Matkani alkupäivinä Biarritzissa, vielä Ranskan puolella, etsiskelin kaupungilta paikkaa mihin jättää rinkkani ja reppuni, että voisin rauhassa vaellella pitkin kaupunkia sen kuutisen tuntia, jonka bussinvaihto siellä kesti. Missään ei näkynyt mitään, joten kävelin turisti-infoon kysymään, tietäisivätkö he missä on jotain lokeroita tai jotain. Ei missään, he sanoivat, turvallisuussyistä missään ei ole lokeroita. Tiedättehän, terroristit.
Ranskalaiset ovat vähän livenneet vainoharhaisuuden puolelle terrorismipelkonsa kanssa. Aseistettua sotilaita joka kadunkulmalla, laukuntarkastuksia kauppojen ovensuilla, läpinäkyviä roskasäkkejä joka roska-astiassa. Jokainen ihminen, varsinkin arabin näköinen, on todennäköinen terroristi, ja varma kuolema kaikille saapuu heti, jos kaikkia ei koko ajan muistuteta, että elämme vaarallisessa maailmassa.
Mutta kun Biarritz-päiväni iltapäivällä sitten nousin odottelemaani bussiin, ja matkustin vain 50 kilometriä Espanjan puolelle San Sebastianiin, lokerot ilmestyivät jälleen. Vartioimattomina, itsepalvelullisina. Niihin voisi aivan hyvin jättää pommin, eikä kukaan huomaisi mitään ennen räjähdystä. (Eivätkä silti ole räjähtäneet.)
Toisaalta, niin voisi myös linja-auton tavaratilaan. Ei ranskassakaan minun matkatavaroitani koskaan mitenkään tarkistettu. Tai jos jättäisi laukut johonkin baarinnurkkaan, tai hotellin säilöön, niin voisi sen pommin sinnekin laittaa. Tallustellessani Biarritzissa kaatosateessa huonosti pakattujen, ylipainoisten tavaroideni kanssa, minä en kovinkaan hyvin onnistunut tuntemaan sympatiaa älyvapaille terrorisminvastaisille toimille, joista ei ole edes teoreettista hyötyä terrori-iskun estämisessä, mutta jotka aiheuttavat ääretöntä haittaa arkiselle matkustajalle.
Täytyy myös muistaa, että San Sebastian siis sijaitsee Espanjan-puoleisella Baskimaalla, alueella, jossa riehui vuosikymmeniä ETA:n väkivaltainen separatistinen terrorismiaalto, jonka rinnalla Euroopan nykyinen islamistinen terrorismi ei ole mitään. Ei aktiivisuudessa, eikä uhrien määrässä. Eikä ETA:nkaan viimeisimmästä terrori-iskusta näytä olevan vielä kymmentä vuotta (tosin se tapahtui Ranskan puolella, joka 1990-luvulle asti puolivirallisesti tuki ETA:n terroristeja).
Malagan rautatieasemalla on myös tavarasäilö. Vaikka onkin eteläisessä Espanjassa, se on vartioitu, jokainen sinne jätetty laukku läpivalaistaan, ja ketään yksityishenkilöä ei päästetä lähellekään säilöön jätettyjä tavaroita. Selvä. Hyvä. Ei tule pommeja. Ainakin se on huomattavasti parempi ratkaisu kuin ranskalainen “laukut pitää kuljettaa mukana, koska ne voi räjäyttää ainoastaan tavarasäilytyksessä” -ajatusrakennelma. Mutta toisaalta Malagan bussiasema on heti rautatieaseman vieressä, heti kapean yksisuuntaisen tien toisella puolella. Ja siellä on vapaasti käytettäviä, vartioimattomia lokeroita kenelle tahansa. Ei läpivalaisua. Ei vartiointia. Kuka tahansa pääsee potkimaan lokeroiden ovia. Miksi rautatieaseman säilytystilat olisivat suurempi turvallisuusriski kuin linja-autoaseman?
Tärkein kysymys silti on, että miksi ihmeessä joku haluaisi jättää pommin säilytyslokeroon? Jos joku haluaisi tehdä terrori-iskun, niin miksi räjäyttää ihmisten matkalaukkuja? Tai siis, jos minä tekisin terrori-iskun, syystä tai toisesta, tietysti tekisin sen omaisuutta vastaan, pitäen mahdollisimman tarkasti huolta, että keneenkään ihmiseen ei satu ollenkaan, mutta yleensä terroristit eivät toimi näin.
Ennen lähtöäni juttelin monen ihmisen kanssa matkastani, ja useimmat olivat vain sitä mieltä, että matkustaminen on siistiä, ja he olivat kateellisia minulle (aivan kuin minä olin kateellinen heille, koska heillä on elämä josta ei noin vain lähdetäkään kuukausiksi etelään) — mutta oli siellä myös ne pari ihmistä, jotka ihmettelivät miten uskallan, kun siellä Euroopassa on niitä terroristeja. Eikö minua pelota matkustaa täällä Euroopassa, kun siellä Berliinissäkin kerran hyökättiin joulutorille? Se on jännittävä harha. Satunnaisiin ohikulkijoihin kohdistuva väkivalta on Suomessa vähintään yhtä yleistä kuin muissakin Euroopan maissa, mahdollisesti yleisempääkin, vaikka varsinaisia poliittisesti motivoituja terrori-iskuja ei olekaan viime vuosikymmeninä kohdistunut muuta kuin yksittäisinä polttopulloina vastaanottokeskuksiin. Imatralla ammuskeltiin vasta, Hyvinkäästäkään ei ole kulunut kuin neljä vuotta, Jokela ja Kauhajokikin tapahtuivat viimeisen kymmenen vuoden aikana, kaikista tänä aikana tapahtuneista satunnaisista puukotuksista puhumattakaan. Kyllä, islamistiset terrori-iskut saavat kansainvälisesti isommat otsikot, ja Suomessa rasistit tanssivat enemmän iloissaan islamismin uhrien haudoilla, mutta ei Suomen sisäpuolella ole valitettavasti merkittävästi turvallisempaa kuin sen ulkopuolellakaan. Jos jonkun yksinäisen kaverin päässä naksahtaa ja hän päättää tappaa lauman ihmisiä, ihan yhtä todennäköisesti se tapahtuu Suomessa kuin Keski-Euroopassakin, johtui tappaminen sitten islamismista tai äärioikeistolaisuudesta tai massamurhien ihannoinnista — tai rähinäkännistä. Ei teon tekosyy hirviömäistä tekoa mihinkään muuta. Ei terrorismi ole sen hienompaa tai pahempaa kuin mikään muukaan järjetön väkivallanteko.
Ja kun todennäköisyyksistä puhutaan, niin huomattavasti todennäköisemmin kuolen vuoden sisällä flunssaan ja sen jälkitauteihin kuin terrori-iskussa. Jos kuolen bussissa, huomattavasti todennäköisemmin kuolen siihen, että se ajaa kolarin tai ojaan, kuin siihen, että joku räjäyttää sen pommilla. Sama junissa. Sama lentokoneissa. Jos pelkään jääväni rekka-auton alle, joulutorien välttelystä ei ole juurikaan hyötyä, mutta minun kannattaa katsoa vasemmalle ja oikealle ja vielä kerran vasemmalle ennen kuin ylitän tien.
Mutta pelot ovat pelkoja. Eivät ne ole rationaalisia. Kyllä minä sen ymmärrän. Paremmin kuin moni muu, niin äärimmäistä oma lentopelkoni on, vaikka niin hyvin lentomatkustuksen turvallisuustilastot tunnen. Mutta tietysti lento-onnettomuksissa on tällä vuosituhannella Euroopassa kuollut moninkertaisesti ihmisiä terrori-iskuihin verrattuna.
Minun käytöstäni terrorismin pelko ei ole muuttanut yhtään, mutta se johtuu lähinnä siitä, että ihmisjoukot ovat aina ahdistaneet minua. Yleensä olen aina pysytellyt ihmisjoukkojen ulkopuolella, yleensä olen aina ihmismassoissa kulkenut seiniä pitkin, vaistomaisesti katseellani hakien turvallisia soppia ja lokeroita, joihin voisin nopeasti hypätä, jos joukossa yhtäkkiä syystä tai toisesta syttyisi paniikki. Tuhansien ihmisten joukkokokoontumiset ovat aina potentiaalisesti vaarallisia paikkoja, hyökkäsi joku niihin tahallaan tai ei.
Uudenvuodenaattona Lissabonin torille oli kokoontunut ehkä 100 000 ihmistä, ehkä enemmän, ehkä vähemmän. Olen auttamattoman huono arvioimaan ihmismääriä, mutta ihmisiä oli joka tapauksessa aivan järjettömän suuri määrä. Koska väenpaljous ahdisti minua, ja torilla ollut ilmaiskonsertti soitti tuntemattomia portugalilaisia hitti-iskelmiä valtaisan yleisömeren päiden takana, kiertelin alueen sivuja ihan vain katsellen, miten siellä oltiin varauduttu mahdolliseen terrori-iskuun. Miten oltiin valmistauduttu siihen, että jostain tulisi rekka-auto ajamaan ihmismassan yli?
Varmastikin erinomaisen hyvin. Mutta toisin kuin ranskassa, täällä se ei ollut teatraalista. Se ei näkynyt mitenkään. Ei ollut korkeita betonimuureja alueen reunoilla, ei ollut aseistettuja vartijoita joka seunustalla, ei ollut pitkiä jonoja, joissa kaikkien olisi pitänyt näyttää kassiensa sisältö. Liikenne oli suljettu laajalta alueelta, ja poliiseja seisoi jokaisen liikennesulun kohdalla, mutta ei niissä ollut edes betoniporsaita, eikä mitään muutakaan sellaista, joka olisi estänyt väkijoukkoon syöksyviä autoja. Ja miksi olisikaan ollut? Jos betoniesteet olisivat olleet torin reunalla, rekka olisi voinut ajaa ihmisten yli heti ihmismassojen käveltyä alueelta pois. Ei koko kaupunkia voi kuitenkaan sulkea. Ja jos joku haluaisi ajaa ihmisten päälle, kyllä Lissabonin keskustan kaduilta saisi aina muutamia kymmeniä ihmisiä jyrättyä, oli juhlapäivä tai ei.
Madridissa nousin bussiin matkustaakseni Cordobaan, on siitäkin jo yli kuukausi, ja katselin ilmeisen vastarakastunutta pariskuntaa asemalaiturilla. Mies oli tullut hyvästelemään matkalle lähtevää tyttöystäväänsä, ja he halailivat ja suutelivat bussin ulkopuolella, haluttomina päästää toisistaan irti. Mies saattoi naisen paikalleen, ja vielä poistuttuaan autosta juoksi kerran takaisin nopeasti suutelemaan rakastettuaan. Heti, kun auto lähti liikkeelle, naisen puhelin soi, ja näin miehen ikävissään soittavan hänelle laiturilta, ja he juttelivat puhelimitse pitkälle bussin jo jätettyä Madridin kauas taakseen.
He puhuivat arabiaa. Arabiaa puhuva mies oli päästetty bussilaiturille ilman matkalippuja, ilman mitään tarkastuksia, ja hän sai vapaasti jäädä yksinään seisomaan laiturille puhumaan puhelimessa ilman että kukaan tuli häntä häiritsemään.
Espanja on hyvä maa. Toivottavasti loppu-Eurooppakin pysyy järjissään.