Millainen on joulu Lounais-Euroopassa?

Mistä minä tiedän. Minä olen turisti. Minä näen vain kadut, minä näen vain julkisen tilan, näen vain ihmisten liikkeet ja teot, ymmärtämättä heidän sanojaan, ymmärtämättä mitä tapahtuu. Turistina tiedän vain, miltä minusta tuntuu, ja mitä minä koen katsoessani kaikkea sitä mistä en tiedä mitään.

Luin toki netistä mitä jouluna on syytä odottaa, että kuinka kovasti minun on syytä varautua joulua varten. Olisiko joulu sellainen koko valtakunnan totaalinen pysähdys, niin kuin se perinteisesti on aina Suomessa ollut, vai olisiko se vain päivä muiden joukossa, arkinen vapaapäivä niin kuin vaikka joulukuun alussa olleet perustuslakipäivä (6. joulukuuta) tai Marian synnittömän sikiämisen päivä (8. joulukuuta), jotka näkyivät lähinnä kaupunkielämän vilkastumisena.

Ilmeisesti oikea vastaus on jotain niiden välistä. Jouluaattoilta oli hiljainen ja kuollut, ihmisiä ei näkynyt missään, kaupat ja ravintolat olivat kiinni. Vietin jouluni Farossa, ja kaupungin ravintoloista oli auki vain kolme aasialaisten maahanmuuttajien pyörittämää ravintolaa, jonne kaikki muut kaupunkiin joululta piiloutuneet turistit olivat ahtautuneet syömään. Ravintoloiden ollessa täynnä minä söin suosiolla eväsbanaanin ja myslipatukan, niiden riittäessä ruuantarpeeseeni ihan hyvin, koska olin aiemmin päivällä varautunut mahdolliseen ongelmaan syömällä myöhäisen ja täyttävän lounaan.

Joulupäivän iltana suuri osa ravintoloista sitten taas avautui ja ne täyttyivät ihmisistä, ja tapaninpäivänä kaikki näyttää taas ihan normaalilta. Tätä kirjoittaessani istun junassa matkalla kohti Lissabonia, ja joulu on jo unohdettu. Vaikka tietysti tiedän, että varsinainen juhlapäivä täälläpäin maailmaa on vasta loppiainen, ja lahjojen jakoperinne on sälytetty kolmen itämaan tietäjän harteille (hehän ne lahjat Jeesus-lapsellekin toivat), joten tosiasiassahan sesonki on täällä vasta nyt alkamassa.

Välihuomautuksena kerron, että olen itse asiassa kerran viettänyt loppiaista Barcelonassa, täysin sattumalta, ilman sitä yhtään sen enempää suunnittelematta tai edes tiedostamatta. Kuin mikäkin suomalainen, jolle loppiainen ei merkitse kuin joulukuusen ulosheittoa (vihdoinkin, lopulta), minä käveleskelin lämmöstä ja valosta nautiskellen kaupungilla, yhtäkkiä huomaten, että katuja oli suljettu, ja aivan yhtä yhtäkkisesti illalla törmäten läpipääsemättömään ihmismassaan, tuhansiin ihmisiin jotka olivat ahtautuneet kadun varteen odottamaan jotain. Ajattelin, että jotain varmaankin on tapahtumassa, jäin katselemaan, ja näin viimeisen päälle viritellyn, yliampuvan paraatin täynnä toinen toistaan monimuotoisempia vaunuja, joiden päällä ihmiset tanssivat ja lauloivat selvästi tarkkaan koreografioituja ja huolellisesti harjoiteltuja kuvioitaan, vaunujen vaunu toisensa perään ampuessa ympäristöönsä paitsi värillistä paperisilppua, myös loputtomasti karkkeja. Se oli kuin Suomen penkkariajelut, mutta niin että rekkoihin ja juhlijoiden pukuihin on oikeasti panostettu, sekä rahallisesti että ajallisesti, eikä pelkästään kirjoitettu opettajia salaisesti herjaavia sisäpiirin vitsejä lakanoihin.

Muistan Barcelonan loppiaisesta myös yksityiskohdan, kuinka joku matkailija halusi selvästi jakaa kokemuksensa ystäviensä kanssa Skypessä, ja piti koko paraatin ajan tablettia suorilla käsillä päänsä päällä, lähettäen koko paraatin kuvapuheluna sinne jonnekin internetin toiseen päähän. Hän tuskin näki itse mitään, seisoessaan siellä ihmismassan keskellä, kurkkiessaan olkapäiden yli ohiajavia kärryjä (kuten minäkin tein), mutta ehkä Skypen toisessa päässä sitten näki enemmän. Epäilen kuitenkin, tietäen Skype-puheluiden yleisen tason, etenkin jos ympärillä on mahdollisesti kymmeniä tuhansia muitakin matkapuhelinverkon nettiyhteyksiä kuormittamassa.

Loppiainen sikseen, joulu ei kuitenkaan selvästi ole espanjalainen juttu, ja tuskin portugalilainenkaan. Kyllä kirkoissa on näytteillä perinteisiä seimikuvaelmia, ja Farossa jopa paloaseman halli oli tyhjennetty kokonaan autoista suurta seimikuvaelmaa varten, mutta ei niitä julkisessa tilassa paljoa ole, joten niihin en ole kovinkaan moneen törmännyt, kiitos espanjalaisen tavan pyytää kirkon katsojilta suhteettoman kovia pääsymaksuja. Olen elämäni aikana niin kovan kirkkoähkyn saanut Italian ja Ranskan ja Saksan ja kaikkien Keski-Euroopan maiden suurkirkkoja kiertäessäni, että nykyisin hädin tuskin viitsin käydä kurkkaamassa ilmaisiakaan kirkkoja, joten kymmenen euron pääsymaksu jonkin tusinakatedraalin ovella käännyttää minut kyllä tehokkaasti pois. Espanjan kirkot ovat lähinnä b-suunnitelma, tai oikeastaan f-suunnitelma, sateisten päivien varalle, jos mitään muuta tekemistä en keksi.

Täällä päin matkustaessa katukuvassa joulu näyttäisi olevan lähinnä amerikkalainen juttu, jotain, mitä ihmiset ovat nähneet elokuvissa ja halunneet kopioida kotimaahansa. Vähän kuin Halloween Suomessa, puhdas kopioperinne, jossa ei ole mitään omaa henkeä, mitään aitoa perinnettä, ainoastaan yritys toisintaa jotain mitä on televisiosta oppinut. Kaduilla soivat vain ylikansalliset joululaulut, punanuttuinen joulupukki lentää poroineen ja kiipeää seinillä savupiippuja kohden, ja joulukarusellit toisintavat lähinnä yhdysvaltalaista näkemystä Pohjoisnavasta. Amerikkalaisimmillaan joulukoristeihin tuntuvat luontevasti kuuluvan myös puhtaat Disney-symbolit, mikkihiiret ja akuankat, ja jotain tästä kaikesta kertoo se, että ne tuntuvat täysin virheettöminä sointuvan tämän joulunvieton keskelle. Amerikkalainen juhla, amerikkalaiset hiiret ja ankat.

Jouluvalaistus on kuitenkin jotain, johon Espanjassa on panostettu, ja siihen onkin panostettu sitten kunnolla. Suomi on talvisin synkkä ja ankea maa, jossa luulisi jouluvalojen olevan iso juttu, mutta kyllähän kokemukseni valossa Suomessa on suurinpiirtein koko läntisen Euroopan ankeimmat jouluvalot. Tampereen valoviikot nyt uusittuinakin näyttää vain ledein valaistulta uusversiolta 40-vuotta vanhasta, sirkuksen konkurssimyynnistä ostetusta lamppukoristelusta, kun taas Espanjassa jouluvalaistus räjähtää silmillle täytenä valoshow’na. Malagan pääkatu oli kokonaan katettu valkoisin valoin, täynnä kuunsirppejä ja tähtiä, ja kaksi kertaa illassa, Show Must Go Onin ja Carmina Buranan pärähtäessä kaiuttimista soimaan, se muuttui animoiduksi valojen tanssiksi, ihmisten pysähtyessä kännykkäkamerat ojossa sitä ihastelemaan, innostuneesti taputtaen esityksen loputtua. Ja Sevillassa oli ihan oikea valoshow, laservalojen ampuessa pitkin savutettua yötaivasta, pyrotekniikan pamahdellessa musiikin dramaattisimmissa kohdissa, kahden nuoren naisen tanssiessa leveine, punaisine viittoineen. En tiedä kuinka jouluinen tuo näytös lopulta oli, mutta vaikuttava se oli, vaikka vain kenraaliharjoitusta katselinkin. Poistuin kaupungista päivää ennen varsinaista ensi-iltaa, mutta luulen kenraaliharjoituksen olleen parempi, kun sen pääsi näkemään suhteellisen rauhassa, vain ehkä satapäisen yleisön kanssa, eikä todennäköisesti tuhansien kanssa kuten se oikeasti aikataulutetussa näytöksessään olisi varmasti esitetty.

Tietysti Espanjan jouluvalot kalpenevat täysin mitättömiksi Wienin joulukoristeiden rinnalla, mutta Wien onkin kaupunki, joka on vuosikymmeniä brändännyt itseään joulukaupungiksi. Ei Espanjaan jouluvalojen takia kannata tulla, eivät ne niin hienoja ole. Mutta toisaalta Wien on esimerkki siitä, että ei jouluvalot ole säästä kiinni. Suomi ei voi oikeuttaa ankeita jouluvalojaan talvisella pakkasella, sillä kyllä Itävallankin joulukuiset illat ovat hyytäviä ja usein sateisia.

Ja niin joulu tuli, ja joulu meni. Aattopäivänä minusta hetkittäin tuntui, että olin yksinäinen kulkija väärässä paikassa, ja joulupäivänäkin mieleeni pääsi hetkittäin livahtamaan Sylvian joululaulumainen haikeus Pohjolan pienoisiin pirtteihin, mutta nyt aurinko paistaa, pihalla on valoisaa ja lämmintä kuin Suomen syyskuussa, ja tapaninpäivänä on taas jo ihan hyvä olla jouluttomassa etelässä. Kai ne mikkihiiret ja akuankatkin ihan tarpeeksi jouluisia ovat. Tuntuvathan nuo paikallisillekin kelpaavan.

Lapsena olisin pitänyt oliivien poiminnasta. Olisin kiipeillyt puissa aikuisten haitolla ja hakannut bambukepeilläni puunoksia ja yksittäisiä oliiveja, epätoivoisesti yrittäen saada niitä alas, siinä kuitenkaan onnistumatta. Välillä olisin hyppinyt bambukeppini kanssa lähiympäristössä ja leikkinyt ninjaa tai samuraita tai jotain muuta, mistä en tiennyt mitään, mutta olin jostain keksinyt että ne heiluttelisivat keppejä. Ja sitten taas olisin kiivennyt puuhun noukkimaan yksittäisiä oliiveja, aikuisten haitoiksi jotka yrittivät oikeasti koneillaan poimia niitä.

Ennen lähtöäni kirjauduin HelpX:iin, ajatuksenani että saisin matkani varrelle jotain tekemistä, ja tietysti myös että saisin budjettiani keveämmäksi kun voisin välillä säästää asumisesta ja ruuasta tekemällä työtä. Yritin etsiskellä paikkaa mihin päästä, mutta kuin Joosef ja Maria siunatussa tilassaan, minuakin vain käännytettiin ovilta, kunnes sitten eräs vanhempi naishenkilö etsi tilalleen ihmisiä korjaamaan oliiveja. Kuulostaa kivalta, ajattelin, ja viestitin ajatukseni hänelle, ja lähdin oliviinpoimijaksi.

Maataloustyöt kuulostavat aina paljon romanttisemmilta kuin ne ovat. Sielunsa silmissä sitä aina näkee sata vuotta vanhaa maaseutua, jossa kyläkunnat kokoontuvat yhdessä pelloille tekemään työtä, laulaen ja tanssien töitä tehdessään, ojanpenkalla varjossa leppoisasti jutellen, nuorten sydänten leperrellessä toisilleen työn lomassa. Aurinko paistaa ja korista löytyy evääksi tuoretta leipää ja paikallisia viinejä ja juustoja. Mutta valitettavasti maataloustyön todellisuus on nykyisin kuitenkin lähinnä sitä, että yksinäinen mies ajelee räntäsateessa ympyrää traktorilla, ja traktorin perään kiinnitetty kone tekee kaiken työn. Jos ihmiskontaktia on, se on kilometrien päässä ja todennäköisesti itsekin yksinään tekemässä omalla koneellaan töitä.

Sitä se oliivinkorjuukin on, tosin ilman sitä traktoria. Ei siihen välttämättä tarvita enempää kuin yhtä ihmistä. Puiden alle viritetään verkko, ja sitten poimija menee koneensa, olivipuunoksanvärisyttimen, kanssa riipimään oliiveja alas puusta, jonkinlaisena yhdistelmänä koneellista mustikanpomintaa ja mustaviinimarjanpoimintaa, tosin korkeammista paikoista. Vaikka vierellä olisin muitakin ihmisiä auttamassa, sosiaalisuus on vähässä kun koneen moottori humisee eikä puhua voi huutamatta. Parilla kolmella ihmisellä työ nopeutuu ehkä viidestä kymmeneen minuuttiin per puu (ellei kaikilla sitten ole omaa konetta), mutta kaukana on se romanttinen maaseutukuva kokonaisesta kyläkunnasta pellonlaidalla tekemässä yhteistä työtä yhteisen hyvän eteen. Ennemminkin se muistuttaa nimenomaan mustikanpoimintaa, etenkin kaupallisessa mittakaavassa tapahtuvaa mustikanpoimintaa, jossa haravalla vedetään mustikat lehtineen ja varpuineen säkin päälle, kunkin poimija työskennellessä yksinään omilla mättäillään.

Mutta oliiveja poimiessa saa kiipeillä puissa, mikä on aina bonusta. Näin aikuisena, etenkin näin keski-iän kynnyksellä, hyväksyttävät tekosyyt puissa kiipeilemiseen ovat vähissä, joten jokainen on otettava ilolla vastaan. Siellä sitten voi oksissa roikkua ja vähäisissä määrin auttaa pienen muovisen käsiharavan kanssa, ja vetää puusta alas muutamia satoja oliiveja samalla kun koneenkäyttäjä pärisyttää puun loput tuhannet oliivit maahan. Tosin olen ymmärtänyt, että nykyisin oliivipuut yleensä leikataan niin lyhyiksi, että sadon saa helposti korjattua koneelta niiden ympäriltä, ilman että kukaan saa kiivetä yhtään mihinkään. Varmasti se parantaa työturvallisuutta, mutta myös vähentää olennaisesti hauskuutta.

Joten siinä poimimme oliiveita, paikallinen, kokenut, työtä johtanut kolmikymppinen mies koneensa kanssa, 20-vuotias ranskalainen nuorimies, liikkeistään päätellen parkour-harrastaja, täynnä nuoruuden voimaa ja intoa ja itsesuojeluvaiston puutetta, ja minä, kömpelö lyllerö, joka hädintuskin erotan oliivipuuta mandariinipuusta, ja jonka jalat jaksavat mitä vain, mutta jonka lihaksisto loppuu heti reisilihasten päättyessä. Kommunikaatio käytiin erittäin huonolla englannilla ja vielä sitäkin huonommalla espanjalla, muutamia ranskankielisiä sanoja väliin heittäen, mutta viestit enimmäkseen menivät perille, ja lopulta oliivit päätyivät öljyksi, kuten tarkoitus olikin. Projekti oli täydellinen menestys.

Eläinoikeusjärjestöt ovat viime vuosina käyneet salakuvaamassa milloin eläintiloja, milloin teurastamoja, ja julkaisseet niistä kuvia sairaista eläimistä huonokuntoisissa karsinoissaan. En ole koskaan ymmärtänyt tätä, koska tosiasiassa suurin osa kaupunkilaisista kauhistuisi jo nähdessään hyvin hoidettujakin eläimiä hyvillä eläintiloilla. Ja uskallanpa vielä väittää, että suuri osa urbaaneihin hygiastandardeihin tottuneista ihmisistä kauhistuisi nähdessään mitä tahansa muutakin maanviljelystä.

Oliiviöljyn valmistuskin on sitä, että likaiset ketjupolttavat miehet sontaisine kenkineen löntystelee verkkoon pudonneiden puolimätien, hyönteisten syömien oliivien päällä, vetäen perässään suurta autonakkua josta oliivinkorjain saa pitkällä sähköjohdolla virtansa. Oliiveja säilötään pihalla siinä tyhjäkäynnillä putputtavien autojen välissä, ne laitetaan pusseihin, joissa on aiemmin ollut sementtiä tai jotain muuta vastaavaa myrkkyä, pusseihin, jotka kaivetaan vajasta joka pölisee hämähäkinseittejä ja asbestia ja mitä vain myrkkyjä, kuljetetaan auton peräkontissa oljypuristamoon, peräkontissa, joka on viimeksi puhdistettu autotehtaalla joskus 90-luvun puolivälissä, ja puristetaan öljyksi sotkuisessa teollisuusvajassa, joka kyllä varmasti täyttää koneidensa sisäpintojen osalta välttämättömimmät hygieniavaatimukset, mutta joka ulkopuolelta näyttää niin epäilyttävältä ja iljettävältä, ruostuneiden rojujen peittämältä lähes sortumiskuntoiselta rakennukselta, että keskiverto kaupunkilainen tekisi valituksen kaupungin julkisivulautakunnalle vaatien talon välitöntä purkamista.

Totta kai oliivit puhdistetaan ja höyrystetään ja keitetään koneen sisuksissa moneen kertaan ennen kuin öljy puristuu altaaseen pullotettavaksi, eivät ne terveysriskejä ole, edes näin omaan käyttöön puristettaessa kuten täällä tehtiin, mutta likainen ympäristöhän maaseutu aina on. Maaseutu on ojiin heitettyjä muovipusseja, ladon taakse haudattuja ongelmajätevuoria, talojen pihoille kasautuneita ruostuneita koneenosia, viimeisillä voimillaan tuksuttavia 30-vuotisia autonraatoja epätoivoisina vinguttamassa viimeisiä hihnojaan rattia kääntäessä. Tienreunaan nenäänsä niistäviä miehiä, lähimmän puun juurelle virtsaavia miehiä, vaatteensa viimeksi toistakymmentä hikoamiskertaa sitten pesseitä miehiä. Ja myös vaatteita, jos ne rei’istään ja pinttyneistä oljytahroistaan huolimatta vielä edes vähän pitävät lämpimämpinä, ne ovat haalistumisestaan ja toissavuosikymmenisestä muodistaan huolimatta ihan hyviä.

Onneksi en etsi romantiikkaa maaseudulta. Olen maaseudulla kaikki kesäni lapsesta asti viettänyt. Tiedän kyllä mitä se on. Etsin uusia kokemuksia, uusia tietoja, ja vaihtelevaa tekemistä matkani varrelle. Ja nyt tiedän, miten oliiveja poimitaan, osaan jopa jonkinverran saada niitä perinteisellä tavalla alas bambukepillä hakaten, ja tiedän, että oliiviöljy kivilaatoituksella on liukasta kuin kirkas jää. Poimiessani oliiveja mietin mustikanpoimintaa, mietin viinimarjojen poimintaa, mutta mietin myös piñatojen hakkaamista — kaikkia asioita, joita olen joskus elämässäni tehnyt tai nähnyt, jotka jollain etäisellä tavalla muistuttivat minua oliivien korjaamisesta. Ei mikään ole täysin uutta, kaikki on vähän samanlaista kuin jokin aiempi.

Olen toki poiminut oliiveja ennenkin, viisi vuotta sitten Etelä-Ranskassa ollessani, mutta siellä puut olivat pieniä, hädin tuskin taimia suurempia, ja oliivit poimittiin niistä käsin yksi kerrallaan, sadon ollessa vain muutamia yksittäisiä kiloja. Täällä poimimme hedelmiä kahdessa ja puolessa päivässä 510 kiloa, ja niistä puristui 125 litraa öljyä. Puristamossa paikan työntekijä teki jotain kemiallisia testejä öljylle, sekoittaen öljyyn vettä ja jotain nestettä, joka vaihtoi koktailin väriä, ja kertoi vieläpä öljyn laadunkin olleen erinomaista. En tiedä tarkemmin, he puhuivat espanjaa. Enkä tiedä oikeasti mitään oliiviöljyjen laaduista, kun kaupoistakin yleensä ostan sitä, mikä on halvinta, ja ihan riittävän hyvää on aina ollut.

Tärkeintä on se, että jos minut nyt heitettäisiin oliivipuutarhaan ja käskettäisiin korjata sato, minä tietäisin mitä tehdä. En tietenkään näin lyhyen oppimäärän jälkeen olisi mitenkään tehokas, ja tarpeeton hävikki jäisi huomattavan suureksi — ei niin, etteikö ainakin kymmenesosa puusta pudonneista oliiveista olisi nytkin pomppineet kauas verkkojen ulottumattomiin, ja etteikö toinen kymmenesosa olisi jäänyt puihin tai pudonneet matkalle oliiveja liikuteltaessa — mutta saisin ainakin jotain aikaiseksi.

Nyt voin siis kirjoittaa CV:heni, siihen pyörätuolien työntämisen ja akateemisten esseiden ja kissanrapsutuksen viereen, että olen myös joskus poiminut oliiveja. Joten nyt saan ihan varmasti töitä, ihan mistä tahansa. Ei epäilystäkään. Eli älkää huoliko, Suomen hallitus, vaikka palaankin Suomeen työttömänä, tulen varmasti saamaan heti töitä uuden erikoisosaamiskykyni avulla.

Olen Espanjalle anteeksipyynnön velkaa. Olen ollut sitä kohtaan epäreilu.

Olen aina niputtanut Espanjan yhteen muiden välimerellisten maiden kanssa, kohdellut sitä vähän niin kuin Ranskaa ja Italiaa, tiedättehän, vähän sellaisena takapajuisena, epäjärjestelmällisenä ja likaisena maana, jossa asiat toimivat, jos toimivat, lähinnä vahingossa ja epähuomiossa. Säännöt ovat rikkomista varten, ja sääntöjä kehitelläänkin ihan vain sääntöjen kehittämisen ilosta, täysin tiedostaen, ettei niitä kuitenkaan kukaan noudata.

Vaikka olen käynyt kahdesti aiemmin Barcelonassa, joka on puhdas, järjestelmällinen, ja toimiva, olen silti ohittanut tämän todistekappaleen vain ajattelemalla, että ehkä se on katalonialainen juttu — vaikka ranskanpuoleisessa Kataloniassa kuukausia viettäneenä tiedän, että ainakaan se ei ole yhtään muuta Ranskaa parempi — tai ehkäpä se onkin vain turistimassojen paineessa kansainvälistyneen Barcelonan oma juttu.

Mutta ei. Ranskasta saapunut bussi jätti minut rajalle San Sebastianiin, että voisin jatkaa matkaani eteenpäin Bilbaoon. Yhtäkkiä aseman seinillä oli toimivat digitaaliset näytöt, jotka kertoivat luotettavasti bussien lähtöajat ja jopa lähtölaiturit. Bussi kaartoi juuri sille laiturille, mille pitikin, ja ihmiset muodostivat järjestelmällisen ja kohteliaan jonon — kukaan ei tunkenut sivusta, kukaan ei etuillut — mutta todellinen kulttuurishokki tuli noustuani auton sisään. Bussilipuissa ihmisille oli määrätty istumapaikka, ja ihmiset noudattivat niitä! Ihan oikeasti, ihmiset tulivat ja pyysivät toisia nousemaan koska nämä istuivat heidän paikoillaan, ja ihmiset nousivat! Eikä vielä siinäkään kaikki: Ainakin puolet matkustajista laittoi turvavyöt kiinni! Tuolien selkänojassa luki kehotus niin tehdä, ja ihmiset tottelivat!

Turvavyöt! Bussissa! Edes Suomessa ihmiset eivät pidä turvavöitä busseissa, eivät edes silloin, jos kuski niiden käytöstä erikseen mainitsee!

(Minä käytän, mutta se johtuu traumaattisista bussimatkoistani Tansaniassa.)

Eikä tässä ole vielä edes kaikki. Koirantaluttajat, jotka noukkivat koiriensa jätökset kuuliaisesti kadulta pussiin, ovat toistuva ilmiö. Tähän asti viereilemissani espanjalaiskaupungeissa jokaisessa on ollut järkevästi suunnitellut, toimivat pyörätiet, irrallaan jalkakäytävistä, selkeästi erotettuna autoteistä. Ainakin keskustassa ja turistialueilla. Lisäksi vammaiset ja vammautuneet, kehitysvammaiset mukaanlukien, ovat arkinen osa katukuvaa, aivan kuten saksankielisissä maissa ja Pohjoismaissa. Esteettömyys tuntuu olevan huomioitu kaikkialla, ja jopa toista tuhatta vuotta vanhoihin maamerkkeihin on tyylikkäästi ja arvokkaasti järjestetty saavutettavuus liikuntaesteisille.

Olen nyt ollut Espanjassa jo toista viikkoa, ja on vielä yksi ominaisuus, jota en meinaa vieläkään uskoa: Täällä hyväksytään pankkikortti lähes kaikkialla! Edelleen ravintolassa ruokailun päätteeksi kaivan korttini hieman anteeksipyydellen ja epäröiden, odottaen että tarjoilijat Ranskan tai Italian, tai edes Saksan tavoin hymähtäisivät huvittuneina tai tuhahtaisivat loukkaantuneina, “mikä tuo luulee olevansa, moukka turisti muovirahoineen?” Mutta ei, jo heti nähdessään sormieni liikkuvan kortteja kohti he hakevat maksupäätteensä ja tottuneesti käyttävät korttini lähimaksuominaisuutta. Se yksi kahvila toistaiseksi, joka ei korttia hyväksynyt, sielläkin tarjoilija oli kovin anteeksipyyntelevän oloinen, ja yritti kovasti pahoitellen selvittää minulle espanjaksi, mikä tahaton erhe on johtanut tähän valitettavaan epäkohtaan.

Ei, Espanja onkin jotain ihan muuta. Tämä ei ole ollenkaan Italia, tämä ei ole ollenkaan Ranska.

Englantia puhutaan kyllä yhtä huonosti kuin noissakin maissa, ja kasvisruokaa ei ravintoloiden ruokalistoilla juuri näe — mutta tässä suhteessa tämä maa on kuitenkin onneksi kuin Italia. Asiakaspalvelijat haluavat kommunikoida, ja ilman yhteistä kieltäkin he mahdollisimman ystävällisesti yrittävät saada tilauksen selville, ja selittävät omaa espanjaansa mahdollisimman paljon helpottaen mikä ruoka on kasvissyöjälle sopivaa ja mikä ei, ja jos mitään ei suoraan löydy, he saattavat jopa luvata keksiä jotain. Ei sellaista ranskalaista palvelua, jossa tehdessäni ensimmäisen kielioppivirheen asiakaspalvelija pyörittelee silmiään ja lähtee pois, ja sanoessani olevani kasvissyöjä he kysyvät olenko hullu ja mikä minussa on vikana (omakohtainen tositarina).

Ei kasvissyönti mitenkään leimallisen espanjalaista kuitenkaan ole, sillä jokaisessa kasvisravintolassa kyllä puhutaan erinomaista englantia, ja asiakaskunta vaikuttaisi koostuvan lähinnä pohjoiseurooppalaisista. ‘Vegetariano’ on joka tapauksessa sana, jonka kaikki ymmärtävät ja johon kaikki reagoivat, ja vaikka siihen ehkä vielä joutuukin antamaan lisämääreeksi ‘sin pescado’ (ei kalaa), niin erilaiset ruokavaliot ovat hyvin täkäläisillä hallussa. Siihen mittaan asti, että hyvin monen ravintolan ruokalistoissa on yhtäläisin, kuin kansallisesti sovituin merkein merkattu allergeeneja ja minunkaltaisteni ruokavalionirsoilijoiden karttamia ainesosia.

Minä alan ymmärtää, miksi ne kaikki suomalaiset pakkautuvat nimenomaan Espanjan aurinkoon talvisin. Tämä maa tuntuu niin paljon kotoisemmalta kuin Ranska tai Italia. Pukeutuminenkin vaikuttaa pohjoismaalaiselta, eli vaatetuksen käytännöllisyys usein ohittaa sen tyylikkyyden, ja sateenkestävä materiaali on houkuttelevampi vaihtoehto kuin katu-uskottava tai trendikäs.

Joskin tietysti se, että on jo ehtinyt vuosien varrella tottua Ranskaan ja Italiaan, sekin varmasti auttaa sopeutumistani. Sillä kyllä nämä ravintoloiden aukioloajat (13.00 – 16.00, 20.30 – 01.00) voisivat äkkiseltään hämmentää, jos niitä ei olisi ehtinyt ihmetellä jo vuosia sitten.

Mutta niin. Tapani jaotella Eurooppa kolmeen osaan — saksalaiseen Eurooppaan (mukaanlukien Brittein saaret ja Pohjoismaat), Itä-Eurooppaan ja Välimeren Eurooppaan — on alkanut horjua. Todellisuus saattaa ollakin monimuotoisempi.