Minä ihmettelen, miten matkustaminen onnistui kymmenen vuotta sitten. Tiedän, että olen matkustanut silloin, ja muistan niin tehneeni, mutten silti voi olla hämmästelemättä sitä. Kuinka ihmeessä pystyi matkustamaan ennen nykyistä internetiä? Nyt tien päällä käytän päivittäin tai lähes päivittäin paria eri karttapalvelua, paria palvelua majoituksen löytämiseksi, useampaakin sivustoa jotka kokoavat bussi- ja junalinjojen aikatauluja ja hintoja, erinäisiä palveluja kasvisravintoloiden löytämistä varten, ja toistuvia Google-hakuja keksiäkseni mitä tehdä ja nähdä uusissa kaupungeissa joihin olen päätynyt. Koko matkasuunnittelu tapahtuu netissä, kaikki mitä tarvitsen löytyy tietokoneen äärellä istumalla.

Monet nettisivuista ja -palveluista ovat huonoja, ja ärsyynnyn niistä toistuvasti — etenkin Google Mapsin ‘vain autoilla on väliä, ja palvelu vaatii virheettömän GPS-yhteyden ollakseen lainkaan hyödyllinen’ -pistää toistuvasti vihaksi — mutta ottaisinko ennemmin vaikeasti taiteltavan paperikartan? Pariisilaisessa hostellissa huoneessani oli korealainen nuorimies, ensimmäistä kertaa Pariisissa, ja suunnitteli päivän ohjelmaksi käymistä Notre Damella, Louvressa, Riemukaarella ja Eiffel-tornilla. Kuulostaa hyvältä, valehtelin, ja näytin hänellä olleesta paperikartasta miten tuo reitti kannattaisi kävellä. Mutta sitten kun kerroin hänelle, että Google Mapsissa on myös offline-tila, eli hänen ei välttämättä pitäisikään kantaa isoa paperikarttaa mukana, silloin hän innostui. Totta kai kartan näkyminen puhelimessa helpotti hänen elämäänsä huomattavasti. Vaikka toisinaan olenkin paperikarttoja kerännyt ihan vain muistoiksi, ja tapetoinut niillä seinäni, niin en minä edes muista, milloin olisin viimeksi suunnistanut kaupungissa paperikartan avulla. Ennen älypuhelintanikin otin yleensä vanhan puhelimeni huonolla kameralla valokuvan Google mapsista tietokoneen ruudulta ja suunnistin sen mukaan.

Majapaikkaa etsiessä Booking.com, Hostels.com, Hostelworld.com, Hotels.com, AirBnb ja kaikki vastaavat lähinnä kilpailevat siitä, kuka onnistuu olemaan ärsyttävin ja vaikeakäyttöisin (ja kuka onnistuu lähettämään eniten spämmiä sähköpostiini), mutta ottaisinko muka ennemmin puhelinluettelon käteeni ja soittelisin majapaikkoja läpi kysellen hintoja ja tilaa? Juna- ja bussisivustojen reittialgoritmit ovat huonoja vitsejä, ne tarjoavat lippuja vääriin kaupunkeihin ja sivustoja pitää käyttää useita rinnakkain, että löytää kaikki bussiyhtiöt — mutta kulkisinko muka ennemmin bussi- ja juna-asemien välillä vertaillen hintoja ja aikatauluja, kysellen asemilla kaikkien eri kuljetusyhtiöiden tiskeiltä kuka sopisi minulle parhaiten? Minä muistan tehneeni kaikkea tätä — tai ainakin muistan olleen vieressä kun joku kanssamatkustajani on tehnyt kaikkea tätä. Mutta silti minä ihmettelen. Miten se oli mahdollista?

Nytkin matkasuunnitteluun menee tunteja joka päivä, ja se tapahtuu vain tietokoneen äärellä. Jos tehdäkseni saman suunnitelman minun pitäisikin istua puhelimessa ja kävellä ympäri kaupunkia, kuinka hidasta se sitten olisikaan.

En ole koskaan ollut internetin suurin ystävä. Kaikki se puhe internetin suomasta suuremmasta demokratiasta ja sananvapaudesta kuulosti minusta tyhmältä jo teinivuosinani 1990-luvulla (eihän netissä silloin edes ollut mitään muuta kuin pöhköjä chättipalveluita ja loputtomasti pornoa, jota puski ruudulle silloinkin vaikkei edes tahtonut). Ja nykyään vahvasti uskon, että maailman seuraavat johtajat tulevat olemaan Kiina ja Venäjä, sillä ne ymmärtävät sensuroida kansalaistensa suurimmat idiootit piiloon (johtajiaan lukuunottamatta). Mutta silti: Maailma ilman nettiä? Matkustaminen ilman nettiä? Millaista se oli? Miten se oli mahdollinen?

Ja matkustaminen ilman Whatsappia, ilman Facebookia, ilman Skypeä? Matkustaminen ilman blogipalveluja, matkustaminen ilman Instagramia?

Olen miettinyt, kuinka matka matkalta paluu Suomeen on matka matkalta ollut helpompaa ja helpompaa, mutta johtuuko se sittenkään vain siitä, että olen nyt tottunut kulkemaan ja palaamaan. Ehkä käänteinen kulttuurishokki jää tulematta myös sen takia, että nykyisin koti kulkee taskussa koko matkan. Kun palasin aikoinani Unkarista Suomeen, nelikuukautisen vaihto-opiskelusyksyn jälkeen, huomasin Suomeen tulleen jopa uusia sanoja (kaikki puhuivat mäyräkoirista, ja meni hyvinkin pari hetkeä ymmärtää, että se liittyi alkoholiin), ja huomasin Suomeen tulleen uusia ilmiöitä (ketä niitä olikaan, Hanna Pakarinen, Antti Tuisku, Idolsin ensimmäinen kausi oli esitetty minulta piilossa). Mutta voisiko sellaista tapahtua enää? Luen päivittäin Suomen uutisia, seuraan päivittäin suomalaisia ilmiöitä kavereiden ja puolituttujen Facebook-päivityksistä. Minä tiedän Espanjassakin, mitä Saara Aallolle kuuluu brittien X-Factorissa, vaikken seuraa tosi-tv:tä tai laulukilpailuita Suomessakaan.

Netin hyödyllisyydestä huolimatta minulla on itse asiassa pieni ikävä Lonely Planetia ja niitä muita paperisia matkaoppaita. Olivathan ne pöhköjä, ja varsinkin Lonely Planetilla oli aivan liikaa valtaa ohjata turistimassoja ylitäysiin hostelleihin ja ravintoloihin, mutta minä kaipaan paperikirjan selailua. Internetistä löytää vain sen, mitä etsii, ja kiitos nykynetin tukahduttavien algoritmien, sieltä löytää vain sen, mitä on etsinyt ennenkin (ja kuka maksaa palveluntarjoajalle eniten). Ei voi osua sattumalta matkasivustoon, joka kehottaisi menemään vaikkapa Tarragonaan. Paikasta täytyy ensin kuulla jostain että sitä osaisi edes etsiä. Kirjaa edestakaisin selailemalla löytyi satunnaisia pikkukaupunkejakin, ja kauniita luontokohteita kaupunkien lähiseuduilta. Netistä puolestaan löytyy vain infoähky. Kun Lonely Planetinkin nettisivut nykyään listaavat joka ainoan yöpaikan ja ravintolan, ja joka ainoan talon ja patsaan jota joku vain on kehdannut nähtävyydeksi sanoa, miten sieltä voisi löytää mitään oikeasti mielenkiintoista.

Kun aikoinaan, eikä siitä ole vielä kuin kuusi vuotta, matkustin Suomesta Etelä-Ranskaan, minä kävelin Oulun rautatieasemalle. Silloin siellä oli vielä kansainvälisten lippujen myyntitiski. Menin luukulle, ja kysyin miten pääsen junalla halviten Perpignaniin, ja myyjä kertoi. Kyllä, netistä hänkin matkatiedot katsoi, niiltä samoilta sivustoilta mitä nykyisinkin käytän, mutta silti se oli vanhaa maailmaa. Ilman nettiä selvittäisin asioita vähemmän yksin, ja pyytäisin enemmän apua. Ja olisi monin tavoin myös hyvä asia.

Sillä maailma tarvitsee kuraattoreja. Maailma tarvitsee moderoijia. Maailma tarvitsee editoreja ja sensoreita. Maailma tarvitsee toimittajia, jotka tekevät maailman äärettömästä hälystä hallittavan kokonaisuuden. Maailma on suurimmaksi osaksi tylsä ja mielenkiinnoton, sekava ja monimutkainen, ja täällä viettämämme aika on niin lyhyt. Maailma on suuri. Netti on ehkä vielä suurempi. Jos siis haluaa löytää maailmasta jotain, nettiin sukeltaminen on vain hyppy ojasta allikkoon.

On toisinaan vapauttavaa olla pari päivää, tai viikkokin, ilman nettiä. Mutta kun on tien päällä, tarkoitus olisi ylihuomenna olla jo parin sadan kilometrin päässä, eikä vielä tiedä miten sinne pääse ja missä siellä yöpyy, alkaa jo hätääntyä. En kykene edes keksimään, mistä voisin tiedon saada jos nettiyhteyttä ei ole. Maailmasta jo niin suuri osa on netissä, että sen ulkopuolella on vain suuri kysymysmerkki.

Minne olisin kirjoittanut näitä tekstejäkään ilman nettiä?

Käveleskelin päämäärättömästi Valencian hiekkarannalla. Sää oli varjossa viileä, mutta auringossa riisuin takkini ja käärin hihojakin ylemmäs. Katselin etäisyydestä rannalla ollutta nuorta naista, joka asetteli kännykkäänsä nojaamaan kenkiensä väliin, ja juoksi poseeraamaan ja hyppimään automaattilaukaisimen edessä meri taustallaan. Osa kuvista oli riehakkaita kuvia, kuin kuvia juhlista hiekkarannalla, osa oli hillittyjä ja rauhoittuneita, kuvia rannalla ajatuksissaan istuvasta naisesta ihastelemassa maapallon kaartumista Välimeren horisonttiin.

Kuvilla ei tietenkään ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Ainoa asia, mitä nainen hiekkarannalla teki, oli itsensä valokuvaaminen. Ei ollut juhlia, ei mitään riemuittavaa minkä takia hyppiä innoissaan, eikä hän hetkeksikään pysähtynyt katselemaan merta sen pidemmäksi aikaa kuin minkä kuvan ottaminen kesti. Mutta älkää ymmärtäkö väärin. Tarkoitukseni ei ole paheksua häntä. En aio valittaa narsistisesta Instagram-kulttuurista, jossa ihmiset teeskentelevät elävänsä parempaa ja täydempää elämää kuin mitä he todellisuudessa elävät. Ei. Naisella oli selvästi kivaa valokuvia ottaessaan. Ei hän kuvannut itseään siellä rannalla siksi, että hän haluaisi valehdella itselleen jännittävän elämän sosiaalisessa mediassa, vaan selvästikin siksi, että hän tykkäsi valokuvien ottamisesta. Hänestä oli mukavaa keksiä, miten kameran saa nojaamaan kenkiä vasten niin, että hänen hypätessä kädet levällään kuva rajautuisi kauniisti.

Varmasti kuvien katsojissa on joitain kateellisia, jotka selän takana vihamielisinä tuhahtelevat että siinä se tyttö nyt lesottaa rantakuvillaan, mutta ehkäpä nämä valittajat pistävät itse Facebookiin kuvia lapsistaan, tai ruuastaan, tai uudesta autostaan, ja sitten taas lapsettomat, ruuanlaittotaidottomat ja huonomman auton omistajat puolestaan katkeroituvat niistä. Ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella, mutta ei se ole koskaan ruohon omistajan vika. Espanjassa ruoho on sitä paitsi lähinnä kulahtaneen kellertävää, kuivaa ja kuollutta läpi vuoden, ellei sitä työllä ja tuskalla ja runsaalla rahalla keinokastella.

Mutta minä ymmärrän sitä naista. Yksin rannalla istuminen, kaukaisen ulapan tuijottaminen, syntyjen syvien miettiminen, se käy äkkiä tylsäksi. Se on äkkiä tehty. Jos menen itsumaan rantakivella leukaani kädelle nojaten, menen siihen lähinnä toteuttamaan visuaalista klisettä, jonka olen elokuvissa, valokuvissa ja maalaustaiteessa nähnyt. Minä poseeraan joka tapauksessa siinä kivellä. Istun siinä siksi, että sieluni silmin kuvittelen olevani joku komeampi ja karismaattisempi, mielikuvituksessani näen itseni olevan joku komea ja karismaattinen elokuvatähti, kuulen jopa taustalla pauhaavan dramaattisen musiikin korostamassa syvällisesti tuntevaa tunnetilaani. Rantakivellä istuminen on leikkimistä, sitä samaa lapsuuden mielikuvitusleikkiä, jossa tämä olisi Tartsan ja tämä hyppisi puusta puuhun, tai tämä olisi joku syvällinen ja romanttinen mietiskelijä, joka kaukaisuuteen katsellen haaveilisi ystävistä ja rakkaudesta ja tuntisi pienuutta valtavan meren äärellä. Mutta jos otankin tilanteesta valokuvan, se on esittämistä, silloin siinä istun minä, lyllerö käppänä minä, näyttäytyen muille ihmisille itsenäni rantakalliolla. Poseeraamisessa on paljon enemmän järkeä, jos joku näkee minut. En esiinnykään vain omalle mielikuvitukselleni.

Jos puu poseeraa metsässä, eikä kukaan ole näkemässä, niin onko puu vähän pöhkö?

Minä matkustelen talvisin pitkin maailmaa, ja välillä taltioin matkojani kuviksi. Kuviksi, joita monikaan ei ole nähnyt, kuviksi, joita ennen tätä matkaa en ole juuri edes netissä julkaissut, mutta kuviksi kuitenkin. Sillä kuvien ottaminen on jo itsessään mielekästä. Eivät nähtävyydet sinänsä ole yleensä kovinkaan mielenkiintoisia. Pariisin Eiffel-torni, Barcelonan Sagrada Familia, tai mitäänsanomattomimmasta ääripäästä Helsingin Sibelius-monumentti, ei niiden vierellä seisomisessa ole juuri kuin keräilyarvo. Käytyään niitä katsomassa voi kertoa muille käyneensä siellä. Mutta jos paikasta ottaa valokuvan, jos rakennuksesta tai patsaasta tai maisemasta ottaa valokuvan, hyvän valokuvan ottaminen tuo tilanteeseen uutta sisältöä, jotain muutakin tekemistä kuin vain pelkkä katsominen. Ehkä voi ottaa samanlaisen valokuvan kuin kaikki muutkin, ja katsoa vieressä seisovista turisteista mallia ja rajata kuva niin, että Eiffel-torni näyttää lepäävän kuvattavan kämmenellä — se on hauska kuva ja se on haastava saada näyttämään oikeasti uskottavalta — tai sitten voi käyttää vielä enemmän aikaa ja yrittää etsiä jotain harvinaisempaa kuvakulmaa. Joka tapauksessa se on mielenkiintoisempaa kuin vain nähtävyyden katsominen.

Aivan kuten tarinoiden etsiminen Valencian hiekkarannoilta. Mitä minäkään siellä muka tein katselemassa nuorta naista kännyköineen? Se oli mitä arkisin, tavanomaisin ja merkityksettöminen hetki. Ja minä istuskelin siellä tylsistyneenä ja mietiskelin, miten voisin muutaa tämän tarinaksi. Kertoa sen kaikille, naamioituna mielenkiintoisemmaksi kuin mitä se todellisuudessa onkaan. En osaa keksiä sanallista ilmaisumuotoa Eiffel-tornille, on turha kuvailla sanoin jotain jonka kaikki ovat tuhansissa kuvissa nähneet, mutta pienistä ihmisistä Valencian hiekkarannalla voivat ajatukseni lähteä virtaamaan.

Sillä päivä oli vilpoisa, hiekkaranta autio ja tyhjä, ja aivan kuin se nainen kameroineen, minäkin olin siellä yksin. Jos kerran sinne asti olimme tulleet, kai siitä rannasta pitää jotain irti saada.

Kuva tai tarina. Tai vaikka molemmat.