kuitenkaan ole, sillä jokaisessa kasvisravintolassa kyllä puhutaan erinomaista englantia, ja asiakaskunta vaikuttaisi koostuvan lähinnä pohjoiseurooppalaisista. ‘Vegetariano’ on joka tapauksessa sana, jonka kaikki ymmärtävät ja johon kaikki reagoivat, ja vaikka siihen ehkä vielä joutuukin antamaan lisämääreeksi ‘sin pescado’ (ei kalaa), niin erilaiset ruokavaliot ovat hyvin täkäläisillä hallussa. Siihen mittaan asti, että hyvin monen ravintolan ruokalistoissa on yhtäläisin, kuin kansallisesti sovituin merkein merkattu allergeeneja ja minunkaltaisteni ruokavalionirsoilijoiden karttamia ainesosia.

Minä alan ymmärtää, miksi ne kaikki suomalaiset pakkautuvat nimenomaan Espanjan aurinkoon talvisin. Tämä maa tuntuu niin paljon kotoisemmalta kuin Ranska tai Italia. Pukeutuminenkin vaikuttaa pohjoismaalaiselta, eli vaatetuksen käytännöllisyys usein ohittaa sen tyylikkyyden, ja sateenkestävä materiaali on houkuttelevampi vaihtoehto kuin katu-uskottava tai trendikäs.

Joskin tietysti se, että on jo ehtinyt vuosien varrella tottua Ranskaan ja Italiaan, sekin varmasti auttaa sopeutumistani. Sillä kyllä nämä ravintoloiden aukioloajat (13.00 – 16.00, 20.30 – 01.00) voisivat äkkiseltään hämmentää, jos niitä ei olisi ehtinyt ihmetellä jo vuosia sitten.

Mutta niin. Tapani jaotella Eurooppa kolmeen osaan — saksalaiseen Eurooppaan (mukaanlukien Brittein saaret ja Pohjoismaat), Itä-Eurooppaan ja Välimeren Eurooppaan — on alkanut horjua. Todellisuus saattaa ollakin monimuotoisempi.

Guggenheim

Jos Helsinkiin rakennetaan Guggenheim-museo, minä tulen käymään siellä. Luultavasti useammankin kerran, etenkin jos se liittyisi museokorttijärjestelmään. Minä olen juuri sitä porukkaa, joka matkusti Bilbaoon lähinnä nähdäkseen siellä olevan Guggenheimin, ja minä olen sitä porukkaa, joka olen matkallani tähänastisen kymmenen päivän aikana käynyt jo seitsemässä eri museossa.

Joten nyt, Bilbaon Guggenheiminkin nähdeenä, on aika sanoa valistunut mielipiteeni siitä, pitäisikö Helsinkiin perustaa Guggenheim:

Ei missään nimessä.

Tosin mielipiteeseeni Bilbaon Guggenheim ei ole vaikuttanut oikeastaan mitenkään.

Ongelmahan on lähinnä siinä, että Helsingin Guggenheim on lähinnä jonkinlainen bisnesmiesten ja talousoikeiston kummallinen hanke, josta kulttuurialan toimijat lähinnä vaikenevat silmiään turhautuneina pyöritellen. Keskustelu on aivan älytöntä puhetta, jossa kannattajat eivät puhu mitään taiteesta ja kulttuurista, vaan Helsinkiin museon perässä maagisesti ilmaantuvista sadoistatuhansista lisäturisteista, ja kymmenistä miljoonista turismieuroista — ja toisaalta taas äänekkäimmät vastustajat hokevat vain periaatteellisia populististisia “Guggenheim ei saa valtion rahaa” -iskulauseita, tai pahimmillaan osoittavat yleisen tietämättömyytensä kulttuurista ylipäätään hölisemällä vuosikymmeniä vanhoja idioottimaisia kliseitä spermanvatkaimista ja kissantappovideoista.

Ei se mene niin, että kun Suomeen tulee Guggenheim, niin sitten yhtäkkiä ihmiset hyppäävät New Yorkista lentokoneeseen ihan vain käydäkseen siellä. Ei se mene niinkään, että ihmiset, jotka aiemmin Helsingin vierailullaan olisivat vain tuijottaneet lentokentän vessanseinää, hyppäävät nyt junaan ja käväisevät Guggenheimissa. Ei. Se sama porukka, joka aiemmin on käynyt Kiasmassa tai Ateneumissa tai Helsingin kaupungin taidemuseossa, menisivät nyt Guggenheimiin.

Bilbaossa minä ymmärrän laadukkaiden museoiden vetovoiman. Bilbao on keskellä jo aiemminkin suosiossa olleita rantalomakohteita. Jos tulee viikoksi ottamaan aurinkoa Biarritziin, niin siitä on kätevä tehdä sadepäivänä ylimääräinen koukkaus Bilbaon taidemuseoihin. Tai aurinkoisenakin päivänä, sillä vaihtelu on vaihtelua. Tai jos lentää Bilbaoon, siellä voi viettää päivän tai pari arkkitehtuuria ihastellessaan, ja sitten mennä Pyreneiden vuoristoon vaeltamaan. Jos on kävelemässä Santiago de Compostelan perinteistä pyhiinvaellusreittiä, niin mikäpä on sen parempaa kuin koukata ohimennessään nauttimassa annos sielunravintoa Bilbaon museoiden seiniltä.

Mutta Helsingistä puuttuvat muut luontevat syyt olla alueella. Laadukkaat taidemuseot ovat nyt jo yksi niistä harvoista syistä, miksi kenenkään kannattaisi tulla vartavasten Helsinkiin, joten eikö olisi järkevämpi panostaa johonkin muualle, keksiä turisteille joitain muitakin hyviä syitä tulla Suomen pääkaupunkiin. Muuttaa vaikkapa auringon asentoa niin, että Helsinki olisi elämiskelpoinen läpi vuoden, niin kuin esimerkiksi Bilbao on.

Jos Guggenheim sen sijaan rakennettaisiin vaikka Tampereelle tai vaikka Hämeenlinnaan, silloin se voisi toimiakin Etelä-Suomen piristyttäjänä, kun yhtäkkiä se matkailijaporukka, joiden Suomen-vierailu rajoittuisi muuten vain kahteen päivään Helsingissä saattaisikin olla yhden päivän lisää ja tehdä päivämatkan Hämeenlinnaan.

Jos taas ongelma on se, että Suomi ei osaa mainostaa itseään taidekohteena ilman Guggenheimin brändiä, niin tuskinpa Suomi osaisi itseään sitten mainostaa itseään Guggenheimin kanssakaan. Joka tapauksessa tulee varmasti halvemmaksi tehdä kulttuurimainoskampanja, joka kertoo maailmalle mitä Helsingissä jo on, kuin ensin rakentaa lisää sitä, mitä Helsingissä jo on, ja vasta sitten mainostaa sitä.

Mutta millainen on Bilbaon Guggenheim? Täällähän minä nyt ole, enkä Helsingin räntäsateessa. Bilbaon Guggenheim on maamerkki, se on massiivinen, komea rakennus, joka sopivasta suunnasta katsottuna jopa sointuu hyvin ympäristöönsä. Se on talo, jonka ihmiset ympäri maailman tuntevat, ja nähdessään sen he ajattelevat Bilbaota. Sisältäpäin se näyttää melkolailla samalta kuin kaikki muutkin 1990-luvulla rakennetuista taidemuseoista, Kiasma mukaanlukien, kaltevine pintoineen ja orgaanisine muotoineen. Se on myös taidemuseoksi äärimmäisen epäkäytännöllinen rakennus, ja arkkitehtonisesti varmasti yksi huonoimmista taidemuseoista missä olen koskaan käynyt. Se on tyhjyyttään kumiseva suuruudenhullu pömpeli täynnä kymmenen metriä korkeita huoneita, joka on kokonaisuudessaan suunniteltu massiivisille tilateoksille — joita talossa ei kuitenkaan ole juuri näytteillä, koska sellaisia ei kovinkaan usein edes tehdä. Museon suurin halli onkin suosiolla annettu pysyvästi Richard Serran jättimäisten valurautaisten tunneleiden käyttöön, koska vaikeapa sille tilalle on mitään vaihtelevaakaan sisältöä keksiä (ja toisaalta ne Serran veistokset ovat itsessään vierailun väärtejä, moniaistillisesti vaikuttavia kokemuksia, jopa siihen asti että niiden sisällä käveleminen horjutti tasapainoaistiani).

Taidemuseo on tietysti niin hyvä kuin siellä ollut tämänhetkinen näyttelynsä, ja tiedostan että antipatiani Francis Baconin epämuodostuneita tummasävyisiä lihasmöykkyihmisiä kohtaan latistaa suhdettani koko museoon — mutta teoksista riippumatta museo vaikutti kokonaisuudessaan lähinnä tyhjältä. Seinät olivat niin suuria, tilat olivat niin laajoja, että tavallisen kokoiset maalaukset, jopa isokokoiset tavalliset maalaukset, vaikuttivat vain pieniltä orvoilta täpliltä suurilla valkoisilla pinnoilla. Tai ehkä se vain johtui siitä, että tilaa oli niin paljon. Ongelma ei olekaan tila ylhäällä päin, vaan tila sivuilla. Näyttelyt, jotka periaatteessa ihan hyvin mahtuisivat Ateneumin ylimpään kerrokseen olikin keinotekoisesti laajennettu viisi kertaa isompaan tilaan.

Seinällä lukee, että Bilbaon Guggenheimin kokoelmiin kuuluu tällä hetkellä 150 teosta, joka on yli kaksikymmenvuotiaalle taidemuseolle aika häkellyttävän pieni lukema. Ilmeisesti museon rahoista niin suuri osa menee lisenssimaksuihin Guggenheim-säätiölle, ettei sille ole jäänyt lainkaan rahaa ostaa itselleen taideteoksia omistukseensa. Tai sitten, koska museo yrittää ostaa tiloihinsa sopivia mielipuolisen suuria teoksia, niiden hintoihin ei riitä kenenkään rahat, säätiöllä tai ilman. Kaksisataa metriä Guggenheimistä etelään päin sijaitsevan Bilbaon taidemuseon kokoelmiin kuuluu heidän mukaansa sen sijaan lähes 10 000 teosta, ja jopa sen huomattavasti Guggenheimia monipuolisempaan modernin taiteen kokoelmaan on selkeästi hankittu uusia teoksia Guggenheimia aktiivisemmin viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana.

Helsingin Guggenheimin kannattajat perustelevat Guggenheim-säätiölle maksettavia monimiljoonaisia vuosimaksuja sillä, että Guggenheim-säätiöltä saa apua ja yhteyksiä ensiluokkaisten kansainvälistä huipputasoa olevien näyttelyjen järjestämiseen. Millaisia näyttelyitä siis Bilbaon Guggenheimissa on viime vuosina ollut? Äkilliselllä vilkauksessa sieltä löytyy muun muassa Ernesto Neto (Kevät 2014), joka oli viime kesänä Kiasmassa, Niki de Saint Phalle (Kevät 2015), jonka näyttely vasta pari päivää sitten päättyi Helsingin Taidehallissa, tai tänä keväänä ollut Andy Warhol -näyttely, jollainen Suomessa oli muun muassa pari kesää sitten Tampereella Sara Hildenin taidemuseossa. Itse asiassa Bilbaon Guggenheimin näyttelytarjonta näyttää hyvin paljon samanlaiselta kuin minkä tahansa muunkin eurooppalaisen taidemuseon, joten en äkkiä näe mikä museon taustalla olevan säätiön vaikutus siihen olisi — siis sellainen vaikutus, joka oikeuttaisi ne lisenssimaksut.

Guggenheimin kummallisin puoli on siinä, että museossa on hämmentävän vähän paikallisia taiteilijoita näytteillä. Itse asiassa viime vuosien näyttelytarjontaa selaamalla siellä on näkyvämmin suomalaista nykytaidetta (yksi teos) kuin baskimaalaista (jota voi toki olla jokin mukana, muttei pistä niin selvästi silmääni). Isot nimet ovat tietysti isoja nimiä, mutta kyllä minä ainakin museoissa yleensä etsin myös niitä paikallisia tekijöitä, siinä toiveessa että heidän töistäänkin välittyisi edes jotain paikallista. Mutta kai brändiin sitten kuuluu olla mahdollisimman kansainvälinen ja kasvoton, jos se nyt jonkun mielestä on hyvä asia.

Yhdestä asiasta kuitenkin olen vahvasti yhtä mieltä Guggenheim-brändityöryhmän kanssa. Helsinki kaipaisi lisää maamerkkejä. Onhan se nyt noloa, että kiinalaisturistien bussilasteja käydään kuljettamassa jonkin Sibelius-monumentin viereen. On Bilbaon Guggenheim paljon näyttävämpi, sitä voi jopa kierrellä ja katsolla eri kulmista ja eri valaistuksissa. Kyllä Helsinkiin voisi jonkin uuden, helposti paikkaan yhdistettävän ison talon pistääkin pystyyn. Mutta ei sen pidä olla taidemuseo, eikä sen pidä missään nimessä olla Guggenheimin taidemuseo. Se voisi ihan yhtä hyvin olla Tokmannin tavaratalo, tai jättimäinen Joulupukkipatsas ratsastamassa porolla, tai vaikka Perussuomalaisten puoluetoimisto.

Miksi mainostaa Suomea amerikkalaisella brändillä? Sehän olisi sama kuin jos Helsingin rautatieaseman parhaassa ruokapaikassa myytäisiin amerikkalaista ruokaa Burger Kingin brändillä. Tai ei, Guggenheim on vielä pahempi, itse asiassahan se olisi sama, kuin jos Helsingin kaupunki maksaisi rahaa Burger Kingille siitä, että se suvaitsee myydä hampurilaisia sille ilmaiseksi annetussa liiketilassa Helsingin parhaalla paikalla. Yhteistyö taidemuseoiden ja taidesäätiöiden välillä on aina hyvä asia, ja tehdystä työstä pitää korvauksia maksaa, mutta maksetaan niitä rahoja siitä työstä, ei pelkästä nimestä.

Ja museon rakentamisen pitäisi lähteä tilaajan toiveesta, tilaajan aloitteesta, kuten käsittääkseni tapahtui Bilbaon Guggenheimin tapauksessa, ei myyjän sinnikkään jankutuksen takia.

Mutta silti, jos Guggenheim Helsinkiin rakennetaan, tulen siellä varmasti käymään, ja todennäköisesti olisin jälkikäteen ihan iloinenkin, että sellainen on Suomeen tehty — oli se sitten taloudellinen menestystarina tai ei.

Porttiteoria

Muistan taas, että matkablogin pitäminen tien päällä on vaikeaa. Juuri kun alkaa saada yhdestä ajatuksesta kiinni, yhdestä paikasta, yhdestä tunnetilasta, ja juuri kun on muotoilemassa sitä kirjalliseen muotoon, löytääkin itsensä jo jostain täysin muualta.

Kuinka voisi kirjoittaa tuttua tutummasta Helsinki – Travemünde -lautasta, kun on jo katselemassa pienoisrautateitä Hampurin Miniatur Wunderlandissa? Kuinka voisi kuvailla Hampurin kaupungintalon pihalle nousemassa ollutta joulutoria, kun on jo Pariisin Sacre Coeurilla taistelemassa kerjäläisiä, kaupustelijoita ja huijareita vastaan yrittäessään päästä mäen huipulle tervehtimään pilvien raosta pilkistävää aurinkoa? Kuinka keskittyä tunnelmoimaan vanhojen ystävien iloisesta jälleennäkemisestä Montmartren kapeilla kaduille, kun jo senkin jälkeen on viettänyt päivän Louvressa, nuokkunut unta tapaillen kymmentuntisen matkan yöbussissa, ja nyt istuu jo tuhat kilometriä lounaampana Biarritzissa rantakahvilassa katselemassa sateista, tyrskyävää merta ja sen keskellä polskivaa yksinäistä surffaajaa?

Kun vietin viimeistä sadepäivääni Pariisissa kierrellen Louvren loputtomia gallerioita (ja mietin, että sekin paikka voisi panostaa määrän sijaan ennemmin laatuun), kirjoitin päässäni kokonaisen tekstin. Se oli teksti porttiteoriasta, siitä kuinka ensimmäisen kerran kun kävi Pariisissa jo pelkkä Pariisissa käyminen oli teko, jo pelkkä Pariisissa käyminen oli tarina, ja Eiffel-torni, Louvre, Notre Dame, käveleskely Seinen rannalla, se oli kaikki jännittävää bonusta, josta ei olisi millään malttanut olla kertomatta kaikille. Kuulkaa maailma, 13 vuotta nykyistä nuorempi Kimmo halusi huutaa maailmalle, minä olen Pariisissa! Kuulkaa kaikki, tämä on tärkeää! Mutta nyt, kuudetta kertaa Pariisissa ollessa sitä joutuu yrittämään saada epätoivoisesti uusia kiksejä jostain. Täytyy koko ajan yrittää hakea jotain uutta, että voisi jostain löytää sen saman uutuudenviehätyksen kuin silloin. Uusia kokemuksia, uusia paikkoja. Kun pariisilainen terassi ei enää onnistukaan tuntumaan sen jännittävämmätä kuin tamperelainen lähiökuppila, on keksittävä jotain enemmän. Eihän siitä kuitenkaan ole kuin kolme kuukautta, kun Pariisissa viimeksi kävin.

Siksi minä siellä Hampurin pienoisjunaratanäyttelyssäkin kävin. Näkemässä jotain uutta. Taidemuseot on jo nähty. Pohjoissaksalaiset kaupungit on jo nähty. Saksalaiset joulutorit on jo nähty. Mutta jättimäinen pienoisjunarata, kokonainen pienoismallikokoon rakennettu maailma pienten ihmishahmojen näyttelemine tarinoineen. Se on jotain uutta. Siitä voi vielä innostua.

Se olisi voinut olla hyvä teksti, mutta missä välissä olisin ehtinyt kirjoittaa sen valmiiksi? Olisin hyväksikäyttänyt taidehistorian opintojani, sitonut subjektiivisen taidekokemukseni kiinni Euroopan historiaan, ja lopulta kutonut siitä metaforan oman matkustuskokemukseni arkistumisesta. Tiedättehän: Joskus ennen maailmaan oli maailma, jossa ihmiset näkivät esittävää taidetta ehkä kerran elämässään, tai vaikka olisi nähnyt useamminkin, niin vain maalauksen tai kaksi koko elämänsä aikana. Kuinka vaikuttavia kirkkojen pyhimystenkuvien on silloin täytynyt ollakaan — kuin oikeita ihmisiä, mutta silti vain kuvia. Onko ihmekään, että uskonnot kilvan halusivat esittää esittävää taidetta? Tuota ihmisenkaltaista, mutta silti hengetöntä vierautta. Onko ihmekään, että Euroopassakin oltiin valmitta sotimaan kuvien kieltämisen takia kymmeniä vuosia? Mutta nyt minä seison täällä, Louvressa, jossa seinät ovat niin täynnä maalauksia, että niiden nopeaan läpikatsomiseenkin menisi päiväkausia, niiden sisäistämiseen varmasti vuosia. Minä seison täällä Louvressa, jossa turistiryhmät juoksevat oppaansa perässä jonossa edes vilkaisematta suurinta osaa maalauksista, vain nopeasti päästäkseen näppäämään omakuvan Mona Lisan edessä — ja niin kaikki tuottavat maailmaan yhden arkisen, ohitsementävän, aivan tavallisen esittävän kuvan lisää. Mitä sanoisi keskiajan ihminen nykyihmiselle, jonka silmien edessä kaikki nämä ihmeet vain vilahtavat ohitse, siinä Facebookin loputtomassa kuvavirrassa, ja kas, nyt rullasin jo senkin kuvan ohi, ja katso, tuossapa on hauska kissavideo.

Olisin käsitellyt kokemuksien kertakäyttöisyyttä, sitä kuinka samaan virtaan ei voi astua enää toiste, joten on löydettävä uusia ja uusia virtoja, että joen ylittämisestä voisi nauttia samoin kuin ensimmäisellä kerralla. Ja virtoja on niin monia, että vain osan niistä ehtii nähdä, ja vielä pienemmässä osassa ehtii kastaa jalkansa. Oi, kunpa olisikin vain se yksi kirkon seinälllä oleva maalaus virrasta, jota voisi käydä ihastelemassa pyhäpäivä toisensa perään, aina sitä ihmetellen, tietämättä edes että maailma on täynnä muitakin kuvia toisista virroista, uusista virroista, vielä kokemattomista virroista.

Pariisi on jo nähty. Se on taas vilahtanut ohitse matkani loputtomassa kuvavirrassa. Nyt edessäni näkyy Biarritz. Muistaako joku vielä Pariisin?

Huonosta alusta voi päästä vain ylöspäin

Joskus mikään ei onnistu.

Tuuri on vastainen, hajamielisyys voittaa ymmärryksen, ja taidot päättävät mennä täyteen lakkoon — ja harmistusten ja virheiden kierre aiheuttaa noidankehän, jonka seurauksena sitä vain haluaisi hautautua sänkyyn ja jäädä sinne loppuiäkseen.

Mutta ei pysty, koska on tien päällä. Sänky jäi kotiin, kauas taaksepäin.

Tämänkertaisen matkan aloitus on ollut heikoin mahdollinen. Varauduin kyllä hyvin etukäteen, varasin itselleni kokonainen viikon valmistautumisaikaa, lopetin työt viikon ennen matkallelähtöä. Minulla oli paljon suunnitelmia, ajattelin ostaa itselleni uuden kameran, ajattelin piirtää sarjakuvia, ehkä voisin jopa saada aikaan niitä niin monta, että voisin julkaista jo perinteisen joulukalenterin. Leikittelin jopa ukulelen ostamisella, koska sitä olisi pienenä helpompi kuljettaa mukana kuin kitaraa — pianosta puhumattakaan. Ajattelin jopa, että ehtisin oikeasti järjestellä asuntoani, saisin sen oikeasti siistiksi. Ei pelkästään puhtaaksi, pölyttömäksi ja tahrattomaksi, vaan myös jonkinlaiseen järjestykseen. Edes siksi ajaksi kun minä olen poissa.

Sairastuin heti viimeisen työpäiväni illalla. Ajattelin, että no, flunssa kestää pari päivää, onneksi olen varautunut kokonaisella viikolla. Ehtisin vielä ihan hyvin käydä tervehtimässä mummoani ja isotätiäni, jonka syntymäpäivät nyt jäävät väliin kun poistun Suomesta. Ja silti olisi aikaa tehdä kaikki muukin, mitä olen suunnitellut.

Maanantain olin sairas. Tiistain olin sairas. Keskiviikkona tunsin oloni päivällä vähän paremmaksi, ja hain töistä työtodistukset (kaupunki kilpailutti työni, joten työni lakkaa olemasta matkani aikana) ja vähän aloittelin järjestelemään kaikkea, mitä minun oli tarkoitus tehdä. Illalla tunsin itseni sairaammaksi kuin alkuviikosta.

Torstain makoilin taas sängyssä ja katselin Netflixiltä Gilmore Girlsiä, ja hetkittäin koin senkin liian raskaaksi ja keskittymistä vaativaksi. Perjantai meni samoissa merkeissä, mutta paranin kuitenkin sen verran, että pystyin ymmärtämään nokkelampiakin populaarikulttuuriviittauksia. Olin selvästi paranemassa, taas.

Lauantai meni massiivisessa migreenissä, joka ei reagoinut mitenkään lääkkeisiin. Makasin koko päivän pimennetyssä huoneessani silmät kiinni toivoen, että kohtaus menisi ohi, parempina hetkinäni kiroten, että minulla on kiire, ei minulla nyt ole aikaa pääkipua potea.

Lähtöön oli kaksi päivää. Monimuotoinen suunnitelmani matkan hyvästä valmistelusta ja asioiden järjestelystä ennen lähtöä taantui hätäiseksi toiveeksi siitä, että saisin edes matkan vaatimat minimit tehtyä. Että saisin edes pakattua säällisesti. Että saisin edes tiskivuoren tiskattua ja pahimmat pölyt sängyn alle piiloon.

Tämä blogikin on laitettu käyttökuntoon vasta matkan aikana. En ehtinyt sitä tehdä ennen lähtöä.

Ja sitten: Viimeinen ilta ennen lähtöä. Alan tyhjentää kamerani muistikorttia ja ladata sen akkuja, että voisin ottaa matkani varrelta valokuvia (mikä arkinen ja vaatimaton unelma). Kamera jumittuu yhtäkkiä, ei reagoi mihinkään, ei edes virtakytkimeen. Kone ei edes sammu. Otan akun irti, toivon sen nollaavan koneen. Kamera sammuu, muttei reagoi enää mitenkään käynnistykseen. Oletan sen johtuvan akun loppumisesta. Lataan akun täyteen. Ei mitään. Haen netistä ohjeet, joissa kerrotaan miten sama kamera on todistettavasti saatu toistuvasti pelastettua samanlaisesta tilanteesta. Ei mitään.

On viimeinen ilta, joten en ehdi tutustua aiheeseen sen enempää. Ei ole aikaa edes päättää, otanko kameraa lopulta ollenkaan mukaan. Nyt pahimmassa tapauksessa kannan rikkinäistä kameraa mukanani koko matkan. Se vie yllättävän paljon tilaa laukussani.

Tätä kirjoittaessani istun laivassa kohti Travemündea. Päivän aikana olen (toistaiseksi) hukannut yhdet hanskat ja pipon, joka oli ensimmäistä päivää päässäni. Myöhästyin junasta, olin jo laiturilla ja yritin juosta ovelle painavien kantamusteni kanssa, mutta ei, juna ei jäänyt minua odottamaan. Ehkä oli liian kylmä päivä, ettei konduktöörikään viitsinyt pistää päätään junan ulkopuolelle tarkistaakseen vieläkö joku olisi sinne juoksemassa. Ei. Kymmenen metrin päässä ovesta minä katsoin, kun juna alkoi hiljakseen rullata eteenpäin, ilman minua. (Onneksi minulle sentään vielä junan lähdettyäkin suostuttiin myymään uusi lippu lipunvaihdon hinnalla, etten joutunut kokonaan uutta ostamaan.)

Ja nyt minua vaivaa loputtomasti ajatus siitä, että kun lähdin kotoa, ja vetäisin nopeasti jääkaapin töpselin pois seinästä, en varsinaisesti edes tarkistanut, kuinka jäinen pakastinlokero olikaan. Olenko aiheuttanut kotiini pienehkön vesivahingon? Natisevatko ja kupruilevatko lattian naarmuiset laminaatit vielä tavallistakin enemmän palatessani? Yritin soittaa naapurilleni, että kävisi tarkastamassa, mutta en saanut häntä kiinni. En tietenkään. Miten olisin tällaisena päivänä voinutkaan.

Huokaus.

No, flunssa on jo parempi, vaikka edelleen kuulostankin tukkoiselta ja möreältä. Ja ainakin kuljen valoa kohti. Auringon paistaessa murheetkin painavat vähemmän.

Nyt pitäisi vain saada jossain välissä sitten tätä matkaa vielä vähän suunniteltua. Että keksisin, mitä olen täällä tekemässä.