Olen Espanjalle anteeksipyynnön velkaa. Olen ollut sitä kohtaan epäreilu.
Olen aina niputtanut Espanjan yhteen muiden välimerellisten maiden kanssa, kohdellut sitä vähän niin kuin Ranskaa ja Italiaa, tiedättehän, vähän sellaisena takapajuisena, epäjärjestelmällisenä ja likaisena maana, jossa asiat toimivat, jos toimivat, lähinnä vahingossa ja epähuomiossa. Säännöt ovat rikkomista varten, ja sääntöjä kehitelläänkin ihan vain sääntöjen kehittämisen ilosta, täysin tiedostaen, ettei niitä kuitenkaan kukaan noudata.
Vaikka olen käynyt kahdesti aiemmin Barcelonassa, joka on puhdas, järjestelmällinen, ja toimiva, olen silti ohittanut tämän todistekappaleen vain ajattelemalla, että ehkä se on katalonialainen juttu — vaikka ranskanpuoleisessa Kataloniassa kuukausia viettäneenä tiedän, että ainakaan se ei ole yhtään muuta Ranskaa parempi — tai ehkäpä se onkin vain turistimassojen paineessa kansainvälistyneen Barcelonan oma juttu.
Mutta ei. Ranskasta saapunut bussi jätti minut rajalle San Sebastianiin, että voisin jatkaa matkaani eteenpäin Bilbaoon. Yhtäkkiä aseman seinillä oli toimivat digitaaliset näytöt, jotka kertoivat luotettavasti bussien lähtöajat ja jopa lähtölaiturit. Bussi kaartoi juuri sille laiturille, mille pitikin, ja ihmiset muodostivat järjestelmällisen ja kohteliaan jonon — kukaan ei tunkenut sivusta, kukaan ei etuillut — mutta todellinen kulttuurishokki tuli noustuani auton sisään. Bussilipuissa ihmisille oli määrätty istumapaikka, ja ihmiset noudattivat niitä! Ihan oikeasti, ihmiset tulivat ja pyysivät toisia nousemaan koska nämä istuivat heidän paikoillaan, ja ihmiset nousivat! Eikä vielä siinäkään kaikki: Ainakin puolet matkustajista laittoi turvavyöt kiinni! Tuolien selkänojassa luki kehotus niin tehdä, ja ihmiset tottelivat!
Turvavyöt! Bussissa! Edes Suomessa ihmiset eivät pidä turvavöitä busseissa, eivät edes silloin, jos kuski niiden käytöstä erikseen mainitsee!
(Minä käytän, mutta se johtuu traumaattisista bussimatkoistani Tansaniassa.)
Eikä tässä ole vielä edes kaikki. Koirantaluttajat, jotka noukkivat koiriensa jätökset kuuliaisesti kadulta pussiin, ovat toistuva ilmiö. Tähän asti viereilemissani espanjalaiskaupungeissa jokaisessa on ollut järkevästi suunnitellut, toimivat pyörätiet, irrallaan jalkakäytävistä, selkeästi erotettuna autoteistä. Ainakin keskustassa ja turistialueilla. Lisäksi vammaiset ja vammautuneet, kehitysvammaiset mukaanlukien, ovat arkinen osa katukuvaa, aivan kuten saksankielisissä maissa ja Pohjoismaissa. Esteettömyys tuntuu olevan huomioitu kaikkialla, ja jopa toista tuhatta vuotta vanhoihin maamerkkeihin on tyylikkäästi ja arvokkaasti järjestetty saavutettavuus liikuntaesteisille.
Olen nyt ollut Espanjassa jo toista viikkoa, ja on vielä yksi ominaisuus, jota en meinaa vieläkään uskoa: Täällä hyväksytään pankkikortti lähes kaikkialla! Edelleen ravintolassa ruokailun päätteeksi kaivan korttini hieman anteeksipyydellen ja epäröiden, odottaen että tarjoilijat Ranskan tai Italian, tai edes Saksan tavoin hymähtäisivät huvittuneina tai tuhahtaisivat loukkaantuneina, “mikä tuo luulee olevansa, moukka turisti muovirahoineen?” Mutta ei, jo heti nähdessään sormieni liikkuvan kortteja kohti he hakevat maksupäätteensä ja tottuneesti käyttävät korttini lähimaksuominaisuutta. Se yksi kahvila toistaiseksi, joka ei korttia hyväksynyt, sielläkin tarjoilija oli kovin anteeksipyyntelevän oloinen, ja yritti kovasti pahoitellen selvittää minulle espanjaksi, mikä tahaton erhe on johtanut tähän valitettavaan epäkohtaan.
Ei, Espanja onkin jotain ihan muuta. Tämä ei ole ollenkaan Italia, tämä ei ole ollenkaan Ranska.
Englantia puhutaan kyllä yhtä huonosti kuin noissakin maissa, ja kasvisruokaa ei ravintoloiden ruokalistoilla juuri näe — mutta tässä suhteessa tämä maa on kuitenkin onneksi kuin Italia. Asiakaspalvelijat haluavat kommunikoida, ja ilman yhteistä kieltäkin he mahdollisimman ystävällisesti yrittävät saada tilauksen selville, ja selittävät omaa espanjaansa mahdollisimman paljon helpottaen mikä ruoka on kasvissyöjälle sopivaa ja mikä ei, ja jos mitään ei suoraan löydy, he saattavat jopa luvata keksiä jotain. Ei sellaista ranskalaista palvelua, jossa tehdessäni ensimmäisen kielioppivirheen asiakaspalvelija pyörittelee silmiään ja lähtee pois, ja sanoessani olevani kasvissyöjä he kysyvät olenko hullu ja mikä minussa on vikana (omakohtainen tositarina).
Ei kasvissyönti mitenkään leimallisen espanjalaista kuitenkaan ole, sillä jokaisessa kasvisravintolassa kyllä puhutaan erinomaista englantia, ja asiakaskunta vaikuttaisi koostuvan lähinnä pohjoiseurooppalaisista. ‘Vegetariano’ on joka tapauksessa sana, jonka kaikki ymmärtävät ja johon kaikki reagoivat, ja vaikka siihen ehkä vielä joutuukin antamaan lisämääreeksi ‘sin pescado’ (ei kalaa), niin erilaiset ruokavaliot ovat hyvin täkäläisillä hallussa. Siihen mittaan asti, että hyvin monen ravintolan ruokalistoissa on yhtäläisin, kuin kansallisesti sovituin merkein merkattu allergeeneja ja minunkaltaisteni ruokavalionirsoilijoiden karttamia ainesosia.
Minä alan ymmärtää, miksi ne kaikki suomalaiset pakkautuvat nimenomaan Espanjan aurinkoon talvisin. Tämä maa tuntuu niin paljon kotoisemmalta kuin Ranska tai Italia. Pukeutuminenkin vaikuttaa pohjoismaalaiselta, eli vaatetuksen käytännöllisyys usein ohittaa sen tyylikkyyden, ja sateenkestävä materiaali on houkuttelevampi vaihtoehto kuin katu-uskottava tai trendikäs.
Joskin tietysti se, että on jo ehtinyt vuosien varrella tottua Ranskaan ja Italiaan, sekin varmasti auttaa sopeutumistani. Sillä kyllä nämä ravintoloiden aukioloajat (13.00 – 16.00, 20.30 – 01.00) voisivat äkkiseltään hämmentää, jos niitä ei olisi ehtinyt ihmetellä jo vuosia sitten.
Mutta niin. Tapani jaotella Eurooppa kolmeen osaan — saksalaiseen Eurooppaan (mukaanlukien Brittein saaret ja Pohjoismaat), Itä-Eurooppaan ja Välimeren Eurooppaan — on alkanut horjua. Todellisuus saattaa ollakin monimuotoisempi.