Ensimmäinen asia, mitä teimme tultuani Prado Negroon, oli etsiä koira. Rosa sanoi, että kylällä on pari narttua kiimassa, jonka vuoksi heidän koiransa karkailee koko ajan, ja niin sinäkin iltana se oli lähtenyt juoksuilleen. Rosa rullasi auton ikkunan auki, huusi koiransa nimeä, vihelsi pariin kertaan, ja hyvin pian Urgo juoksikin luoksemme häntä heiluen, iloisena ja ilahtuneena kuullessaan ja nähdessään emäntänsä. Koira juoksenteli riemumielin auton edessä ja sivuilla pomppien, niin villisti, että olin huolissani ettei hän vain jäisi auton alle. Mutta Rosa sanoi vain, että Urgo on tottunut autoihin. Se osaa kyllä väistää.

Minä en ole koiraihmisiä. Minä yleensä lähinnä vierastan koiria, ja koirat joko välttelevät minua tai haukkuvat minua tiehensä. Mutta Urgosta oli vaikea olla pitämättä. Se haki ihmiskontaktia, ja se osasi hakea sitä ihmisten kielellä. Se seurasi minua välillä pitkänkin matkaa, käden alle työntyen kuin kissa, rapsutusta vongaten. Välillä se kantoi minulle milloin minkäkinlaisia käpyjä tai karahkoita, haluten, että heittäisin ne sille. Ei se kunnolla osannut noutaa, ei se täysin ymmärtänyt tuota leikkiä, sillä se ei koskaan tuonut saalistaan minulle takaisin, vaan jos yritinkin ottaa kepin siltä heittääkseni sen uudestaan, se murisi minut pois, hampaat esillä.

Leikkisä koira. Mukava koira. Neljän vuoden ikäinen. Viimeinen eloonjäänyt kuuden pennun poikueesta, jotka Rosa ja Sylvain olivat joskus löytäneet hylättyinä roska-astiasta. Muut olivat olleet jo löydettäessä liian huonossa kunnossa, mutta Urgosta oli vuosien mittaan kasvanut aikuinen ja vanttera koira. Ja se oli tottunut ihmisiin, majoitustilalla, jossa vieraita tuli ja meni, kaikenlaisia ihmisiä, koirarakkaita, koiriin tottumattomia. Se oli tottunut huomioon, se oli tottunut rapsutettavaksi, se oli tottunut olemaan rakastettu.

Se piti ihmisiä ystävinään. Se on eläimen pahin virhe. Urgo parka, ehkä ensimmäinen kerta, kun se ymmärsi, että ihmiset voivat olla sille pahojakin, oli sen viimeinen ajatus koskaan.

Aina se karkaili, ja jo monta kertaa aiemminkin Sylvain sanoi olevansa siitä huolissaan. Kylällä on hulluja ihmisiä, jotka ampuvat mitä vain ihan vain huvikseen, hän sanoi. Hän kertoi tilanomistajasta, joka ei ollut halunnut, että metsästäjät metsästäisivät hänen maillaan — täysin normaali ja hyväksyttävä pyyntö maassa, joka ei tunne jokamiehenoikeutta — joten metsästäjät olivat humalapäissään käyneet ampumassa tilanomistajan hevosen. Hän kertoi ihmisten ampuvan täällä mitä vain, lampaita, lehmiä, mikä vain sattuu aseen tielle, myrkkyä jätetään tienposkelle, tappamaan kaikki eläimet. Ei täällä ole mitään petovihaa, niin kuin Suomessa, täällä on täysin silmitön eläinviha, kaikki pitää tappaa, olivat ne sitten villieläimiä, tuotantoeläimiä tai lemmikkejä. Yhtenä iltana minäkin kuulin, pitkälle auringonlaskun jälkeen, useita laukauksia jostain päin. Siinä pimeydessä ampuja ei varmasti voinut nähdä lainkaan mitä ampui, enintään mustan varjon toista varjoa vasten, mutta niin vain siellä paukuteltiin.

Maanantaiaamuna kömmin valmistamaan aamiaista, ja Sylvain oli jo mustalaiskärryssä mittailemassa osia jotain koristeluja varten. Huomenta, hän sanoi, en muista sanoiko sen espanjaksi vai englanniksi, ja hän sanoi olevansa huolissaan Urgosta. Näistä ei tiedä, mitä ne tekevät, hän sanoi, viitaten kyläläisiin. Koira ei ollut tullut kotiin koko yönä.

Tein aamupalani, söin sen, ja kiivettyäni ylös etsimään Sylvainia, että hän voisi kertoa päivän työni, kuulin vain moottoripyörän äänen enkä nähnyt ketään missään. Siinä ei ollut mitään epätavallista, he tulivat ja menivät asioilleen aina muutenkin. Mutta kun hän oli poissa tunnin, toisen, kolmannenkin, aloin jo ihmetellä, aloin jo huolestuakin. Onko jotain tapahtunut? Mietin aluksi, että hän olisi lähtenyt etsimään koiraansa, mutta etsiikö hän koiraansa todella kolme tuntia? Olin tilalla yksin, tietämättä missä kukaan on, mutta hämilläni puuhastelin kaikkia sellaisia pieniä puutarhankääntötöitä ja vajansiivousta, joita olin aiempinakin päivinä tehnyt.

Lopulta Sylvain tuli takaisin, ja ensimmäisenä kysyi oliko koiraa näkynyt, jo ennen tervehdystä, ennen mitään muuta. Hän oli todellakin ollut tuon koko kolme ja puoli tuntia ajamassa moottoripyörällä aluetta ympäri, kymmenten kilometrien matkalta, huudellen koiransa nimeä, viheltäen tälle kutsuääniä. Olin nähnyt Sylvainin huolestumisessa koirasta jo ennenkin suurta lämpöä lemmikkiään kohtaan, mutta nyt todella ymmärsin, kuinka paljon hän koirastaan välitti. Tai miten hän sanoikaan, kun esitteli minulle tilan eläimiä: “Kun meillä ei lapsia ole, niin sitten meillä on näitä eläimiä.” Ehkä hän tarkoitti sitä oikeasti. Ei hän nytkään juuri muusta puhunutkaan kuin Urgosta, kertoi vain pelkäävänsä, että nyt jotain on oikeasti tapahtunut. On mahdollista, että koira on jossain kaukana, hän puheli — toivottavasti koira on jossain kaukana, niin ehkä se vielä palaa — mutta hän pelkäsi että sille on oikeasti tehty jotain.

Koiraa ei näkynyt, mutta illalla Sylvainin piti lähteä Granadaan työkeikalle, rakentamaan paikalliseen ravintolaan puista lattiaa, sellaista joka kestäisi flamenco-tanssin kantojenkoputuksen. Lähdin mukaan, pois vuoristosta vaihtelun vuoksi, Granadan miellyttävään kaupunkiin. Minun piti sitä paitsi käydä kaupassa, ostamassa vähän ruokaa vielä pariksi päiväksi ennen kuin jatkaisin matkaani.

Laskeuduttuamme kylään, sen pari sataa metriä alamäkeä, Sylvain pysähtyi kylän roskakatoksen luo, ja kiersi ulos autosta tyhjentämään mukaan ottamaansa roska-astiaa. Minä katselin puhelintani, harjoittelin espanjaa Duolingolla. Miksi olisinkaan katsonut, jotain niin arkista kuin roskapussin tyhjennys? Mutta yhtäkkiä Sylvain löi pakettiautonsa konepeltiin täysillä, ja hän löi toisenkin kerran. Nostin katseeni, ja edessäni minuun katsoivat kasvot, joita ei ihan heti voi unohtaa: Sylvainin vääristyneiltä, kosteasilmäisiltä kasvoilta huusi yhtä aikaa epätoivo, tuska, ja myös leppymätön viha, ja noustessani autosta hän vain käveli poispäin sormellaan jäteastiaa osoittaen. “Se on tuolla”, hän sanoi, rikkoutuneella äänellään, kävellen edestakaisin, tietämättä mihin suuntaan mennä, käsillään ohimoitaan puristaen.

“Se on tuolla”, hän sanoi uudelleen, “Ne ovat laittaneet sen tuonne. Minun piti katsoa, koska…” hän sanoi, lauseen katketessa sekä tuskaan että vaikeuteen välittää pahaa oloa vieraalla kielellä. “I had to look, because…” hän kuitenkin toisti moneen kertaan, ehkä salaa toivoen, ettei olisi sinne katsonut, samalla kierrellen jäteastiaa, välillä haluten olla siitä mahdollisimman kaukana, välillä nostaen sen kantta ja kurkistaen rakasta koiraansa vielä kerran. Ehkä hän vielä salaa toivoi, että olisi väärässä, että se pilkahdus tutun harmaanlaikukasta turkkia olisikin jotain muuta kuin Urgo.

Hän pysäytti heti ensimmäisen ohiajavan auton, huutaen tämän kuskille itselleen kotoisammalla kielellä koiransa kuolemasta, vuodattaen kipuaan ja vihaansa koiran surmaajia kohtaan välillä äänen särkyessä, välillä hänen korottaen ääntään huudoksi asti. Ensimmäisen ajettua pois hän näki toisen auton, ja viittoi tämän luokseen, ja jatkoi taas valitustaan. Toisen auton kuskin kanssa he vetivät jäteastian ulos aitauksesta ja tyhjensivät sen päällimmäisistä roskapusseista, varmistaakseen, että pussien välistä pilkahtanut karvoitus todellakin kuului Urgolle. Kun koiran kasvot tulivat näkyviin, Sylvain käveli taas kyynelet silmissään pois, tietämättä, haluaako hän katsoa vielä toisen kerran, katsoa kuolleen ystävänsä elottomia kasvoja, vai haluaako hän vain mennä pois, kieltäytyä kohtaamasta lemmikkinsä kuollutta ruhoa.

Hän puhui kaikenlaista, ihan vain puhuakseen. Välillä se ei liittynyt mihinkään, välillä se oli vain kirosanojen vyöry, ranskaksi ja espanjaksi, kummalla vain kielellä. Minulle hän hoki englanniksi, että koiran on voinut tappaa kuka tahansa, kuka tahansa on voinut ampua koiraparan, hän ei luota keneenkään, ei edes siihen mieheen, jonka kanssa hän kaivoi roska-astiasta ruumiin esille. Sitten hän yhtäkkiä puhui työstään, siitä kuinka hänen pitää mennä Granadaan rakentamaan ravintolaan lattiaa, ja aivan yhtä yhtäkkiä hän alkoi puhumaan haudankaivuusta, ja nauroi kertomukseensa nähden täysin sopimattomasti, kun kertoi, kuinka heidän pihansa maaperä on niin matalaa, ettei sinne saa kaivettua kunnollista, syvää hautaa.

Eräässä välissä Sylvain lähti pois, ajoi autollaan pois, lainatakseen joltakulta puhelinta, että hän voisi soittaa poliisit. Hän jätti minut roska-astian viereen, ja käski minun vartioida sitä, ettei kukaan tulisi ja tyhjentäisi sitä. Kun hän palasi kävellen, hän ihmetteli, minne auto on kadonnut, kuka on vienyt auton, kunnes vasta hetken päästä muisti itse ajaneensa sen pois.

Yksin ollessani minäkin kurkkasin roska-astiaan. Siinä se oli, kuin nukkuvana. Niin kaunis koira, niin mukavannäköinen koira. Kyljellään maaten, samanlaisena kuin ne kerrat, kun se kellistyi viereeni haluten kylkiään rapsutettavan. Jäteastian pohjalla, kymmenien roskapussien alla. Kuolleena. Tapettuna.

Musta kissa tuli kiehnäämään jalkoihini, pyytämään silittämistä, aivan kuten Urgo aina pyysi rapsutusta vielä eläessään. Silittelin kissaa, katsoin sen murtunutta häntää, mutta varoin, ettei se yhtäkkiä purisi tai raapisi minua, sillä ihmisrakkaudestaan huolimatta se näytti hylätyltä. “Ole sinä varovainen täällä”, minä sanoin kissalle, suomeksi niin kuin aina eläimille puhuessani, “Älä tule kiehnäämään ihan kenen tahansa ihmisen jaloissa. Joku voi vielä ottaa ja tappaa sinutkin.”

Poliisit eivät koskaan tulleet. Sanoivat, että jos joku poliisi on vapaana, niin se saattaa käväistä. Sylvain ei jäänyt odottamaan, vaan haki lemmikkinsä kotiinsa, pois roska-astiasta, yön yli huoneeseensa, odottamaan hautausta. Rosakin palasi kesken työmatkansa kotiin hyvästelemään lemmikkinsä, ja seuraavana aamuna he kaivoivat koiralleen haudan, siihen edellisen naapurien tappaman koiran viereen. Sen viereen, joka ehti elää täyden elämän, viiteentoista ikävuoteen saakka, mutta kuoli silti myrkytettynä. Vaikka eläinlääkärin mukaan sitä oli yritetty ennenkin tappaa, huomattuaan magneettikuvassa viisi haulia koteloituneina sen kylkeen.

Katsoin etäisyydestä parvekkeelta, kun Rosa ja Sylvain hautasivat rakasta ystäväänsä. Kun he laskivat Urgon haudan pohjalle, ja halasivat toisiaan suruissaan, käänsin katseeni pois. Se oli liian intiimi tilanne. En osannut itkeä koiraa, jonka olin tuntenut kaksi viikkoa, miten mukava koira se sitten olikaan, mutta ihmisten tuskan katsominen sai minut itkemään, ja koiran tappaneiden ihmisten välinpitämättömyys sai minut itkemään.

Kuka ikinä Urgo-paran tappoikin, toivon hänelle vain sitä kaikkein pahinta: Että hän joskus oppisi tuntemaan empatiaa, että hän joskus oppisi tuntemaan syyllisyyttä teostaan täydessä painossaan. Että hän joskus nukkumaan mennessään pyörisi sängyssään, kykenemättä ahdistuneena nukkumaan, muistellessaan kaikkia niitä hetkiä jolloin on tahallaan satuttanut muita ihmisiä.

Empatian tunteminen eläimiä kohtaan olisi varmasti jo liikaa pyydetty.

Aina kun ihmiset kysyvät, mistä olen, ja vastaan olevani Suomesta, he nyökyttelevät tietävän näköisinä. “Ah, no sitten sinulta ei pidä edes kysyä, miksi olet täällä”, eräskin brittimies sanoi noin kuukausi sitten. Mutta silti he aina olettavat, että olisin paossa Suomen kylmyyttä, johon minun pitää aina korjata, että ei kylmä minua haittaa, vaan se pimeys. Jos kylmyys minua haittaisi, niin en kai minä täällä olisi.

Suomesta pakeneminen keskitalvella lämmön perässä Etelä-Eurooppaan on vähän sama kuin jos lähtisi Suomesta Intiaan etsimään rauhaa ja rentoutumista. Siis toisin sanoen, se olisi vähän sama, kuin jos lähtisi New Yorkista Ivaloon nauttimaan monipuolisesta kaupunkikulttuurista. Lähtöpaikassa sitä on, kohteessa ei.

Suomen tammikuussa minä kävelen paljasjaloin teepaidassa ja boksereissa, Etelä-Euroopassa minulla on villasukat ja villapaita, ja silti palelen. Vedän pitkät kalsarit tarjetakseni sisällä.

Olen taas HelpX-tilalla. Tilan emäntä, Rosa, kysyi minulta lumen sadettua maahan, että tuntuuko minusta nyt kotoisalta. Ei. Täällä on kylmä. Kotoisalta minusta tuntui vain sillä hetkellä, kun nyt keittiönäni toimiva “mustalaiskärry” oli lämmitetty hieman ylilämpimäksi, ja astuin sieltä ulos parin asteen pakkaseen. Sellainen on Suomi. Lämpimät, ehkä hieman turhankin lämpimät sisätilat, ja kylmä ulkotila. Sitä ei juuri koskaan koe Etelä-Euroopassa.

Jos on kylmä, on kylmä. Koko ajan. Kaikkialla.

Olen ollut toki Suomessakin kylmissä paikoissa. Olen pakkasella hyppinyt pihan poikki ulkohuussiin siellä housut kintuissa palellen. Olen hytissyt pukiessani vaatteita saunan jälkeen kylmässä eteisessä. Olen herännyt kylmentyneessä huoneessa, haluttomana nousta ylös lämpimän peiton alta. Mutta aina olen tiennyt, että tämä on vain tilapäinen kylmyys. Aina olen tiennyt, että jossain välissä, luultavasti hyvin piankin, tämän päivän aikana tulen viettämään aikaa oikeasti lämpimässä. Kylmän kangistamat lihakseni tulevat jossain välissä saamaan mahdollisuuden rentoutua.

Mutta ei täällä. Kylmän jakson osuessa päälle hytistään kylmissään, selkäkipuisena, kramppien odottaessa lämpimän ilmamassan paluuta. Sisälämpötila on suoraa seurausta ulkolämpötilasta.

On liian kylmä kirjoittaa. Käteni ovat kohmeessa. Joka kolmannen sanan jälkeen joudun laittamaan käteni hihojeni sisään, vahvistamaan ääreisverenkiertoani kainaloideni lämmöllä. Voi, kuinka monta kertaa olenkaan katunut sitä yhdeksännen luokan liikuntatuntia, jolloin 15 asteen pakkasessa olimme luistelemassa, ja minulla oli rikkinäiset hanskat.

Viikko sitten täällä oli t-paitakeli, päivällä, auringonpaisteessa. Käänsin puutarhaa työkalulla, jonka nimeä en tunne, ja minun oli pakko riisuuntua lyhythihaiseksi. Sisälläkin oli silloin lämmintä. Päivällä, auringon paistaessa. Mutta lämmittäminen on helppoa, sen nämäkin etelän ihmiset osaavat, eihän siihen edes tarvita kuin aurinko. Lämpimänä pitäminen on jotain ihan muuta.

Talon isäntä, Sylvain, ihmetteli, miksi hänen juuri valmiiksi rakentamassaan “mustalaiskärryssä” vesijohdot jäätyivät yöllä. Miten on mahdollista, että tuon mustalaiskärryksi naamioidun pienen mökin sisälämpötila laskee yön aikana pakkaselle, vaikka seinällä on lämpöpatterikin lämmittämässä. Hän epäili syyksi sitä, että rakennus on puinen, ja seinät ovat ohuet. Minä epäilen syyksi sitä, että tuossa kymmenneliöisessä tilassa on kolme ovea, viisi suurta yksikerrosikkunaa, eikä ovia ei ole tiivistetty mitenkään ja niiden laudoituksessakin on reikiä. Ovien alla on lähes kämmenenmentävä kolo.

Kun katsoin sääennustusta, siinä oli isolla Espanjan sääviranomaisten antama “keltainen varoitus” äärimmäisen säätilan vuoksi. Käsitin, että kyseessä oli kymmenen pakkasastetta. Jos olisin Suomessa, jos olisin viettänyt kaikki talveni Suomessa, minä nauraisin. Tämä varoitus olisi suunnilleen yhtä hupaisa kuin se Suomen kesien hellevaroitus, kun lämpötila ylittää 25 astetta. Samassa lämpötilassa, missä suuri osa maailmaa vetää toppatakkia päälleen, Suomessa varoitetaan tappavasta helteestä. Samassa lämpötilassa, missä minä Suomen talvessa kaivan toppatakin kaapista, Espanjassa varoitetaan äärimmäisestä kylmyydestä.

Talvi on täällä lyhyt, jopa täällä puolentoista kilometrin korkeudessa. Pakkasöitä on vuosittain vain muutamia, enintään pari – kolmekymmentä, ja vuodenaika, jolloin lämmitystä edes harkitaan on vain nelisen kuukautta. Aivan samanlainen kuin Suomen kesä, mutta käänteisenä. Pari – kolme kuukautta, lämpötilan ylittäessä edes tilapäisesti 25 astetta noin kolmena viikkona vuodessa. Ja aivan kuten suomalaiset ovat täysin hukassa kesähelteiden kanssa, ihmisten kärvistellessä kerrostalojen ylimpien kerrosten tukahduttavissa ja hapettomissa pätseissä ymmärtämättä edes juoda nestehukkaansa, Etelä-Euroopassa ollaan totaalisen pihalla talven kanssa. Kymmenestä pakkasasteesta on syytäkin varoittaa.

Kyllä kymmenneliöinen tila lämpenee varmasti, kun sinne laittaa kaksi tehokasta sähköpatteria ja puulämmitteisen kamiinan, ja samalla keittää ruokaa täydellä teholla kaasuliedellä. Mutta on se ehkä vähän energiahukkaa. Minun omassa ehkä 20-neliöisessä huoneessani yksinäinen, mutta tehokas sähkölämmitin töhöttää epätoivoissaan kuumaa ilmaa koko ajan, mutta kun kaikki kiviseinät ja ikkunat ja huonosti tiivistetyt ovet hohkavat lähes samalla teholla kylmyyttä, se häviää taistelun silti. Pari ikkunaverhoa lisää, joku ryijy seinälle, lasta ulko-oven alle, ja lämpötila nousisi monta astetta ja sähkönkulutus vähenisi puoleen.

Mutta ihan niin kuin aina ennenkin täällä päin maailmaa, jos yritän selittää miten tilasta saisi lämpimämmän, ihmiset katsovat minua vain ihmeissään ja outona. Aivan kuin aikoinani Namuan tilalla sanoin hänelle, että tuvan lämpötila nousisi heti vaikka kuinka paljon, jos sen pitkälle kylmälle kiviseinälle levittäisi edes ihan vain lakanan (nimimerkillä “siten sain omasta kylmästä opiskelijasolustani aikoinaan elinkelpoisen”), ja hän alkoi rakentaa seinälle kylmää hohkavista peilinsirpaleista mosaiikkia, siihen takan taakse, seinän ainoaan lämpöiseen kohtaan. Huone ei tietenkään lämmennyt yhtään.

Ei näistä kivitaloista oikeasti lämpimiä talven yli saa ilman isoa remonttia, tuulikaappien rakentamista, kolmikerrosikkunoita. Mutta kyllä minä silti mieluummin olisin 18 asteessa kuin 15:ssä, ja siihen ei tarvittaisi kovinkaan isoja muutoksia.

Aurinko kuitenkin nousee joka päivä, ja pilvien takaakin se jaksaa valaista. Ei minua kylmä haittaa. En minä kylmyyttä tänne ole paennut. Ei Suomen talvet kylmiä ole. Etelä-Euroopan kylmyys on se hinta, joka pitää maksaa että saa nähdä auringon.

Matkani alkupäivinä Biarritzissa, vielä Ranskan puolella, etsiskelin kaupungilta paikkaa mihin jättää rinkkani ja reppuni, että voisin rauhassa vaellella pitkin kaupunkia sen kuutisen tuntia, jonka bussinvaihto siellä kesti. Missään ei näkynyt mitään, joten kävelin turisti-infoon kysymään, tietäisivätkö he missä on jotain lokeroita tai jotain. Ei missään, he sanoivat, turvallisuussyistä missään ei ole lokeroita. Tiedättehän, terroristit.

Ranskalaiset ovat vähän livenneet vainoharhaisuuden puolelle terrorismipelkonsa kanssa. Aseistettua sotilaita joka kadunkulmalla, laukuntarkastuksia kauppojen ovensuilla, läpinäkyviä roskasäkkejä joka roska-astiassa. Jokainen ihminen, varsinkin arabin näköinen, on todennäköinen terroristi, ja varma kuolema kaikille saapuu heti, jos kaikkia ei koko ajan muistuteta, että elämme vaarallisessa maailmassa.

Mutta kun Biarritz-päiväni iltapäivällä sitten nousin odottelemaani bussiin, ja matkustin vain 50 kilometriä Espanjan puolelle San Sebastianiin, lokerot ilmestyivät jälleen. Vartioimattomina, itsepalvelullisina. Niihin voisi aivan hyvin jättää pommin, eikä kukaan huomaisi mitään ennen räjähdystä. (Eivätkä silti ole räjähtäneet.)

Toisaalta, niin voisi myös linja-auton tavaratilaan. Ei ranskassakaan minun matkatavaroitani koskaan mitenkään tarkistettu. Tai jos jättäisi laukut johonkin baarinnurkkaan, tai hotellin säilöön, niin voisi sen pommin sinnekin laittaa. Tallustellessani Biarritzissa kaatosateessa huonosti pakattujen, ylipainoisten tavaroideni kanssa, minä en kovinkaan hyvin onnistunut tuntemaan sympatiaa älyvapaille terrorisminvastaisille toimille, joista ei ole edes teoreettista hyötyä terrori-iskun estämisessä, mutta jotka aiheuttavat ääretöntä haittaa arkiselle matkustajalle.

Täytyy myös muistaa, että San Sebastian siis sijaitsee Espanjan-puoleisella Baskimaalla, alueella, jossa riehui vuosikymmeniä ETA:n väkivaltainen separatistinen terrorismiaalto, jonka rinnalla Euroopan nykyinen islamistinen terrorismi ei ole mitään. Ei aktiivisuudessa, eikä uhrien määrässä. Eikä ETA:nkaan viimeisimmästä terrori-iskusta näytä olevan vielä kymmentä vuotta (tosin se tapahtui Ranskan puolella, joka 1990-luvulle asti puolivirallisesti tuki ETA:n terroristeja).

Malagan rautatieasemalla on myös tavarasäilö. Vaikka onkin eteläisessä Espanjassa, se on vartioitu, jokainen sinne jätetty laukku läpivalaistaan, ja ketään yksityishenkilöä ei päästetä lähellekään säilöön jätettyjä tavaroita. Selvä. Hyvä. Ei tule pommeja. Ainakin se on huomattavasti parempi ratkaisu kuin ranskalainen “laukut pitää kuljettaa mukana, koska ne voi räjäyttää ainoastaan tavarasäilytyksessä” -ajatusrakennelma. Mutta toisaalta Malagan bussiasema on heti rautatieaseman vieressä, heti kapean yksisuuntaisen tien toisella puolella. Ja siellä on vapaasti käytettäviä, vartioimattomia lokeroita kenelle tahansa. Ei läpivalaisua. Ei vartiointia. Kuka tahansa pääsee potkimaan lokeroiden ovia. Miksi rautatieaseman säilytystilat olisivat suurempi turvallisuusriski kuin linja-autoaseman?

Tärkein kysymys silti on, että miksi ihmeessä joku haluaisi jättää pommin säilytyslokeroon? Jos joku haluaisi tehdä terrori-iskun, niin miksi räjäyttää ihmisten matkalaukkuja? Tai siis, jos minä tekisin terrori-iskun, syystä tai toisesta, tietysti tekisin sen omaisuutta vastaan, pitäen mahdollisimman tarkasti huolta, että keneenkään ihmiseen ei satu ollenkaan, mutta yleensä terroristit eivät toimi näin.

Ennen lähtöäni juttelin monen ihmisen kanssa matkastani, ja useimmat olivat vain sitä mieltä, että matkustaminen on siistiä, ja he olivat kateellisia minulle (aivan kuin minä olin kateellinen heille, koska heillä on elämä josta ei noin vain lähdetäkään kuukausiksi etelään) — mutta oli siellä myös ne pari ihmistä, jotka ihmettelivät miten uskallan, kun siellä Euroopassa on niitä terroristeja. Eikö minua pelota matkustaa täällä Euroopassa, kun siellä Berliinissäkin kerran hyökättiin joulutorille? Se on jännittävä harha. Satunnaisiin ohikulkijoihin kohdistuva väkivalta on Suomessa vähintään yhtä yleistä kuin muissakin Euroopan maissa, mahdollisesti yleisempääkin, vaikka varsinaisia poliittisesti motivoituja terrori-iskuja ei olekaan viime vuosikymmeninä kohdistunut muuta kuin yksittäisinä polttopulloina vastaanottokeskuksiin. Imatralla ammuskeltiin vasta, Hyvinkäästäkään ei ole kulunut kuin neljä vuotta, Jokela ja Kauhajokikin tapahtuivat viimeisen kymmenen vuoden aikana, kaikista tänä aikana tapahtuneista satunnaisista puukotuksista puhumattakaan. Kyllä, islamistiset terrori-iskut saavat kansainvälisesti isommat otsikot, ja Suomessa rasistit tanssivat enemmän iloissaan islamismin uhrien haudoilla, mutta ei Suomen sisäpuolella ole valitettavasti merkittävästi turvallisempaa kuin sen ulkopuolellakaan. Jos jonkun yksinäisen kaverin päässä naksahtaa ja hän päättää tappaa lauman ihmisiä, ihan yhtä todennäköisesti se tapahtuu Suomessa kuin Keski-Euroopassakin, johtui tappaminen sitten islamismista tai äärioikeistolaisuudesta tai massamurhien ihannoinnista — tai rähinäkännistä. Ei teon tekosyy hirviömäistä tekoa mihinkään muuta. Ei terrorismi ole sen hienompaa tai pahempaa kuin mikään muukaan järjetön väkivallanteko.

Ja kun todennäköisyyksistä puhutaan, niin huomattavasti todennäköisemmin kuolen vuoden sisällä flunssaan ja sen jälkitauteihin kuin terrori-iskussa. Jos kuolen bussissa, huomattavasti todennäköisemmin kuolen siihen, että se ajaa kolarin tai ojaan, kuin siihen, että joku räjäyttää sen pommilla. Sama junissa. Sama lentokoneissa. Jos pelkään jääväni rekka-auton alle, joulutorien välttelystä ei ole juurikaan hyötyä, mutta minun kannattaa katsoa vasemmalle ja oikealle ja vielä kerran vasemmalle ennen kuin ylitän tien.

Mutta pelot ovat pelkoja. Eivät ne ole rationaalisia. Kyllä minä sen ymmärrän. Paremmin kuin moni muu, niin äärimmäistä oma lentopelkoni on, vaikka niin hyvin lentomatkustuksen turvallisuustilastot tunnen. Mutta tietysti lento-onnettomuksissa on tällä vuosituhannella Euroopassa kuollut moninkertaisesti ihmisiä terrori-iskuihin verrattuna.

Minun käytöstäni terrorismin pelko ei ole muuttanut yhtään, mutta se johtuu lähinnä siitä, että ihmisjoukot ovat aina ahdistaneet minua. Yleensä olen aina pysytellyt ihmisjoukkojen ulkopuolella, yleensä olen aina ihmismassoissa kulkenut seiniä pitkin, vaistomaisesti katseellani hakien turvallisia soppia ja lokeroita, joihin voisin nopeasti hypätä, jos joukossa yhtäkkiä syystä tai toisesta syttyisi paniikki. Tuhansien ihmisten joukkokokoontumiset ovat aina potentiaalisesti vaarallisia paikkoja, hyökkäsi joku niihin tahallaan tai ei.

Uudenvuodenaattona Lissabonin torille oli kokoontunut ehkä 100 000 ihmistä, ehkä enemmän, ehkä vähemmän. Olen auttamattoman huono arvioimaan ihmismääriä, mutta ihmisiä oli joka tapauksessa aivan järjettömän suuri määrä. Koska väenpaljous ahdisti minua, ja torilla ollut ilmaiskonsertti soitti tuntemattomia portugalilaisia hitti-iskelmiä valtaisan yleisömeren päiden takana, kiertelin alueen sivuja ihan vain katsellen, miten siellä oltiin varauduttu mahdolliseen terrori-iskuun. Miten oltiin valmistauduttu siihen, että jostain tulisi rekka-auto ajamaan ihmismassan yli?

Varmastikin erinomaisen hyvin. Mutta toisin kuin ranskassa, täällä se ei ollut teatraalista. Se ei näkynyt mitenkään. Ei ollut korkeita betonimuureja alueen reunoilla, ei ollut aseistettuja vartijoita joka seunustalla, ei ollut pitkiä jonoja, joissa kaikkien olisi pitänyt näyttää kassiensa sisältö. Liikenne oli suljettu laajalta alueelta, ja poliiseja seisoi jokaisen liikennesulun kohdalla, mutta ei niissä ollut edes betoniporsaita, eikä mitään muutakaan sellaista, joka olisi estänyt väkijoukkoon syöksyviä autoja. Ja miksi olisikaan ollut? Jos betoniesteet olisivat olleet torin reunalla, rekka olisi voinut ajaa ihmisten yli heti ihmismassojen käveltyä alueelta pois. Ei koko kaupunkia voi kuitenkaan sulkea. Ja jos joku haluaisi ajaa ihmisten päälle, kyllä Lissabonin keskustan kaduilta saisi aina muutamia kymmeniä ihmisiä jyrättyä, oli juhlapäivä tai ei.

Madridissa nousin bussiin matkustaakseni Cordobaan, on siitäkin jo yli kuukausi, ja katselin ilmeisen vastarakastunutta pariskuntaa asemalaiturilla. Mies oli tullut hyvästelemään matkalle lähtevää tyttöystäväänsä, ja he halailivat ja suutelivat bussin ulkopuolella, haluttomina päästää toisistaan irti. Mies saattoi naisen paikalleen, ja vielä poistuttuaan autosta juoksi kerran takaisin nopeasti suutelemaan rakastettuaan. Heti, kun auto lähti liikkeelle, naisen puhelin soi, ja näin miehen ikävissään soittavan hänelle laiturilta, ja he juttelivat puhelimitse pitkälle bussin jo jätettyä Madridin kauas taakseen.

He puhuivat arabiaa. Arabiaa puhuva mies oli päästetty bussilaiturille ilman matkalippuja, ilman mitään tarkastuksia, ja hän sai vapaasti jäädä yksinään seisomaan laiturille puhumaan puhelimessa ilman että kukaan tuli häntä häiritsemään.

Espanja on hyvä maa. Toivottavasti loppu-Eurooppakin pysyy järjissään.

Anteeksi! Keskeytämme normaalin blogiohjelmistomme, sillä juuri saamamme tiedon mukaan itämaan tietäjät ovat juuri saapuneet Sevillaan. Kyllä! Massiivinen, 33 auton pituinen kulkue itämaan tietäjiä on juuri nähty kulkemassa Sevillan katujen halki, jättäen peräänsä tuhansia kiloja karkkia. Paikalla olleiden silminnäkijöiden mukaan heidän kuljettuaan ohitse tiet olivat niin täynnä heidän autojensa renkaiden murskaamia makeisia, että kengänpohjat tarttuivat kiinni sokerista sitkaaseen tienpintaan. Usean paikallaolijan on nähty poistuneen paikalta karkkipapereita kengänkannoissaan ja -koroissaan.

Silminnäkijät kertovat suuren osan Sevillan halki kulkeneista itämaan tietäjistä olleen päiväkoti-ikäisiä lapsia, jotka lakkaamatta heittelivät vaunuistaan karkkia läpi koko viisituntisen matkan. Tietäjät, ja heidän välissään marssineet soittokunnat, kulkivat kaupungin halki seuraten heidän edellään kulkeneita poliisiautoja, poliisihevosia, sekä suurta noin neljän metrin korkeudessa leijunutta keltaista tähteä, jossa luki itämaan tietäjien kulkevan Sevillan läpi sadatta kertaa. Todistajien mukaan tähdellä oli pitkä häntä.

Haastattelemiemme asiantuntijoiden mukaan ne tietäjät, jotka näyttivät tulleen Saharan eteläpuolisesta Afrikasta, saattoivat kuitenkin olla huijareita. Jos osasi katsoa tarkkaan heidän kasvojaan, saattoi huomata, että heidän ihonväriään oli sävytetty ruskealla ihomaalilla, jonka alla he olivatkin vain tavallisia, välimerellisen paahtuneita espanjalaisia. Olivatko he mahdollisesti vain oikeiden lapsitietäjien joukkoon soluttautuneita vaarallisia terroristisoluja? Yhteyttä murijaanein kuninkaaseen tutkitaan.

Osa katsojista oli myös hämmästynyt huomatessaan, että itämaan tietäjien seurassa nähtiin myös lukuisia tonttuja ja pakkasukkoja ja lumikuningattaria. Ei ole tiedossa, olivatko hekin seuraamassa poliisihevosia ja heliumilla täytettyä tähteä löytääkseen 12 yötä sitten syntyneen vapahtajan, vai olivatko he vain liittyneet bileisiin koska meno näytti kivalta. Yhtä kaikki, heilläkin oli runsaasti karkkia heiteltäväksi.

Kadunvarsilla oli lukuisasti todistajia seuraamassa kulkueen etenemistä, ja kerrotaan monen paikalle tulleen varautuneen jopa lukuisin tyhjin muovipussein keräämään todennäköisesti koko seuraavan vuoden makeisvarannot koko suvulle. Karkkeja keräsivät kaikenikäiset ihmiset vauvasta vaariin, joidenkin keksiessä omaperäisiä viritelmiään karkkisaaliin maksimoimiseksi. Silminnäkijämme kertovat muun muassa eräästä perheestä, jonka isä teini-ikäisen tyttärensä kanssa levitti päällystakkinsa laakeaksi lakanaksi saadakseen kaikki siihen lentävät makeiset itselleen.

Paikalla ollut reportterimme Kimmo Kristian Rajala sanoo hänkin, että vaikka hän ei varsinaisesti noukkinut kuin vain suoraan hänen jalkojen juureen osuneita karkkeja, silti hänen taskunsa pursusivat makeisia. Hänen täytyi siirtää lompakkonsa ja puhelimensa pois takkinsa povitaskuista, että kaikki häneen osuneet karkit olisivat mahtuneet taskuihin. Koska reportterimme ei liiemmin perusta karkista, makeiset luultavasti tulevat suureksi osaksi seuraamaan häntä paluumatkan tuliaisiksi aina Suomeen saakka.

Karkkia oli lopulta niin paljon, että kulkueen jatkuessa paikalle kerääntynyt yleisö alkoi selkeästi jo puutua makeisten rohmuamiseen, ja oli havaittavissa, että ihmiset alkoivat valikoida päälleen lentäneistä karkeista ainoastaan parhaat jättäen osan makeisista koskemattomina tienpintaan. Toisaalta tämä välinpitämättömyys antoi tienreunaan kerääntyneille kaksi- ja kolmivuotiaille silminnäkijöille vihdoinkin mahdollisuuden myös osallistua makeisten noukkimiseen, tilanteen rauhoituttua niin ettei heidän enää täytynyt taistella karkeista heitä merkittävästi suurikokoisempien aikuisten kanssa. Toisaalta raportit paikan päältä kertovat myös, että yhdessä välissä tietäjien kulkueesta hyppäsi yleisön joukkoon eräs naamansa ruskeaksi maalanneista valetietäjistä, joka erikseen polvistui pikkulasten eteen tarjoamaan näille makeiskourallisiaan. Silminnäkijöiden mukaan ainakin yksi lapsista pelästyi ensin, mutta hänen vanhempiensa kehotettua lasta ottamaan karkit vastaan, tämä oli iloinen saamistaan makeisista.

Kulkueen perässä kulki lukuisa määrä poliisiautoja, joiden renkaisiin oli sokerin vuoksi liimautunut kilokaupalla karkkia, makeispapereita ja muovipusseja. Erikoiskirjeenvaihtajamme Kimmo Kristian Rajala raportoi paikalta, ettei ole koskaan nähnyt yhtä värikkäitä poliisiauton renkaita.

Kaupunki oli kuitenkin osannut kiitettävästi varautua lähestyvään itämaan tietäjien armeijaan, joten heidän iljettävää roskavandalismiaan tuli heti heidän lähdettyään siivoamaan kymmeniä siivousautoja ja siivoajia. Harvinaislaatuisen tehokkaasti, ja selkeästi tarkan etukäteissuunnitelman mukaan siivooja-armeija sai kerättyä suurimman osan kulkueen jälkeen jääneistä murskaantuneista makeisista pois katuja likaamasta. Tämä siivousoperaatio oli tämänkertaisen itämaan tietäjien marssin selkeimmin koreografioitu osuus, sekä autojen että tien reunalla olleiden siivoojien harjoineen ja lehtipuhaltimineen tietäen tarkkaan missä kohden tietä heidän tuli kulkea. Vain muutamia minuutteja sen jälkeen, kun tietäjät olivat jatkaneet matkaansa, ainoastaan kengänpohjien tarttuminen tienpintaan oli muistuttamassa ohi kulkeneista matkalaisista. (Ja ihmisten kantamat suuret, karkintäyteiset muovipussit.) Silminnäkijöiden lausuntojen mukaan siivoajien tehokkuutta oli ilo seurata.

Juuri saamamme päivityksen mukaan asiantuntijamme ovat saaneet selvitettyä, että kulkueella on kuin onkin yhteys murijaanein kuninkaaseen! Murijaanein kuningas on kuulemma yksi itämaan tietäjistä, joka vain kauas Pohjolaan tullessaan on unohtanut identiteettinsä, ja opittuaan 1800-lukulaisen oululaismurteen aloitti vuotuisen lapsellisen riitelynsä Herooteksen kanssa. Haastattelemiemme asiantuntijoiden mukaan on mielenkiintoista, kuinka erilaisiksi itämaan tietäjät ovat Euroopan eri osissa muuntautuneet, alkuperäisessä Raamatussa kun ei puhuta sen enempää karkkien heittelystä eikä sotilassoittokunnista, kuin Venäjän keisarin ja Suomen suuriruhtinas Aleksanterin ylistyslauluistakaan. Huhut kertovat, että tietäjien joukkoon on Italiassa liittynyt vieläpä yksittäinen noita, Befana nimeltään, josta on sittemmin tullut koko loppiaisen sankari tuossa maassa.

Verrattuna neljä vuotta aiemmin raportoituun itämaan tietäjä -havaintoon Kataloniassa, Barcelonan kaupungissa, Sevillan kulkue oli huomattavasti pienieleisempi. Siinä missä Barcelonan tietäjät olivat rakentaneet vaunujaan kymmenillätuhansilla euroilla ja sadoilla työtunneilla, Sevillan läpi kulkeneissa huomattavasti yksinkertaisemmissa vaunuissa ei laulettu ja tanssittu, istuttiin vain, ja karkitkin heiteltiin yleisöön ihan yksinkertaisesti käsin, ilman mielikuvituksellisia tykkiviritelmiä. Siitä huolimatta Sevillankin tietäjien käyttämät kulkuvälineet olivat värikkäitä ja loisteliaita, muistuttaen sata vuotta vanhoja stereotyyppejä romantisoidusta Lähi-Idästä (tai amerikkalaisia näkemyksiä Pohjoisnavasta).

Päätämme ylimääräisen blogipäivityksemme. Rauhallista loppiaista kaikille.

Majapaikkani isäntäperhe halusi tehdä kotihotellinsa asukkaille illallisen (maksua vastaan toki), ja me istuimme ruokailtuamme iltaa muiden vieraiden kanssa, minä, unkarilainen mies, hollantilaistunut indonesialaispariskunta ja Ukrainaan muuttanut pohjoiscarolinalainen nainen. Tämä yhdysvaltalaislähtöinen nuori nainen, Amber nimeltään, kertoili omista matkoistaan, kuten me muutkin vuorollamme. Hän on kiertänyt Eurooppaa laajalti, käynyt Suomessakin, ja oli tykästynyt kovasti Lapin hiljaisuuteen ja rauhaan, ja varmastikin lyhyen vierailunsa luomien eksotiikkalinssien läpi hän oli pitänyt jopa Suomen keskitalven pimeydestä.

Hän kertoi myös kaupungeista, joista ei ollut pitänyt, kuten Helsingistä ja Barcelonasta. Olin kyllä valmis ymmärtämään, miksi Helsinki olisi yhdentekevä (se on ihan samanlainen kaupunki kuin kaikki muutkin), mutta Barcelonahan on ihana. Ainakin pahimpien turistirysien ulkopuolella. Ja hän kertoi miksi ei ollut niistä pitänyt, mutta hän ei kertonut tympeästä arkkitehtuurista tai tekemisen puutteesta, ei edes hengettömistä turistialueista tai pahasta ruuasta, vaan hän kertoi satunnaisista, negatiivisista ja ohimenevistä ihmiskohtaamisista. Helsingissä hän oli majoittunut hostellissa, jonka omistajat olivat riidelleet, heitelleet tavaroita ja huutaneet toisilleen pitkin yötä. Barcelonassa hänen peräänsä oli tarttunut intialaismies, joka oli roikkunut hänen perässään kymmeniä minuutteja jättämättä häntä rauhaan, toistuvista pyynnöistä, käskyistä ja komennoista huolimatta.

Objektiivisuus on myytti. Kun mietin oman elämäni suurimpia lukukokemuksia, kaunokirjallisia teoksia jotka parhaiten ovat jääneet mieleeni elämään, on vaikeaa olla tiedostamatta, että moneen niistä kuuluu paitsi kirja itse, myös ympäristö ja hetki, jolloin ne olen lukenut. En usko, että Salman Rushdien Midnight’s Children toimisi yhtä hyvin ilman, että sen lukisi Intian kaaoksessa ja hälyssä, jonka kuvaamisessa kirjan kerronta ja rytmitys loistavat. Jos olisin lukenut V.S. Naipaulin kirjan In a Free State oman kodin rauhassa, kotisohvallani lojuen, enkä Intiassa tien päällä, neljä kuukautta kuljettuani kaukana kotoa, olisivatko sen kuvaukset länteen matkaavien maahanmuuttajien ja kehitysmaihin suuntaavien länsimaisten expattien epätoivoisesta halusta rakentaa uudelle mantereelle kopio kodistaan (tai fantasia paratiisista) kolahtaneet yhtä kovaa. Olisinko pitänyt kirjoista yhtä paljon, jos olisin lukenut ne jossain muualla, jossain toisessa mielentilassa, jollain toisella hetkellä?

Kun ajattelen Jane Austenin Pride and Prejudicea, näen, tunnen ja haistan mielessäni Miskolcin yliopiston kirjaston harmaan autiuden, sen kaikuisat hallit ja pienen, yksittäisen hyllyn englanninkieliselle kirjallisuudelle. Kun ajattelen Jeffrey Archerin novellikokoelmaa A Quiver Full of Arrows (joka nousee ainutlaatuiseksi lukukokemukseksi ylittämättömällä, uskomattoman kauhealla huonoudellaan), näen samalla kundapuralaisen isäntäperheeni vetoisan vintin reikäisen nurkan, jossa sitä paremman kirjan puutteessa istuskelin tylsinä hetkinäni lukemassa. Kun muistelen Nick Hornbyn High Fidelityä, muistelen itävaltalaista kirjakauppaa, josta sen ostin, muistelen riikalaista hostellia, jonka ainoana yöpyjänä luin kirjaa rauhassa huoneessani, ja muistelen lauttaa Tallinnasta Helsinkiin, jossa pakenin ympäristöni tympeän humalaisia suomalaisia romaanin nokkelan hauskaksi jalostettuun todenmakuisuuteen.

Rooma on yhtä kuin Tommi, Kaisu ja Kirikou, suurin osa Tansaniaa myös. Pariisista en ole koskaan pitänyt, mutta Teemun ja Claran tapaaminen siellä tekee kaupungista heti houkuttelevamman, ja heidän häänsä vieraineen teki sitä hetkeksi jopa miellyttävän. Miskolc olisi objektiivisesti arvioituna kaupunkina kauhea, ruma, rähjäinen ja kuollut sosialistinen betonihelvetti, mutta kuinka voisin unohtaa ne kaikki ihmiset sieltä, ne kaikki ihmiset, joiden vuoksi muistelen kaupunkia ja siellä viettämääni neljää kuukautta yksinomaan lämmöllä, kaikesta huolimatta.

Kun sanon, että pidän jostain paikasta, kuinka paljon itse paikalla on tekemistä sen kanssa? Kun kävelen Suomessa kotikaduillani alavireisenä masennuspäivänä, kaikki vastaantulijat ovat rumia, heidän käytöksensä on törkeää, ja koko maailma on luotaantyöntävä ja vastenmielinen. Mutta hyvänä päivän kävelen samoja reittejä ja katselen samoja ihmisiä, ja kaikki ovatkin kauniita ja kiinnostavia. Minä voin pysähtyä pitkäksi aikaa ihastelemaan vanhojen ylipainoisten juoppojen karismaa, ja vanhan viinan ja virtsan hajukin on vain miellyttävä muistutus elävästä kaupunkikulttuurista.

Objektiivisuus on valheellinen myytti. Ulkoinen todellisuus on vain mielialani jatke. En ole täällä etelässä siksi, että Suomi olisi ruma ja ankea talvisin, olen täällä siksi, että oma kaamosmasentunut mieleni näkee kaiken rumana ja synkkänä Pohjolan pimeydessä.

Lissabon on upea kaupunki. Olen ollut täällä viikon, ja nyt viimeisenä iltanani katsoessani taaksepäin voin varmuudella sanoa, että täällä viettämäni viikko on ollut vuoden 2016 ehdottomia kohokohtia. Mutta kun ajattelen Lissabonia, ajattelen paitsi Sintran upeita linnoja, ajattelen paitsi Alfaman jyrkkien mäkien kapeita kujia ja tunnelmallisia raitiovaunuja, minä ajattelen ennen kaikkea harvinaislaatuisen sosiaalisen majapaikkani aamiaiskeskusteluja, minä muistelen sen vielä niitäkin puheliaampia illallisia, minä muistelen marraskuussa ensimmäisenä matkapäivänäni laivalla tapaamaani suomalaisperhettä, jonka seurassa vietin Lissabonissa pari päivää.

Olisiko Alfama ollut yhtä kaunis, jos olisin vaeltanut siellä yksikseni harhaillen kuten kaikissa muissakin kaupungeissa? Olisiko Sintra ollut yhtä vaikuttava, jos en olisi ennen sinne lähtöäni jo kuullut toisten matkaajien tarinoita siitä, ja jos en olisi heti seuraavana päivänä saanut kerrottua kuljeskelujani omaksi tarinakseni?

Alkumatkani matkalukemisenani on ollut Antonio Muñoz Molinan kirja Sefarad (suomenkielisenä käännöksenä). Se on parhaita koskaan lukemiani kirjoja. Mutta se kertoo ulkopuolisuudesta, se kertoo matkoilla tapahtuvista ihmiskohtaamisista, se kertoo jatkuvasta muutoksesta, ja se kertoo liikkeestä, sekä itse halutusta että etenkin historian pakottamasta. Se kertoo Espanjan kaduista ja kujista, niiden pienistä ilmiöistä, ja elämän virtaamisesta ohikulkijan silmien ohitse. Sen joka kolmas lause osui suoraan juuri lukuhetken tunnelmiin. Uskon, että olisin ylistänyt kirjaa myös kotisohvaltani käsin, niin hieno kuvaus maailmasta ja ihmisyydestä — niiden kauneudesta ja kauheudesta — se on, ja niin upeaa sen moniulotteinen, kertojanääntä ja aikatasoa jopa kesken virkkeen vaihtava kerronta on, mutta olisiko lukukokemus ollut yhtä vahva tutussa nojatuolissa, jalat tutusti koholla pianojakkarani päällä, tuttu kotiseinä edessäni kirjan takana?

Lissabon on upea kaupunki. Vilna on upea kaupunki. Junamatka Dar es salaamista Kapiri mposhiin oli upea matka. Älkää uskoko minua. Kaikissa tapasin upeita ihmisiä. Mielikuvani ovat vääristyneet.

Jos te menette niihin, te saatatte olla yksin.