Koiran kuolema

Ensimmäinen asia, mitä teimme tultuani Prado Negroon, oli etsiä koira. Rosa sanoi, että kylällä on pari narttua kiimassa, jonka vuoksi heidän koiransa karkailee koko ajan, ja niin sinäkin iltana se oli lähtenyt juoksuilleen. Rosa rullasi auton ikkunan auki, huusi koiransa nimeä, vihelsi pariin kertaan, ja hyvin pian Urgo juoksikin luoksemme häntä heiluen, iloisena ja ilahtuneena kuullessaan ja nähdessään emäntänsä. Koira juoksenteli riemumielin auton edessä ja sivuilla pomppien, niin villisti, että olin huolissani ettei hän vain jäisi auton alle. Mutta Rosa sanoi vain, että Urgo on tottunut autoihin. Se osaa kyllä väistää.

Minä en ole koiraihmisiä. Minä yleensä lähinnä vierastan koiria, ja koirat joko välttelevät minua tai haukkuvat minua tiehensä. Mutta Urgosta oli vaikea olla pitämättä. Se haki ihmiskontaktia, ja se osasi hakea sitä ihmisten kielellä. Se seurasi minua välillä pitkänkin matkaa, käden alle työntyen kuin kissa, rapsutusta vongaten. Välillä se kantoi minulle milloin minkäkinlaisia käpyjä tai karahkoita, haluten, että heittäisin ne sille. Ei se kunnolla osannut noutaa, ei se täysin ymmärtänyt tuota leikkiä, sillä se ei koskaan tuonut saalistaan minulle takaisin, vaan jos yritinkin ottaa kepin siltä heittääkseni sen uudestaan, se murisi minut pois, hampaat esillä.

Leikkisä koira. Mukava koira. Neljän vuoden ikäinen. Viimeinen eloonjäänyt kuuden pennun poikueesta, jotka Rosa ja Sylvain olivat joskus löytäneet hylättyinä roska-astiasta. Muut olivat olleet jo löydettäessä liian huonossa kunnossa, mutta Urgosta oli vuosien mittaan kasvanut aikuinen ja vanttera koira. Ja se oli tottunut ihmisiin, majoitustilalla, jossa vieraita tuli ja meni, kaikenlaisia ihmisiä, koirarakkaita, koiriin tottumattomia. Se oli tottunut huomioon, se oli tottunut rapsutettavaksi, se oli tottunut olemaan rakastettu.

Se piti ihmisiä ystävinään. Se on eläimen pahin virhe. Urgo parka, ehkä ensimmäinen kerta, kun se ymmärsi, että ihmiset voivat olla sille pahojakin, oli sen viimeinen ajatus koskaan.

Aina se karkaili, ja jo monta kertaa aiemminkin Sylvain sanoi olevansa siitä huolissaan. Kylällä on hulluja ihmisiä, jotka ampuvat mitä vain ihan vain huvikseen, hän sanoi. Hän kertoi tilanomistajasta, joka ei ollut halunnut, että metsästäjät metsästäisivät hänen maillaan — täysin normaali ja hyväksyttävä pyyntö maassa, joka ei tunne jokamiehenoikeutta — joten metsästäjät olivat humalapäissään käyneet ampumassa tilanomistajan hevosen. Hän kertoi ihmisten ampuvan täällä mitä vain, lampaita, lehmiä, mikä vain sattuu aseen tielle, myrkkyä jätetään tienposkelle, tappamaan kaikki eläimet. Ei täällä ole mitään petovihaa, niin kuin Suomessa, täällä on täysin silmitön eläinviha, kaikki pitää tappaa, olivat ne sitten villieläimiä, tuotantoeläimiä tai lemmikkejä. Yhtenä iltana minäkin kuulin, pitkälle auringonlaskun jälkeen, useita laukauksia jostain päin. Siinä pimeydessä ampuja ei varmasti voinut nähdä lainkaan mitä ampui, enintään mustan varjon toista varjoa vasten, mutta niin vain siellä paukuteltiin.

Maanantaiaamuna kömmin valmistamaan aamiaista, ja Sylvain oli jo mustalaiskärryssä mittailemassa osia jotain koristeluja varten. Huomenta, hän sanoi, en muista sanoiko sen espanjaksi vai englanniksi, ja hän sanoi olevansa huolissaan Urgosta. Näistä ei tiedä, mitä ne tekevät, hän sanoi, viitaten kyläläisiin. Koira ei ollut tullut kotiin koko yönä.

Tein aamupalani, söin sen, ja kiivettyäni ylös etsimään Sylvainia, että hän voisi kertoa päivän työni, kuulin vain moottoripyörän äänen enkä nähnyt ketään missään. Siinä ei ollut mitään epätavallista, he tulivat ja menivät asioilleen aina muutenkin. Mutta kun hän oli poissa tunnin, toisen, kolmannenkin, aloin jo ihmetellä, aloin jo huolestuakin. Onko jotain tapahtunut? Mietin aluksi, että hän olisi lähtenyt etsimään koiraansa, mutta etsiikö hän koiraansa todella kolme tuntia? Olin tilalla yksin, tietämättä missä kukaan on, mutta hämilläni puuhastelin kaikkia sellaisia pieniä puutarhankääntötöitä ja vajansiivousta, joita olin aiempinakin päivinä tehnyt.

Lopulta Sylvain tuli takaisin, ja ensimmäisenä kysyi oliko koiraa näkynyt, jo ennen tervehdystä, ennen mitään muuta. Hän oli todellakin ollut tuon koko kolme ja puoli tuntia ajamassa moottoripyörällä aluetta ympäri, kymmenten kilometrien matkalta, huudellen koiransa nimeä, viheltäen tälle kutsuääniä. Olin nähnyt Sylvainin huolestumisessa koirasta jo ennenkin suurta lämpöä lemmikkiään kohtaan, mutta nyt todella ymmärsin, kuinka paljon hän koirastaan välitti. Tai miten hän sanoikaan, kun esitteli minulle tilan eläimiä: “Kun meillä ei lapsia ole, niin sitten meillä on näitä eläimiä.” Ehkä hän tarkoitti sitä oikeasti. Ei hän nytkään juuri muusta puhunutkaan kuin Urgosta, kertoi vain pelkäävänsä, että nyt jotain on oikeasti tapahtunut. On mahdollista, että koira on jossain kaukana, hän puheli — toivottavasti koira on jossain kaukana, niin ehkä se vielä palaa — mutta hän pelkäsi että sille on oikeasti tehty jotain.

Koiraa ei näkynyt, mutta illalla Sylvainin piti lähteä Granadaan työkeikalle, rakentamaan paikalliseen ravintolaan puista lattiaa, sellaista joka kestäisi flamenco-tanssin kantojenkoputuksen. Lähdin mukaan, pois vuoristosta vaihtelun vuoksi, Granadan miellyttävään kaupunkiin. Minun piti sitä paitsi käydä kaupassa, ostamassa vähän ruokaa vielä pariksi päiväksi ennen kuin jatkaisin matkaani.

Laskeuduttuamme kylään, sen pari sataa metriä alamäkeä, Sylvain pysähtyi kylän roskakatoksen luo, ja kiersi ulos autosta tyhjentämään mukaan ottamaansa roska-astiaa. Minä katselin puhelintani, harjoittelin espanjaa Duolingolla. Miksi olisinkaan katsonut, jotain niin arkista kuin roskapussin tyhjennys? Mutta yhtäkkiä Sylvain löi pakettiautonsa konepeltiin täysillä, ja hän löi toisenkin kerran. Nostin katseeni, ja edessäni minuun katsoivat kasvot, joita ei ihan heti voi unohtaa: Sylvainin vääristyneiltä, kosteasilmäisiltä kasvoilta huusi yhtä aikaa epätoivo, tuska, ja myös leppymätön viha, ja noustessani autosta hän vain käveli poispäin sormellaan jäteastiaa osoittaen. “Se on tuolla”, hän sanoi, rikkoutuneella äänellään, kävellen edestakaisin, tietämättä mihin suuntaan mennä, käsillään ohimoitaan puristaen.

“Se on tuolla”, hän sanoi uudelleen, “Ne ovat laittaneet sen tuonne. Minun piti katsoa, koska…” hän sanoi, lauseen katketessa sekä tuskaan että vaikeuteen välittää pahaa oloa vieraalla kielellä. “I had to look, because…” hän kuitenkin toisti moneen kertaan, ehkä salaa toivoen, ettei olisi sinne katsonut, samalla kierrellen jäteastiaa, välillä haluten olla siitä mahdollisimman kaukana, välillä nostaen sen kantta ja kurkistaen rakasta koiraansa vielä kerran. Ehkä hän vielä salaa toivoi, että olisi väärässä, että se pilkahdus tutun harmaanlaikukasta turkkia olisikin jotain muuta kuin Urgo.

Hän pysäytti heti ensimmäisen ohiajavan auton, huutaen tämän kuskille itselleen kotoisammalla kielellä koiransa kuolemasta, vuodattaen kipuaan ja vihaansa koiran surmaajia kohtaan välillä äänen särkyessä, välillä hänen korottaen ääntään huudoksi asti. Ensimmäisen ajettua pois hän näki toisen auton, ja viittoi tämän luokseen, ja jatkoi taas valitustaan. Toisen auton kuskin kanssa he vetivät jäteastian ulos aitauksesta ja tyhjensivät sen päällimmäisistä roskapusseista, varmistaakseen, että pussien välistä pilkahtanut karvoitus todellakin kuului Urgolle. Kun koiran kasvot tulivat näkyviin, Sylvain käveli taas kyynelet silmissään pois, tietämättä, haluaako hän katsoa vielä toisen kerran, katsoa kuolleen ystävänsä elottomia kasvoja, vai haluaako hän vain mennä pois, kieltäytyä kohtaamasta lemmikkinsä kuollutta ruhoa.

Hän puhui kaikenlaista, ihan vain puhuakseen. Välillä se ei liittynyt mihinkään, välillä se oli vain kirosanojen vyöry, ranskaksi ja espanjaksi, kummalla vain kielellä. Minulle hän hoki englanniksi, että koiran on voinut tappaa kuka tahansa, kuka tahansa on voinut ampua koiraparan, hän ei luota keneenkään, ei edes siihen mieheen, jonka kanssa hän kaivoi roska-astiasta ruumiin esille. Sitten hän yhtäkkiä puhui työstään, siitä kuinka hänen pitää mennä Granadaan rakentamaan ravintolaan lattiaa, ja aivan yhtä yhtäkkiä hän alkoi puhumaan haudankaivuusta, ja nauroi kertomukseensa nähden täysin sopimattomasti, kun kertoi, kuinka heidän pihansa maaperä on niin matalaa, ettei sinne saa kaivettua kunnollista, syvää hautaa.

Eräässä välissä Sylvain lähti pois, ajoi autollaan pois, lainatakseen joltakulta puhelinta, että hän voisi soittaa poliisit. Hän jätti minut roska-astian viereen, ja käski minun vartioida sitä, ettei kukaan tulisi ja tyhjentäisi sitä. Kun hän palasi kävellen, hän ihmetteli, minne auto on kadonnut, kuka on vienyt auton, kunnes vasta hetken päästä muisti itse ajaneensa sen pois.

Yksin ollessani minäkin kurkkasin roska-astiaan. Siinä se oli, kuin nukkuvana. Niin kaunis koira, niin mukavannäköinen koira. Kyljellään maaten, samanlaisena kuin ne kerrat, kun se kellistyi viereeni haluten kylkiään rapsutettavan. Jäteastian pohjalla, kymmenien roskapussien alla. Kuolleena. Tapettuna.

Musta kissa tuli kiehnäämään jalkoihini, pyytämään silittämistä, aivan kuten Urgo aina pyysi rapsutusta vielä eläessään. Silittelin kissaa, katsoin sen murtunutta häntää, mutta varoin, ettei se yhtäkkiä purisi tai raapisi minua, sillä ihmisrakkaudestaan huolimatta se näytti hylätyltä. “Ole sinä varovainen täällä”, minä sanoin kissalle, suomeksi niin kuin aina eläimille puhuessani, “Älä tule kiehnäämään ihan kenen tahansa ihmisen jaloissa. Joku voi vielä ottaa ja tappaa sinutkin.”

Poliisit eivät koskaan tulleet. Sanoivat, että jos joku poliisi on vapaana, niin se saattaa käväistä. Sylvain ei jäänyt odottamaan, vaan haki lemmikkinsä kotiinsa, pois roska-astiasta, yön yli huoneeseensa, odottamaan hautausta. Rosakin palasi kesken työmatkansa kotiin hyvästelemään lemmikkinsä, ja seuraavana aamuna he kaivoivat koiralleen haudan, siihen edellisen naapurien tappaman koiran viereen. Sen viereen, joka ehti elää täyden elämän, viiteentoista ikävuoteen saakka, mutta kuoli silti myrkytettynä. Vaikka eläinlääkärin mukaan sitä oli yritetty ennenkin tappaa, huomattuaan magneettikuvassa viisi haulia koteloituneina sen kylkeen.

Katsoin etäisyydestä parvekkeelta, kun Rosa ja Sylvain hautasivat rakasta ystäväänsä. Kun he laskivat Urgon haudan pohjalle, ja halasivat toisiaan suruissaan, käänsin katseeni pois. Se oli liian intiimi tilanne. En osannut itkeä koiraa, jonka olin tuntenut kaksi viikkoa, miten mukava koira se sitten olikaan, mutta ihmisten tuskan katsominen sai minut itkemään, ja koiran tappaneiden ihmisten välinpitämättömyys sai minut itkemään.

Kuka ikinä Urgo-paran tappoikin, toivon hänelle vain sitä kaikkein pahinta: Että hän joskus oppisi tuntemaan empatiaa, että hän joskus oppisi tuntemaan syyllisyyttä teostaan täydessä painossaan. Että hän joskus nukkumaan mennessään pyörisi sängyssään, kykenemättä ahdistuneena nukkumaan, muistellessaan kaikkia niitä hetkiä jolloin on tahallaan satuttanut muita ihmisiä.

Empatian tunteminen eläimiä kohtaan olisi varmasti jo liikaa pyydetty.

One thought on “Koiran kuolema

  1. Surullinen tarina! 🙁 Jännä, miten osa espanjalaisista on hyvinkin eläinrakkaita ja sitten on noita kaiken elävän vihaajia. Tuota myrkyttämistähän tapahtuu Suomessakin, mutta onneksi pienessä mittakaavassa. Toivottelen sulle täältä sateisesta(eipä ennen tammikuussa satanut vettä) Suomesta mahdollisimman paljon iloisia kokemuksia, parempia kuin tämän kyseisen tarinan aihe, vaikka koskettava teksti olikin!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *