Lapsena olisin pitänyt oliivien poiminnasta. Olisin kiipeillyt puissa aikuisten haitolla ja hakannut bambukepeilläni puunoksia ja yksittäisiä oliiveja, epätoivoisesti yrittäen saada niitä alas, siinä kuitenkaan onnistumatta. Välillä olisin hyppinyt bambukeppini kanssa lähiympäristössä ja leikkinyt ninjaa tai samuraita tai jotain muuta, mistä en tiennyt mitään, mutta olin jostain keksinyt että ne heiluttelisivat keppejä. Ja sitten taas olisin kiivennyt puuhun noukkimaan yksittäisiä oliiveja, aikuisten haitoiksi jotka yrittivät oikeasti koneillaan poimia niitä.
Ennen lähtöäni kirjauduin HelpX:iin, ajatuksenani että saisin matkani varrelle jotain tekemistä, ja tietysti myös että saisin budjettiani keveämmäksi kun voisin välillä säästää asumisesta ja ruuasta tekemällä työtä. Yritin etsiskellä paikkaa mihin päästä, mutta kuin Joosef ja Maria siunatussa tilassaan, minuakin vain käännytettiin ovilta, kunnes sitten eräs vanhempi naishenkilö etsi tilalleen ihmisiä korjaamaan oliiveja. Kuulostaa kivalta, ajattelin, ja viestitin ajatukseni hänelle, ja lähdin oliviinpoimijaksi.
Maataloustyöt kuulostavat aina paljon romanttisemmilta kuin ne ovat. Sielunsa silmissä sitä aina näkee sata vuotta vanhaa maaseutua, jossa kyläkunnat kokoontuvat yhdessä pelloille tekemään työtä, laulaen ja tanssien töitä tehdessään, ojanpenkalla varjossa leppoisasti jutellen, nuorten sydänten leperrellessä toisilleen työn lomassa. Aurinko paistaa ja korista löytyy evääksi tuoretta leipää ja paikallisia viinejä ja juustoja. Mutta valitettavasti maataloustyön todellisuus on nykyisin kuitenkin lähinnä sitä, että yksinäinen mies ajelee räntäsateessa ympyrää traktorilla, ja traktorin perään kiinnitetty kone tekee kaiken työn. Jos ihmiskontaktia on, se on kilometrien päässä ja todennäköisesti itsekin yksinään tekemässä omalla koneellaan töitä.
Sitä se oliivinkorjuukin on, tosin ilman sitä traktoria. Ei siihen välttämättä tarvita enempää kuin yhtä ihmistä. Puiden alle viritetään verkko, ja sitten poimija menee koneensa, olivipuunoksanvärisyttimen, kanssa riipimään oliiveja alas puusta, jonkinlaisena yhdistelmänä koneellista mustikanpomintaa ja mustaviinimarjanpoimintaa, tosin korkeammista paikoista. Vaikka vierellä olisin muitakin ihmisiä auttamassa, sosiaalisuus on vähässä kun koneen moottori humisee eikä puhua voi huutamatta. Parilla kolmella ihmisellä työ nopeutuu ehkä viidestä kymmeneen minuuttiin per puu (ellei kaikilla sitten ole omaa konetta), mutta kaukana on se romanttinen maaseutukuva kokonaisesta kyläkunnasta pellonlaidalla tekemässä yhteistä työtä yhteisen hyvän eteen. Ennemminkin se muistuttaa nimenomaan mustikanpoimintaa, etenkin kaupallisessa mittakaavassa tapahtuvaa mustikanpoimintaa, jossa haravalla vedetään mustikat lehtineen ja varpuineen säkin päälle, kunkin poimija työskennellessä yksinään omilla mättäillään.
Mutta oliiveja poimiessa saa kiipeillä puissa, mikä on aina bonusta. Näin aikuisena, etenkin näin keski-iän kynnyksellä, hyväksyttävät tekosyyt puissa kiipeilemiseen ovat vähissä, joten jokainen on otettava ilolla vastaan. Siellä sitten voi oksissa roikkua ja vähäisissä määrin auttaa pienen muovisen käsiharavan kanssa, ja vetää puusta alas muutamia satoja oliiveja samalla kun koneenkäyttäjä pärisyttää puun loput tuhannet oliivit maahan. Tosin olen ymmärtänyt, että nykyisin oliivipuut yleensä leikataan niin lyhyiksi, että sadon saa helposti korjattua koneelta niiden ympäriltä, ilman että kukaan saa kiivetä yhtään mihinkään. Varmasti se parantaa työturvallisuutta, mutta myös vähentää olennaisesti hauskuutta.
Joten siinä poimimme oliiveita, paikallinen, kokenut, työtä johtanut kolmikymppinen mies koneensa kanssa, 20-vuotias ranskalainen nuorimies, liikkeistään päätellen parkour-harrastaja, täynnä nuoruuden voimaa ja intoa ja itsesuojeluvaiston puutetta, ja minä, kömpelö lyllerö, joka hädintuskin erotan oliivipuuta mandariinipuusta, ja jonka jalat jaksavat mitä vain, mutta jonka lihaksisto loppuu heti reisilihasten päättyessä. Kommunikaatio käytiin erittäin huonolla englannilla ja vielä sitäkin huonommalla espanjalla, muutamia ranskankielisiä sanoja väliin heittäen, mutta viestit enimmäkseen menivät perille, ja lopulta oliivit päätyivät öljyksi, kuten tarkoitus olikin. Projekti oli täydellinen menestys.
Eläinoikeusjärjestöt ovat viime vuosina käyneet salakuvaamassa milloin eläintiloja, milloin teurastamoja, ja julkaisseet niistä kuvia sairaista eläimistä huonokuntoisissa karsinoissaan. En ole koskaan ymmärtänyt tätä, koska tosiasiassa suurin osa kaupunkilaisista kauhistuisi jo nähdessään hyvin hoidettujakin eläimiä hyvillä eläintiloilla. Ja uskallanpa vielä väittää, että suuri osa urbaaneihin hygiastandardeihin tottuneista ihmisistä kauhistuisi nähdessään mitä tahansa muutakin maanviljelystä.
Oliiviöljyn valmistuskin on sitä, että likaiset ketjupolttavat miehet sontaisine kenkineen löntystelee verkkoon pudonneiden puolimätien, hyönteisten syömien oliivien päällä, vetäen perässään suurta autonakkua josta oliivinkorjain saa pitkällä sähköjohdolla virtansa. Oliiveja säilötään pihalla siinä tyhjäkäynnillä putputtavien autojen välissä, ne laitetaan pusseihin, joissa on aiemmin ollut sementtiä tai jotain muuta vastaavaa myrkkyä, pusseihin, jotka kaivetaan vajasta joka pölisee hämähäkinseittejä ja asbestia ja mitä vain myrkkyjä, kuljetetaan auton peräkontissa oljypuristamoon, peräkontissa, joka on viimeksi puhdistettu autotehtaalla joskus 90-luvun puolivälissä, ja puristetaan öljyksi sotkuisessa teollisuusvajassa, joka kyllä varmasti täyttää koneidensa sisäpintojen osalta välttämättömimmät hygieniavaatimukset, mutta joka ulkopuolelta näyttää niin epäilyttävältä ja iljettävältä, ruostuneiden rojujen peittämältä lähes sortumiskuntoiselta rakennukselta, että keskiverto kaupunkilainen tekisi valituksen kaupungin julkisivulautakunnalle vaatien talon välitöntä purkamista.
Totta kai oliivit puhdistetaan ja höyrystetään ja keitetään koneen sisuksissa moneen kertaan ennen kuin öljy puristuu altaaseen pullotettavaksi, eivät ne terveysriskejä ole, edes näin omaan käyttöön puristettaessa kuten täällä tehtiin, mutta likainen ympäristöhän maaseutu aina on. Maaseutu on ojiin heitettyjä muovipusseja, ladon taakse haudattuja ongelmajätevuoria, talojen pihoille kasautuneita ruostuneita koneenosia, viimeisillä voimillaan tuksuttavia 30-vuotisia autonraatoja epätoivoisina vinguttamassa viimeisiä hihnojaan rattia kääntäessä. Tienreunaan nenäänsä niistäviä miehiä, lähimmän puun juurelle virtsaavia miehiä, vaatteensa viimeksi toistakymmentä hikoamiskertaa sitten pesseitä miehiä. Ja myös vaatteita, jos ne rei’istään ja pinttyneistä oljytahroistaan huolimatta vielä edes vähän pitävät lämpimämpinä, ne ovat haalistumisestaan ja toissavuosikymmenisestä muodistaan huolimatta ihan hyviä.
Onneksi en etsi romantiikkaa maaseudulta. Olen maaseudulla kaikki kesäni lapsesta asti viettänyt. Tiedän kyllä mitä se on. Etsin uusia kokemuksia, uusia tietoja, ja vaihtelevaa tekemistä matkani varrelle. Ja nyt tiedän, miten oliiveja poimitaan, osaan jopa jonkinverran saada niitä perinteisellä tavalla alas bambukepillä hakaten, ja tiedän, että oliiviöljy kivilaatoituksella on liukasta kuin kirkas jää. Poimiessani oliiveja mietin mustikanpoimintaa, mietin viinimarjojen poimintaa, mutta mietin myös piñatojen hakkaamista — kaikkia asioita, joita olen joskus elämässäni tehnyt tai nähnyt, jotka jollain etäisellä tavalla muistuttivat minua oliivien korjaamisesta. Ei mikään ole täysin uutta, kaikki on vähän samanlaista kuin jokin aiempi.
Olen toki poiminut oliiveja ennenkin, viisi vuotta sitten Etelä-Ranskassa ollessani, mutta siellä puut olivat pieniä, hädin tuskin taimia suurempia, ja oliivit poimittiin niistä käsin yksi kerrallaan, sadon ollessa vain muutamia yksittäisiä kiloja. Täällä poimimme hedelmiä kahdessa ja puolessa päivässä 510 kiloa, ja niistä puristui 125 litraa öljyä. Puristamossa paikan työntekijä teki jotain kemiallisia testejä öljylle, sekoittaen öljyyn vettä ja jotain nestettä, joka vaihtoi koktailin väriä, ja kertoi vieläpä öljyn laadunkin olleen erinomaista. En tiedä tarkemmin, he puhuivat espanjaa. Enkä tiedä oikeasti mitään oliiviöljyjen laaduista, kun kaupoistakin yleensä ostan sitä, mikä on halvinta, ja ihan riittävän hyvää on aina ollut.
Tärkeintä on se, että jos minut nyt heitettäisiin oliivipuutarhaan ja käskettäisiin korjata sato, minä tietäisin mitä tehdä. En tietenkään näin lyhyen oppimäärän jälkeen olisi mitenkään tehokas, ja tarpeeton hävikki jäisi huomattavan suureksi — ei niin, etteikö ainakin kymmenesosa puusta pudonneista oliiveista olisi nytkin pomppineet kauas verkkojen ulottumattomiin, ja etteikö toinen kymmenesosa olisi jäänyt puihin tai pudonneet matkalle oliiveja liikuteltaessa — mutta saisin ainakin jotain aikaiseksi.
Nyt voin siis kirjoittaa CV:heni, siihen pyörätuolien työntämisen ja akateemisten esseiden ja kissanrapsutuksen viereen, että olen myös joskus poiminut oliiveja. Joten nyt saan ihan varmasti töitä, ihan mistä tahansa. Ei epäilystäkään. Eli älkää huoliko, Suomen hallitus, vaikka palaankin Suomeen työttömänä, tulen varmasti saamaan heti töitä uuden erikoisosaamiskykyni avulla.