Muistan taas, että matkablogin pitäminen tien päällä on vaikeaa. Juuri kun alkaa saada yhdestä ajatuksesta kiinni, yhdestä paikasta, yhdestä tunnetilasta, ja juuri kun on muotoilemassa sitä kirjalliseen muotoon, löytääkin itsensä jo jostain täysin muualta.
Kuinka voisi kirjoittaa tuttua tutummasta Helsinki – Travemünde -lautasta, kun on jo katselemassa pienoisrautateitä Hampurin Miniatur Wunderlandissa? Kuinka voisi kuvailla Hampurin kaupungintalon pihalle nousemassa ollutta joulutoria, kun on jo Pariisin Sacre Coeurilla taistelemassa kerjäläisiä, kaupustelijoita ja huijareita vastaan yrittäessään päästä mäen huipulle tervehtimään pilvien raosta pilkistävää aurinkoa? Kuinka keskittyä tunnelmoimaan vanhojen ystävien iloisesta jälleennäkemisestä Montmartren kapeilla kaduille, kun jo senkin jälkeen on viettänyt päivän Louvressa, nuokkunut unta tapaillen kymmentuntisen matkan yöbussissa, ja nyt istuu jo tuhat kilometriä lounaampana Biarritzissa rantakahvilassa katselemassa sateista, tyrskyävää merta ja sen keskellä polskivaa yksinäistä surffaajaa?
Kun vietin viimeistä sadepäivääni Pariisissa kierrellen Louvren loputtomia gallerioita (ja mietin, että sekin paikka voisi panostaa määrän sijaan ennemmin laatuun), kirjoitin päässäni kokonaisen tekstin. Se oli teksti porttiteoriasta, siitä kuinka ensimmäisen kerran kun kävi Pariisissa jo pelkkä Pariisissa käyminen oli teko, jo pelkkä Pariisissa käyminen oli tarina, ja Eiffel-torni, Louvre, Notre Dame, käveleskely Seinen rannalla, se oli kaikki jännittävää bonusta, josta ei olisi millään malttanut olla kertomatta kaikille. Kuulkaa maailma, 13 vuotta nykyistä nuorempi Kimmo halusi huutaa maailmalle, minä olen Pariisissa! Kuulkaa kaikki, tämä on tärkeää! Mutta nyt, kuudetta kertaa Pariisissa ollessa sitä joutuu yrittämään saada epätoivoisesti uusia kiksejä jostain. Täytyy koko ajan yrittää hakea jotain uutta, että voisi jostain löytää sen saman uutuudenviehätyksen kuin silloin. Uusia kokemuksia, uusia paikkoja. Kun pariisilainen terassi ei enää onnistukaan tuntumaan sen jännittävämmätä kuin tamperelainen lähiökuppila, on keksittävä jotain enemmän. Eihän siitä kuitenkaan ole kuin kolme kuukautta, kun Pariisissa viimeksi kävin.
Siksi minä siellä Hampurin pienoisjunaratanäyttelyssäkin kävin. Näkemässä jotain uutta. Taidemuseot on jo nähty. Pohjoissaksalaiset kaupungit on jo nähty. Saksalaiset joulutorit on jo nähty. Mutta jättimäinen pienoisjunarata, kokonainen pienoismallikokoon rakennettu maailma pienten ihmishahmojen näyttelemine tarinoineen. Se on jotain uutta. Siitä voi vielä innostua.
Se olisi voinut olla hyvä teksti, mutta missä välissä olisin ehtinyt kirjoittaa sen valmiiksi? Olisin hyväksikäyttänyt taidehistorian opintojani, sitonut subjektiivisen taidekokemukseni kiinni Euroopan historiaan, ja lopulta kutonut siitä metaforan oman matkustuskokemukseni arkistumisesta. Tiedättehän: Joskus ennen maailmaan oli maailma, jossa ihmiset näkivät esittävää taidetta ehkä kerran elämässään, tai vaikka olisi nähnyt useamminkin, niin vain maalauksen tai kaksi koko elämänsä aikana. Kuinka vaikuttavia kirkkojen pyhimystenkuvien on silloin täytynyt ollakaan — kuin oikeita ihmisiä, mutta silti vain kuvia. Onko ihmekään, että uskonnot kilvan halusivat esittää esittävää taidetta? Tuota ihmisenkaltaista, mutta silti hengetöntä vierautta. Onko ihmekään, että Euroopassakin oltiin valmitta sotimaan kuvien kieltämisen takia kymmeniä vuosia? Mutta nyt minä seison täällä, Louvressa, jossa seinät ovat niin täynnä maalauksia, että niiden nopeaan läpikatsomiseenkin menisi päiväkausia, niiden sisäistämiseen varmasti vuosia. Minä seison täällä Louvressa, jossa turistiryhmät juoksevat oppaansa perässä jonossa edes vilkaisematta suurinta osaa maalauksista, vain nopeasti päästäkseen näppäämään omakuvan Mona Lisan edessä — ja niin kaikki tuottavat maailmaan yhden arkisen, ohitsementävän, aivan tavallisen esittävän kuvan lisää. Mitä sanoisi keskiajan ihminen nykyihmiselle, jonka silmien edessä kaikki nämä ihmeet vain vilahtavat ohitse, siinä Facebookin loputtomassa kuvavirrassa, ja kas, nyt rullasin jo senkin kuvan ohi, ja katso, tuossapa on hauska kissavideo.
Olisin käsitellyt kokemuksien kertakäyttöisyyttä, sitä kuinka samaan virtaan ei voi astua enää toiste, joten on löydettävä uusia ja uusia virtoja, että joen ylittämisestä voisi nauttia samoin kuin ensimmäisellä kerralla. Ja virtoja on niin monia, että vain osan niistä ehtii nähdä, ja vielä pienemmässä osassa ehtii kastaa jalkansa. Oi, kunpa olisikin vain se yksi kirkon seinälllä oleva maalaus virrasta, jota voisi käydä ihastelemassa pyhäpäivä toisensa perään, aina sitä ihmetellen, tietämättä edes että maailma on täynnä muitakin kuvia toisista virroista, uusista virroista, vielä kokemattomista virroista.
Pariisi on jo nähty. Se on taas vilahtanut ohitse matkani loputtomassa kuvavirrassa. Nyt edessäni näkyy Biarritz. Muistaako joku vielä Pariisin?