Vuosituhat oli saavuttamassa täysi-ikäisyyttään, ja minä olin kävelemässä Budapestin kaduilla. Kello oli vasta puoli kymmenen, mutta raketit olivat paukkuneet kaikkialla jo tunteja, elleivät päiviä. Kaduilla leijaileva ruudinkatku kävi kurkkuuni, ja savu peitti näkyvyyttä, Tonavaa kohti lähestyessä sekoittuen joelta nousevaan sumuun.

En viihtynyt Budapestin illassa. Ihmisiä oli liikaa kaupungin kapeilla kaduilla, he olivat meluisia — paitsi paukkupommeineen myös torvineen ja yleisine älämölöineen — ja suuri osa heistä oli silmin nähden humalassa. Juttelimme tästä edellisenä päivänä Melindan kanssa. Ilmeisesti hän jakaa inhoni väenpaljouksia kohtaan, kertomansa perusteella vielä voimakkaammin kuin minä. Hän muisti sen piirteen minusta, mikä yllätti. En tiedä, oliko hän valmistautunut jälleennäkemiseemme lukemalla kaikki vuosien varrella vaihtamamme sähköpostit ja Facebook-viestit läpi, vai onko hänellä vain hämmästyttävän hyvä muisti. Minä muistin hänestä lähinnä sen, että neljätoista vuotta sitten hän oli joskus maininnut pitävänsä leijonista. Enkä ole varma, onko sekään oikea muisto. Ehkä se oli joku muu.

Siitä onkin jo aikaa, kun olen viimeksi viettänyt uuttavuotta itäisen juomakulttuurin alueella. Siis niin, että olisin viettänyt sitä jossain julkisessa paikassa, muiden kuin lähimpien perheenjäsenten kanssa. Olisiko ollut peräti vuosituhanteen vaihde?

Muistan kun vuosituhat vaihtui. Tai tuhatluku, jos haluaa nipottaa. Olin Puolangalla, olin Paljakassa, paikallisessa laskettelukeskuksessa. Siellä oli puolankalaiseksi iso ja valtava ilotulitus, eli sellainen vaatimaton ja mukavankokoinen, etenkin verrattuna niihin loputtomiin ylilyönteihin, joita tuona uutenavuotena pitkin maailmaan ammuttiin. Ilotulituksen oli kuulemma tarkoitus päättyä suureen loppuhuipentumaan, laskettelurinteeseen syttyviin suuriin, palaviin numeroihin: “2000”. Mutta totta kai se epäonnistui, tietysti, miten muuten olisikaan voinut käydä, Puolangalla, pessimismin pääkaupungissa. Rinteessä pölähti vain iso tussahdus, sinänsä vaikuttava pieni sienipilvi, mutta huipentumaksi aika antiklimaattinen. Miksi edes yrittivät?

Oliko tämä myös se vuosi, jolloin Paljakassa kyyditsin erästä lomailijaa mökilleen, ja tuon kymmenminuuttisen matkan ajan hän kyseli autoradioni merkkiä ja mallia ja kertoili tarinoita autoradioiden varastamisesta? “En minä, mutta jotkut minun kaverit”, hän oikeasti sanoi jossain välissä kun katsahdin häneen epäilevästi. Ehkä se on edellinen vuosi. Silloinkin olin Paljakassa autokuskina. Pudotin auton avaimet erään mokin laudoituksen väliin, ja sitten sitä yritettiin onkia sieltä porukalla kymmeniä minuutteja, ehkä toista tuntiakin. Tietysti suuri osa avustajistani oli ympäripäissään, ja heistä oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Sen muistan, ja muistan varmuudella vuodenkin.

Olen miettinyt muistiani paljon nyt kun olen taas palannut Unkariin. Muistiini nousee aina yhtäkkisiä katkelmia vuosien takaa, joista välillä saan kiinni, ja pystyn kaivamalla kaivamaan esiin lisää yksityiskohtia, ja välillä en. Päivää ennen Melindan tapaamista käveleskelin kaupungilla, ja satuin yhteen Budapestin suurista ja kauniista toista sataa vuotta vanhoista kauppahalleista. Yhtäkkiä muistin, että olen ollut siellä ennenkin, ja muistin että Melinda oli siellä myös. Etsin sieltä matkamuistoja, sen muistan. Senkin muistan, etten löytänyt. Silloin matkamuistomyymälöitä oli vähemmän kuin nyt, nyt koko yläkerran parvi oli varattu lähes vain ja ainoastaan turistikrääsälle, mutta aivan kuten nytkin, silloinkin lähes kaikissa matkamuistoissa luki Budapest. En minä halunnut Budapest -muistoa, minun Unkarini oli silloin Miskolc.

Mutta miksi Melinda oli siellä? Oliko Melinda siellä? Minulla ei ole muuten minkäänlaista muistikuvaa, että olisin koskaan ollut Budapestissä Melindan kanssa. Ja ketä muita oli mukana? En varmasti ollut Melindan kanssa siellä kahdestaan. En muista, että olisin koskaan ollut Melindan kanssa missään kahdestaan — ennen kuin nyt, loppuvuonna 2017.

Kysyin Melindalta, voiko muistoni pitää paikkaansa. Hän sanoi muistavansa, että olisi joskus jossain Budapestissä esitellyt jotain kauppahallia jollekulle, ja ihan vain loogisesti päättelemällä hän tuli siihen johtopäätökseen, että sen jonkun täytyi olla joku meistä Miskolcin vaihto-opiskelijoista. Miksi muuten hän olisi esitellyt kenellekään tyypillisiä unkarilaisia ruokia? Mutta en kysellyt enempää, juttumme siirtyi luontevasti seuraavaan aiheeseen. Miten päädyimme siihen kauppahalliin? Mistä Melinda putkahti Budapestiin? Matkustimmeko sinne yhtä matkaa vai tapasimmeko siellä? Melinda sanoi, että Yannis olisi ollut myös mukana — mikä on luultavaa, en muista käyneeni silloin millään pidemmällä reissulla, että Yannis ei olisi ollut yhtenä mukana. Mutta oliko muita? Ja missä yhteydessä tämä on tapahtunut?

Äh. Ei voi muistaa.

Budapestin keskusta uudenvuodenaattona puolestaan toi mieleeni Kundapuran, tuon pienen kylän Intian Karnatakan rannikolla. Sielläkin oli juhlapäivinä ihan hirveästi ihmisiä liikkeellä — ja Intiassa juhlapäiviä on paljon ja usein — ja raketteja ammuttiin koko ajan joka puolella. Ei välitetty turvavälineistä, turvaetäisyyksistä, koirien hyvinvoinnista, ei, raketteja ammuttiin mistä vain milloin vain. Lapset paukuttelivat kiinanpommejaan rajoituksetta, raketteja ammuttiin ilmaan väenpaljouden keskeltä ohikulkijoita asiasta edes varoittamatta, rakettien räjähdyksistä jäljelle jääneet muovi- ja pahviosat satelivat niskaan missä ikinä kävelikin. Sellainen oli Intia diwalina 2007, sellainen oli Unkari uutenavuotena 2018.

Siitäkin on jo yksitoista vuotta. Huh.

Ei niin, etteikö tuntuisi, kuin se kaikki olisi tapahtunut kaksi elämää sitten jollekulle muulle, mutta silti. Aika kuluu. Sitä Melindakin päivitteli: Voiko siitä tosiaan olla jo 14 vuotta kun viimeksi tapasimme. On siitä, minä sanoin. Ja kyllä siitä voikin olla. 14 vuotta on pitkä aika, melkein yhden aikuistumisen pituinen, ja siltä se minusta kyllä tuntuukin. Se Kimmo, joka oli aikoinaan Miskolcissa, ei ole se sama Kimmo, joka nyt istui Melindan kanssa tuossa Hare Krishnojen pyörittämässä kasvisravintolassa. Ei miltään osin. Eihän se ollut vielä edes kasvissyöjä.

Ajan kulumista ja muistojen haalistumista minä tietysti mietin myös ennen tapaamistani Melindan kanssa. Seisoskelin Westendin kauppakeskuksessa siinä kohdassa mihin olimme sopineet tapaamisemme, lueskelin kauppakeskuksen langattomasta netistä Suomen uutisia ja kavereideni ja puolituttujeni kuulumisia Facebookista, ja muistelin, mitä Melindasta muistinkaan. Muistin asioita, joita me olimme tehneet, paikkoja, joissa olimme käyneet. Muistin kuinka kävimme Debrecenissä hänen vanhassa koulussaan, jossa hän upposi nostalgiaan johon me muut emme voineet osallistua, muistan käyneeni joskus koripallopelissä hänen ja hänen ystävänsä kanssa, muistan, että hän auttoi meitä jollain niistä loputtomista byrokratiareissuistamme, joilla etsimme oikeaa paikkaa saadaksemme opiskelijaviisumiimme vaaditun leiman. Mutta kuka hän oli? Muistan toki, että hän oli miellyttävä ja ystävällinen ja avulias ihminen, mutta mistä hän piti, mistä ei pitänyt? Paitsi leijonista. Ehkä se ei tullut koskaan puheeksi.

Eikä sillä tietysti ole mitään väliäkään. Siitä on 14 vuotta. Siinä ajassa ehtii muuttua jo moneen kertaan, etenkin nuorena. Tykkäämiset ehtivät heitellä laidasta laitaan, vaatemaun täytyykin muuttua (mikään ei näytä nolommalta kuin 15 vuotta vanha muoti), tuskin hän pitää enää niistä leijonistakaan. Liekö edes muistaa pitäneensä? 23-vuotiaana sitä odottaa elämän alkamista ja suunnittelee kaikkea sitä, mitä tulee aikuisena sitten tekemään, 37-vuotiaana elämä on ehtinyt jo jatkuakin jonkin aikaa, ja aikuistuessaan on huomannut, että juuri mitään siitä, mitä nuorempana odotti, ei olekaan tapahtunut. Ja sekin, mikä on tapahtunut, onkin ollut täysin erilaista kuin millaiseksi sen kuvitteli.

Keskiyön lähestyessä ihmiset alkoivat kerääntyä Tonavan rantaan, tuhannet ihmiset, niin turistit kuin unkarilaisetkin. Minäkin menin heidän perässään. Ehkä tämä olisi se paikka, jossa uusi vuosi otetaan vastaan. Ehkä Budan palatsilta, joen toiselta puolelta kukkulan päältä, ammutaan kaupungin suuri ja virallinen ilotulitus. En tiennyt, netin lukuisat Uusi vuosi Budapestissä -mainossivustot olivat hyvin vaitonaisia asiasta. Ilotulitusta oli kuitenkin koko ajan kuulunut ja näkynyt joka puolelta.

Keskiyö saapui. Mölinä lisääntyi. Minulla ei ollut kelloa, mutta jollain hetkellä kaikki alkoivat huutaa ja puhaltaa torviinsa, ja sitten — ei mitään.

Ympärillä pyörivän ilotulituksen määrä ei lisääntynyt millään tavoin. Tonavan vastakkaiselta puolelta, Budan puolelta, ei näkynyt kuin yksittäisiä raketteja. Miksi kaikki kokoontuivat tänne? Vieressäni seisoi jotain intialaisen näköisiä turisteja, kännykät ojossa kuvaamassa Budan palatsia, odottaen että siellä alkaisi tapahtua. Minuutin jälkeen he alkoivat katsella toisiaan, laskivat kännykkänsä alas ja totesivat, että ei täällä mitään tapahdu. Antikliimaksi, kuin vuosituhannen vaihteen ilotulitus Puolangalla.

Uudenvuoden aatonaattona nojailin kauppakeskuksen keskuskaiteeseen, ja jännitin tunnistaisinko Melindaa kun hän tulee. Mietin, miten keskustelumme lähtisi sujumaan. 14 vuotta on pitkä tauko ihmissuhteessa, vaikka sen aikana olisikin parikymmentä viestiä netissä vaihtanut. Mutta en ollut erityisen huolissani. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun olen vanhaa tuttavaa tapaamassa. Aina ne ovat sujuneet hyvin.

Eikä minun edes pitänyt tunnistaa Melindaa. Hän tunnisti minut. Ja vielä takaapäin. Kai se auttaa, että olen edelleen lyhyt niin kuin aina ennenkin, ja seisoin oikeassa paikassa.

Ja me menimme syömään, ja siirryimme sieltä kahvilaan, ja kuusi tuntia juteltuamme ja juoruituamme saatoin hänet junaan ja toivottelimme toisillemme, että näkisimme seuraavan kerran alle 14 vuodessa.

Uusi vuosi 2018 Budapestissä oli tympeä ja antiklimaattinen. Kävelin takaisin asunnolle humalaisten ihmismassojen välistä puikkelehtien, kaikkialla levinneitä loputtomia roskia talloen, loputtomasta rikinkatkusta kakoen. Tässä ei ollut mitään tarinaa. Tässä ei ole mitään muistettavaa. Tämä on vain yksittäisiä faktoja elämän varrelta: Yhden uudenvuoden kerran vietin Budapestissäkin. Eipä siitä jäänyt muuta kerrottavaa.

Mutta Melindaa oli mukava nähdä. Siitä voin jo nyt sanoa, että se on tämäntalvisen matkani kohokohtia, ja jotain, jota voin muistella vielä vuosien ajan jälkeenpäinkin. Jo itsessään yhden Unkarin-matkan arvoista. Mutta mitä muistan siitä 14 vuoden päästä?

Tällä kertaa emme puhuneet edes leijonista.