Oma huone

Ajattelin piirtää sarjakuvan jouluksi. Julkaisin joulun alla Katvealueen Instagramissa (@katvealue_sarjakuva) vanhojen joulukalenterieni yksittäisiä parhaita luukkuja, ja ajattelin, että kalenteri olisi mukava päättää uuteen joulusarjakuvaan.

Noin viikko ennen joulua sain sarjakuvaani idean, ja kirjoittelin tekstiä vihkooni granadalaisessa ravintolassa ruokaa odotellessani. Tekstissä oli ongelmia, se ei oikein toiminut, mutta niin niissä yleensä aina aluksi on. Valitettavan usein lopuksikin.

Ja juuri kun sain edellisen lauseen kirjoitettua muistivihkooni, Tarifalaisessa hostellissani naapurivuoteen seitsenkymppinen ranskalaismies kysyi minulta hyvin passiivis-aggressiivisesti, aionko pitää yövaloani vielä pitkäänkin päällä. Kohteliaana ihmisenä sammutin sen saman tien, laitoin muistikirjani patjan viereen yön yli talteen, ja aloin lueskella puhelimeltani kirjaa.

Lähes vuorokausi myöhemmin jatkoin kirjoittamista. Ja mihinkäs jäinkään. Ai niin.

Granadalaisen hostellin alakerrassa oli suuri yhteinen tila, siisti ja valoisa. Mutta sielläkin oli vain yksi pöytä, joka oli ergonomisesti mahdollinen sarjakuvan piirtämiseen, ja sekin tarvitsi erikoisviritelmiä, että sai töpselin seinään. Pöytä oli neuroosieni kannalta huonoin mahdollinen, ovensuuhun sijoitettu pöytä, jossa joutui istumaan pakosta selkä tilaan päin, mutta kun siinä ensin hetken aikaa totutteli, kyllä siinä sai jotain piirrettyä.

Piirsin kuvan. Syrjäsilmällä välillä vilkuilin jalkapallon MM-kisojen finaalia, joka pyöri yksikseen selkäni takana. Huoneeseen tuli nuorehko mies, kysyi mistä olen, esittäytyi ukrainalaiseksi, ja halusi kertoa minulle välttämättä, kuka Messi on. Sanoin, että vaikka en jalkapalloa kovin aktiivisesti seuraakaan, niin kyllä minä sentään Messistä olen kuullut. Valitettavasti mies oli niitä rohkeita kielenkäyttäjiä, jotka puhuvat paljon kehnosta kielitaidostaan huolimatta, mutta jotka eivät vastapainoksi ymmärrä juuri mitään mitä heille sanotaan. Joten hän puhui jalkapallosta, kertoi kannattavansa Argentiinaa, ja minä nyökkäilin, ja sitten huomasin katsovani hänen kanssaan Argentiina-Ranska -ottelun jatkoaikaa. Ja sitten paikalle tuli vielä lontoolainen nainen, jonka englanti oli odotuksenmukaisesti parempaa, ja sarjakuvan piirtäminen jäi.

Tässä vaiheessa tämän tekstin kirjoittamista äiti soitti minulle. Äidille ei voi olla vastaamatta, vaikka se katkaisisikin ajatuksen, sillä jos sen teen, äiti soittaa viiden minuutin päästä uudelleen, ja sitten taas viiden minuutin päästä uudelleen, ja sitten sata kertaa, ja lähettää viisikymmentä whatsapp-viestiä, jossa hädissään kyselee, miksen vastaa.

Joten varttitunti myöhemmin, missäs taas olinkaan menossa.

Granadasta matkustin Málagaan. Siellä yövyin Airbnb-huoneessa. Siellä minulla olisi oma huone, minä ajattelin toiveikkaana, ja majoittuisin asunnossa, jossa yhteiset tilat olisivat minulla vapaassa käytössä. Siellä varmastikin saisin sarjakuvani tehtyä. Mutta kun pääsin asunnolle, sain selville, että asunnossa ei ollut lainkaan pöytiä. Tai oli yksi pieni ruokapöytä, mutta sen keskustaa pidettiin leipävarastona, ja sen päällä syötiin. Aatonaaton iltana sain kaapattu pöydän itselleni pariksi tunniksi piirtämistä varten — mutta sitten naapurihuoneen eläkeikäinen saksalaishippi tuli mainostamaan minulle ylihintaisia luontaistuotevalmisteitaan, kertomaan kuinka suuret lääkeyhtiöt ovat pahoja ja koronarokotteet tappaa, ja valitettavasti niin kuin nykypäivän hipit yleensäkin, hän jatkoi vielä äärioikeiston puolelle kertomalla, kuinka ukrainalaiset ovat natseja ja ansaitsevat sotansa, ja jos olisin kuunnellut pidempään, eiköhän sieltä olisi lopulta kuulunut, että Donald Trump on uudelleensyntynyt Jeesus tai jotain sinne päin – joten ystävällisesti hiljaa nyökytellen pakkasin tietokoneeni ja siirryin huoneeseeni.

Yritin piirtää sängyllä, mutta patja oli pehmeä ja kallisti minua sängynrakoon, ja siinä sain selän ja niskan kipeäksi minuuteissa.

Ajattelin, että ehkä sitten aattona saisin taas hetken aikaa pöydän ääressä, mutta sitä ei tapahtunut. Pöydän ääressä oli koko ajan joku. Talon isännän äiti pakkaamassa tavaroita mennäkseen jouluksi kotiin Venäjälle, ja isäntä äitinsä kanssa yöllä soittamassa puheluita kaikesta päätellen eteläamerikkalaisiin pankkeihin, että he venäläisinä pystyvät raha-asioitaan ylipäätään hoitamaan, tai isännän poika vain pelaamassa puhelimellaan. Tai sitten se naapurihuoneen eläkeikäinen hippi. Mukava mies sinänsä, mutta olen jo kuunnellut ja lukenut elämäni aikana kaikki nämä salaliittoteoriat liian moneen kertaan. Niissä ei ole enää edes uutuudenviehätystä. Keksisivät jotain uusia.

Ja sitten joulu oli mennyt, ja sarjakuva vanhentunut. Ehkä siitä tulee jotain joskus myöhempänä jouluna. Tai sitten käytän sen osia osana jotain ihan muuta. Niin kesken jääneille sarjakuvilleni yleensä käy.

Aloin sen sijaan kirjoittaa blogitekstiä siitä, miten jouluni kului. Olen kirjoitellut aika paljonkin täällä ollessani. Kuljetan koko ajan mukanani kynää ja muistivihkoa, ja istuskelen puistoissa ja merenrannalla ja kallionkielekkeellä ja milloin missäkin kirjoittelemassa ajatuksia ylös. Välillä näitä blogitekstejä, välillä muita tekstejä. Mutta silloinkin kirjoitusprosessin täytyy alkaa hyvän paikan löytämisestä. Minulla täytyy ensin olla paikka, ja innoituksen täytyy tulla siinä. Jos minulle iskee ensin kirjoitusvire, hyvän kirjoituspaikan löytämiseen menee helposti tunteja, ja sitten innoitus on jo mennyttä. Kun vihkon saa vihdoin esille, siinä vain pakottaa sanoja paperille, ja ne ovat vain tahdottomia toteamuksia vailla mitään sielua tai sisältöäkään. Tekstiä, jota kukaan ei halua lukea, ja vielä vähemmän minä haluan sellaista kirjoittaa.

Ja vaikka saisinkin tekstin valmiiksi, tai edes jonkinlaiseen hyvään alkuun, se pitäisi vielä saada siirrettyä tietokoneelle ja nettiin. Ja siihen tarvitsisi taas sen tilan ja ajan.

Kirjoitan tätä tietokoneelleni puhtaaksi Tarifalaisen hostellin keittiössä. Ihmisiä kulkee ohi, jotkut heistä tervehtivätkin, mutta nyt keskityn tuijottamaan ruutuani ja olemaan mahdollisimman epäsosiaalinen. Ehkä kukaan heistä ei keskeytä minua. Pystyn jatkamaan. Onneksi tällä hetkellä ihmiset puhuvat vain espanjaa, se on helpompi sulkea pois mielestä kuin jokin kieli, jota ymmärrän paremmin. 

Málagasta siirryin Tarifaan, Manner-Euroopan eteläisimpään kolkkaan. Majapaikan (ja myös matkakohteen) valinnassa ensisijainen kriteeri oli hinta, mutta katselin tyytyväisenä hostellin kuvia yhteisistä tiloistaan, kattoterassistaan ja keittiöstään. Niin paljon pöytiä. Mutta saavuttuani perille, kattoterassi on remontissa, keittiössä on yksi kuuden hengen pöytä talon parillekymmenelle ihmiselle, ja muut yhteiset tilat ovat lisämaksullisia työskentelytiloja, joita he vuokraavat kylässä talveaan viettäville etätyöntekijöille.

Nyt ne alkoivat puhua englantia. Se häiritsee keskittymistä. Toivottavasti saan kirjoitettua tekstin silti loppuun. 

Kuljin päivän ympäri Tarifaa, etsien edes hyvää puistonpenkkiä, jossa voisin kirjoittaa edes käsin. Mutta Tarifa on rantakohde. Täällä vietetään aikaa paistattelemalla hietikolla auringossa, tai, koska paikalla on maine yhtenä mantereen parhaista surffauspaikoista, täällä seistään meressä lainelaudan vierellä korkeita aaltoja odottaen. Täällä ei ole tarkoitus istuskella varjoisassa paikassa muistikirjaan kirjoittaen. 

Mitä se Virginia Woolf sanoikaan Omassa huoneessa. Pystyäkseen kirjoittamaan ihminen tarvitsee rahaa ja oman huoneen. Hänen argumenttinsa on feministinen ja rahan osalta erittäin etuoikeutetun yläluokkainen (summat joista hän puhuu ovat todella, todella suuria), mutta yleisellä tasolla se osuu universaalisti asian ytimeen, jopa minun kaltaiselleni huomattavasti Woolfia köyhemmälle miehelle. Kirjoittaminen tarvitsee tilan ja ajan. Hyvin usein niitä on vaikea löytää. Ja maailmassa, jossa niin harva koskaan kirjoittaa mitään, on vaikea saada ihmisiä edes ymmärtämään, mikä on ongelma.

Miksi asunnossa muka pitäisi olla pöytä? Miksei voi kirjoittaa aina silloin kun on varttitunti tyhjää tilaa muun ohjelman välissä? Ja kuka ihme nykyään edes kirjoittaa mitään? Ja miksi? Nykyään on TikTok. Se on modernia kerrontaa. Ei kukaan halua enää lukea. Jos viesti tarvitsee enemmän kuin viisitoistasekuntisen videon kertomisekseen, sitten se ei ole minkään arvoinen. Teksti on boomerien taantumuksellinen muinaisjäänne.

Jos ei ole tilaa kirjoittaa, niin älä kirjoita.

Ja joulu meni jo, joten jätetään se joulutekstikin kirjoittamatta. Ei ketään enää joulu kiinnosta. Kirjoitetaan sen sijaan teksti siitä, kuinka en saa kirjoitettua, vaikka kuinka haluaisin ja yritän.

2 Comments

  1. Äiti

    Ei joulu ole mennyt. Joulukuusi on sisällä ja pihassa, joulukoristeetkin ovat vielä paikoillaan. Joulumielikään ei ole vielä mihinkään hävinnyt. Just katsottiin lapsenmielinen jouluohjelma, minä, Tommi, Kaisu, Kirikou ja Joni. Sisäinen joulumielemme kaipaa vielä joulujuttuja ainakin viikon ajan!

  2. Äiti

    Ja Nanook tietysti myös!

Leave a Reply to Äiti Cancel reply

Your email address will not be published.

© 2024 Pakoon!

Theme by Anders NorenUp ↑