Jos Helsinkiin rakennetaan Guggenheim-museo, minä tulen käymään siellä. Luultavasti useammankin kerran, etenkin jos se liittyisi museokorttijärjestelmään. Minä olen juuri sitä porukkaa, joka matkusti Bilbaoon lähinnä nähdäkseen siellä olevan Guggenheimin, ja minä olen sitä porukkaa, joka olen matkallani tähänastisen kymmenen päivän aikana käynyt jo seitsemässä eri museossa.
Joten nyt, Bilbaon Guggenheiminkin nähdeenä, on aika sanoa valistunut mielipiteeni siitä, pitäisikö Helsinkiin perustaa Guggenheim:
Ei missään nimessä.
Tosin mielipiteeseeni Bilbaon Guggenheim ei ole vaikuttanut oikeastaan mitenkään.
Ongelmahan on lähinnä siinä, että Helsingin Guggenheim on lähinnä jonkinlainen bisnesmiesten ja talousoikeiston kummallinen hanke, josta kulttuurialan toimijat lähinnä vaikenevat silmiään turhautuneina pyöritellen. Keskustelu on aivan älytöntä puhetta, jossa kannattajat eivät puhu mitään taiteesta ja kulttuurista, vaan Helsinkiin museon perässä maagisesti ilmaantuvista sadoistatuhansista lisäturisteista, ja kymmenistä miljoonista turismieuroista — ja toisaalta taas äänekkäimmät vastustajat hokevat vain periaatteellisia populististisia “Guggenheim ei saa valtion rahaa” -iskulauseita, tai pahimmillaan osoittavat yleisen tietämättömyytensä kulttuurista ylipäätään hölisemällä vuosikymmeniä vanhoja idioottimaisia kliseitä spermanvatkaimista ja kissantappovideoista.
Ei se mene niin, että kun Suomeen tulee Guggenheim, niin sitten yhtäkkiä ihmiset hyppäävät New Yorkista lentokoneeseen ihan vain käydäkseen siellä. Ei se mene niinkään, että ihmiset, jotka aiemmin Helsingin vierailullaan olisivat vain tuijottaneet lentokentän vessanseinää, hyppäävät nyt junaan ja käväisevät Guggenheimissa. Ei. Se sama porukka, joka aiemmin on käynyt Kiasmassa tai Ateneumissa tai Helsingin kaupungin taidemuseossa, menisivät nyt Guggenheimiin.
Bilbaossa minä ymmärrän laadukkaiden museoiden vetovoiman. Bilbao on keskellä jo aiemminkin suosiossa olleita rantalomakohteita. Jos tulee viikoksi ottamaan aurinkoa Biarritziin, niin siitä on kätevä tehdä sadepäivänä ylimääräinen koukkaus Bilbaon taidemuseoihin. Tai aurinkoisenakin päivänä, sillä vaihtelu on vaihtelua. Tai jos lentää Bilbaoon, siellä voi viettää päivän tai pari arkkitehtuuria ihastellessaan, ja sitten mennä Pyreneiden vuoristoon vaeltamaan. Jos on kävelemässä Santiago de Compostelan perinteistä pyhiinvaellusreittiä, niin mikäpä on sen parempaa kuin koukata ohimennessään nauttimassa annos sielunravintoa Bilbaon museoiden seiniltä.
Mutta Helsingistä puuttuvat muut luontevat syyt olla alueella. Laadukkaat taidemuseot ovat nyt jo yksi niistä harvoista syistä, miksi kenenkään kannattaisi tulla vartavasten Helsinkiin, joten eikö olisi järkevämpi panostaa johonkin muualle, keksiä turisteille joitain muitakin hyviä syitä tulla Suomen pääkaupunkiin. Muuttaa vaikkapa auringon asentoa niin, että Helsinki olisi elämiskelpoinen läpi vuoden, niin kuin esimerkiksi Bilbao on.
Jos Guggenheim sen sijaan rakennettaisiin vaikka Tampereelle tai vaikka Hämeenlinnaan, silloin se voisi toimiakin Etelä-Suomen piristyttäjänä, kun yhtäkkiä se matkailijaporukka, joiden Suomen-vierailu rajoittuisi muuten vain kahteen päivään Helsingissä saattaisikin olla yhden päivän lisää ja tehdä päivämatkan Hämeenlinnaan.
Jos taas ongelma on se, että Suomi ei osaa mainostaa itseään taidekohteena ilman Guggenheimin brändiä, niin tuskinpa Suomi osaisi itseään sitten mainostaa itseään Guggenheimin kanssakaan. Joka tapauksessa tulee varmasti halvemmaksi tehdä kulttuurimainoskampanja, joka kertoo maailmalle mitä Helsingissä jo on, kuin ensin rakentaa lisää sitä, mitä Helsingissä jo on, ja vasta sitten mainostaa sitä.
Mutta millainen on Bilbaon Guggenheim? Täällähän minä nyt ole, enkä Helsingin räntäsateessa. Bilbaon Guggenheim on maamerkki, se on massiivinen, komea rakennus, joka sopivasta suunnasta katsottuna jopa sointuu hyvin ympäristöönsä. Se on talo, jonka ihmiset ympäri maailman tuntevat, ja nähdessään sen he ajattelevat Bilbaota. Sisältäpäin se näyttää melkolailla samalta kuin kaikki muutkin 1990-luvulla rakennetuista taidemuseoista, Kiasma mukaanlukien, kaltevine pintoineen ja orgaanisine muotoineen. Se on myös taidemuseoksi äärimmäisen epäkäytännöllinen rakennus, ja arkkitehtonisesti varmasti yksi huonoimmista taidemuseoista missä olen koskaan käynyt. Se on tyhjyyttään kumiseva suuruudenhullu pömpeli täynnä kymmenen metriä korkeita huoneita, joka on kokonaisuudessaan suunniteltu massiivisille tilateoksille — joita talossa ei kuitenkaan ole juuri näytteillä, koska sellaisia ei kovinkaan usein edes tehdä. Museon suurin halli onkin suosiolla annettu pysyvästi Richard Serran jättimäisten valurautaisten tunneleiden käyttöön, koska vaikeapa sille tilalle on mitään vaihtelevaakaan sisältöä keksiä (ja toisaalta ne Serran veistokset ovat itsessään vierailun väärtejä, moniaistillisesti vaikuttavia kokemuksia, jopa siihen asti että niiden sisällä käveleminen horjutti tasapainoaistiani).
Taidemuseo on tietysti niin hyvä kuin siellä ollut tämänhetkinen näyttelynsä, ja tiedostan että antipatiani Francis Baconin epämuodostuneita tummasävyisiä lihasmöykkyihmisiä kohtaan latistaa suhdettani koko museoon — mutta teoksista riippumatta museo vaikutti kokonaisuudessaan lähinnä tyhjältä. Seinät olivat niin suuria, tilat olivat niin laajoja, että tavallisen kokoiset maalaukset, jopa isokokoiset tavalliset maalaukset, vaikuttivat vain pieniltä orvoilta täpliltä suurilla valkoisilla pinnoilla. Tai ehkä se vain johtui siitä, että tilaa oli niin paljon. Ongelma ei olekaan tila ylhäällä päin, vaan tila sivuilla. Näyttelyt, jotka periaatteessa ihan hyvin mahtuisivat Ateneumin ylimpään kerrokseen olikin keinotekoisesti laajennettu viisi kertaa isompaan tilaan.
Seinällä lukee, että Bilbaon Guggenheimin kokoelmiin kuuluu tällä hetkellä 150 teosta, joka on yli kaksikymmenvuotiaalle taidemuseolle aika häkellyttävän pieni lukema. Ilmeisesti museon rahoista niin suuri osa menee lisenssimaksuihin Guggenheim-säätiölle, ettei sille ole jäänyt lainkaan rahaa ostaa itselleen taideteoksia omistukseensa. Tai sitten, koska museo yrittää ostaa tiloihinsa sopivia mielipuolisen suuria teoksia, niiden hintoihin ei riitä kenenkään rahat, säätiöllä tai ilman. Kaksisataa metriä Guggenheimistä etelään päin sijaitsevan Bilbaon taidemuseon kokoelmiin kuuluu heidän mukaansa sen sijaan lähes 10 000 teosta, ja jopa sen huomattavasti Guggenheimia monipuolisempaan modernin taiteen kokoelmaan on selkeästi hankittu uusia teoksia Guggenheimia aktiivisemmin viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana.
Helsingin Guggenheimin kannattajat perustelevat Guggenheim-säätiölle maksettavia monimiljoonaisia vuosimaksuja sillä, että Guggenheim-säätiöltä saa apua ja yhteyksiä ensiluokkaisten kansainvälistä huipputasoa olevien näyttelyjen järjestämiseen. Millaisia näyttelyitä siis Bilbaon Guggenheimissa on viime vuosina ollut? Äkilliselllä vilkauksessa sieltä löytyy muun muassa Ernesto Neto (Kevät 2014), joka oli viime kesänä Kiasmassa, Niki de Saint Phalle (Kevät 2015), jonka näyttely vasta pari päivää sitten päättyi Helsingin Taidehallissa, tai tänä keväänä ollut Andy Warhol -näyttely, jollainen Suomessa oli muun muassa pari kesää sitten Tampereella Sara Hildenin taidemuseossa. Itse asiassa Bilbaon Guggenheimin näyttelytarjonta näyttää hyvin paljon samanlaiselta kuin minkä tahansa muunkin eurooppalaisen taidemuseon, joten en äkkiä näe mikä museon taustalla olevan säätiön vaikutus siihen olisi — siis sellainen vaikutus, joka oikeuttaisi ne lisenssimaksut.
Guggenheimin kummallisin puoli on siinä, että museossa on hämmentävän vähän paikallisia taiteilijoita näytteillä. Itse asiassa viime vuosien näyttelytarjontaa selaamalla siellä on näkyvämmin suomalaista nykytaidetta (yksi teos) kuin baskimaalaista (jota voi toki olla jokin mukana, muttei pistä niin selvästi silmääni). Isot nimet ovat tietysti isoja nimiä, mutta kyllä minä ainakin museoissa yleensä etsin myös niitä paikallisia tekijöitä, siinä toiveessa että heidän töistäänkin välittyisi edes jotain paikallista. Mutta kai brändiin sitten kuuluu olla mahdollisimman kansainvälinen ja kasvoton, jos se nyt jonkun mielestä on hyvä asia.
Yhdestä asiasta kuitenkin olen vahvasti yhtä mieltä Guggenheim-brändityöryhmän kanssa. Helsinki kaipaisi lisää maamerkkejä. Onhan se nyt noloa, että kiinalaisturistien bussilasteja käydään kuljettamassa jonkin Sibelius-monumentin viereen. On Bilbaon Guggenheim paljon näyttävämpi, sitä voi jopa kierrellä ja katsolla eri kulmista ja eri valaistuksissa. Kyllä Helsinkiin voisi jonkin uuden, helposti paikkaan yhdistettävän ison talon pistääkin pystyyn. Mutta ei sen pidä olla taidemuseo, eikä sen pidä missään nimessä olla Guggenheimin taidemuseo. Se voisi ihan yhtä hyvin olla Tokmannin tavaratalo, tai jättimäinen Joulupukkipatsas ratsastamassa porolla, tai vaikka Perussuomalaisten puoluetoimisto.
Miksi mainostaa Suomea amerikkalaisella brändillä? Sehän olisi sama kuin jos Helsingin rautatieaseman parhaassa ruokapaikassa myytäisiin amerikkalaista ruokaa Burger Kingin brändillä. Tai ei, Guggenheim on vielä pahempi, itse asiassahan se olisi sama, kuin jos Helsingin kaupunki maksaisi rahaa Burger Kingille siitä, että se suvaitsee myydä hampurilaisia sille ilmaiseksi annetussa liiketilassa Helsingin parhaalla paikalla. Yhteistyö taidemuseoiden ja taidesäätiöiden välillä on aina hyvä asia, ja tehdystä työstä pitää korvauksia maksaa, mutta maksetaan niitä rahoja siitä työstä, ei pelkästä nimestä.
Ja museon rakentamisen pitäisi lähteä tilaajan toiveesta, tilaajan aloitteesta, kuten käsittääkseni tapahtui Bilbaon Guggenheimin tapauksessa, ei myyjän sinnikkään jankutuksen takia.
Mutta silti, jos Guggenheim Helsinkiin rakennetaan, tulen siellä varmasti käymään, ja todennäköisesti olisin jälkikäteen ihan iloinenkin, että sellainen on Suomeen tehty — oli se sitten taloudellinen menestystarina tai ei.