Käveleskelin päämäärättömästi Valencian hiekkarannalla. Sää oli varjossa viileä, mutta auringossa riisuin takkini ja käärin hihojakin ylemmäs. Katselin etäisyydestä rannalla ollutta nuorta naista, joka asetteli kännykkäänsä nojaamaan kenkiensä väliin, ja juoksi poseeraamaan ja hyppimään automaattilaukaisimen edessä meri taustallaan. Osa kuvista oli riehakkaita kuvia, kuin kuvia juhlista hiekkarannalla, osa oli hillittyjä ja rauhoittuneita, kuvia rannalla ajatuksissaan istuvasta naisesta ihastelemassa maapallon kaartumista Välimeren horisonttiin.

Kuvilla ei tietenkään ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Ainoa asia, mitä nainen hiekkarannalla teki, oli itsensä valokuvaaminen. Ei ollut juhlia, ei mitään riemuittavaa minkä takia hyppiä innoissaan, eikä hän hetkeksikään pysähtynyt katselemaan merta sen pidemmäksi aikaa kuin minkä kuvan ottaminen kesti. Mutta älkää ymmärtäkö väärin. Tarkoitukseni ei ole paheksua häntä. En aio valittaa narsistisesta Instagram-kulttuurista, jossa ihmiset teeskentelevät elävänsä parempaa ja täydempää elämää kuin mitä he todellisuudessa elävät. Ei. Naisella oli selvästi kivaa valokuvia ottaessaan. Ei hän kuvannut itseään siellä rannalla siksi, että hän haluaisi valehdella itselleen jännittävän elämän sosiaalisessa mediassa, vaan selvästikin siksi, että hän tykkäsi valokuvien ottamisesta. Hänestä oli mukavaa keksiä, miten kameran saa nojaamaan kenkiä vasten niin, että hänen hypätessä kädet levällään kuva rajautuisi kauniisti.

Varmasti kuvien katsojissa on joitain kateellisia, jotka selän takana vihamielisinä tuhahtelevat että siinä se tyttö nyt lesottaa rantakuvillaan, mutta ehkäpä nämä valittajat pistävät itse Facebookiin kuvia lapsistaan, tai ruuastaan, tai uudesta autostaan, ja sitten taas lapsettomat, ruuanlaittotaidottomat ja huonomman auton omistajat puolestaan katkeroituvat niistä. Ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella, mutta ei se ole koskaan ruohon omistajan vika. Espanjassa ruoho on sitä paitsi lähinnä kulahtaneen kellertävää, kuivaa ja kuollutta läpi vuoden, ellei sitä työllä ja tuskalla ja runsaalla rahalla keinokastella.

Mutta minä ymmärrän sitä naista. Yksin rannalla istuminen, kaukaisen ulapan tuijottaminen, syntyjen syvien miettiminen, se käy äkkiä tylsäksi. Se on äkkiä tehty. Jos menen itsumaan rantakivella leukaani kädelle nojaten, menen siihen lähinnä toteuttamaan visuaalista klisettä, jonka olen elokuvissa, valokuvissa ja maalaustaiteessa nähnyt. Minä poseeraan joka tapauksessa siinä kivellä. Istun siinä siksi, että sieluni silmin kuvittelen olevani joku komeampi ja karismaattisempi, mielikuvituksessani näen itseni olevan joku komea ja karismaattinen elokuvatähti, kuulen jopa taustalla pauhaavan dramaattisen musiikin korostamassa syvällisesti tuntevaa tunnetilaani. Rantakivellä istuminen on leikkimistä, sitä samaa lapsuuden mielikuvitusleikkiä, jossa tämä olisi Tartsan ja tämä hyppisi puusta puuhun, tai tämä olisi joku syvällinen ja romanttinen mietiskelijä, joka kaukaisuuteen katsellen haaveilisi ystävistä ja rakkaudesta ja tuntisi pienuutta valtavan meren äärellä. Mutta jos otankin tilanteesta valokuvan, se on esittämistä, silloin siinä istun minä, lyllerö käppänä minä, näyttäytyen muille ihmisille itsenäni rantakalliolla. Poseeraamisessa on paljon enemmän järkeä, jos joku näkee minut. En esiinnykään vain omalle mielikuvitukselleni.

Jos puu poseeraa metsässä, eikä kukaan ole näkemässä, niin onko puu vähän pöhkö?

Minä matkustelen talvisin pitkin maailmaa, ja välillä taltioin matkojani kuviksi. Kuviksi, joita monikaan ei ole nähnyt, kuviksi, joita ennen tätä matkaa en ole juuri edes netissä julkaissut, mutta kuviksi kuitenkin. Sillä kuvien ottaminen on jo itsessään mielekästä. Eivät nähtävyydet sinänsä ole yleensä kovinkaan mielenkiintoisia. Pariisin Eiffel-torni, Barcelonan Sagrada Familia, tai mitäänsanomattomimmasta ääripäästä Helsingin Sibelius-monumentti, ei niiden vierellä seisomisessa ole juuri kuin keräilyarvo. Käytyään niitä katsomassa voi kertoa muille käyneensä siellä. Mutta jos paikasta ottaa valokuvan, jos rakennuksesta tai patsaasta tai maisemasta ottaa valokuvan, hyvän valokuvan ottaminen tuo tilanteeseen uutta sisältöä, jotain muutakin tekemistä kuin vain pelkkä katsominen. Ehkä voi ottaa samanlaisen valokuvan kuin kaikki muutkin, ja katsoa vieressä seisovista turisteista mallia ja rajata kuva niin, että Eiffel-torni näyttää lepäävän kuvattavan kämmenellä — se on hauska kuva ja se on haastava saada näyttämään oikeasti uskottavalta — tai sitten voi käyttää vielä enemmän aikaa ja yrittää etsiä jotain harvinaisempaa kuvakulmaa. Joka tapauksessa se on mielenkiintoisempaa kuin vain nähtävyyden katsominen.

Aivan kuten tarinoiden etsiminen Valencian hiekkarannoilta. Mitä minäkään siellä muka tein katselemassa nuorta naista kännyköineen? Se oli mitä arkisin, tavanomaisin ja merkityksettöminen hetki. Ja minä istuskelin siellä tylsistyneenä ja mietiskelin, miten voisin muutaa tämän tarinaksi. Kertoa sen kaikille, naamioituna mielenkiintoisemmaksi kuin mitä se todellisuudessa onkaan. En osaa keksiä sanallista ilmaisumuotoa Eiffel-tornille, on turha kuvailla sanoin jotain jonka kaikki ovat tuhansissa kuvissa nähneet, mutta pienistä ihmisistä Valencian hiekkarannalla voivat ajatukseni lähteä virtaamaan.

Sillä päivä oli vilpoisa, hiekkaranta autio ja tyhjä, ja aivan kuin se nainen kameroineen, minäkin olin siellä yksin. Jos kerran sinne asti olimme tulleet, kai siitä rannasta pitää jotain irti saada.

Kuva tai tarina. Tai vaikka molemmat.